Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään tunnisteella mutsi merkityt tekstit.

tuhat

Kahdeksaa päivää vaille kaksi vuotta takaperin aloitin Tahdon Asiat. Alunperin, maaliskuussa, maaliskuun 19. kirjoitin ensimmäisen kerran julkisesti. Kirjoitin itselleni, ajatuksena että ehkä joku jossakin saa näistä ajatuksista ja tunteista, meidän tarinasta itselleen tukea. Ehkä joku jossakin löytää ja kokee samankaltaisuutta, joko ihan mun kanssa tai meidän perheen. Pääasiassa kirjoitan edelleen itselleni, joskus kommentoin maailman menoa, provosoin, sanon jotakin turhan kärkevästi ja loukkaan. Suurimmat myrskyt vesilasiin on saatu aikaan ihan sattumalta. Meillä on edelleen kolme lasta. Silloin ne oli kaksi, kaksi ja neljä, nyt ne on neljä, neljä ja kuusi ja kaikki koululaisia. Meillä on edelleen Koira, se on vähän vanhempi kuin silloin, ja meillä on me ja meidän koti. Silloin mä olin kotiäiti ja opettelin kynsin ja hampain kuntouttamaan omaa lastani, nyt mä olen työssäkäyvä äiti ja vaikka meidän nupuilla onkin lääkitykset ja erityisopetussuunnitelmat on mun tehtävä taas ...

ole kiltti!

Pari viikkoa takaperin L kertoi että Anoppi oli ollut taas kahvilla Mutsin kanssa. Se kertoi et Anoppi oli näyttänyt kuvia laumasta ja Mutsi oli itkenyt. Anoppi oli sanonut Mutsille että tilanne on nyt sen käsissä ja et jos se haluaa tehdä asialle jotakin, pitää sen otta se ensimmnäinen askel... Mä oon syvältä sydämestäni pahoillani, että mun äidillä on paha olla. Mä toivoisin, että se osais olla onnellinen ja että sillä olis hyvä olla. Mä mietin olenko mä tosiaan yksin syyllinen kaikkeen tähän onnettomuuteen ja suruun... pitäiskö mun tuntea syyllisyyttä? Pitäiskö mulla olla halu ja tahto ratkaista tilanne?Pitäiskö mun tuntea tarvetta tehdä jotakin? Ajatus siitä että Mutsi päättäis ottaa sen Anopin kehoittaman askeleen, saa mut fyysisesti pahoinvoivaksi ja ajatus siitä että mun puhelin soi ja näytöllä näkyy Mutsin numero, saa mut tuntemaan orastavaa pakokauhua. En edes halua ajatella sen mahdollisuutta ja silti se ajatus on nyt kylvetty. Olenko kyvytön, tai haluton antamaan an...

ajatelmia arjessa

Naapuri ulkoiluttaa koiraansa yöpaidassa. Kivaa etten ole ainoa joka laukkaa tuolla pyjamassa, tukka pystyssä, itse tulin just hetki sitten sisään. Mietin siellä aamusumussa seisoessani et tänään on eka päivä tätä uutta kalenteria, siis eka päivä kun M on koulussa ja jannut yhtäaikaa terapiassa ja mulla on 50 minuuttia omaa aikaa. Kokonaista 50 minuuttia voin lukea kirjaa tai kirjoittaa tai neuloa tai vaan istua ja olla. Kahden viikon päästä mulla on edessä eka koulupäivä. Lauantaina todettiin naisten kanssa että meistä kolme on aloittamassa opinnot ja yksi aloittaa työt tänään. Kaikilla on edessä uudenlainen arki. Mun ero muihin on se että lapset on kolme ja viisi. Muiden lapset kahdeksan ja kahdeksantoista välillä. Mä olen se malttamaton puolihullu. Aamukahvin kanssa luin blogeja ja meinasin vetäistä sumpit väärään kurkkuun kun näin yhdessä blogissa kuvan omasta mutsistani, siis ihan vaan tuntemattomana tyyppinä satunnaisessa valokuvassa... Vähän vinosti naurahdin että se sa...

norsu sukkahousuissa?

Mä mietin tänään istuessani pihalla uikkareissa ja vaan sellainen kevyt rätti kietaistuna ympärille – pareoksi sitä kai kutsutaan – mietin... en niinkään sitä miltä mä näytän vaan omaa lapsuuttani. Mietin sitä miten mutsi oli landellakin aina täydessä tällingissä ja sitä kuinka se niinä harvoina kertoina kun ei ollut, se pakeni jonkun lähestyessä sisään kiljuen et käskekää ne pois... Älkää käsittäkö väärin, en tosiaankaan kuulu ”american hot chicks top 10” –listalle. Näytän ihan tavalliselta useamman lapsen synnyttäneeltä naiselta. Jokainen raskaus näkyy, maha on omastakin mielestä aika karsee, sellainen venynyt ja ryppyinen. Mutsi näytti mun ikäisenä todennäköisesti freesimmältä uikkareissaan, sillä oli kuitenkin takanaan vaan kaksi raskautta ja nekin kahdentoista vuoden välein. Toisen lapsen synnyttäessään se oli just täyttänyt 34. Sen ikäisenä mä en ollut synnyttänyt vielä ensimmäistäkään. Nuoret kudokset kuitenkin väistämättä palautuu paremmin kuin vanhat. Miksi se siis koki n...

opetusviidakko

Näkihän ne. Mä muistan kuinka mutsi mulle viime kesänä sanoi et kuvittelen ja liioittelen ja haluun vaan et mun lapsilla on jotain vikaa... kahvilassa ennen evaluaatiota tänne me mentiin odotustilassa oli kaoottinen tunnelma Kaavakkeessa oli kolme vaihtaria a) ei tarvetta b) arvioidaan uudelleen myöhemmin ja c) lisätestaus/tervetuloa oppimaan. Me saatiin se kolmas vaihtari. K:n ongelmat just niillä kolmella osa-alueella joita olin ajatellutkin – yhdestä en vaan tiennyt että sekin testataan. Ei siis yllätyksiä vaan lisätukea ja testejä tarvitaan hienomotoriikkaan (piirtäminen, pinsettiote, kynäote, tarttuminen, saksitaidot jne.), aistiyli/aliherkkyyteen eli siihen loputtomaan säheltämiseen ja kyvyttömyyteen pysähtyä harkitsemaan ja tönimiseen ja puremiseen ja asioiden suuhun tunkemiseen ja... kolmantena oli sosiaaliset taidot. Tilaisuudesta poistuessani mietin kahta asiaa. Sitä et miten mä aina jotenkin aliarvioin oman vaistoni – verovaroin ei tosiaankaa...

kuumetta

Niillä oli ollut kivaa D:llä. Ainahan niillä on... neljä lasta ja niitten kaverit ja kissa ja koira ja... niin, kivaa. Pojat oli heränneet kolmen aikaan - ehkä mäkin sit havahduin siihen, enkä tottumukseen – ja onneksi nukahtaneet uudestaan. Kotimatkalla K oli hiljaisena ja valitti palelevansa, kun lounaskaan ei maistunut kaivoin kuumemittarin esiin ja kuumeessahan se oli. Lauma parkkeerattiin telkan eteen ja me jatkettiin L:n kanssa järkkäämistä ja maalaamista ja... Kuuden pintaan L sanoi et hänellekin on nousemassa kuume ja M oli kaivautunut sohvaan vällyjen alle. O itki lähinnä huomionpuutetta ja varmemmaksi vakuudeksi pissas sohvaan siinä välissä kun istutin K:ta potalle. K:n vaippa on tänään pysynyt taudista huolimatta kuivana ja jannu on pyytänyt päästä vessaan useampaan otteeseen. Ehkä se lähtee tästä – toisen taantuessa ruikkimaan minne sattuu. Pitäähän tässä maailmassa kai säilyä joku tasapaino. M ei oo syönyt mitään sitten lauantaiaamun. Valittaa nälkää, pyytää ruoka...

äideistä parhain

Mutsi on sairaalassa. Se on saanut kolme sydäriä – kai. Anoppi oli soittanut L:lle ja kertonut. Mä en tiedä muuta, enkä tiedä haluanko tietääkään... tai, haluan. Tottakai mä haluan tietää, enemmän kuitenkin siksi et haluan tietää, ei siksi että olisin kauhusta jäykkänä ja huolesta kankeena. Mulla on ollut jotenkin kummallinen fiilis siitä saakka kun L soitti. Eniten kai siksi ettei ne uutiset tunnu oikein miltään. Mutsilla on taipumusta tän kaltaisiin ”mediatapahtumiin”, istuu sairaalassa ja soittelee koko kaupungin läpi... ” joo, mä oon täällä sairaalassa!” – ”joo, kolme sydänkohtausta” – ”mmmm... mä en joo tästä ajatellut kertoa kellekään...” Sydäninfarkti on joo aina vakava asia. Mutta mutsilla on ollut nyt kymmenen vuoden aikana varmaan ainakin kymmenen infarktia. Ihan niin kuin kaikkeen muuhunkin, niin kyllä näihin infarkteihinkin jossakin vaiheessa jo tottuu, ainakin sivustaseuraajana. Mullehan on kuitenkin jo aikaa sit kerrottu et sit kun mutsi kuolee infarktiin numero x+n...

tissikirurgiaa

Pääsin kauppaan sovittelemaan vaatteita – ei tapahdu kolmen lapsen kanssa ja se on osa ongelmaa – koska meillä oli lastenhoitaja sen mun rintakirra-ajan takia. On aika säälittävää olla innoissaan siitä et pääsee lääkäriin ja toivoa koko ajan siellä lääkärissä pääsevänsä mahdollisimman pian ulos sieltä, jotta sais ihan oikeesti tehdä edes hetken just mitä tykkää. Anyhow. Se mun lääkäri sen tiiminsä kanssa on ihan kohtuullisen kokenut ja arvostettu ja asiansa osaavakin, ja oli muuten miellyttävä tyyppi. Ensin keskusteltiin ja käytiin läpi menneitä ja olemassaolevia ja sit tutkittiin ja sen jälkeen se kävi mun kanssa läpi jokaisen mammografiakuvan ja ultrakuvan ja selitti että mitä tehtiin ja miksi. Mulla oikeesti oli sellainen tunne et musta huolehdittiin ja välitettiin ja et sille oli tärkeetä et mä tajuun mitä tapahtui ja miksi. Lopputulemana se oli kysta, mutta epätyypillinen kysta koska sen sisältö oli jotain soluhöttöä ja ilmeisesti maitoa. Sen mielestä mulla – hyvänä lehmänä ...

juhlaviikko alkaa intensiivisenä

Se on taas maanantai ja hyppelihiiri hyppeli tyytyväisenä takaisin kouluun. Me jäätiin poikien kanssa kotiin ja katsottiin telkkaa ja leikittiin ja pyykättiin ja puuhattiin kaikkee ihanan tavallista. Kun M tuli koulusta 11:30 lykättiin koko kööri autoon ja mä ajoin pojat L:lle töihin. M:n kanssa suunnattiin nokka kohti mun gynegologia. Lomaviikon ahdistuneisuus oli tiessään ja tilalla oli intensiivinen kyselijä... ”Kerro mulle kun mä synnyin!” Ja mähän kerroin ja sit ne tarkentavat – analyyttiset – kysymykset. Mitä se lääkäri teki ettei se sattunut kun hänet leikattiin ulos, olitko hereillä, miltä se tuntui jne. ”Kerro minkälaista oli kun sä olit töissä Seattlessa ja mä olin sun mahassa!” ...me kerittiin keskustelemaan myös siitä kun me L:n kanssa tavattiin ja siitä kun me mentioin naimisiin ja sit siirryttiinkin jo vaikeampiin aiheisiin: M:”Mamma!” Mä: ”mmmmmm....” Täytin samalla kaavakenippua lääkärille. Täälä rakastetaan kaavakkeita ja huolimatta siitä että olen käynyt t...

Anna ja Felicia

Oletteko seuranneet keskustelua Anna Wahlgren versus Felicia Feldt? Tytär kirjoittaa kirjan lapsuudestaan, äiti kertoo kuinka tyttären valheellinen kirja pilasi hänen elämänsä. En ole lukenut Felicia Feldtin kirjaa. En myöskään ole lukenut Anna Wahlgrenin vastinetta. Mä luin sen lehtijutun kai maanantaina. Eilen menin Aftonbladetin sivuille ja luin mitä siellä aiheesta on kirjoitettu. Törmäsin Anna Wahlgrenin selkkauksiin myös muiden kanssa. Tottakai kaikki nostetaan tässä vaiheessa esille. Tottakai kirjoitetaan kaikesta mitä käsiin saadaan. Missä on totuus? Valehteliko Felicia? Onko Felicialla ja Annalla vain erilainen käsitys menneistä vuosista? Onko Anna itse unohtanut tapahtuneen, vai haluaako hän ehkä kieltää sen itseltäänkin? Sillä muutettiinko Felician lapsuuden aikana 16 vai 19 kertaa ei loppupeleissä liene merkitystä. Sillä oliko Felician lapsuus ahdistava vai onko Felivcia keksinyt koko stoorin on merkitystä. Anna Wahlgren on vaikeassa paikassa. Kasvatusguru jonka o...

parempi näin

Tätä kirjoitusta mä oon miettinyt pitkään. En päiviä, ehkä enneminkin viikkoja tai kuukausia. Oon puntaroinut sitä puolelta jos toiselta. Mennyt itseeni, katsonut peiliin. Oon palannut lähtöruutuun, etsinyt vaikutteita ja näkemyksiä. Kuunnellut muita ja ehkä nyt on lopulta aika. Oon kirjoittanut rehellisesti, provakatiivisesti, ehkä välillä reaktioita metsästellen. Oon kertonut sellaisia asioita itsestäni, joita moni ei ehkä edes halua kuulla. Antanut ystäville ja läheisille sellaisia asioita jotka saa haluamaan laittaa kädet korville tai silmille ja sanoa ”riittää, en halunnut tietää tätä”. Tuleeko seuraavaksi joku ultimate paljastus? Ei. Mä palaan samaan vanhaan ja jauhan sitä vielä vähän, pitkän harkinnan tuloksena. Toivottavasti viimeistä kertaa. Miksi sit just tänään? Koska viimeisten muutaman viikon aikana olen palannut tähän aiheeseen jonkun muun puolesta. Viime viikolla MOPSissa. Edeltävänä sunnuntaina kirkossa, meidän naisten torstairyhmässä, Kaiman puheessa... Jos itsel...

eka kerta

Mä paljastan teille nyt jotakin mitä en oo kertonut kellekkään muulle. Edes L ei tiedä. En oo uskaltanut kun pelkään et se katsoo mua vinoon. En oo kertonut, kun en oikein itsekään oo ihan vakuuttunut tästä, saati sitten ymmärtänyt mitä menin tekemään. Mä aloitan huomenna poikien kanssa sellaisessa äitien raamatturyhmässä. Mua naurattaa tää ja se kuulostaa must itsestäni täysin absurdilta, minäkö? Jossakin raamattupiirissä? Oikeesti? Jotenkin musta tuntuu etten mä mitenkään kuulu joukkoon ja et se on mulle aivan väärä mesta. Toisaalta. Ne on mukavia naisia ja ne pyysi mua mukaan, ja käynhän mä siellä kirkossakin. Tää kaikki pohjautuu varmaan tällaiseen jonkinlaiseen sisäiseen murrostilaan ja ennen kaikkea siihen et mun on jotenkin – luterilisen kasvatuksen luterilaisessa kulttuurissa saanena – vaikeeta ymmärtää et ihan tavalliset ihmiset käy kirkossa ja raamatturyhmässä ja... nehän on jotakin hihhuleita ja mä en ole Jeesukseen hurahtanut hihhuli. Ei tavalliset, tavallisia asioita...

paketti ja sen kaveri

Joulu, joulu, joulu... iki-ihana joulu. Tää tapa avata lahjat vasta jouluaamuna oli ehkä parasta mitä ollaan koskaan kokeiltu. Saatiin mukava ja stressitön jouluaatto, ihana aattoillan ateria ilman sitä kohta avataan lahjat sähläystä. Lasten nukahdettua kannettiin lahjat kuusen alle ja syötiin kahdestaan lohi- ja kinkkuleipiä. Tänään availtiin lahjat heti ensimmäiseks ja lasten tapellessa leikkiessä mä laitoin meille aamiaiseksi pannareita ja pekonia ja munia ja appelsiineja ja... L avas pullon skumppaa ja teki mimosat. Iltapäivällä – sitten kun siltä tuntuu - syödään kala-ateria. Graavilohta, savulohta, sillejä, täytettyjä munia, crabcakes... Huomenna Tapaninpäivän päivälliselle poikien kummeille. Torstaina tulee lastenvahti ja saadaan päivä kahdestaan. On oikeesti vähän pelottavaa kun lapsi on niin vähään tyytyväinen. Siis pelottavaa koska se ei ole ollut mikään kasvatuksellinen tavoite tai perheen yleinen ideologia. M ei vaan koskaan ole halunnut mitä...

eilen

Mitä kulkee mielessä tänään... aamukahvia juodessa – taas – ja lasten melutessa jossakin taustalla. Tuokiokuvia eilisestä tai ehkä enneminkin ajatuksia jotka niistä hetkistä nousee. Aamulla pieni tyttö ihmispaljoudessa, vieraassa paikassa, vieraitten ihmisten keskellä. Se painautuu muhun kiinni kaksin käsin hakien turvaa, kunnes mä löydän sille paikan lukea kirjoja – yksin ja hiljaisuudessa. Hetkeä myöhemmin me ollaan joulujuhlassa ja se samainen pieni tyttö painautuu kiinni tuoliinsa, yrittäen saada mahdollisen suuren osan kehostaan kosketuspintaan tuolinsa kanssa... mä muistutan sitä siitä, että pitää puhua niin ettei muut häiriinny. Kun ihmiset taputtaa esitysten jälkeen se peittää korvansa ja sanoo liian kovalla äänellä – ”too loud”. Oikeastaan ensimmäistä kertaa mä olin itse tilanteessa, jossa M:n erilaisuus ei jäänyt epäselväksi yhdellekään lähellä istujalle. Myöhemmin se esiintyy iloisesti mun ryhmän lasten kanssa, M tykkää esiintyä. Sen jälkeen se ei enää peitä korviaa...

aamiaisella - YKSIN!

Mulla meni noin puolisen tuntia ymmärtää, että mullahan on edessä suorastaan täydellinen aamu... L on flunssassa ja päätti jäädä kotiin, ja kun mä pääsin sen tosiasian ylitse et mulla oli kakskytminsaa aikaa saada vaatteet päälle ja itseni ja O ulos ovesta ja M:n päivän jutut valmiiksi mä ymmärsin et mulla on edessä myös kaksi kokonaista tuntia ilman yhtään lasta... odotushuone vaihtui kahvilaan ja jos nyt ei tyylikkääseen, niin ainakin nautinnolliseen aamiaiseen ihan omassa rauhassa... minä ja kahvi ja tietokone! Kun mä vähän vaille kymmenen meen hakemaan O:n Klinikalta mun tekis mieli karata kaksin sen kanssa  vielä moneksi tunniksi nauttimaan elämästä vain yhden lapsen kanssa... mennä kotiin vasta illalla tai huomenna tai joskus. Muistan silloin kun M syntyi, tai oikeastaan se aika ennen kuin pojat syntyi tai olin niin raskaana et elämä oli pelkkää kärsimystä... musta oli kummallista ettei joku halunnut olla oman lapsensa kanssa. Mä halusin olla M:n kanssa, se tarvitsi mua...

pitää olla itsekkäämpi, pitää olla itsekkäämpi, pitää...

Mä muistan lapsuudesta mutsin - ”hermoromahdukset” – kun se istui kylppärissä itkemässä ja mua pelotti. Eihän mulla kai mitään varsinaista syytä aihetta ollut siihen pelkoon, mutta silti aikuisen romahdus on rumaa ja lapsen silimissä pelottavaakin katseltavaa. Aikuisen kuuluu olla vahva ja jos aikuiset itkee on lapsen silmissä tosihätä. Mun onneni on että autistit ei prosessoi tunteita niin kuin me muut ja ne ohittaa toisen hädän olankohautuksella... M pelkää kojootteja ja sijaisopea ja tulipaloa, ei mun hermoromahdusta. Pojat on niin pieniä ettei ne tajua niin kauan kuin mä ymmärrän kyynelten läpi hymyillä, ottaa syliin ja halata. Mä yritän välttää näitä ja silti mä aina kerran vuodessa löydän itseni jostakin ulisemasta... viimeksi heinäkuussa 2011. Eilen mä itkin elämän epäoikeudenmukaisuutta. Itkin kaikkea... T:n kuolemaa, M:n autismia, keuhkoveritulppaa, rotanmyrkkyä, väsymystä, äitisuhdetta... Itku puhdistaa ja tänään jaksan taas nähdä miten hyvin meidän asiat on. Mun vaan ...

isovanhemmat

M kysyi tänään onko mulla isovanhempia? On, ne on vaan jo kuolleet. Seuraava kysymys oli että onko hänenkin isovanhempansa kuolleet? M kysyi voisko se lähteä L:n kanssa Suomeen marraskuussa, se haluaa nähdä miltä ne isovanhemmat näyttää... Tyydyttiin kuitenkin katsomaan kuvia... Isoäiti ja I, Isoisä ja D, sedät ja yksi täti, ja serkut...katsottiin kuvia myös siitä toisesta Isoäidistä, se toinen Isoisä on kuollut. Kuvia me katsotaan aina tarvittaessa mutta onhan se väistämätön tosiasia että M:lle se Suomessa asuva osa perheestä on melkein kuin satuhahmoja, lukuunottamatta sitä Kummisetää joka kävi kesällä ja asui meillä ennen kuin Kummitäti T tuli meille, sen se kyllä muistaa. Mä mietin että miltä siitä tuntuu kun muilla on isovanhemmat lähempänä tai siis ainakin isompi kosketuspinta isovanhempiin. Ei se varmaan mieti vielä oikeestaan mitään, tai siis osaa ajatella että muilla on ja hänellä ei ja onhan täälläkin paljon lapsia joiden isovanhemmat ON kaukana ja mahdollisesti ihan ha...

yön pimeydessä

Yö meni valvoessa... kaikki muut siis nukkui ja minä valvoin, enkä edes tiedä miksi... no ehtipähän ajatella ja miettiä ja pohtia... ja aamulla kun liian lyhyiden unien jälkeen herää, on ne ajatukset taas tiessään... No ainakin pohdin taas mutsia tai ehkä enneminkin meidän erilaista äitiyttä noin yleisemminkin. Kun mä synnyin, mutsi oli huikeat 22-vuotta ja kun broidi syntyi se oli arvokkaat 34. M:n syntyessä mä olin 36, T:n syntyessä 37 ja poikien syntyessä 38. Meidän lapset on kaikki olleet haluttuja, rakastettuja, suunniteltuja ja ihan lääkärissä tehtyjä. Ei niin ettei mua olis haluttu, mutta kovin syvällisen harkinnan tulos mä en ollut. Mitä sillä on sitten väliä? No, tästä yhtälöstä mulle tulee mieleen erilaisia avoimia kysymyksiä... Minkälainen äiti mä olisin itse ollut jos olisin saanut M:n niukun naukin parikymppisenä? Sitä ei kukaan tiedä, mutta mä uskon että oli koko meidän perheen – niin lasten kuin meidän vanhempien – kannalta parempi   että oltiin patavan...

minäkö ilkeä?

Toista yötä portaikossa, tai siis siinä portaiden ylätasanteella... välillä mä mietin et onko kenenkään muun perheessä yhtä käsittämättömiä nukkumissysteemejä. Toisaalta, mitäpä sitä ei tekis että lopulta sais nelivuotiaan nukkumaan omassa sängyssään. Koomisintahan tässä on, että ekat pari vuotta se oli nukkumatta nukkumassa omassa huoneessaan, ensin niin et meistä toinen kuunteli sen huutoa patjalla siinä vieressä ja sen jälkeen niin et rampattiin siellä... sit se siirtyi meidän sänkyyn heräilemään puoleksitoista vuodeksi ja nyt sitä yritetään taas saada takaisin omaan huoneeseen – kukaan älköön siis edes miettikö että tätä se perhepeti saa aikaan kun meillä EI tosiaankaan harrastettu perhepetiä. Kauhulla odottelen koska noi pojat muuttaa meidän sänkyyn, toisaalta ne on aina nukkuneet enemmän kuin valvoneet – siis öisin. M taas... hyvänä yönä se herää kerran tai kaksi, huonona edelleen kymmenen – toissayönä seitsemän. Mutsilla olis varmaan tähän jotain päteviä neuvoja, se kun on sel...

unelmista ja tavallisuudesta ja lapsuudesta

Kaiken kiireen ja kaaoksen keskellä mietin – mietin suihkussa kun se on yksi niistä harvoista paikoista joissa ehtii miettiä ja ajatella... On sunnuntai, tänään ei ehditty kirkkoon, ollaan menossa kylään ja haluun et O nukkuu ennen kun mennään ja  piti laittaa valokuvia ja syödä aamiaista ja... seli, seli. Ei se Jeesus sieltä onneksi mihinkään katoa ja on se siellä ensi viikollakin. Mietin siis suihkussa, mietin mutsia ja mietin mua. Mietin miten musta tuli niin helvetin erilainen... jos en olis faijan näköinen epäilisin olevani vaihdokas opettaja-insinööriperheestä.  Tai ehkä se on se että mutsi on aina halunnut olla ihan mitä tahansa paitsi tavallinen ja just siksi mä en mitään halua niin kuin sitä tavallisuutta vaan... Neljäkymmenvuotiaan silmin katson äitini elämää ja mietin mitä se olis omalta elämältään halunnut. Saiko se sen mitä halusi? Vai halusko se jotain ihan muuta ja sattui saamaan mitä sai? Mä luulen että tiedän, eihän koskaan voi ihan oikeesti tietää mitä ...