keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

sateenkaaririnkeleitä


Isä jonka kanssa jaan toimistoni kääntää tuolinsa mun suntaan ja kysyy onko mulla vinkkejä pienen tytön kiharoitten hoitoon, ne kun menee takkuun niin helposti etenkin uimakoulun jälkeen... Vastaan ja laitan sähköpostitse vielä linkinkin siihen tuotteeseen joka on sopinut meidän uimareitten hiuksiin. Mies kiittää ja taitaa saman tien tilata pullon Amazonista. Siinäkin perheessä on kaksoset, tyttö ja poika tosin ja ikääkin on vasta viisi. Tämän saman kolleegan kanssa istun lounaalla juttelemassa työasioita ainakin muutaman kerran kuussa, Pho-keittoa – aina, toimistoa vastapäätä on meidän mielestä kaupungin paras Pho.

Joskus satutaan kaikki yhdessä toimistolle, siis meidän lapset ja sen kollegan lapset, ja ikäerosta huolimatta ne mahtuu hyvin piirtämään siihen saman pöydän ääreen. Joku käy varmasti tarjoamassa lapsille karkkia ja toimiston vetäjä tulee aina jututtamaan nuoria välittäjäkokelaita. Meidän lapset tietää että siinä perheessä on kaksi isää ja niitten mielestä se on ihan yhtä tavallista kuin se että meillä on isä ja äiti, tai että koulukaverilla on kaksi äitiä.

Uimakoulun jälkeen mennään puistoon ja pakkaan kolmikolle eväät mukaan – sateenkaaririnkeleitä. Ne on lasten mielestä ihan mielettömän hienoja ja mä vastaavasti epäilen ettei niitten syöminen voi olla hyvästä kenellekään, ties millä värjättyjä... Kysyn kuitenkin laumalta tietääkö ne miksi ne rinkelit on sateenkaaria ja saan vastaukseksi että ne on tietty Pride Bageleitä. Mikä on Pride? No LGBTQ tietenkin! Sitä että kaverilla on kaksi äitiä tai isää tai että jostakin tuntuu että se onkin tyttö eikä poika tai toistepäin. Olen ylpeä omista lapsistani.



Katja Lahti esitti kysymyksen siitä minkälaista rakkautta lapsi näkee? Jutussa puhuttiin asenteiden muuttumisesta avioeroperheitä ja uusperheitä kohtaan mutta mua jäi jotenkin kaivelemaan se että edelleen Katja kirjoitti vain heteroperheistä ja siinäkin kohdassa perheistä joissa on vain isiä ja äitejä ja biologisia lapsia. Missä olivat sateenkaariperheet tai ne perheet jotka kokoonpanoltaan muuten poikkeavat ydinperheen oletusarvosta? Miksi jäi? Katja Lahti on yksi mun lempibloggareista koska Katja ravistelee rohkeasti rikki rajoja oli kysymys sitten kasvisruuasta, vanhemmuudesta tai lapsista.

Jonkun hipsteri-listan mukaan nää meidän kotikulmat on maailman neljänneksi hipsterimmät. En ihmettele, olihan meillä täällä taas viime viikolla keskikesän kunniaksi perinteiset alastonpyöräilytkin. Ehkä siitä johtuen, en tiedä, meidän lasten silmissä niin rakkautta kuin perheitäkin on koko sateenkaaren kirjo. On tällaisia meidän kaltaisia perheitä joissa on isä ja äiti ja biologisia lapsia. Sitten on perheitä joissa on adoptiolapset ja sekin on tosi tavallista. On perheitä joissa on sijoituslapsia ja biologisia lapsia ja adoptiolapsia. On perheitä joissa on kaksi isää ja perheitä joissa on kaksi äitiä. Tättiksen parhaan kaverin perhe koostuu tytön isästä ja isän sisaresta. Naapurin tytöillä on kaksi kotia. Viikonloput ne on isällä, viikot äidillä. Meidän lapset tietää ettei tytöt ole viikonloppuisin täällä, paitsi äitienpäiväviikonloppuna. Tättiksellä on ystävä joka asuu isovanhempiensa luona, tyttö on aina joka toisen viikonlopun tädillään.

Joskus aikaa sitten suomalainen mies kertoi mulle ihan vakavalla naamalla ettei homo voi olla vaikka kirjanpitäjä. Homot on tarjoilijoita, näyttelijöitä ja kampaajia. Ahdasmielisyyttä on varmasti kaikkialla eikä vähiten täällä Yhdysvalloissa, onhan se totta että on osavaltioita joihin omat homoystäväni välttävät matkustamasta lasten kanssa, koska eivät halua asettaa lapsiaan tilanteeseen jossa heidän vanhempiensa oikeutta vanhemmuuteen arvostellaan. Omassa lähipiirissäni on kaikenlaista rakkautta. Omassa lähipiirissäni on homoseksuaaleja jotka ovat johtajia, lääkäreitä, insinöörejä, opettajia, professoreita, erikoissairaanhoitajia, kirurgeja, juristeja, kiinteistövälittäjiä, kaupan kassoja... Kas kun rakkaus ja ammatti ovat toisistaan melkolailla riippumattomia asioita.

Omat lapseni kasvavat yhteisössä jossa ei ole yhtä oletettua perhemallia ja siten myöskään avioeroperhe tai uusioperhe ei herätä sen enempää ajatuksia kuin homoperhe. Pääasia on että on rakkautta, ja turvallisia aikuisia, se riittää.




sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

kympin tyttö



Eletään syyskuuta 2015. Seison koulun pihalla pilvisenä alkusyksyn päivänä ja erityisopettaja pitää mua puolittain kiinni hihasta, se sanoo mulle toistamiseen että älä mene, odota, annan niitten selvittää tilanne... ei olla koskaan nähty mitään tällaista. Eihän se yleensä näin ja siksi ajateltiin että pitää varmaan soittaa sinulle... me seistään siinä, tyhjällä koulun pihalla ja tuijotetaan koulubussia jonka ovi on auki. Muut lapset on luokissaan, minun tokaluokkalaiseni istuu siellä bussissa rehtorin kanssa. Tilanne päällä, koulumatka ei mennyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla, se oli ottanut yhteen bussikuskin kanssa ja lopulta saanut aivan järjettömän raivarin ja kieltäytynyt poistumasta bussista. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen, joka ehkä kuitenkin oli vain vartti, pieni tyttö astuu ulos bussista rehtorin kanssa. Se pitää reksiä kädestä ja katsoo mua vähän hämmentyneenä kuin kysyen miksi ihmeessä minä olen siellä. Lapsen rintamus on kastunut kyyneleistä, rehtori kantaa reppua. Halaan lasta, kuiskaan kysyäkseni onko kaikki hyvin ja lupaan tulla iltapäivällä hakemaan. Ei tarvitse mennä bussilla. Tämä on varmasti mun vahvimpia muistoja esikoiseni alakoulutaipaleelta.



Kesäkuussa 2019 katson kyynelsilmin koulun juhlasalissa kun viidesluokkalainen käy pokkaamassa itselleen todistuksen siitä että on päättänyt alakoulun. Viidesluokkalainen kättelee ensin vararehtorin sitten rehtorin ja lopulta opettajan,  ja kun viidesluokkalaiset lopulta lähetetään vilkutusten saattelemena ulos juhlasalista ei kyynelten virrasta tahdo tulla loppua, tälläkertaa äidin. Onneksi siellä kostui aika monen muunkin silmäkulmat, ja minä sentään itkeskelin suomalaisen hillitysti enkä pärskinyt äänekkäästi nenäliinaan sellaista räkäitkua kuten se viereinen äiti. Syksyllä alkaa yläkoulu ja siinä missä olin ihan totaalisen varma että alakoulussa olisi takkuja matkassa, ja kyllä niitä on ollutkin, olen ihan yhtä varma siitä että se sama lapsi on nyt valmis yläkouluun, että se osaa ja pärjää. Takkuja silläkin taipaleella tulee, mutta nyt lapsella on paremmat eväät selvitellä niitä.



Päivää myöhemmin saadaan tasokokeitten tulokset. Kympin tyttö. Kympin tyttö se on ollut siitä lähtien kun näitä monipäiväisiä osavaltiotason kokeita on kolmannesta luokasta eteenpäin tehty. Laitan tulokset sille tekstarilla, neiti itse kun on perjantaista saakka ollut parhaan kaverin luona. Se soittaa mulle takaisin ja myhäilee tyytyväisyydestä, miten siitä on tullutkin tällainen. 



Kympin tyttö rakastaa tanssia. Siinä missä minä itse vihasin tanssitunteja ja kammosin baletinopettajaa joka torstaisin kulki aina ympäri kulttuuritalon salia karttakepin kanssa osoittaen jokaisen virheen ja pamauttaen kepukalla aina välillä takapuolelle. Samalla intensiteetillä, tai paljon suuremmalla, esikoiseni rakastaa tanssia. Kuluneena vuonna tanssitunteja on ollut kaksi. Kesällä niitä on kaksi ja tulevana syksynä viikossa viisi. Miten se jaksaa tanssin ja vaativan yläasteen, aika näyttää. Syksyllä se sama pieni tyttö joka istui rehtorin kanssa koulubussissa siirtyy junioriryhmästä teiniryhmään muutaman vuoden etuajassa. Pieni tyttö ei enää ole niin kovin pieni. Siitä on kasvanut osaava ja itsenäinen - yläkoululainen. 



sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Karhuherra Paddington



Seison meidän kuistilla kesäkuisessa auringonpaisteessa juttelemassa ystävän kanssa, Martta pyörii jaloissa, käy vähän haistelemassa puutarhan puolella ja palaa takaisin. En kiinnitä siihen mitään huomiota kun ei se kuitenkaan mihinkään lähde. Havahdun juttelun tuoksinassa kuitenkin siihen että koira murisee, matalaa syvältä rinnasta kumpuavaa murinaa. Martta ei koskaan murise, paitsi nyt. Käännän pään selvittääkseni mikä saa aikaan näin poikkeavan käytösmallin koirassa ja seuraavaksi sanon ystävälle rauhallisesti että nyt olis varmaan hyvä mennä sisään kuiskaten samalla Martalle että tule sinäkin.

Puutarhan toisella puolen, vähän turhan lähellä meitä löntystelee valtava uroskarhu. Painoa tyypillä on pikaisella arvioinnilla varmasti ainakin kolmisensataa kiloa. Ei se meistä ole kiinnostunut, murisevaa koiraa se vilkaisi mutta jatkoi matkaansa kävellen nurmikentän ylitse talojen taakse. On maanantai ja roskapäivä, karhujen paras pikaruokapäivä jätesäiliöiden odottaessa kujalla rivissä hakijaansa, tai nälkäistä karhuherraa. Ystävä ei ole koskaan nähnyt karhua muualla kuin eläintarhassa ja järkytys on melkoinen. Asukasyhdistyksen sivuilla muistutetaan taas kerran että jäteastiat pitäisi tähän aikaan vuodesta pitää autotallissa. Meillä on karhuroskikset, siis sellaiset erityisen tukevat joissa on lukko ja siksi ne ovat talojen välissä myös kesäaikaan.

Tääkin on tällainen pikkutyyppi, lapsi vasta. 


Viimeisten kahden viikon aikana olen törmännyt karhuun miltei päivittäin ja muistanut taas että näin alkukesästä on hyvä vähän vilkuilla ympärilleen ennen kuin astuu kadulle, kävelee autolle tai roskikselle ja metsän polulla kannattaa pysyä äänessä, jutella Martalle niin ettei metsän asukkaille jää epäselväksi että me ollaan tulossa niitä kohti. Kahdesti karhu on nyt tullut vastaan laskiessani koiran iltapissalle. Perjantaina Fredde oli törmännyt nuoreen karhuun istuessaan meidän pihalla karhun kurkatessa aidan ylitse. Samaan aikaan meidän yhdeksänvuotias pikkumies oli kävelemässä koulun karnevaaleista kotiin – yksin.

Aamuyöllä Fredde nykäisee mua yöpaidan hihasta. Karhu. Talojen välissä yrittämässä murtautua niihin meidän karhuroskiksiin. Me katsotaan ikkunasta miten koosta päätellen vuoden ikäinen pentu hyppii kaadettujen roskisten päällä, yrittää kynsiä niitä auki ja lopulta nostaa kompostilaatikon ilmaan ja heittää sen maahan kiukuspäissään. Fredde avaa ikkunan ja kysyy tyypiltä että mitä se oikein kuvittelee tekevänsä, karhu katsoo takaisin korvat höröllään, tuhahtelee ja kiipeää talojen väliselle aidalle luoden meihin vielä viimeisen katseen ennen kuin se jatkaa matkaansa seuraavien talojen väliin. Me kuunnellaan kesäyössä miten vähän kauempana naapurin roskikset kaadetaan ja toivotaan että niillä on karhuroskikset niilläkin, muuten teinikarhu saa haluamansa.

Amerikan mustakarhu ei ole mitenkään erityisen vaarallinen. Ei sitä nyt taputtelemaan kannata mennä, onhan se kuitenkin aika kookas peto ja sen verran nopea ettei sitä kannata juosten yrittää paeta. Luonteeltaan tämä tyyppi ei kuitenkaan ole agressiivinen ja mieluumin väistää ihmistä kuin hakeutuu konfliktiin. Edes emo poikasten kanssa ei ole erityisen vaarallinen sillä mustakarhuäiti käskee lapsensa puuhun pakoon ihmistä eikä ihminen siten ole uhka lapsille. Karhu on kuitenkin karhu, jopa nämä meidän nallukat ja roskikselta yllätetty tyyppi tuskin haluaa jakaa eväitään ihmisen kanssa.

Lapsille on opetettu miten karhun kanssa toimitaan jos sellaiseen törmää. Toistaiseksi Tättis on meidän lapsista ainoa joka on ollut nenäkkäin nallukan kanssa meidän talon viereisellä nurmella. Ylpeänä tyttö kertoi miten oli osannut kääntyä karhua kohti, levittää kätensä suuriksi ja korkealle ja huutaa tyypille että mene pois, samalla rauhallisesti peruuttaen kotia kohti. Karhu lähti ja tyttö tuli sisälle.

Teini, ei vielä täysikasvuinen karhu. 


torstai 6. kesäkuuta 2019

minä olen muistanut




Sinä vilahdat puheissa aina toisinaan, joku lapsista kysyy miten se menikään tai kertoo kavereille että ihan oikeasti meillä on neljä lasta. Joskus me katsotaan sinusta kuvia, niitä rullautuvalla paperilla olevia mustavalkoisia tuhruja, niitä lapset pyytää harvemmin koska ne tietää että silloin äiti yleensä itkee - edelleen.

Miten sä et vieläkään ole päässyt siitä yli? Olisko jo aika päästää irti siitä?

Tänään sinä täyttäisit kymmenen, tai oikeastaan et, sillä sinun syntymäpäiväsi piti olla vasta syksyllä mutta sinun kuolemastasi tulee tänään kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta siitä kun opin että suru voi tuntua myös fyysisenä kipuna. Kymmenen vuotta siitä pilvisestä aamusta ja harmaasta päivästä. Kymmenen vuotta on pitkä aika ja toisaalta vain yksi silmänräpäys. Ilman sinua en olisi se ihminen joka olen tänään. Ilman sinua katsoisin maailmaa toisin.

Tuomas. Me muistamme sinua taas tänään niin kuin niin monena muunakin päivänä. Meillä on ikävä sinua, meillä kaikilla... Hyvää syntymäpäivää rakas, tai siis jotakin sen tapaista.

Äiti

Minä olen miettinyt sinua paljon
Paljon enemmän kuin ketään muuta
Kaipuuta polttavaa olen tuntenut kylmin illoin
Miettinyt sinua silloin enemmän kuin muita

Minä olen muistanut sinut hyvin
Niin paljon paremmin kuin ketään muuta
Minä olen muistanut sinut niin kauniina kuvina
Vakavina unina muistanut paremmin kuin muita

Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana
Suruna sielussain, valona yössä vain

Minä olen valvonut tuhat yötä
Tehnyt työtä tyhjää niin kuin kuolemaa
Kaipuuta polttavaa olen tuntenut näillä teillä
Elämäni kintereillä ajanut eteenpäin

Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana
Suruna sielussain, valona yössä vain

Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana
Suruna sielussain, valona yössä vain

- Kim Lönnholm

maanantai 3. kesäkuuta 2019

tanssia ja sirkushuveja


Hikoiluttaa jo hyvissä ajoin kun katson kalenterista kauhulla viikonlopun ohjelmaa, mietin että ei varmaan olis yhtään haitannut tuijotella sitä samaa kalenteria vähän tarkemmin silloin kuukausi sitten kun mun mielestä kesäkuun 2. oli ihan loistava päivä poikien synttäribileille, ja kyllähän se periaatteessa sitä onkin kun lapset on syntyneet kesäkuun 3. periaate ja käytäntö eivät vaan aina kohtaa, ainakaan kalenterin lehdillä. Rakas tyttäreni, jota ilman varmasti joutuisin perikatoon nimittäin muistutti että saman viikonloppuna on sitten tanssikoulun kevätnäytökset – ou jee.

Nyt on maanantai ja hetki sitten ajoin koululle pussillisen pehmoleluja jaettavaksi luokassa, Ollipollin  mukaan kun heillä on siellä sellainen perinne, perinne josta lapsi muistutti mua sunnuntai-iltana yhdeksän pintaan. Hengissä siis selvittiin ja enää jäljellä on rennot perhejuhlameiningit tänään.



Keskiviikkona kiroilin ensimmäistä kertaa kun kurvailin lapsoseni tanssikoululle kolmeksi. Onhan ne jo siitä käteviä ettei siellä tarvitse olla niitten kanssa, vaan ne voi vaan tipauttaa autosta siihen etuovelle ja heiluttaa heipat mutta koska tällä kertaa sitä tanssia oli kenraaliharjoitusten merkeissä iltaysiin tarkoitti se että niillehän piti viedä sinne studiolle ruokaa siihen väliin kun tanssitunnit oli tanssittu, ennen kuin kenraalitanssi alkaisi. Äiti ajaa lapset tanssiin, käy koirakaupassa ostamassa kissanruokaa lainakissalle, ajaa kotiin, istuu alas puoleksi tunniksi tekemään töitä, hyppää takaisin autoon, hakee Mäkkäristä ruokaa - joo, ei meillä syödä mäkkärissä kuin kerran tai kaksi vuodessa että ei kannata kovasti huolestua – ajaa takaisin tanssistudiolle, ajaa kotiin, laittaa meille aikuisille ruokaa, tekee vielä vähän töitä, ajaa tanssistudiolle ja poimii tanssijat kotiin. Joko hengästyttää? Mutta täähän ei ole vielä edes alkanut kun tässä vasta harjoiteltiin.



Torstaina olin ensin koululla vastaanottamassa hienon pinssin työstä vanhempainyhdistyksen hallituksessa, ja kun mut niin auliisti puhein ja perinkoin palkittiin vietin iltapäivän työpöydän sijasta tietysti vapaaehtoistyössä siellä koululla, nikkaroimassa sadan kolmasluokkalaisen kanssa. Muutama tunti siinä meni pitäessä puukapulaa toisesta päästä lapsen sahatessa, naulatessa ja teipatessa tekelettään.



Perjantaina oli eka näytös. Edellisenä iltana meillä hengiteltiin jännityksestä taas paperipussiin - kirjaimellisesti. Koulusta kotiin ja hiekkahikiset lapsoset suihkuun. Sitten ne samat lapsoset fööniin ja tukkaan kolme purkkia geelin ja hiuslakan sekoitusta. Sen jälkeen meikkiin, ja tanssireleet päälle. Jannuilla musta alaosa, toisella keltainen ja toisella oranssi yläosa. Kysyn miksi ja saan vastauksen että sittenhän näet. Pojat on tanssineet nyt kaksi vuotta ja siinä missä useimmat muut pojat pelaa jalkapalloa, koripalloa, pesäpalloa, käsipalloa, tennispalloa, golfpalloa tai pallopalloa, meidän jannut tanssii. Ei balettia vaan hiphopia. Tättis oli ekan tanssin asussa ja laukussa oli mukana seuraava asu, hiuslakka ja hiusharja, kampaus kun oli kummassakin tanssissa erilainen. Lasten jäädessä highschoolin teatterirakennukseen me aikuiset ajeltiin lasilliselle. Muutamaa tuntia myöhemmin poimittiin kyytiin hikinen ja onnellinen kolmikko täynnä intoa. Iltakymmeneltä kaikki oli ruokittu ja matkalla nukkumaan, tarvittiinhan lepoa seuraavan päivän geimeihin.



Lauantaina perjantain rituaalit uusittiin, suihkuun, fööniin, geeliin, meikkiin... paitsi että tällä kertaa me aikuiset tultiin sisälle auditorioon ja istuttiin katsomoon ihailemaan meidän ja monen muun jälkikasvua. Olihan ne aivan mahtavia ja oli huikeeta nähdä miten paljon kaikki kolme ovat vuodessa kehittyneet. Tättiksestähän tiedettiin että se alkaa jo olemaan ihan osaava, se kun kuitenkin tanssii useamman tunnin viikossa ja on tällä viikolla menossa kilpatiimin pääsykoetanssiin, mutta pojat. Pojat oli vielä vuosi sitten tanssijoina aika hukassa ja siskonsa niitä aina siellä lavalla nykäisi paidanhelmasta näyttääkseen mihin suuntaan pitäis mennä. Tällä kertaa sitä saattoi oikeasti kutsua tanssiksi ja onnellinen äiti hymyili katsomossa ruusut kourassaan miettien että se mikä alkoi pienellä patistuksella ja puolipakkona – siksi että oli kätevää että kaikki kolme harrasti samaa ja samaan aikaan – alkaa kantaa hedelmää.



Fredde tiputtaa mut ja pojat kotiin ja lähtee Tättiksen kanssa ostamaan jätskiä. Avaan kotioven ja mua vastaan tulee koira jonka naama on muurautunut valkoiseksi. Mun aivot yrittää kuumeisesti keksiä mitä ihmettä se on voinut pölliä ja mistä, koira joka ei yleensä edes varasta mitään, ei siis vaikka jättää jotakin pöydälle tai keittiön tasolle, no banaanit se kertaalleen varasti hedelmäkorista, mutta se kori oli käytännössä lattiatasossa. Keittiössä mysteeri selviää. Tanssiin lähtiessä kolmikko oli pakannut mukaan vähän evästä ja viimeinen kolmesta – minä tiedän kyllä kuka, se sama tyyppi joka tyynesti jätti myös meidän etuoven päiväksi sepposen selälleen – oli jättänyt ruokakomeron oven auki. Ruokakomeron lattialla oli iso pussi vehnäjauhoja ja nyt ne jauhot oli liisteröity meidän Martan naaman lisäksi myös keittiön lattiaan, ruokakomeron oveen ja tiskikoneeseen. Siinä kirosanojen siivittämänä sitten taklailin jauhokaaosta pölynimurin ja pistolastan yhdistelmällä, imurilla irtonaiset, paistolastalla rapsutellen varovaisesti se kiinni liisteröity osuus, tavoitteena olla naarmuttamatta uutta parkettia ainakaan kovin paljoa.



Sitten koittaa sunnuntaiaamu ja ne synttärijuhlat. Koiralla on hillitön ripuli vehnäjauhoista ja lasken sitä pihalle kymmenen minuutin välein. Houkuttelen toisen jannuista mukaan kauppaan ostamaan kuppikakkuja ja siellä ruokakaupan kassajonossa seisoskellessa karmaiseva totuus iskee tajuntaan, mä olen ihan kokonaan unohtanut ostaa jannujen juhliin ”party favor”:it, siis ne pussit jotka annetaan juhlista lähtiessä kouraan, joissa on yleensä jotain turhanpäiväistä krääsää. Meidän ruokakauppa ottaa onneksi taas kerran kopin, ja hetkeä myöhemmin siellä kärryissä on kymmenen suklaalevyä joissa lukee ”Thank You!” ja kymmenen pikkuautoa, ei sen puoleen kyllä niille varmaan olis kelvannut juustomakaronitkin, niitä olis saanut kympillä kymmenen. Kotona ehdin laskea ostokset keittiönlattialle kun koira oksentaa mun jaloille sellaista järkyttävän hajuista käynyttä jauhovelliä, ja sitä muuten oli paljon. Kaikki kolme lasta ja Fredde juoksee kakoen pihalle, mun hommaksi jää kerätä liisterit lattialta. Sellainen on äidin osa.



Tuntia myöhemmin me onneksi ollaan täydenpalvelun trampoliinipaikassa kivenheiton päästä meiltä kotoa. Mun ainoaksi tehtäväksi jää juoda kahvia, kuvata lapsosia ja murehtia siinä sivussa sitä ripuloivaa ja oksentavaa eläintä, kun paikan juhlamestarit hoitaa kaiken muun juomista pizzaan ja niihin kuppikakkuihin jotka me käytiin ostamassa. Kaikkien mielestä HotWheels yhdistettynä suklaaseen oli ihan paras joten ihan selkeä menestyshän tästä tuli. Saatan järjestää juhlat samassa paikassa vuoden päästä, edes se pelirekka jota kokeiltiin kaksi vuotta sitten ei ollut yhtä helppo kuin tää.



Iltapäivällä jatkan koiran hoivaamista. Freddeä pistää pihalla ampiainen sen tehdessä puutarhahommia ja osuessa vahingossa ampiaispesään. Mut lähetetään pihalle hakemaan haravat ja sakset turvaan ja samalla sohin sen ampiaispesän rikki ennen kuin juoksen sisään. Meidän lapset kuitenkin leikkii pihalla jatkuvasti enkä halua että ne vahingossa kompuroi siihen puskan alla piilevään ansaan. Ampiaisia rakastaville sanottakoon että meillä on pölyttäjiä ja perhosia varten pesälaatikko pihassa, ampiaiset ei siinä kuitenkaan viihdy, ne pesii joko maassa tai räystäissä. Henkisesti valmistaudun kärräämään koiran eläinlääkäriin maanantaina, onneksi sen vointi kuitenkin paranee yön aikana ja se herää maanantaiaamuun nälkäisenä.



Tänään nousin kuudelta aamulla leipomaan aamiaispullaa päivänsankareille – ei, se ei valitettavasti ollut vitsi vaan myönnän olevani ylisuorittaja myös tässä asiassa – ajatus oli toki tehdä hetki töitä ennen kuin ne herää mutta siihen en koskaan ehtinyt, tai kyllähän mä kaksi vai kolme sähköpostia rustasin. Lahjat tais olla mieluisia ja sitten syötiin se aamiainen. Lauman lähdettyä kouluun mä hyppäsin autoon ja lähdin ostamaan niitä pehmoleluja lapsen luokkatovereille, hakemaan kakkua leipomosta ja käväisin mä vielä ostamassa pinaattilettuaineet illan päivällisellekin. Tässä nimittäin kävi niin, että kysyin kaksikolta mitä ne haluaa syödä synttärinä, haluaako ne ravintolaan vai että mä laitan? Ja jos ravintolaan niin minne? Jos kotona niin mitä? - Saako valita ihan mitä vaan? – Joo, saa. Hetken ne supisi ja sitten vastaukseksi tuli, me halutaan pinaattilettuja. Jonakin päivänä ne vielä nimeää kaupingin kalleimman ravintolan, mutta toistaiseksi mennään oman äidin tekemillä pinaattiletuilla ja prinsessakakulla.