Tahdon Asiat

Isä jonka kanssa jaan toimistoni kääntää tuolinsa mun suntaan ja kysyy onko mulla vinkkejä pienen tytön kiharoitten hoitoon, ne kun menee takkuun niin helposti etenkin uimakoulun jälkeen... Vastaan ja laitan sähköpostitse vielä linkinkin siihen tuotteeseen joka on sopinut meidän uimareitten hiuksiin. Mies kiittää ja taitaa saman tien tilata pullon Amazonista. Siinäkin perheessä on kaksoset, tyttö ja poika tosin ja ikääkin on vasta viisi. Tämän saman kolleegan kanssa istun lounaalla juttelemassa työasioita ainakin muutaman kerran kuussa, Pho-keittoa – aina, toimistoa vastapäätä on meidän mielestä kaupungin paras Pho. Joskus satutaan kaikki yhdessä toimistolle, siis meidän lapset ja sen kollegan lapset, ja ikäerosta huolimatta ne mahtuu hyvin piirtämään siihen saman pöydän ääreen. Joku käy varmasti tarjoamassa lapsille karkkia ja toimiston vetäjä tulee aina jututtamaan nuoria välittäjäkokelaita. Meidän lapset tietää että siinä perheessä on kaksi isää ja niitten mielestä se on ihan

Eletään syyskuuta 2015. Seison koulun pihalla pilvisenä alkusyksyn päivänä ja erityisopettaja pitää mua puolittain kiinni hihasta, se sanoo mulle toistamiseen että älä mene, odota, annan niitten selvittää tilanne... ei olla koskaan nähty mitään tällaista. Eihän se yleensä näin ja siksi ajateltiin että pitää varmaan soittaa sinulle... me seistään siinä, tyhjällä koulun pihalla ja tuijotetaan koulubussia jonka ovi on auki. Muut lapset on luokissaan, minun tokaluokkalaiseni istuu siellä bussissa rehtorin kanssa. Tilanne päällä, koulumatka ei mennyt ihan parhaalla mahdollisella tavalla, se oli ottanut yhteen bussikuskin kanssa ja lopulta saanut aivan järjettömän raivarin ja kieltäytynyt poistumasta bussista. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen, joka ehkä kuitenkin oli vain vartti, pieni tyttö astuu ulos bussista rehtorin kanssa. Se pitää reksiä kädestä ja katsoo mua vähän hämmentyneenä kuin kysyen miksi ihmeessä minä olen siellä. Lapsen rintamus on kastunut kyyneleistä, rehtori kantaa

Seison meidän kuistilla kesäkuisessa auringonpaisteessa juttelemassa ystävän kanssa, Martta pyörii jaloissa, käy vähän haistelemassa puutarhan puolella ja palaa takaisin. En kiinnitä siihen mitään huomiota kun ei se kuitenkaan mihinkään lähde. Havahdun juttelun tuoksinassa kuitenkin siihen että koira murisee, matalaa syvältä rinnasta kumpuavaa murinaa. Martta ei koskaan murise, paitsi nyt. Käännän pään selvittääkseni mikä saa aikaan näin poikkeavan käytösmallin koirassa ja seuraavaksi sanon ystävälle rauhallisesti että nyt olis varmaan hyvä mennä sisään kuiskaten samalla Martalle että tule sinäkin. Puutarhan toisella puolen, vähän turhan lähellä meitä löntystelee valtava uroskarhu. Painoa tyypillä on pikaisella arvioinnilla varmasti ainakin kolmisensataa kiloa. Ei se meistä ole kiinnostunut, murisevaa koiraa se vilkaisi mutta jatkoi matkaansa kävellen nurmikentän ylitse talojen taakse. On maanantai ja roskapäivä, karhujen paras pikaruokapäivä jätesäiliöiden odottaessa kujalla

Sinä vilahdat puheissa aina toisinaan, joku lapsista kysyy miten se menikään tai kertoo kavereille että ihan oikeasti meillä on neljä lasta. Joskus me katsotaan sinusta kuvia, niitä rullautuvalla paperilla olevia mustavalkoisia tuhruja, niitä lapset pyytää harvemmin koska ne tietää että silloin äiti yleensä itkee - edelleen. Miten sä et vieläkään ole päässyt siitä yli? Olisko jo aika päästää irti siitä? Tänään sinä täyttäisit kymmenen, tai oikeastaan et, sillä sinun syntymäpäiväsi piti olla vasta syksyllä mutta sinun kuolemastasi tulee tänään kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta siitä kun opin että suru voi tuntua myös fyysisenä kipuna. Kymmenen vuotta siitä pilvisestä aamusta ja harmaasta päivästä. Kymmenen vuotta on pitkä aika ja toisaalta vain yksi silmänräpäys. Ilman sinua en olisi se ihminen joka olen tänään. Ilman sinua katsoisin maailmaa toisin. Tuomas. Me muistamme sinua taas tänään niin kuin niin monena muunakin päivänä. Meillä on ikävä sinua, meillä kaikilla..

Hikoiluttaa jo hyvissä ajoin kun katson kalenterista kauhulla viikonlopun ohjelmaa, mietin että ei varmaan olis yhtään haitannut tuijotella sitä samaa kalenteria vähän tarkemmin silloin kuukausi sitten kun mun mielestä kesäkuun 2. oli ihan loistava päivä poikien synttäribileille, ja kyllähän se periaatteessa sitä onkin kun lapset on syntyneet kesäkuun 3. periaate ja käytäntö eivät vaan aina kohtaa, ainakaan kalenterin lehdillä. Rakas tyttäreni, jota ilman varmasti joutuisin perikatoon nimittäin muistutti että saman viikonloppuna on sitten tanssikoulun kevätnäytökset – ou jee. Nyt on maanantai ja hetki sitten ajoin koululle pussillisen pehmoleluja jaettavaksi luokassa, Ollipollin   mukaan kun heillä on siellä sellainen perinne, perinne josta lapsi muistutti mua sunnuntai-iltana yhdeksän pintaan. Hengissä siis selvittiin ja enää jäljellä on rennot perhejuhlameiningit tänään. Keskiviikkona kiroilin ensimmäistä kertaa kun kurvailin lapsoseni tanssikoululle kolmeksi. Onhan n