torstai 25. heinäkuuta 2019

voiko pikkulapsivuosista selviytyä eksymättä?





Miten selvitä vuosista pikkulasten kanssa? Tää on varmaan yksi niistä lapsiperheitten ikuisuuskysymyksistä. Miten toiset selviää ja toiset ei, pitääkö edes selvitä vai saako nostaa kädet pystyyn, sanoa että kasvettiin erilleen ja jatkaa matkaa? Tää on hyvä kysymys ja olen itsekin sitä joskus pohtinut ja samalla tullut päätelmään etten ole pätevä henkilö puhumaan aiheesta, samoista syistä kuin sinäkin Annuska sen sanot, minä olen vain oman parisuhteeni ekspertti ja se oma polku on ehkä erilainen kuin monella muulla. Mun kokemus parisuhteesta on laihanlainen, parisuhteita on ollut kaksi, se ensimmäinen ja nyt tämä. Vain tämän ihmisen kanssa olen jakanut kodin ja elämän, mitä mä siis mistään tiedän, ehkä olen harhautettu ja jäänyt paitsi jostakin suuresta, ymmärtämättä että ruoho on vihreämpää toisaalla ja elämä helpompaa... tuskin kuitenkaan.

Me ollaan oltu yhdessä reilu neljännesvuosisata, 26-vuotta, naimisissa jo päälle 20-vuotta. Lapsi tai lapsia meillä on ollut vasta 11-kesää. Me oltiin ensin tiiviisti me kaksi, pariskunta. Opittiin elämään yhdessä, rakastamaan, riitelemään ja sopimaan – olemaan me kaksi. Opittiin asumaan maailmalla, ja maailma nivoi meidät yhteen tiiviimmin kuin mikään muu. Joku joskus sanoi että näin se on, maailmalle lähteminen joko sitouttaa tiiviimmin yhteen tai erottaa. Olen nähnyt kumpaakin. Olen nähnyt turhan monta perhettä joissa äiti pakkaa laukkunsa ja lapset, palaa koriin ja mies jää. Avioeropaperit lähetetään postissa perässä. Elämä kotiäitinä tai puolisona uudessa maassa ei ole helppoa. Se on kaukana siitä mielikuvien ikuisesta lomasta. Olen nähnyt lukemattomia perheitä jotka selviävät, pärjäävät ja jäävät tai palaavat Suomeen yhdessä – perheenä – taas yhtä kokemusta rikkaampana. Me opittiin paljon elämästä ja toisistamme ennen kuin lisättiin yhtälöön ensin yksi ja sitten kaksi lasta lisää. Ehkä siksi me ollaan edelleen tässä.

Kuvissa kaikki on kauniinpaa - tämä on se päivä joka päättyi siihen että rikoin yhden astiaston suutuspäissäni ja Fredde kysyi puolitosissaan että voisko ne antaa adoptoitavaksi. Yksi meidän parisuhteen suurimmista riidoista. 


Meillä on kolme lasta. Meillä ei ole vaan kolmea lasta, meillä on kolme erityistarpeista lasta. Ehkä joku muu olis luovuttanut, lähtenyt kävelemään. Ehkä mekin oltais luovutettu jos oltais oltu toisin tai toisaalla.  Kyllä meilläkin on varmasti kummankin tehnyt mieli päästää irti ja luovuttaa, montakin kertaa. Jotenkin me aina vaan ajateltiin että sen tunnelin päässä on valo, että me tullaan vielä siihen kohtaan kun meitä ei enää tarvita 24/7/365, kun elämä ei ole enää pelkkiä kuvakortteja ja terapiaa. Meni vuosia ennen kuin siihen tultiin, mutta nyt me ollaan siellä. Katson taaksepäin, pudistelen päätäni, joskus naurahdan jollekin ettei mulla ole kauheesti muistoja poikien ensimmäisistä vuosista. Se ei ole vitsi, ei mulla ole, silloin keskityttiin selviytymään ei luomaan muistoja. Muistot löytyy valokuvista ja vanhoista some postauksista joita katson kuin vieraan ihmisen muistoja, miettien että tollaista meillä oli.

Meillä on taas me kaksi.

Mä sanoisin että meillä vastaus siihen että miten on se että meillä olis se pohjaton luottamus ja puheyhteys silloinkin kun kuultava ei aina ollut kaunista, että toinen ymmärsi silloinkin kun istuin pihalla autossa dokaamassa kun pää meinas haljeta ja auto oli ainoa paikka mihin lasten tarve ei kuulunut, se minne pääsin lukkojen taakse viinipullo kädessä ja nenäliinapaketti toisessa kuivaamaan väsymyksen ja turhautumisen kyyneleet. Ei siellä autossa vietetty vaan yhtä iltaa, aika monta kertaa mä siellä olin ja Fredde koputti ikkunaa ja kysyi oonko ihan ookoo, mun nyökätessä kyynelten keskeltä.



Meidän pikkulapsivuodet eivät olleet seesteisiä. Ne ei olleet kaunista katsottavaa. Aika ei ole kullannut muistoja enkä muista kaivaten pieniä palleroisia käsiä ja jalkoja. Ne vuodet olivat selviytymistä, vähän kuin eksyisi syvään metsään ilman karttaa ja kompassia, ja päättäisi selvitä hengissä syöden marjoja ja puunlehtiä. Yöt palellen itse kyhätyssä majassa, likaisena, vaatteet riekaleina mutta silmissä silti elämän palo – periksi ei anneta. Lopulta löydät tiesi ulos metsästä, me löydettiin. Minä rakastan näitä pitkiä päivettyneitä koipia ja mullan likaamia varpaita, rakastan niitten pieruhuumoria ja yhdessä tehtyjä pyöräretkiä. Näitä minä rakastan.

Pitkiä jalkoja, huonoa huumoria.


Miten meidän parisuhde selvisi? Sillä että meillä oli luja pohja. Että me kumpikin tiedettiin että joskus se helpottaisi, että jossakin kaukana odottaisi taas se aika kun voisi hengittää. Ei me aina puhuttu, joskus oltiin vaan hiljaa ja toisinaan huudettiin ja kovaa. Riideltiin ja tempoiltiin. Koskaan ei kuitenkaan ajateltu luovuttaa. Puhuttiin kyllä siitä että vuokrattaisiin asunto jossa toinen meistä sais välillä hengähtää, näin jälkikäteen mietin että olis varmaan pitänyt uskaltaa ja tehdä juuri niin. Elämän punaisena lankana oli tulevaisuus eikä ero tullut koskaan oikeasti mieleenkään. Onneksi ei tullut.

Joku Sinkkonen tai Keltikangas-Järvinen, ehkä se oli joku Väestöliiton erhespessu sanoi ettei pikkulapsiaikana pitäis saada erota, ettei silloin kukaan kykene tekemään järjellisiä päätöksiä. Olen taipuvainen ajattelemaan juuri näin, mutta eihän se päde kaikkeen eikä kaikkiin. Se toimi meille ja meillä. Olisi kaduttanut nyt, jos olis päästänyt irti eikä roikkunut siinä elämänlangassa siellä synkässä metsässä, eksyksissä ja kaukana maailmasta. Minä rakastan tuota ihmistä, rakastan vahvasti ja syvästi.

Tuntemattoman ohikulkijan ottama kuva syyskuussa 2011. Aurinko paistoi mutta elämä oli raskasta. 


Raskainta oli se että olin niin kiinni lapsissa. Fredde oli kiinni työssä koska jonkun oli tuotava leipä pöytään. Me elettiin ihan erilaisissa maailmoissa kun mun päivät täytti lapset ja niitten haasteet, Fredden haasteet olivat mulle vierasta kieltä, oli helppoa ajatella että se pääsi helpommalla – epäreilua ajatella niin. Fredde ei koskaan ajatellut että mun elämä olis helppoa mutta minä kadehdin hetkittäin sitä että toisella oli ihan oikea elämä.

Tänä päivänä me ollaan kumpikin töissä. Taloudellisestikin tasapainossa. Meidän keskustelut eivät enää kulje toistensa ohitse yhden puhuessa työstä ja työelämästä, toisen vastatessa vaippasodalla, ihottumalla ja puheterapeutin viimeisimmällä. Me puhutaan taas samaa kieltä, sparrataan toisiamme, kohdataan. Ehkä enemmän kuin koskaan.

Kannatti selviytyä.



tiistai 23. heinäkuuta 2019

kissanristiäisiä? koiran synttäreitä? hautajaisia?

Kesätöissä vuoren huipulla. Ilme kertoo ihan kaiken sähköpostin sisällöstä... loppu hyvin, kaikki hyvin. 


Autossa on ihanan hiljaista kun ajan kesäaamun orastavassa lämmössä töihin. Kukaan ei riitele takapenkillä, eikä kukaan halua kertoa mulle sadatta kertaa samaa surkeaa vitsiä. Liikennevaloissa laitan musiikin soimaan, avaan kattoluukun ja nautin siitä että saan, edes hetken, olla ihan yksin. On heinäkuun 23. lasten kesäloman alkamisesta on reilu kuukausi ja sen jälkeen meitä on aika tarkkaan ollut vähintään neljä. Vähintään neljä autossa. Vähintään neljä ruokakaupassa, palaverissa, kahvilassa, lounaalla, asiakastapaamisessa... aina me neljä. Tuntuu ihanalta olla liikenteessä ihan yksin.



Ihanaa keskustella markkinoinnista ja syksyn suunnitelmista aikuisten kesken ilman että kukaan keskeyttää kysyäkseen koska me lähdetään. Kirjoittaa sähköposteja keskeytyksettä, paitsi että keskeyttäähän ne työkaveritkin, tai vastata puhelimeen ilman että ensin pitää vaatia hiljaisuutta. Hetken mietin että enää reilu kuukausi koulun alkuun. Uudet reput, penaalit ja lounaslaatikot - äidille työrauha. 

Ei pidä käsittää väärin. Meillä on ollut tosi kivaa, ja musta on ihan parasta että voin viettää kesää tän kolmikon kanssa. Että me voidaan lähteä uimaan ja retkelle ja rannalle ja skeittipuistoon. Se on aivan parasta. Se on aivan parasta, koska edelleen muistan liiankin elävästi sen tuskan sinä kesänä kun katsoin auringonpaistetta toimiston ikkunan lävitse ja iltaisin kuuntelin kolmea lasta jotka viettivät päivänsä siellä leirillä. Leirillä missä ei ollut kivaa. Sinä kesänä päätin ettei toista samanlaista kesää tulisi enää koskaan. Siitä kesästä on nyt kolme vuotta. Se oli ihan tosi tyhmä kesä. 



Teen töitä aamuisin. Aamuisin ennen kuin kukaan muu on hereillä, ja sen jälkeen muutaman tunnin murojen ja jugurttipurkkien lomassa. Teen töitä siellä uimarannalla ja skeittipuistossa, vastailen meileihin ja tarvittaessa teen töitä lomalla – vuoren huipulla. Teen töitä iltapäivällä kun kolmikko on pihalla naapuruston lasten kanssa, meidän melukylä. Sovin asiakastapaamiset niin että ryhmä voi istua iPadiensä kanssa mun toimistossa sillä aikaa kun minä istun neukkarissa asiakkaiden kanssa. En ole ainoa joka tekee kesällä töitä lapset siiven alla. Toimistolla on aina ainakin jokunen koululainen, se nyt kuuluu asiaan kesäisin. Samoin on Fredden töissä, sellaista se nyt vaan on – kesäisin.



Palaverin aikana ne soittaa mulle kolmasti. Tai ei ne, vaan se. Kentsu soittaa: ”Äiti, mulla on nälkä!” Kolmannen kerran kohdalla kollega kuiskaa mulle että sen lapset teki aikanaan ihan samaa... Vastaus on aina sama – mitä mä voin tehdä? Mä olen täällä ja sulla on nälkä siellä kotona... ota kaapista ruokaa... tuon lounasta tullessani. Kotimatkalla pysähdyn ostamaan sitä luvattua ruokaa, baageleita ja tuorejuustoa.

Välillä juhlitaan koiran syntymäpäiviä kaikkine asiaankuluvine kiemuroineen. On lahjoja, kakkua ja laulua – miksi ei. Lasten kummitäti kysyy vähennänkö koiran markkinointikuluna verotuksessa, tietäen että kuvat synttärijuhlista päätyvät asiakastiedotteisiin, syntymäpäiväkortteihin ja SoMe markkinointiin. Seuraavalla viikolla naapuri kutsuu koko perheen koiransa hautajaisiin. Ei meillä vietetä kissanristiäisiä, vaan koiran syntymäpäiviä ja toisen hautajaisia, koko naapuruston voimin.

Kissanristiäiset? Ei vaan koiran synttärit.


Nautin kesästä. Lasten loma tuntuu siltä kuin itsekin olis puolittain lomalla. Toimistolla naureskellaan mun päivetystä – toiset ne tekee töitä uima-altaalla. Niinpä. Kesän työvälineisiin kuuluu kännykän ja läppärin lisäksi aurinkorasva ja kolme lasta. Voishan ne asiat olla huonomminkin. Ihana kesä.





keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

oi ihana loma

Uskomattomia maisemia.



Seuraan mäkeä alas hyppelehtivää lasta katseellani. Sen veli menee perässä ja mietin että koska se kaatuu mutta ei se kaadu se hyppelehtii hetken veljensä perässä ja palaa sen jälkeen kulkemaan mun ja Fredden kanssa. Poika muistuttaa vähän lenkillä olevaa koiraa kirmatessaan edelle ja palatesssaan sen jälkeen juosten taas tarkistamaan missä me muut tullaan... jannu taitaa kulkea kolminkertaisen matkan meihin muihin nähden. Esiteini tulee vähän matkan päässä meidän perässä. Fredde seuraa sen kulkemista kun se kyllästyneen oloisena seuraa meitä, välimatka pysyy samana koska kukapa nyt haluaisi meidän kanssa kulkea. Sellainen seurue me ollaan, yksi edellä ja viimeinen parikymmentämetriä muiden takana.

Tällä jannulla riittää virtaa... kuljettu on kuitenkin jo aika hyvä matka ja tämä mies juoksee myös ylämäkeen.


Meidän oloinen loma. Mä aina välillä haaveilen rantalomasta. Sellaisesta johon kuuluu riippumatto ja meri, käteen drinksu. Muuta tekemistä ei ole kuin vaeltaa aamulla siihen riippumattoon ja iltapäivästä takaisin cabanalle syömään, tai ehkä ravintolaan. Haaveilen ja samalla tiedän oikein hyvin ettei meistä olis sellaiseen. Jaksaisin yhden aamupäivän, Fredde ei sitäkään ja sen jälkeen pitäis löytää jotakin tekemistä.

Kesäkelkkailu on kivaa.


Siksi meille sopii tämä. Kolmas kerta putkeen aktiivilomalla Kanadan Whistlerissä, talviurheiluparatiisi josta on kasvanut kesäkohde. Silloin ekalla kerralla - vuonna 2004 kai - kesällä haikattiin, ei juuri muuta, kyläkin oli kooltaan murto-osa nykyisestä. Nykyään kuhinaa ja aktiviteettia on ihan samaan malliin kuin talvellakin ja meidän päivät täyttyi vaelluksista, pyöräilystä, uimisesta, shoppailusta, kahviloista, ravintoloista... you name it. Aktiivikello mittasi päälle 20,000 askelta jokaiselle päivälle, vaelluspäivänä tuli kiivettyä 41 kerrosta. Ensi kesänä Kentsu saa ottaa skeittinsä mukaan, niin houkuttelevalta skeittipuisto näytti ja Tättis on vannottanut että se tahtoo, haluaa lähteä kokeilemaan alamäkipyöräilyä. Meillä on vielä paljon kokematta alkaen mönkijäsafarista ja yövaelluksesta, päättyen zipliningiin (vaijeriliukuun). Mulla on myös haaveissa koko päivän ratsastusvaellus vuorilla.

Whistler on tunnettu myös vuoden 2010 talvikisoista.


Aamulla muut nukkuu. Vedän shortsit ja t-paidan päälle ja lähden koiran kanssa metsälenkille. Ennen kuin pujahdamme metsään, seuraan kylän läpi kulkevia nuoria, monot kaulan ympärillä ja sukset olkapäällä. Jäätiköllä pitää olla aikaisin, ennen kuin aurinko pehmentää lumen. Täällä harjoittelevat talviurheilulajien tulevaisuuden toivot - kesälläkin. Metsäpolulla tulee vastaan muitakin varhaisia kulkijoita, aktiivilomakohteessa kun monen päivä alkaa varhain. Osa kulkee itseni tavoin koirien kanssa, toiset juosten tai pyörällä. Kuljen takaisin kylään, pysähdyn leipomossa ostamassa tuoreen leivän ja pullaa aamukahville ennen kuin palaan asunnolle. 

Squamish ja Lil'wat heimojen kulttuurikeskuksessa päästiin muunmuassa punomaan köyttä seetrin kaarnasta.


Takana neljä ihanaa lomapäivää. Niin, kokonaista neljä, niistäkin osa viikonloppuna ja yhden päivän olin aika tarkkaan kiinni sähköpostissa. Ensi vuonna uudestaan, niin noi lapset taisi jo päättää, ja se sopii meille aikuisillekin oikein hyvin.

Aamulenkillä



tiistai 9. heinäkuuta 2019

kuukauden kymmenen: heinäkuu


Vastaus kymmeneen kysymykseen. Salamatkustajan Satu haastoi muutkin vastaamaan näihin ja tässä ne nyt on, alkukuun kuvien siivittämänä. Näitä olis tosiaan ihan kivaa lukea lisääkin - vink, vink!

Meidän tanssija tanssii koko kesän.

Kuukauden ensimmäisen aamun ensimmäinen ajatus:

Miten ihmeessä voi olla jo heinäkuu? Oikeesti! Kesä ei ole edes alkanut ja eletään jo melkein heinäkuun puoliväliä. Muistan kuinka mummi aina toukokuussa jo huokaili että kohta on juhannus ja sitten syksy.

Itsenäisyyspäivän viettoa asiaan kuuluvissa varusteissa.


Tämän kirjan aion lukea:

Ai minkä kirjan? Pitääkö mun ehtiä lukea? Voi kun lukisinkin. Taidan hyppiä siitä mistä aita on matalin ja tyytyä Kodin Kuvalehteen. Enhän mä mitään ehdi lukea kun kaikki illat menee lasten kanssa telkkaria katsoessa. Ratsastan nyt ainakin pari vuotta sillä että kuuntelin äänikirjana Michelle Obaman.

Sen lisäksi että se osaa tanssia siitä on kehkeytynyt ihan loistava kakkuleipuri.


Työasia, jonka aion saada valmiiksi:

Auki olevat kaupat pulkkaan ja katse kohti tulevaa. Assari kysyi kuka tuuraa ja vastasin liimaavani puhelimen superliimalla omaan takapuoleeni – minä tuuraan minua.

 Työasia, jonka tiedän roikkuvan puolivalmiina vielä tämän kuukauden jälkeenkin:

Meidän uudet nettisivut nyt vaan on niin surkeat eivätkä kovin käyttäjäystävälliset oli sitten kummalla puolella ruutua tahansa. Jospa ne vielä jonakin päivänä.

Kesäillassa naapuruston kanssa.


Lausahdus, josta saan juuri nyt energiaa arkeeni:

Mä en ole mikään mietelausetyyppi, mutta lempisanani voi jakaa taas kerran. ”Petrichor” – sateen tuoksu. Sitä on tänä kesänä saatu enemmän kuin riittävästi. 

Ruoka, jota aion kokeilla:

Terhin vegaaniset kukkakaaliwingsit. Mä oon kerran syönyt kukkakaaliwingsejä paikallisen superkeittiömestarin ravintolassa ja olen siitä saakka haaveillut jostakin vastaavasta.



Tässä kuussa tapahtuvista asioista eniten olen laittanut aikaa tämän suunnitteluun ja nyt se viimein toteutuu:

Mä mitään suunnittele. Suunnittelenko mä jotakin? No, ainakin suunnittelen asiakastilaisuutta syksylle mutta ehkä tässä välissä suunnitelma on lähinnä se loma jonka Fredde on suunnitellut ihan kokonaan. Tuskin maltan odottaa että keskiviikkona hypätään autoo ja ajetaan Kanadaan.

Ollipollin kuukauden tavoite on oppia neulomaan. 


Asia, joka tuntuu ristiriitaisimmalta:

Tähän pitäis kirjoittaa jotakin maailmoja syleilevää vähän niin kuin maailmanrauha missikisoissa tai maapallon pelastaminen tai sademetsät. Mun ristiriidat on kuitenkin arkisempia, se että rakastan pullaa mutta yritän syödä sitä vähän vähemmän – koska terveys ja vyötärö. Ristiriitaista on myös se että naapurin pulla näyttää aina paremmalta kuin oma valinta. Siinä mä sitten istun ja mietin että miksi otin tän mantelipullan kun mansikkaviineri näyttää niin paljon herkullisemmalta.

Stranger Things - koukussa ja pahasti. 


Yksi tavoite, joka on mahdollista saavuttaa:

Kamalan vaikeita kysymyksiä. Olen saavuttanut aika monta isoa tavoitetta viimeisen vuoden sisään. Olen onnistunut perustamaan yrityksen joka tuottaa enemmän kuin kuluttaa ja se on ihan mieletön saavutus. Siinä sivussa olen voittanut muutaman palkinnon ja vaikka se kuulostaa tosi pieneltä niin siirto toimistolla sinne lasioven taakse oikeeseen toimistoon oli iso merkkipaalu, sellainen josta en vielä kaksi vuotta sitten osannut edes haaveilla. Silloin oli ainoa tavoite olla lopettamatta ja saada pää jotenkin pysymään pinnalla. Seuraava tavoite on kehittää ja kasvattaa yritystoimintaa ja se täysin absurdilta tuntunut ajatus siitä että mulla voisi olla oma tiimi ei enää tunnu täysin mahdottomalta. Seuraava tavoite lienee siis se Managing Brokers License, siihen tosin on vielä ainakin vuosi aikaa.

Ai heinäkuun tavoite? No mennä lasten kanssa uimarannalle.

Tän miehen tavoite kiteytyy tässä. Elokuussa skeittileirille viikoksi. 


Minkä asian haluaisin lasteni muistavan tästä kuukaudesta:

Loman Kanadassa ja sen että meillä oli aikaa tehdä asioita yhdessä, kiireettömästi. Toivon että tämä on sellainen lapsuuden kultainen kesä jostä jää muistijälki, sellainen jonka he ehkä haluavat toistaa lapsilleen... hitaita aamuja, yhdessä katsottu tv-sarja johon jäätiin kaikki koukkuun, loputtomilta tuntuvat iltapäivät naapuruston lasten kanssa leikkien, uimaranta ja jäätelö.

Nuttu nurin ja onni oikein - lapsuuden kesät kestävät ikuisuuden. 



tiistai 2. heinäkuuta 2019

koira joka ei karannut


Fredde kysyy multa joko olen valmis että ne menee takaisin kouluun? En vielä. Meillä on kivaa. Mä teen aamut töitä ja lauma saa nukkua tai pelata Xboxia. Päivällä käydään uimakoulussa tai uimassa muuten vaan, puistoissa ja jätskillä, koska kesällä nyt kuuluu pitää jäätelötauko aina välillä. Kun Tättis menee terapiaan me vietetään tunti viereisessä skeittipuistossa, Ollipolli tosin muistaa aina varmistaa ettei hänen tarvitse kokeilla. Ei tarvitse. Hajamielinen professori voi lukea kirjaa sillä välin.

Hajamielinen se tosiaan on. Niin hajamielinen ja omissa maailmoissaan että kulkee kalsarit takaperin päällä, on aina viimeisenä autossa ja yrittäessään kiiruhtaa unohtaa ulko-oven auki. Joku sille yleensä aina muistaa huikata että sulje ovi. Mies kääntyy kannoillaan ja käy laittamassa oven kiinni. Kahdesti ovi on jäänyt auki. Ensimmäisellä kerralla ne lähti kouluun keskenään ja mä makoilin sairaana Martta kainalossa yläkerrassa. Iltapäivällä kahden jälkeen hiipparoin alakertaan ja suljin sen ulko-oven joka oli ollut selällään koko päivän. Toinen kerta oli eilen ja siinä olis voinut käydä hullumminkin.

Uimakouluun lähteminen oli sellaista hässäkkää. Vaihtovaatteita, karateasuja, uikkareita ja tennareita hukassa. Lopulta oli taas kerran kiire. Mä istun autossa odottamassa että kaksikko saa kengät jalkaan ja koska hajamielinen professori oli vahingossa laittanut eriparikengät jalkaan, piti sen juosta vielä kerran takaisin vaihtamaan kenkiä. Joo, se on ihan mahdollista tälle lapselle. Kaliforniaan lähdettäessä se lähti vahingossa siskon noin kymmenen numeroa liian isot kengät jalassa ja ensimmäinen ohjelmanumero auringossa oli ostaa lapselle uudet kengät. Tilanne nimittäin huomattiin vasta lentokentällä.



Niin. Mies juoksi vaihtamaan kenkiä ja juoksi takaisin autoon. Kukaan ei huikannut sille että ovi pitää sulkea. Me lähdettiin uimakouluun. Uimakoulun jälkeen me mentiin suoraan lounaalle kummitädin kanssa. Sitten ajettiin rekisteröimään auto, sieltä ostamaan uudesta uimataidosta palkaksi sellainen jättimäinen uimalelu. Puoli neljäksi mentiin karate-tunnille ja sieltä ruokakuopan kautta kotiin. Parkkeerasin talon eteen ja siinä parkatessani Kentsu kysyy miksi meidän etuovi on auki. Käännyn katsomaan ja näen että ovi tosiaankin on auki. Se on ollut taas kerran auki koko päivän koska kukaan ei huikannut hajamieliselle että se pitäis sulkea. Sisäisen paniikin pyrkiessä pintaan pysäköin loppuun, loikkaan autosta ulos ja sanon lapsille että tuovat kauppakassit sisään, koska koira. Mietin jo että mistä mä lähden koiraa etsimään... onko joku jo löytänyt sen ja pitää siitä huolta... kukaan ei ole soittanut... miljoona ajatusta kulkee valonnopeudella eikä yksikään niistä liity kaikkeen siihen mitä tyhjästä talosta voisi varastaa, alkaen mun tietokoneesta joka on sopivasti siinä olkkarin pöydällä tai läppäristä joka nojaa sen saman työpöydän jalkaan. Mun ainoa ajatus on Martta.

Kuistilla mua kuitenkin odottaa koira joka makoilee odottavan näköisenä ovensuussa. Martan vieressä on postipojan tuoma paketti joka on tuupattu ovesta puolittain sisään. Pakettipojalla sen enempää kuin naapureillakaan ei varmaan ole käynyt mielessäkään etteikö joku olis kotona kun ovi kerran on auki ja koira siinä kynnysmatolla. Hajamielisellä ja sen perheellä kävi siis munkki. Hillomunkki. Vähän huudettiin ja puitiin nyrkkiä. Hajamielinen tirautti jokusen kyyneleen ja sitten halattiin taas. Mitään ei onneksi tapahtunut, ei mitään muuta kuin se että me taas kerran huomattiin että Martta on maailman paras koira. Sen edeltäjä olis kyllä ottanut hatkat, sehän lähti seikkailemaan aina kun silmä vältti.



Autossa leikitään aakkosleikkiä. Nimeä eläin joka alkaa A:lla – apina, antilooppi, aasi, ankka, kukkakaali... what! Eihän se ole eläin, eikä edes ala oikealla kirjaimella!!! Nuori mies toteaa lakonisesti että ei niin. Leikki jatkuu. Ahma, ampiainen, anaali. Joo, joo... nyt meillä on oikea kirjain mutta anaali ei ole eläin. Laadukasta huumoria meillä, eikö vaan. Mikään ei ole niin huonoa kuin kahden yhdeksänvuotiaan pojan huumori. Siinä yhdistyy alatyylinen pieruhuumori sarkasmiin ja hyväntahtoiseen pilkkaan. Toisen kämmingeistä muistetaan aina ja varmasti repiä riemua.

Mä kuuntelen niitten juttuja kun ne leikkii kahdestaan yläkerrassa. Voi hyvät hykkyrät miten tyhmille jutuille ne jaksaa nauraa, mutta pakko myöntää että ilakointi on aika tarttuvaa ja usein tässä työpisteen ääressä on pakko hymyillä niitten vitseille. Valitettavasti kun vanhemmilla on yhtä lapsellinen huumorintaju on meillä säännöllisesti aika hauskaa. Sivustakatsoja saattaisi toki kohottaa kulmiaan ja miettiä ettei noista voi mitenkään tulla yhteiskuntakelpoisia kun äiti nauraa vedet silmissä sen sijaan että opettaisi lapselle ettei niin sovi sanoa.