Tahdon Asiat

Kuinka me oltiinkaan, tämän kaiken keskellä, loman tarpeessa, ihan kaikki, meistä aikuisista lasten kautta koiraan ja kissaan – no, siitä kissasta en ole varma, se taisi olla tyytyväinen ihan kotosalla. Mutta me muut, me tarvittiin sitä että päästiin hetkeksi pois kotoa, talosta jonka seiniä me ollaan tuijotettu, kaikki yhdessä, päivästä toiseen jo maaliskuun alusta. Miten juhlava tunne oli pakata auto kylmälaukkuineen ja makuupusseineen, edessä pitkä ajomatka pysähtymättä.   Ehkä jotakin meidän koronakesästä kertoo lapsen kysymys siitä tulenko minäkin sitten ihan oikeasti mukaan uimaan, vaan istunko kuitenkin vaan koneella tekemässä töitä, ja kun vastasin että tottakai tulen, nyt ollaan lomalla, oli hymähdys täynnä epäuskoa. Tiedättehän sen vanhemman elokuvista, sen joka on aina kokouksessa tai meilissä, sen joka ei koskaan tule mukaan mihinkään ja joka aivan liian usein joutuu sanomaan, että mun täytyy nyt ensin tehdä tämä ja usein käy niinkin, että ”ensin” kestää niin pitkään et

Perjantaina loppuiltapäivästä, istun työhuuneessani tietokoneen ääressä hoitamassa ne kuuluisat vielä pari työjuttua. Soitan somistusfirmaan ja perun maananatain tapaamisen asiakkaan päädyttyä toiseen vaihtoehtoon, vastaan muutamaan sähköpostiin, tarkistan asiakkaiden haut ja mietin pitäisikö jotakin muuttaa. Laitan vielä pari sähköpostia eteenpäin. Pankki hyväksyy ostajan kauppahinnan ilman hinta-arvioita, loistavaa. Laitan viestiä myyjälle. Alakerrasta kuuluu pelaavien poikien juttelu ja Tättiksen huoneesta kuuluu basson jumputus tömistelyitten saattelemana – tyttö tanssii. Sähköpostiin kilahtaa uusia viestejä tasaiseen tahtiin ja vilkaisen kellon taululta pitääkö niille ehkä tehdä jotakin muutakin kuin deletoida. Mainos, mainos, mainos, twiitti, mainos, mainos, tilausvahvistus, twiitti, LinkedIn kommentti, twiitti... koulupiirin päivitys, twiitti, mainos, tilausvahvistus, mainos. Koulupiirin päivitys! Kaikki muu pysähtyy ja avaan sähköpostin.   Ne ensimmäiset lauseet on sitä tav

Helsingissä Ehrensvärdintien ja Armfeltintien kulmassa on leikkipuisto, se sama johon päiväkoti Eiran lapset tulevat leikkimään kahdesti päivässä. Siinä leikkipuistossa me hengailtiin esiteineinä ja sinne leikkipuistoon mennessä minä meikkasin ensimmäistä kertaa. Halusin näyttää nätimmältä eikä ripsien kestovärjäys joka oli otettu muutamaa viikkoa aiemmin tuntunut enää riittävältä vaan avasin äidin meikkilaatikon. Laitoin ensin vähän luomiväriä ja poskipunaa, sitten mascaraa yläripsiin. Olin tyytyväinen kun se huomattiin, olin meikannut ensimmäistä kertaa, taisin olla neljätoista.   Sen jälkeen meikkasin aina. Siis muuten kuin ehkä sunnuntaisin tai sairaana. Se tuntui omalta ja tärkeältä, asialta joka nyt piti tehdä samalla tapaa kuin hampaitten harjaus tai puhtaat alusvaatteet. Kesämökillä saatoin jättää ripsarin meikkipussiin, mutta kyllä se meikkipussi silti kulki mukana. Se oli mukana telttailemassa, pyöräilymatkalla, mökillä ja synnytyssairaalassa. Vähän ripsaria vähintään, ja

Kissa räveltää mun aamutakin helmaa ja haluaa huomiota. Olen leikkinyt jo kahdesti, nyt on aika kirjoittaa mutta kymmenkuinen kissanpentu on selvästi toista mieltä. Se haluaa lisää huomiota eikä sitä huijata millään patterihärpäkkeillä jotka on ostettu leikkimään mun puolesta. Alakerrassa kaksi jannua pelaa yhdessä tietokonepeliä, prinsessa nukkuu vielä ja Fredde istuu mua vastapäätä tässä toimistossa lukien aamun uutisia netistä. Ei siellä mitään uutta ole, suurin osa uutisista on pyörinyt saman ympärillä maaliskuun alusta, eikä loppua näy.   Eilen istuin lounaalla ystävän puutarhassa. Ryhmä naisia. Me ollaan maaliskuusta lähtien tavattu virtuaalisesti ja nyt ensimmäistä kertaa tavattiin kasvokkain. Jokaisella omat eväät joita ei myöskään jaettu tai maisteltu, jokaisella omat juomat ja saman pöydän sijaan me istuttiin etäällä toisistamme ”6 feet apart” 182,88cm. Kaikilla maski joka otettiin pois vain siksi hetkeksi kun syötiin. Osalla itse tehty kangasmaski, toisella netistä ostet