sunnuntai 29. lokakuuta 2017

aamuisin

Kuvassa lauantaiaamiainen


Siinä vaiheessa kun aurinko nousee arkisin olen istunut jo miltei kaksi tuntia tietokoneen kelmeässä valossa Martan pyöriessä jaloissa pallonsa kanssa. Välillä pallo vinkaisee ja koira tyrkyttää sitä mulle haaveilessaan palloleikistä sisällä. Ojennan pallon takaisin ja pettyneenä Martta jatkaa leikkiään. Aina välillä se kiipeää hetkeksi syliin hakemaan huomiota ja lopulta käpertyy mun jalkoihin pöydän alle.

Meilailen sinne ja tänne. Pankin lainaneuvoja on yhtä aikainen kuin minäkin, ja vastaa sähköposteihin kauan ennen aamun valkenemista. Luen uutisia etsiessäni sopivia artikkeleita someen, ja kertaan vielä päivän ohjelmaa. Katson asiakashallinta ohjelmasta mitä pitikään tehdä, suunnittelen markkinointia ja aikataulutan päivää. Päivän aikana olellinen osa ajankulua on ajomatka paikasta toiseen. Mihin aikaan ja minne. Ajomatka samaan lokaatioon kun voi kellonajasta riippuen tuplaantua helposti.  

Puhelimen herätys pärähtää vähän seitsemän jälkeen, on aika pakata lounaita ja laittaa aamiaista laumalle. Keittiössä Martta vierittää mulle palloa ja mä vieritän sen jalalla takaisin. Lounaslaatikkoon menee tälläjertaa lavash-leipää, jogurttia, kinkkua ja sokeriherneitä palkoineen. Ruokajuomaksi maitoa, jälkiruuaksi suklaakonvehti.  Aamiaiseksi teen ne lupaamani kurpitsapannarit. Ollipolli on herännyt ja auttaa kääntämään pannareita lastalla. Kuten monessa muussakin perheessä, lapsille tarjottu aamiainen on monipuolinen ja lämmin. Lounas taas vastaavasti ylläkuvatun kaltainen.

Me syödään keittiössä aamiaista yhdessä ja jutellaan mistä milloinkin. Muistutan laumaa mahdollisista heihin vaikuttavista asioista; silmälääkäreistä, flunssarokotteista tai terapia-ajoista samoin kuin siitä jos olen itse menossa illalla johonkin. Vähän ennen kahdeksaa mun on lähdettävä yläkertaan pukeutumaan. Laitan keittiönpöydälle sen saman listan kuin jokaisena arkiaamuna, listan siitä mitä pitää tapahtua seuraavan puolen tunnin aikana:

  1. Syö aamiainen loppuun
  2. Laita astiat tiskikoneeseen
  3. Pese hampaat
  4. Pue päälle
  5. Ota kaapista välipala
  6. Pakkaa koululaukku

  • Onko tänään kirjasto tai liikuntatunti?
  • Etsi silmälasit!




Välillä huutelen kylppäristä väliaikatietoja, harjaan hiuksia ja vastaan kysymyksiin. Kyllä, pitää olla takki, tai ainakin huppari. Saat laittaa shortsit. Lasit oli viimeksi telkkarin vieressä... Jos koko lista on tehty voitte leikkiä. Kyllä, autan etsimään sen kirjan...

Ennen puolta yhdeksää lähdetään bussipysäkille. Me kävellään yhdessä naapureitten kanssa, usein kaksi aikuista, Martta ja seitsemän lasta. Jos sataa, ajan lauman koululle ja jatkan siitä matkaa omiin menoihini.


Aamut on vuosien saatossa hioutuneet toimivammiksi. Ensinnäkin meillä aikuisilla on harvemmin minuuttiaikataulua itsellä. Lapset taas on kasvaneet ja kun pojillakin on jo kolmas kouluvuosi menossa, on harjoitustakin saatu jo jonnin verran. Niitäkin aamuja on kun kaikki on yhtälailla huonotuulisia ja myöhässä, eikä sujuvuudesta ole tietoakaan mun lopulta karjuessa ja puolen tavaroista unohtuessa. Koulubussi kun ei odota ja perusoletus on kuitenkin se että bussilla mennään, vaikka sitten ilman reppua ja yöpaidassa. 

Lainaus Facebookista. Tekijä tuntematon. 

maanantai 23. lokakuuta 2017

onko muualla helpompaa olla mutsi?

Kävelen Espan puistossa rattaissa reilu vuoden ikäinen lapsi. On toukokuu, lapsella päällään housut, tikkitakki, puuvillapipo ja jalassa kengät, käveleehän hän jo. Me ollaan kävelemässä puiston lävitse kohti anopin kotia Ullanlinnassa. Havahdun siihen että tuntematon nainen puhuu lapselleni: ”Voi sua ressukkaa... ei ole äiti laittanut edes käsineitä käteen ja raukka palelet siellä rattaissa...” Olen sanaton, vanhemmuuttani on juuri arvosteltu suomalaisessa aurinkoisessa kevätsäässä, enkä ole tottunut siihen.

Helsingissä 2009.


Amerikkalainen vanhemmuus tuntuu monesti helpommalta. Kenellekään ei tarvitse selittää että kun se repii ne rukkaset jatkuvasti käsistään. Vanhemmuutta ei mitata synnytystavalla, imetyksellä tai lapasilla. Vanhemmuus on toisenlaista kun eletään noin tsiljoonan kulttuurin sulatusuunissa jossa ei ole yhtä muottia sille oikealle vanhemmuudelle.

Kaksosista toinen nukkui päiväunensa ”ulkona” autotallissa sillä se oli ainoa paikka missä se nukkui. En uskaltanut laittaa sitä kuistille vaunuihin lastensuojeluviranomaisten ja villieläinten pelossa. Tättis söi rintaa, kaksikko taas vastiketta. Kukaan ei kyseenalaistanut kumpaakaan vaihtoehtoa. Yksi taaperoimettää, toinen ei ole imettänyt koskaan. Monikulttuurisessa ilmapiirissä on tilaa monenlaisille vaihtoehdoille. Itse huomaan hiljaa tuomitsevani vanhemman jonka vauva on paljain varpain koulubussipysäkillä pakkasaamuna. Toisaalta äidilläkin on varvastossut ja mun omalla lapsellani shortsit – koska iltapäivällä on kuitenkin liian lämmintä auringossa... Fredden mukaan Suomessa pukeudutaan päivän kylmintä hetkeä ajatellen, täällä taas lämpimintä. 

Kaupan kassalla.

Olen Stockmannin ravintolassa lounaalla lapsen kanssa. Kerään osan ruuasta tarjottimelle ja tilaan loput, maksan kassalla ja tasapainottelen rattaiden ja tarjottimen kanssa. Kysyn pöytää pyyhkivältä henkilökunnan jäseneltä mistä löytyis syöttötuoli ja saan vastaukseksi viittauksen jonnekin tonne, jos niitä on. Hylkään ajatuksen syöttiksestä ja otan lapsen syliin löytäessäni vapaan pöydän. Rattaissa yhdistettynä tarjottimeen on riittävästi tekemistä. 

En ole hämmästynyt, tämähän on Suomi, mutta piloille hemmoteltu kyllä. Kun käyn lapsen kanssa omassa kotitavaratalossani – Nordstromilla – lounaalla, tilaan lounaani kuten Stockallakin, mutta kassa kantaa tarjottimeni pöytään koska mullahan on ne rattaat. Tarjoilija tuo pyytämättä syöttötuolin ja rasiallisen rusinoita.

Lapset kuuluu tähän maailmaan samoin kuin vanhemmuus. Lapsia on kaikkialla; ravintoloissa, kaupoissa, lääkäriasemilla ja työpaikokoilla. Monet isommat yritykset järjestävät tapahtumia lapsille teemalla: tuo lapset mukaan töihin! On perhetapahtumia, perhejuhlia, perhe, perhe, perhe... 


Mun kokemus suomalaisesta vanhemmuudesta on ihan valtavan rajallinen. Olenhan käynyt Suomessa vain kahdesti lapsen kanssa. Moni asia on varmasti ihan valtavan paljon paremmin kuin täällä maailmalla, mutta oma mielikuvani suomalaisesta äitiydestä ei ole kovin lapsiystävällinen. Lisäksi se on epäilemättä vanhentuntut sillä vimeisimmästä kerrasta on jo reilusti yli kuusi vuotta, näiden kahden esimerkin tilanteesta reippaasti päälle kahdeksan.

Viiniä maistelemassa.


Meidän kolmen lapsen lauma kulkee monesti mukana kaikkialla. Alkuun ne oli mun mukana oikeesti kaikkialla hammaslääkäristä gynekologin kautta kauppaan ja ravintolaan. Nykyään ne kulkee mukana sairaspäivinä ja lomilla. Ne on tuttuja naamoja työpaikalla, istumassa palavereissa syöden jonkun tarjoilemaa pullaa ja mehua. Ne kulkee tarvittaessa mukana asiakastapaamisissa ilman asiakkaan ilmeen värähtämistäkään. Lapset kun on täällä kiinteä osa elämää. Tästä syystä lapset myös huomioidaan kaikkialla. Kysytään onko mutsin duunissa tylsää ja tarjotaan se kaakao, kohdellaan kuin ihmistä ikään. Jos kysyisin esimieheltäni olisiko parempi jäädä kotiin vai ottaa lapset mukaan, on vastaus poikkeuksetta että ota mukaan vaan... Tämä sopii ihan yhtälailla kiinteistövälitykseen kuin sairaalatyöhänkin, eikä ole kerta tai kaksi kun olen koulun toimistossa törmännyt huomattavan nuoreen sihteerikandidaattiin jonkun open lapsen ollessa ilman hoitajaa.

Töissä.


Koska en ole ollut koskaan vanhempi Suomessa en voi sanoa että vanhemmuus täällä on parempaa, mutta monesti se kuulostaa siltä. Ehkä se on lähinnä toisenlaista, mutta se tuntuu vähemmän kahlitsevalta kuin se suomalaisen median tarjoilema vanhemmuuspaketti. Olen kokenut vanhemmuuden vain täällä, paikassa jossa parhaimmassakin ravintolassa löytyy lapsille värityskuvia, tai ainakin valkoista paperia ja kuulakärkikynä. Paikassa jossa vanhemmuudella on niin monet erilaiset kasvot, ettei kukaan edes ehdi tuomitsemaan toisen tapaa olla äiti tai isä. Äitiysloma on monesti olematon, mutta edelläkävijäyrityksissä sekä isällä että äidillä on kuuden kuukauden vanhempainvapaa. Naurettavaa miettii suomalainen äiti ja isä, mutta toisaalta täällä lapset saavat näkyä ja kuulua, ja ehkä tämän takia kulkevat mukana myös työmaailmassa. Niin tai... sellaista lasten ehdoilla juostaan pitkin ravintolaa tällä ei ole. Meillä ne on olleet mukana niin ravintoloissa kuin viinitiloillakin kaukaloikäisestä saakka, ja ehkä siksi tapa toimi kaupassa-ravintolassa-panimossa-viinitilalla-hotellissa on itsestäänselvyys. Lapset saavat näkyä ja kuulua, mutta se ei tarkoita etteikö muita pitäisi ottaa huomioon. 

Panimossa.


Tämä kirjoitus lähti liikkeelle ulkosuomalaisten blogien sivustolta, Anu Mataran kirjoituksesta vanhemmuudesta maailmalla. Se sai ihan valtavasti vastakaikua niin äideiltä kuin isiltäkin, sellaisilta jotka kokivat vanhemmuuden kepeämmäksi ja helpommaksi jossakin muuallla kuin Suomessa. Toivottavasti moni muukin osallistuu keskusteluun. 



Kaupan kassalla. 
Muita samasta aiheesta kirjoittaneita:

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

on ollut tuuria



Lomille lomps ja takaisin arkeen pomps vai miten se nyt menikään. Vielä ei tosin ole arki, vaan sunnuntai-iltapäivä ja yläkerrassa rumpsuttaa pesukone ja kuivausrumpu. Mutta miten loma meni?

Vuosikaudet meillä oli aivan armottoman hyvä tuuri säiden suhteen, ollaanhan me lomalla paikassa jossa vuoden keskimääräinen sademäärä on reilut 1900mm ja jopa heinäkuun päivän korkein lämpötila keskimäärin vain 18C:sta. Vertailuksi, meillä kotona Redmondissa heinäkuussa on keskimäärin 28C:sta ja vuodessa sataa 1000mm. Sateisimmat kuukaudet Seasidessa Oregonissa ovat talvikuukaudet marraskuusta tammikuun loppuun, mutta jopa kesäkuukausina sataa. Meillä on kuitenkin menneiltä vuosilta valokuvia auringosta, kesävaatteista ja jopa siitä kun ollaan uitu tyynessämeressä. Meriveden lämpötila vaihtelee yleensä jossakin 9:n ja 15C:en välimaastossa. Ehkä jotain perspektiiviä Oregonin rannikon ilmastoon antaa se tosiasia että Columbia-joen suisto on yksi maailman vaarallisimmista vesialueista ja sen lempinimi on "tyynenmeren hautausmaa". Jokainen Yhdysvaltain rannikkovartiolaitoksen meripelastajista harjoittelee Cape Disappointmentin asemalla ennen valmistumistaan oppiakseen työskentelemään voimakkaitten viratusten ja arvaamattoman sään kanssa. 



Niin että on ollut tuuria. Monta vuotta aurinkoa. Joskus vähän tuulista ja viileää, mutta aurinkoa kuitenkin. Se tuuri loppui viime keväänä, kun me vietettiin viikko vesisateessa ja koettiin se historiallisesti kovin kevätmyrsky niin puutarhahuonekalujen kuin lastenkin lennellessä. Realiteetit tuli tarkastettua myös tällä reissulla kiinanmyrskyjen myötä. Toki sateeseen saatiin taukoja ja hetkittäin oli jopa aurinkoista, mikäs siinä. Sadevaatteille saatiin kuitenkin käyttöä ja eilen satoi niin ettei ulos oikeasti voinut mennä edes sadeasussa. Sadeasu tarkoittaa sydvestiä, sadetakkia, kauluria, sadehousuja ja kumisaappaita. Rankkasade yhdistettynä puuskaiseen myrskytuuleen piti huolen siitä että kastuit kuitenkin. Kokeilin. Kävin lenkillä Martan kanssa. Kuvittele olevasi pesukoneessa, siis ei suihkussa vaan pesukoneessa. Tuuli puhalsi rannalla hiekkaa ja suolavettä, on muuten uskomatonta että läpimärkä hiekka jaksaa edelleen lentää tuulen mukana.




Kerrankos sitä tuumattiin, ja nautittiin takkatulen loimusta. Takkatulen loimu käy vaan nopeasti vanhaksi kun tilaa on rajallisesti, lautapelit pelattu, kirjat luettu ja kolmikolla loputtomasti aikaa riehua ja riidellä. Riidanhan saa riidankylväjä aikaiseksi ihan mistä tahansa, jopa kesken sen elokuvan jonka kaikki halusi katsoa.




Fredde muistuttaa vähän kissaa. Se loikoilee mielellään punkkulasin ja juustolautasen kanssa takan edustalla, mutta ulos sitä ei sateella saa muuten kuin autolla. Fredde on kesänlapsi joka tarvitsee aurinkoa ja lämpöä, eikä nyt muutenkaan ole mikään varsinainen ulkoilmaihminen. Fredde on pesunkestävä kaupunkilainen jonka perheellä ei edes ollut kesämökkiä. Toisin kuin minä se ei viettänyt lapsuudenkesiään maalla lantaa lapioiden ja ratsastaen, vaan kaupungissa tai korkeintaan asuntovaunuillen. Metsässä se kulkee mun perässä, koska se ei voi kulkea hämähäkinseitin läpi; siinähän on hämähäkki ja hämähäkit puree! Myönnän. Hämähäkit tosiaan saatta purra. Rakkaudesta se kai kuitenkin kulkee mun mukana myös metsissä – silloin kun ei sada.

Autollakin voi ulkoilla!




Sitten tuli se aamu kun mun piti kattaa aamiaispöytään edellisen päivän pullanjämät. Donitsilaatikko oli viettänyt yön keittiön tasolla ja kun avasin sen, oli sen sisällä ehkä noin miljoona sokerimuurahaista. Muurahaisia oli myös laatikon alla ja seinällä. Kiikutin pullalootan ulos roskikseen ja siivosin ötökät pois. Voitte arvata miten Fredde pärjää muurahaisten kanssa. Tämän jälkeen kaikki ruoka säilytettiin jääkaapissa sillä tarkemmalla katselulla löysin mustia kuusijalkaisia myös maustekaapista ja tuulikaapista. Muissa asuintiloissa niitä ei vaikuttanut olevan ja kun vakuutin Fredden ja lapset siitä että ne eivät syö ihmisiä me selvittiin tästäkin vastoinkäymisesta.

Lätäkön makua?

Aika usein tonne haystack rockille voi kävellä! Ei tällä kertaa. 


Lauantaiaamuna me syötiin jälleen kerran maailman paras aamiainen Osprey Cafessa ja yhtenä iltana simpukoita U Street Pubissa. Kaupungin ylivoimaisesti parhaat ravintolat kaukana keskustan turistimestoista. Karkkikaupan irtarit oli yhtä hyviä kuin aina ennenkin; Kouvolan laku, merkkarit, ja hunajalakritsi. Suklaahyllystä löytyi edelleen suklaanälkäiselle Fazerin suklaata useampaa sorttia ja suklaamestarin itsensä tekemiä tryffeleitä. Donitsikaupasta sai edelleen ne parhaat donitsit. Ja paikallisissa panimoissa oli mukavaa hengailla sateelta suojassa muitten kanssa. Neljään päivään mahtui neljä panimoa, kolme vanhaa tuttua ja yksi uusi. Ehdittiin me käymään merimuseossakin.



Kotiin tultua purin kassit autotallissa muurahaisia etsien. Kannoin laukut pihalle odottamaan myrkkyä ja pesin jokaisen vaatekappaleen ulkovaatteita myöten. Ruokalaatikon kävin läpi vielä varovaisemmin ja listin armotta sieltä löytyneet kaksi kaveria. Onneksi vain kaksi.


Kuvissa näkyy aurinkoa koska sateella satoin niin paljon ettei voinut kuvata. Oli meillä ihanaa ja tulipahan luettua pari kirjaa, neulottua yhdet sukat, aloitettua toiset, ja kaulaliinakin sai varmasti ainakin parikymmentäsenttiä uutta neuletta. Freddelle tosin jouduin lupaamaan että keväällä mennään jonnekin missä paistaa aurinko. 



torstai 19. lokakuuta 2017

#metoo



Ketäpä nyt ei olis joskus ahdisteltu, oli ensimmäinen ajatus kun törmäsin #metoo kampanjaan. Onhan se aika kyseenalaista että se tuntuu niin arkipäiväiseltä, jopa asiaankuuluvalta koska sellainenhan maailma nyt vaan on. Mutta jos se oliskin toisenlainen? Voidaanko maailmaa muuttaa?

En jaksa, enkä halua listata jokaista tilannetta tai avautua isommin siitä kerrasta josta olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus koska olin alaikäinen ja ahdistelija aikuinen sukulaismies. Siitä olen kertonut lähemmin vain Freddelle ja psykologille. Siitä en taida kyetä kirjoittamaan koskaan. Puistojen runkkarit ja itsensäpaljastajat olivat arkipäivää nuorelle kaupunkilaistytölle, samoin kuin sporassa huutelijat ja ehdottelijat. Ei niistä siis sen enempää.

Onhan se ollut suorastaan ikuinen keskustelunaihe miten ahdisteltu tai seksuaalisen väkivallan uhri kerjäsi kohtaloaan juomalla liikaa tai vetämällä päälleen minihameen. Samoja keskusteluja käydään myös täällä. Teinityttöjen rintsikat on haluttua kamaa kouluissa, raiskaukset taas yleisiä yliopistomaailmassa. Jonkinlaisena valjuna poikkeuksena työmaailma, jossa en täällä ole ahdistelua koskaan toisin kuin Suomessa. Suomessa ahdistelu työpaikalla oli niin arkipäiväistä ettei siihen oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota. Täällä seuraamuksen on niin kovia, että harvempi viitsii kokeilla miltä rasvaiset vitsit tai pyllylletaputtelu tuntuu. Työntekijä on turvassa työtovereiltaan ja esimiehiltään, vaan ei asiakkailta.

Sairaalassa se nyt oli aika itsestäänselvää että lääkepöllyiset miehet ehdottelivat yhtä sun toista, tai että dementoitunut vanhus esitti kosinnan uhatakseen mua poliisilla seuraavassa lauseessa. Mutta sitten on se stoori lääkäriasemalta, se joka on yhtäaikaa vähän pelottava, surkuhupaisa ja koominen. Tilanne alkaa siitä kun lääkäriaseman puhelin soi, eikä puhelinvaihde ehdi vastaamaan ja poimin sattumanvaraisesti puhelun jonosta.

Minä: Lääkäriasemalla hyvää huomenta, puhelimessa Yksis, miten voin auttaa?
Asiakas: Haluaisin varata ajan. Olen lääkäri sen ja sen potilas ja sain postissa kirjeen.
M: Syntymäaika?
A: xx-xx-xxxx
M: Pieni hetki kun katson potilastiedoista minkälaisen ajan lääkäri halusi.
A: Selvä.
M: Näyttää siltä että lääkäri on tilannut spirometrian,  ja labrat. Minä voin varata sen spirometrian ja lääkäriajan, laboratorioon voit mennä noin viikkoa ennen lääkäriaikaa ilman ajanvarausta.
A: Vitsi että sulla on seksikäs ääni!
M: Hmmm... onko viikonpäivää tai kellonaikaa joka on parempi kuin muut? Tohtori työskentelee keskiviikko aamuisin, torstaisin ja perjantaisin iltapäivällä.
A: Ei väliä. Ensimmäinen vapaa aika sopii! Oletko sä siellä kun mä tuun? En ole ennen puhunut sun kanssa. Sillä tavallisella puhelintytöllä ei ole yhtä makee ääni. Näytätkö yhtä seksikkäältä kuin sun ääni?
M: Ensimmäinen vapaa aika on neljän viikon päästä torstaina. Spirometria ensin ja lääkäri heti sen jälkeen. Mikäli tarvitset akuuttiajan voin laittaa viestin sairaanhoitajalle.
A: Joo, se sopii, ei tarvitse akuuttiaikaa, mutta voinko mä tulla tapaamaan sua, vai ootko sä siinä vastaanotossa.
M: Ei, en ole vastaanotossa enkä yleensä tapaa potilaita. (Huokaan helpotuksesta että mun toimisto ei ole potilaitten ulottuvilla ja harkitsen hetken lähteväni kaukomatkalle neljän viikon kuluttua)
A: Ei mut hei, sä vaan kuulostat nii-iin hyvältä!
M: No kiitos. Hyvää päivänjatkoa.


Suljen puhelimen enkä tiedä itkeäkö vai nauraa. En edes halua ajatella mitä mies langan toisessa päässä mahdollisesti teki puhelun aikana. 




keskiviikko 18. lokakuuta 2017

loma-aamuina

Ulkona sataa ja tuulee, se on se kiinanmyrsky, sisällä on lämmintä takkatulen ääressä, mutta valot vilkkuvat uhkaavasti. Tuuli natisuttaa talon rakenteita tunnelmallisesti. Fredde melkein heitti lähtiessä aggregaatin auton lavalle, tai eihän sitä siis mihinkään heitetä, sehän painaa aivan järjettömästi, mutta harkitsi siis hetken pakkaavansa sen mukaan. Onhan meillä onneksi kuitenkin se takka ja kynttilöitä, ja kyllä voileivillä ja karkilla elää oikein lokoisasti.



Fredde ja Tättis nukkuu vielä. Fredde sai yöllä allergisen ihottuman, pesuainejäämistä kai. Annoin sille ataraxia ja on oletettavaa ettei se ihan heti tuolta nouse. Miten se onkin että kun jättää allergialääkkeet kotiin, niitä tarvitaan ihan varmasti. Onneksi apteekista voi käydä hakemassa vähän miedompaa antihistamiinia ja kaupasta pesuaineen joka sopii miehen herkälle hipiälle. Tättis taas nukkuu aina pitkään, yökylpijä ja -kyöpeli, valvoo pikkutunneille lukien sängyssä kirjaa ja ottaa aamulla takaisin.



Jannut pelaa pädeillään takan edessä, samaa peliä yhdessä kahdelta eri laitteelta. Se on mun mielestä aina ollut jotenkin hauskaa että ne voi ja haluaa pelata yhdessä. Martta makoilee aamulenkin jäljiltä jaloissa ja mä juon kahvia kirjoittaessani. Heräsin Tättiksen herätyskelloon ja tuulen kolinaan hormissa. Oman herätyksen muistin illalla laittaa pois päältä, Tättiksen puhelimen unohdin. Vastasin muutamaan työmeiliin, onhan mulla asiakkaat jännän äärellä kun kaupantekotilaisuus on kulman takana ja viimeisiä viestejä vaihdellaan pankin ja escrown välillä. Välittäjien kesken sovitaan viimeisistä yksityiskohdistaa, kuten avaimista.



Eilen oli aurinkoista ja lämmintä ja sain ihania kuvia rannalta. Laumalla on täältä muistoja monelta vuodelta, onhan tämä talo se missä ollaan oltu useimmiten.  Se kerta kun Tättiksen hammas lohkesi leikeissä tai kuinka makkarin oven kahva jäi käteen ja pojat jäi huoneeseen lukkojen taakse. Uusin muisto tuli eilen kun kylpyammeen vesihana oli jämähtänyt suihkuasentoon ja amme piti täyttää suihkun alla vesisateessa. Vanhalla talolla on vanhan talon elkeet. Veikkaisin rakennusvuodeksi 1900-luvun ensimmäisiä vuosikymmeniä.


Myöhemmin kävellään keskustaan karkkikauppaan ja ehkä panimoon oluelle. Käydään ostamassa kalakaupasta muutama taskurapu ja tehdään niistä päivällinen. Tättikselle nakkeja, muille herkkuja. 


perjantai 13. lokakuuta 2017

tällä viikolla...

UW - University of Washington. Me käytiin museossa. 


Tällä viikolla on ollut jotenkin helpompaa. Kolmikko on käynyt koulua ilman että mun on jatkuvasti pitänyt reagoida jotenkin ja johonkin. Yksi seitsemänvee jopa hoitaa käytännössä itse omat läksynsäkin. Iltaisin on pimeää, mutta pihalta kuuluu silti lasten äänet. Koira nukkuu jaloissa ja me istutaan Fredden kanssa kumpikin omalla koneella. Fredde keittiössä, minä täällä olohuoneen perukoilla. Näköyhteys on kuitenkin tallella.

Burke Museum


Tällä viikolla on ollut jotenkin helpompaa, vaikka eilen makasin tiskialtaan alla korjaamassa tiskikonetta. Poistovesiletku oli tukossa ja niin kuin aika monta kertaa ennekin, avasin sen. Tänä aamuna Fredde puolestaan korjasi raiteiltaan pudonneen taitto-oven. Ennen töihin lähtöä totesin että ollaan me aika taitavia nykyään, tosta vaan korjataan tiskareita ja ovia.

Harjoittelevia arkeologeja ja paleontologeja


Tällä viikolla on ollut helpompaa enkä ole joutunut sovittelemaan havereita, onnettomuuksia tai sairaita lapsia työpäivään. Sen sijaan olen ollut loistavassa koulutuksessa, palaveerannut asiakkaiden ja pankkien kanssa, istunut kahvilassa suunnittelemassa asiakastapahtumaa ja tehnyt kahtena päivänä koulutushommia sairaalassa – koska on ollut helpompaa.

Ne ihan oikeat paleontologit työssään.


Tällä viikolla  on ollut jotenkin helpompaa ja olen ehtinyt tapaamaan ystäviä, juomaan kahveja, ja käymään kampaajalla. Olin mukana Tättiksen kouluretkellä yliopistolle, annoin luokassa matematiikan tukiopetusta ja opin jotakin itsekin. Lisäksi korjasin yhdessä koululaisten kanssa yhteiskuntatieteen kokeita. Kävin palauttamassa Tättiksen uudet nilkkurit kahden päivän käytön jälkeen kun niistä oli lähinnä raamit jäljellä. Sain tilalle toiset, en halunnut uusia samanlaisia. Pysähdyin silmälääkärinvastaanotolla ja varasin kaikille silmälääkärit. Lastensairaala soitti ja sain varattua Kentsulle seuranta-ajan aivotärähdyslääkäriin.



Tällä viikolla on ollut jotenkin helpompaa ja olen ollut enemmän ylpeä kuin huolestunut kolmikostani. Ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Lapseni opettaja kertoi että mun kullannuppu oli ainoa joka osasi laskea kuinka kauan on kulunut aikaa segregaation päättymisestä etelävaltioissa. Yksi lapsista sai kympin mantsankokeesta ja toinen erityiskehut tavaamisesta. Ketään ei kiusattu, kukaan ei joutunut tappeluun, ja kaikilla oli koulussa kivaa. 

Huomenna on lauantai. Ensi viikolla me lähdetään lomalle. Tällä viikolla on ollut jotenkin helpompaa, ehkä siksi että ihan kohta on loma. 

Ehkä vähän makeeta! Ihan oikea Tyrannosaurus Rexin kallo. 









keskiviikko 11. lokakuuta 2017

yläkerrassa pauhaa telkkari



Silloin kun työskentelen kotona istun olohuoneeseen rakennetussa työpisteessä. Selän takana on iso ikkuna etupihalle ja kadulle, vasemmalla puolella toinen ikkuna ja mun edessä avautuu näkymä niin olohuoneeseen kuin keittiöönkin. Oikealla on etuovi ja sen vieressä portaikko yläkertaan. Mutta miltä meillä kuulostaa?



Just nyt, kello on hippasen päälle kuusi ja kadulta kuuluu satunnaisesti ohitse ajavia autoja. Meidän talon jälkeen on tien päässä vielä kolmekymmentä taloa. Jos käännyn katsomaan tunnen miltei jokaisen selkäni takaa kulkevista autoista.  Yläkerrasta kantautuu telkkarin ääni lauman käyttäessä arki-illan ruutuaikaa loftin lattialla makoillen. Tiedän että Ollipolli pelaa pädillä. Keittiöstä kantautuu Fredden näppiksen tasainen naputus. Välillä sähköposti kilahtaa jonkun postilaatikkoon. Alakerran seinäkello tikittää ja jääkaappi pitää tasaista hurinaansa.



Päivisin kouluraksan kuorma-autot siivittävät työntekoa. Puutarhuri leikkaa nurmea ja ohitse kävelee niin kiinalaisia kuin intialaisia vanhempia pareja jutellen. Yhdeksän jälkeen eläkeläisryhmä tekee aamulenkkiään ja niistä kuuluu tasainen puheensorina. Läheiselle perhepäivähoitajalle tuodaan lapsia ja auton ovet läimähtävät kiinni. Lapset juoksevat. Naapurin lapset leikkivät pihalla, kuuluu naurua. Joskus joku itkee. UPSin ja postin autoissa on omat äänensä. Puutarhurin auto pitää omanlaistaan räminää. Tiskikone tekee työtään keittiössä ja yläkerrasta kantautuu pesukoneen ja kuivausrummun ääni. On hiljaista. Satunnaisesti palokärki naputtaa puuta etsiessään lounasta tai koira haukkuu jossakin kauempana.



Meillä on äänekkäintä myöhään illalla ja yöllä. Nukkumaan mennessä avaan makuuhuoneen ikkunan. Levitän lattialla patjalla nukkuvan lapsen päälle ylimääräisen peiton. Makaan sängyssä lukemassa kirjaa ja kuulen huuhkajan kutsuvan toista. Kymmenen jälkeen alkaa kojoottien aika ja lauma yhtyy yksittäisen kojootin metsästyskutsuun. Yön äänissä on jotakin taianomaista ja hetkittäin karmivaa. Kuulen kuinka kojoottilauma saa kiinni saaliinsa. Meteli yltyy hetkeksi ja sitten tulee hiljaisuus. Huuhkaja huhuilee uudestaan. Keväisin ilma täyttyy kuorosammakoitten laulusta. Sunnuntaisin kuulen miten naapuri rullaa roskikset ulos ja toisinaan miten karhu käy ratsaamassa ne vähän myöhemmin. Toisinaan ikkunasta kantautuu sisään puheensorinaa jonkun naapurin tulisijalta.



Satunnaisesti sisään kantautuu ylitselentävän pienkoneen tai helikopterin ääni. Isot koneet lentävät kauempaa, mutta läheinen laakso on suosittu paikka taitolentäjille ja ei ihan naapurustossa, mutta riittävän lähellä on koteja joiden pihassa on helikopterikenttä.


Miltä teidän kotona kuulostaa? Nappasin tämän haasteen koska ajattelin itse ettei meidän Amerikassa ehkä kuulosta kovin... noh, amerikkalaiselta. 

My Life in Spain - äänimaailmaa Gran Canarialla
Murehtija  - saksalaisia ääniä




lauantai 7. lokakuuta 2017

Napoleon Dynamite



Koulussa on kaksi liikunnanopettajaa. Toinen vaihtuu vuosittain kun ne on niitä ihania innostuneita vastavalmistuneita. Niitä jotka saa keikan vuodeksi ja siirtyvät vakihommaan jonnekin muualle seuraavana syksynä. Sit meillä on se amerikkalaisen liikunnanopettajan stereotyyppi toisena. Tällä miehellä on oma toimisto jumppasalin takana ja se on opettanut liikuntaa varmaan ainakin sata vuotta. Sillä on geelillä pystyyn liimattu harmaa tukka, päällä liian lyhkäset shortsit, tiedättehän sellaiset seiskytluvun jalkapallopökät, polvisukat ja lenkkarit. Yläosassa kirkkaanpunainen verkkaritakki ja kaulassa pilli. Vain hikinauha puuttuu. Selän takana miehen lempinimi on Napoleon Dynamite.

Napoleon Dynamiten toimistossa on aikuisen ihmisen kokoinen kuva miehen pojasta, öljyttynä, suihkurusketuksessa ja stringeissä, jossakin fitness kilpailussa. Niin lapset kuin aikuisetkin tietää siitä kuvasta joka tuntuu hyökkäävän päälle kun kävelee miehen toimistoon. Kait se saa olla siinä kun se kuitenkin on tavallaan urheilukuva. Jos mies ei ole toimistossa tai kentän laidalla, sen löytää Starbucksista sillä vesipullon sijasta sillä on kädessä aina pahvinen Starbucksin muki. Vanhempien vakoiluun perustuen mies käy siellä aina aamulla ja myös lounaalla, siis aina.

Napoleon Dynamite seisoo kentän laidalla ja puhaltaa pilliin. Kun joku yrittää sanoa sille jotakin, se puhaltaa pilliin uudestaan ja murahtaa. Se ei lue vanhempien lähettämiä sähköposteja joten kokeneemmat vanhemmat on jo oppineet että samaan meiliin on syytä laittaa myös luokanopettaja ja toimistosihteerit sillä Napoleon Dynamite ei ehkä huomaa että jalka kipsissä on vähän haastavaa juosta kentän ympäri.



Tämän miehen liikuntatunneilla juostaan. Kaikki juoksee. Kukaan ei saa kävellä. Tunnilla ei juoda vettä tai käydä vessassa. Yksi juoksee. Kaikki juoksee. Napoleon seisoo kentän laidalla ja puhaltaa pilliin. Kun on juostu potkitaan palloa tai ehkä tanssitaan jumppasalissa. Kun ollaan jumppasalissa Napoleon istuu toimistossaan ja puhaltaa aina välillä pilliin. Koska se tunnetusti ei lue sähköpostejaan eikä koulun koneilta pääse someen, oletan että se lukee päivän lehteä siellä toimistossaan, tuntisuunnitteluun sen aika ei ainakaan kulu.

Miehen taktiikka on tehokas. Kolmessa viikossa naapurin ekaluokkalainen on oppinut vihaamaan koululiikuntaa. Mun alakoulun jumppaopelta meni siihen kuitenkin useampi vuosi. Aina ennen Tättis sairastui mystisesti koululiikuntapäivinä. Sen jälkeen kun tiimin kanssa päätettiin ettei Tättis juokse on sairastuminen vähentynyt huomattavasti. Meidän lapsesta on yhtäkkiä tullut terve myös keskiviikkoisin ja perjantaisin. Juoksemisen sijasta Tättis kävelee.

Meidän lapsilla oli se kiva nuori liikunnanopettaja kahtena ensimmäisenä kouluvuotena. Sen jälkeen arpaonni on antanut niille Napoleon Dynamiten. Kahtena ekana vuonna ne oppi erilaisia ulkoleikkejä, hyppimään hyppynarua ja tekemään kaikkea liikunnallista ja kivaa.

Kaikki vanhemmat tietää Napoleonin. En ole vielä koskaan törmännyt lapseen joka miehestä tykkäisi. Toiset pärjää sen tunneilla paremmin kuin toiset. Vanhempien taktiikat vaihtelee. Huhu kertoo että ne lapset jotka käy miehen järjestämässä kuntopiirissä saa parempaa kohtelua, joten osa vanhemmista lähettää lapsensa kahdesti viikossa kiertämään piiriä miehen pillin säestyksellä. Toiset preppaa lapsiaan aamuisin bussipysäkillä, kertoo miten juoksua kannattaa rytmittää ja miten se onneksi kuitenkin kestää vain puoli tuntia päivästä. Kolmannet on vetänyt lapsensa kokonaan pois koululiikunnasta ja neljäs ryhmä toimittaa koululle lääkärintodistuksen jossa kerrotaan että lääketieteellisistä syistä lapsi saa itse rytmittää omaa jaksamistaan liikuntatunnin aikana.


Napoleon Dynamite on elävä vitsi ja samalla jotakin ihan hirvittävän surullista. Luulis että tänä päivänä koululiikunta olis kehittynyt niin että tavoittena olis kannustaa näitä pieniä ihmisiä aktiiviseen elämäntapaan sen sijaan että jokainen lapsi joka ei ole luonnostaan urheilullinen oppii ettei liikunta nyt vaan ole heitä varten. 


perjantai 6. lokakuuta 2017

kun koulussa takkuaa

Tättis valvoo aamutuimaan pikkukoululaisten turvallista koulutietä. 


Viikko on mennyt koulun kanssa säätäessä. Meillä on asiat hyvin, koulu tule vastaan ja on sitoutunut  ratkaisukeskeiseen lähestymistapaan – se on ihan valtavan iso asia, se meidän tiimi.

Tättis tulee maanantaina kotiin koulusta. Kiukuttelee aikansa ja saa lopulta kerrottua mikä mättää. Asiat tulee ulos yhtenä valtaisana ryöppynä, kuinka opettaja on takavarikoinut kynän ja kuinka sen mielestä Tättis tekee aina kaiken väärin ja kuinka välitunnillakin tulee vaan koko ajan riitaa kaikkien kanssa. Me mietitään ratkaisuja yhdessä. Miksi opettaja huomauttaa koko ajan kaikesta? Miksi kynä takavarikoitiin? Aikuisen vinkkelistä katsottuna opettajan toimintaa on helpompi ymmärtää, olenhan minä tämän lapsen äiti ja todistan ihan samanlaisia ongelmia myös kotona. Uutta on se että nämä asiat näkyvät näköjään nyt myös koulutyöskentelyssä toisin kuin aiempina vuosina.

Laitan sähköpostin opettajalle ja erityisopettajalle. Seuraavana päivänä juttelen erityisopen kanssa pitkään. Yhteispalaveri on sovittu heti keskiviikolle. Ennen palaveria osallistun luokkahuonetyöskentelyyn reilun tunnin antamalla matematiikan tukiopetusta ja ohjaamalla pienryhmää.

Aamulenkillä perjantaina


Luokalla on 29 lasta. Se on kymmenen enemmän kuin edellisenä vuonna. Luokkahuoneessa on meluisaa ja ahdasta, ja mulla on lapsi joka tarvitsee liikettä tilassa johon sitä ei kerta kaikkiaan mahdu. Tättis on myös tottunut saamaan enemmän huomiota opettajalta, mutta ymmärrettävästi sitäkin on tänä syksynä aiempaa vähemmän. Opettaja kertoo että Tättis keskittyy luokassa lähinnä säätämään. Nousee ylös hakeakseen nenäliinan. Nousee ylös mennäkseen teroittamaan kynää. Nousee ylös ottaakseen jotakin repustaan. Nousee ylös kysyäkseen jotakin opettajalta. Nousee ylös... Näen ongelman ja kysyn miten se on ajateltu ratkaista. Tättiksellä on ensimmäistä kertaa vanhemmanpolven opettaja, sellainen jolla on selkeä visio siitä miten luokkahuoneessa toimitaan. Ero edelliseen vuoteen on valtava. Ei pelkästään Tättikselle vaan kaikille. Tättis vaan sietää tilannetta keskimääräistä huonommin.

Erityisopettaja ottaa ekan kopin. Se sanoo muuttavansa erityisopetussuunnitelmaa niin, että Tättis pääsee pienryhmään päivittäin keskellä päivää. Ryhmään jossa voi puhua ja saa erityisopen huomion. Minä ehdotan luokkaan aktiivituolia ja opettaja ilmoittaa ettei se tykkää niistä. Kysyn tykkäiskö se siitä kuitenkin enemmän kuin ympäri luokkaa vaeltelevasta lapsesta? Tuoli kun tarjoaisi mahdollisuuden liikkeeseen ilman paikalta nousemista. Löydetään kompromissi, tasapainotyyny tuoliin ja kuminauhat tuolinjalkoihin. Tättis saa myös luvan siirtyä työskentelemään yksin halutessaan. Pulpetit kun on kuuden ryhmissä ja jo se saattaa välillä olla prinsessalle kohtuuton vaatimus.

Tilannetta jäädään seuraamaan liikennevalojärjestelmällä. Opettaja merkkaa neidin päivyriin miten päivä on mennyt ja opettajan merkinnän alle Tättis värittää itse oman valonsa. Mä käyn jatkossakin luokassa kerran viikossa auttamamassa ja pääsen samalla seuraamaan miten luokassa sujuu.

Pubissa on illalla tunnelmallista. Monessa pöydässä istuu tuttuja. 



Kun torstai-iltana istun lasillisella muutaman muun äidin kanssa on kaikilla sama viesti. Neljännen luokan alkaminen on ollut kaikilla odotettua haastavampaa. Ryhmät on suuria ja tapa opiskella ja opettaa on selkeästi toisenlainen kuin edellisinä vuosina. Vaikka retkiä on paljon ja luokissa tehdään yhdessä asioita, ei aikaa leikille enää ole ja se näkyy jokaisen kotona. Yhtäkkiä koulussa tehdäänkin töitä – aikuisten oikeesti. 

Syysaamu kutittelee kirpeänä nenänpäätä aurinkoisella metsäpolulla kun me Martan kanssa haistellaan syksyisen maan voimakasta tuoksua. Maahan on pudonnut ampiaispesä, tikka etsii termiittejä jossakin lähistöllä ja joskus aiemmin samaa polkua on kulkenut ratsukko tuoreista kavionjäljistä päätellen. Jossakin kauempana moottorisaha kaataa ison puun. On perjantaiaamu.

Me löydettiin ampiaispesän jämät.



tiistai 3. lokakuuta 2017

toteutuivatko nuoruuden haaveet?



Autoa ajaessa tulee yleensä hyviä ideoita. Usein ne hyvät ideat katoaa päivän mittaan jonnekin taivaan tuuliin tai vaihtoehtoisesti siinä vaiheessa kun lättää takapuolensa tähän koneen edessä olevaan tuoliin se aamuisen ajomatkan idea on ehtinyt haalistumaan eikä enää ole aavistustakaan miten jutusta saisi mitenkään toimivan, saati mielenkiintoisen vaikka se vielä aamusta tuntui niin herkulliselta. Tänään vedin melkein tiensivuun kirjoittakseni idean muistilehtiöön ja vannoin itselleni että kirjoitan siitä jahka ehdin kotiin.

Ehdin lopulta kotiin toista tuntia myöhemmin kuin olin ajatellut jäätyäni juttelemaan pitkäksi toviksi erityisopen kanssa Tättiksen tilanteesta huomista palaveria ajatellen. Laitoin Kentsulle ja itselleni lounaan ja nukahdin lopulta elokuvan eteen sen sijaan että olisin kirjoittanut. Unohdin että Tättiksellä oli partio ja jätin seitsemänvuotiaan Ollipollin kävelemään yksin kotiin bussipysäkiltä. Myöhemmin ajoin hakemaan Tättistä kouluta puoli tuntia etuajassa. Lopulta istuin kuitenkin koneen ääreen kirjoittamaan ja aamuinen ajatus tuntui kerrankin edelleen kirjoittamisen arvoiselta.


Oletko koskaan miettinyt mitä sille nuorelle aikuiselle jolla oli mielessään suunnitelma kävi? Toteutuiko se ja elät nyt sitä elämää, jota ajattelitkin? Tiedäthän, teet töitä lääkärinä ja olet kahden lapsen vanhempi, naimisissa Prinssi tai Prinsessa Rohkean kanssa. Vai käännyitkö jossakin tienhaarassa toiseen suuntaan ja eksyit siltä polulta? Ehkä unelmien sankari osoittautui sittenkin sammakoksi tai menehtyi taistelussa suurta lohikäärmettä vastaan aivan liian varhain. Entä lapset? Niitä ei ehkä tullutkaan tai tuli sittenkin tuplittain.

En puhu nyt lapsuudenhaaveista, siitä miten halusit aina lakasin-lakasinkoneenkuljettajaksi, lääkäriksi tai nuohoojaksi, vaan niistä melkein aikuisen haaveista, niistä joissa oli jo realismia mukana. Niistä jotka olisivat voineet toteutua, ehkä toteutuivatkin. Ehkä ne toteutuivat ja aika haalisti ne, tai sitten ne eivät koskaan tulleet todeksi.

Entä minkälaisin ajatuksin se sama nuori katsoisi nykyistä todellisuutta, sitä minkälaiseksi elämä lopulta muotoutui. Olisiko hän ollut tyytyväinen vai kenties pettynyt? Olisitko hänen silmissään ollut rohkea vai jouduitko ehkä tyytymään olosuhteiden pakosta paljon vähempään?



Musta piti tulla lastentarhanopettaja. Melkein tulikin. Niin melkein, että oikeastaan voisi tulla vieläkin. Pääsin lastentarhanopettajaopistoon ensiyrittämällä, kävin koulua melkein ne täydet kolme vuotta ja sitten lopetin leikin kesken. Musta piti tulla lastentarhanopettaja ja mennä naimisiin silloisen poikaystäväni kanssa. Poikaystävästä taas piti tulla poliisi ja tulikin. Meidän ajatus oli muuttaa yhdessä Ahvenanmaalle pieneen punaiseen taloon ja elää lopulya onnellisena elämän loppuun asti. Lastentarhanopettaja ja poliisi, kaksi lasta, koira ja takkatuli. Toisin kävi.

Poikaystävä vaihtui matkan varrella uuteen ja välivuosien aikainen työnantaja teki tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä kun mulle tarjottiin myymäläpäällikön äitiyslomasijaisuutta reilu parikymppisenä. Silloinen poikaystävä valmistui poliisiksi, meni naimisiin, vaihtoi ammattia ja erosi.

Mutta miltä tämä näyttäisi sen nuoren silmissä. Elämä Yhdysvaltain länsirannikolla. Toisen maan kansalaisuus, työ kiinteistövälittäjänä, kolme lasta ja Martta. Kolme lasta halusin jo silloin, mutta kaksosista en osannut edes unelmoida. Sitäkään en osannut ajatella etteivät lapset ehkä olekaan itsestäänselvyys saati että ne olis vielä erityisiäkin.


Jos olisin saanut eteen tämän päivän ranskalaisina viivoina, olisin hengästynyt ja varmasti peruuttanut. Sanonut ettei musta ole muuttamaan maailman toiselle puolen, että mä halusin vaan sellaisen ihan tavallisen, keskiluokkaisen elämän. Olisin varmasti sanonut etten osaa enkä tahdo, enhän aikanaan uskaltanut edes lähteä vaihto-oppilaaksi. Toisaalta olisin varmasti ollut tyytyväinen jos olisin päässyt kurkistamaan omaan arkeeni, halusinhan aina kuitenkin juuri tätä, perheen, lapsia ja rakkautta. En nähnyt sitä silloin tällaisena, mutta loppupeleissä sisältö on sama vaikka toteutus jonninverran toisenlainen. Haave Ahvenanmaastakin pitää kuitenkin sisällään seikkailun, olenhan kuitenkin kotoisin Etelä-Helsingistä.


Miten sinun nykyisyytesi vastaa nuoruuden haavekuvia ja suunnitelmia?