tiistai 24. syyskuuta 2019

lopenuupuneet


Muistatteko vielä sen vitsin niistä pesisjoukkueista? Joku kai luuli joskus että ne oli oikeestikin olemassa mutta Lopen Uupuneet ja Vetelin Kuivat ovat ihan puhtaasti urbaanilegendaa. Otsikoksi ne kuitenkin sopii, koska ne lopenuupuneet ovat viimepäivinä löytyneet täältä meiltä.

Onni on oma pahvilaatikko. 


Lopenuupunut kolmen lapsen äiti jonka elämä on olevinaan tosi helppoa, ja jos nyt oikeesti lähtee vertailemaan niin onhan se melkoista ruusuilla tanssahtelua... meillä kuitenkin on kaksi aikuista, oma koti, taloudellisesti turvattu arki ja hyvä, turvallinen ympäristö kouluineen jotka ottavat kopin omassa päässään. En ole yksinhuoltaja sen enempää kuin se vanhempi joka jokainen ilta nukahtaa miettiessään mistä seuraavana päivänä taikoo – kirjaimellisesti – lapsilleen aamiaisen ja päivällisen. Olen se pieni kultapossukerholainen joka valittaa loppupeleissä merkityksettömistä asioista, kokee olevansa alakynnessä kun joutuu tarjoamaan kyydin lapselle kouluun ja sieltä kotiin, käy töissä ja laittaa ruokaa ennen kuin ajaa lapsen tanssitunnille. Myönnän olevani etuoikeutettu, mutta silti ne tanssimieni ruusujen piikit pistelee.

Herään aamuisin liian aikaisin. Kello soi kuudelta, mutta minä havahdun jo kauan ennen viittä. Sen jälkeen ajatukset kiertää omia kehiään lasten koululounaissa, aamiaisissa ja päivän työasioissa. Valtaosa ajatuksista on merkityksettömiä mutta aamuyöntunteina mittasuhteet muuttuvat ja merkityksetön muuttuu merkittäväksi. Nousen, keitän kahvia ja teen töitä. Laitan sen aamiaisen ja pakkaan kolme lounaslaatikkoa, ja kun kaikki kolme on saatu kouluun olen valmis päiväunille. Päiväunien sijaan hyppään kuitenkin autoon ja suuntaan katseen työpalavereihin, asiakastapaamisiin ja kaikkeen muuhun mitä päivä pitää sisällään. Vähän ennen kolmea istun taas koulun ulkopuolella, katsastan liikennekaaosta ja mietin että jossakin toisessa universumissa lapsi saisi sen tarvitsemansa koulukyydin. Vastaan niihin kymmeniin vanhempainyhdistuksentoimintaan liittyviin sähköposteihin, laitan ruokaa, autan läksyissä, teen lisää töitä ja valmistaudun ajamaan lapsen harrastukseen. Jokaisena päivänä. Jokaisena iltana. Silti olen etuoikeutettu. Etuoikeutettu ja lopenuupunut. Miten tämä tänä syksynä onkin niin paljon haastavampaa... muistelen kaihoisasti viime syksyä kun kolme lasta käveli itsenäisesti kouluun ja sieltä kotiin.

Vanhempainillassa tehtiin ryhmätöitä.


Lopenuupunut lapsi tuhertaa itkua tietokoneen ääressä. Se ei osaa, se ei ymmärrä, se ei kuuntele ja se itkee. Suljen läppärin kannen, kaappaan lapsen kainaloon ja muistutan sille ettei tämä oikeesti ole sen arvoista, ettei yksi B ole pois tulevaisuudesta, ei ainakaan silloin kun on yksitoista. Katsotaan huomenna uudestaan. Kuherruskuukausi uudessa koulussa on ohitse ja tilalle on astunut uupumus. Uupumus kuudesta aineopettajasta joilla jokaisella on omat toiveet ja tarpeet, uupumus uusista ystävistä, uudesta rakennuksesta, uudesta järjestelmästä ja toive siitä että uudesta koulusta pian löytyisi aikuinen jonka hartiaan voi nojata ja korvaan oksentaa matematiikanopettajan kohtuuttomuuden, sen ettei englannin opettaja ymmärrä ettei lapsi ymmärrä. Erityisopettajasta tulee vielä sellainen, mutta juuri nyt lapsi on tavannut tyypin kahdesti, se on lapselle ventovieras eikä ventovieraiden korville kuulu tietää että lapsi on lopenuupunut, surkeana ja haavoittuvainen.

Lopenuupunut lapsi hengästyy itsekin katsoessaan tanssikalenteriaan. Se haluaa tanssia, se haluaa olla parempi ja paras, mutta neljä tuntia viikossa ryhmissä joissa aina on se pienin, nuorin ja kokemattomin on raskasta. Se nojaa muhun ja itkee taas... ne kaikki on niin paljon parempia. Ehdotan että tänään jäätäisiin kotiin, lapsi suostuu ja puhelimessa kuulen että muissakin perheissä ollaan lopenuupuneita, että moni muukin on vaihtanut kaksi tuntia tanssia sohvankulmaan tänään.

Vanhempainillassa saatiin kokeilla minkälaista on yläkoulussa.


Lopenuupunut poika tuo kokeista kotiin kuutosen ja pitää toisessa kädessään porttia parempaan numeroon. Se sanoo että sille tää kuutonen riittää ihan hyvin, että se ei halua täyttää sitä paperia joka vaihtaisi numeron kasiin. Se on lopenuupunut. Tiedän että se potkii vielä itseään nilkkaan jos ei nosta arvosanaansa, se on kunnianhimoinen sillä tavalla, ja me täytetään paperi yhdessä. Vähän myöhemmin se tekee pöydän ääressä niitä matematiikan lisätehtäviä ja itkee salaa. Se ei halua että huomaan ja silti äidin silmä näkee tämänkin. Se ei ymmärrä, se ei osaa, se ei tiedä mikä menee pieleen kun se kerta toisensa jälkeen pyyhkii paperista pois väärän vastauksen. Istun viereen ja me tehdään yhdessä. Yksi lasku kerrallaan. Mietin ettei mullakaan, lopenuupuneella, ole mehua tähän, miksi yhdeksänvuotiaalla olisi. 2869 + 365 + 19568 + 765 = Lopulta tehtävät on tehty.

Lopenuupunut isä ajaa liian usein kesken päivän töistä kotiin kuljettamaan lapsen koulusta kotiin. Matkaa on 36 km ja siihen menee 40 minuuttia. Aika usein se ajaa takaisin töihin sen jälkeen. Lopenuupuneen isän päivästä aikamoinen osa kuluu autossa. Onneksi autossa voi olla palaverissa, autossa voi puhua puheluita ja autossa voi ajatella. Illalla se istuu myöhään tietokoneella ja aamulla sitä väsyttää. Perjantaina lopenuupunut isä on antanut kaikkensa ja sunnuntaina tuntuu että maanantai tuli aivan liian nopeasti.

Lopenuupunut rehtori kiittää että olen kiinnostunut siitä miten asioita saadaan korjattua. Se on yhtä häkeltynyt kuin minäkin lukiessaan kunnalta saatua vastausta siitä ettei katuvalaistusta voida lisätä koska se häiritsisi alueen sammakoita. Sammakot ovat meidän lapsia tärkeämpiä. Lopenuupunut rehtori huokaa kun kerron ettei koulupiirin riskinhallinta vastannut mulle mitään kun tiedustelin miksi me odotetaan että joku jää autonalle. Ei ne varmaan itsekään tiedä mitä vastais. Lopenuupunut rehtori kertoo saavansa kolmisensataa sähköpostia päivässä lasten vanhemmilta. Yritetään yhdessä. Sovitaan että yritetään saada kunta, koulupiiri, rehtori ja vanhemmat saman pöydän ääreen. Me tarvitaan katuvaloja, suojateitä ja koulualueliikennemerkkejä. Siihen asti me tarvitaan vastuullisia aikuisia jotka hetkeksi unohtaa miten kiire niillä on töihin tai tennistunnille.

Kyllä tämä tästä. Jossakin vaiheessa uudesta tulee vanhaa ja me mietitään että miten se alku olikin niin hankalaa.

Onneksi kuitenkin on Martta


keskiviikko 11. syyskuuta 2019

kuukautisbileet





On joulukuun puoliväli, tai oikestaan on joulukuun kolmastoista päivä, olen edellisenä päivänä täyttänyt kolmetoista. Me ollaan tultu kotiin Lucia-kulkueesta ja ulkona on kipakka pikkupakkanen. Istun ruskeaksi kaakeloidussa vessassa ja tuijotan pikkuhousujani – niissä on verta. Kyllähän minä tiedän mistä on kysymys mutta olen silti aika hämmentynyt. Puhuttiinhan tästä koulussakin. Vähän kuitenkin pelottaa enkä oikeastaan kuitenkaan tiedä mitä pitää tehdä. Huudan äidin apuun, äiti tulee vessaan vähän ärtyneenä ja kun esittelen sille mun pikkareita, se katsoo mua ja tuhahtaa että kyllähän minä, iso tyttö, tiedän mistä on kysymys. Lähtiessään hän lykkää mun käteen paketin siteitä ja sanoo että käytä noita... et sitten jätä niitä verisiä alusvaatteita kenenkään nähtäväksi. Eletään 80-luvun alkupuoliskoa. Jälkikäteen mulle on selvinnyt että moni muu ei uskaltanut äidilleen edes kertoa kuukautisten alkaneen. Siteet ostettiin salaa ja ne piilotettiin omaan huoneeseen, rahat tuli kerätyistä pulloista tai lehtien jakamisesta. Olin onnekas ja silti muisto on vahva. Häpeän tunne oli valtava, niin suuri että voin palata siihen hetkeen ihan koska tahansa, siihen pieneen tyttöön siinä vessanpöntöllä – 35-vuotta sitten.

Äiti on toki edistyksellinen oman aikansa mittapuulla, sain sentään siteet silloin ekalla kerralla ja myös jatkossa ilman että jouduin miettimään asiaa sen kummemin. Kun pelkäsin siteitten näkyvän ratsastushousujen alta käteeni tungettiin laatikollinen tampaxeja ja käsky lukea käyttöohjeet tarkkaan. Harjoittelu oli kirjaimellisesti kivuliasta, mutta tuotti lopulta tulosta. Ratsastuspäivinä siteet vaihtuivat tamponiin. Pelkäsin hysteerisesti tamponi-tautia (TSS) josta äitikin pelotteli. Sitä kukaan ei kuitenkaan muistanut kertoa että TSS on harvinainen, vaan minä olin varma että jos jätän valkoisen vanupuikon vaihtamatta tasan neljän tunnin välein, kuolen sillä siunaamalla hetkellä.

https://www.shethinx.com/pages/btwn


Kymmeniä vuosia myöhemmin häpeä kuukautisista on kadonnut tai nopeasti vähenemässä – ainakin täällä Yhdysvaltain länsirannikolla. Terveyssidemainosten sininen neste on aikaa sitten vaihdettu vaaleanpunaiseen mediakohun saattelemana ja Some tarjoaa kuukautisalushousuja, kuukautisuikkareita, kuukautislegginsejä ja kuukuppeja vasemmalla ja oikealla. Mietin jo vuosia sitten, että miten loistava onkaan tuote jonka voi pestä ja uusiokäyttää ja pestä taas uudestaan. Miten mullistava keksintö on ettei siteitten kanssa tarvitsekaan enää pelata, ettei tarvitsekaan pelätä siteen näkymistä tai teipin irtoamista, että kuukautispäivinä voi nykäistä jalkaan vaikka stringit joissa on sisäänrakennettu terveysside. Ensimmäinen versio tästä oli kestositeet, paluu menneiltä vuosilta. Niitten ongelma oli se ettei ne ainakaan mun housuissa pysyneet paikallaan vaan vaelsivat mihin sattui.

https://www.shethinx.com/


Tättiksen ekoihin kuukautisiin on valmistauduttu jo kauan. Aiheesta on luettu, siitä on juteltu ja käytiin me aiheesta kurssikin. Koulussa siitä puhuttiin niin neljännen, kuin viidennenkin luokan aikana. Meillä on ollut kotona laatikossa siteitä tarjolla ja kuukautisalkkaritkin koulurepussa – varmuuden vuoksi – jo pitkään. Viimeksi viikko sitten juteltiin siitä, mitä tehdä jos kuukautiset alkaa koulussa? Muistutin että jokainen koulussa työskentelevä nainen osaa varmasti auttaa ja että kouluterveydenhoitajaa voi pyytää soittamaan kotiin, ja että tämä on asia joka on jokaiselle naiselle tuttu. Jossakin kohdassa kysyin haluaako neiti kuukautiskakun, sain vastaukseksi kohollaan olevat kulmakarvat. Amerikkalainen traditio on kuukautiskakku ekojen menkkojen kunniaksi, monissa perheissä se on teemaan sopivasti red velvet cake mutta noin ylipäätään ensimmäiset kuukautiset ovat juhlan aihe, kakulla tai ilman.

https://www.shethinx.com/


Sitten se tapahtui. Aamulla pörröpää ilmestyi keittiöön koulun verkkareissa ja veti mut sivuun, se sanoi että se luulee että sen kuukautiset alkoi. Me mennään yhdessä vessaan, totean että näin se taitaa olla ja tarjoilen sieltä kylppärin laatikosta terveyssiteen ensihätään. Liimaan sen verkkareihin lapsen puolesta ja sanon että jatketaan aamupalan jälkeen. Mietin että se eilisiltainen alavatsakipu ei ehkä ollutkaan balettitunnin tuomaa lihaskipua ja se kohtuuton räjähdys autossa saattoi myös liittyäaiheeseen. Halaan lasta, lupaan että tää on oikeasti aivan mahtava juttu.

Aamupalalla se nostaa esiin ajatuksen niistä kuukautisjuhlista, se haluaa lihapullia ja jäätelöbileet, sivulauseessa kysyy että voinko kertoa Freddelle, lupaan että se järjestyy, siis kaikki... ne lihapullat ja jäätelö ja Fredde. Kysyn saako pojillekin kertoa kun ne kuitenkin jossakin välissä huomaa, ja saan luvan. Kouluun se lähtee kuukautispikkarit jalassaan vailla huolen häivää. Se kertoo sen kavereille, mä tekstaan mun kavereille. Koulun jälkeen mennään ostamaan uudet Vansit ja mä totean että se valitsi ekoille kuukautisilleen merkittävän päivän 9/11. Illalla on tanssitunti, mutta kiitos kuukautispikkareitten sen ei tarvitse miettiä näkyykö side balettipuvun alta, pikkarit näyttää ihan samalta kuin kenen tahansa alushousut.

Ero 80-luvun alkupuolella ja 2010-luvun lopulla on tähtitieteellinen. Häpeän tilalla on ylpeys. Ylpeys omasta puhkeavasta naiseudesta.





perjantai 6. syyskuuta 2019

kouluampuja vai vesuri?


Eka viikko koulua takana. Kaikki on hengissä ja keskimäärin kai aika hyvissä voimissakin. On hyvää ja on huonoa ja on jotakin siltä väliltä. Me ollaan takaisin kahden koulun taktiikassa, no okei, ennen niitä oli kolme ja se asettaa vähän haasteita ja kapuloita yhden äidin päivään kun se helikopteriäiti ei anna lapsen kulkea kouluun jalan tai pyörällä. Ei vaikka ne kaikki muut kuinka antais.

Ekana aamuna nukutti.


Ajatukset kiertää vähän kehää ja palaa aina hetkittäin Laura Saarikosken kolumniin Hesarissa. Ärsyttää. Miksi? Mitä välii? Koska anoppi muun muassa kysyi miten me pärjätään täällä kun kidnappaajat vaanii jokaisessa nurkassa ja vesikin on ihan järkyn pahaa. No ei vaani, eikä ole. Mitä välii? No, on välii koska Laura on Helsingin Sanomien toimituspäällikkö ja hänellä on mahdollisuus luoda Yhdysvalloista laajempaa mielikuvaa kuin se mitä hän tarjoaa, onhan Laura kuitenkin nähnyt Yhdysvalloista aika monta muutakin puolta kuin sen oman pienen lähiönsä jossa asui täällä ollessaan. Miksi Laura haluaa tarjota Yhdysvalloista niin negatiivisen ja ahtaan kuvan? En tiedä. Sen tiedän että minun aivoni ovat riittävän kurvikkaat jotta ymmärrän että minun Yhdysvallat ei ole jonkun muun Yhdysvallat, kas kun Teksasissa, Alabamassa ja New Jerseyssä on vähän toisenlaista kuin täällä meillä. Olen ihan varma että Lauran aivot on vielä paljon paremmat kuin minun ja siksi olen harmistunut siitä että mielipidevaikuttaja valitsee tämänkaltaisen viestin. 

Mutta se eka kouluviikko. Jannut aloitti neljännen luokan. Kumpikin sai aivan mahtavan opettajan, kummallakin ekaa kertaa miesope. Koulu alkoi mukavasti, viikko meni joutuisasti ja kaikki oli kivaa kunnes perjantaina vanhemmat sai tekstarin koulusta, siinä kerrottiin että koulu on lukittu ja poliisi on paikalla koska oli tullut ilmoitus ammuskelusta koulualueella. Se oli se hetki kun maailma pysähtyi ja hetken mieli laukkasi kaikista kauheimmissa kuvitelmissa... Tosiasiassa ja ihan oikeasti mitään ei tapahtunut vaan poliisit oli paikalla todistamassa vesurin paukkuvaa pakoputkea. Parempi tietysti vara kuin vahinko mutta olishan se tietysti ihanaa ettei koskaan tarvitsisi tällaista tekstaria edes saada. Tragikoomista on myös se että kun jannut tuli koulusta ne kertoi mulle että yhdellä oli aseena sakset ja toisella lyijytäytekynä – valmiina taisteluun.

Kauhun hetket.


Tättis siirtyi yläkouluun. Oma yläaste alkoi sinä vuonna kun täytti 13. Tättis täytti keväällä 11. Äidin sydän huutaa että se on niin pieni vielä... liian pieni.

Tällä viikolla on opittu että se meidän uusi yläkoulu on aivan mahtava ja upea ja koulussa on ihan järjettömän kivaa, paitsi matematiikan opettaja. Matematiikan opettaja on ihan tyhmä eikä se edes tiedä yhtään mitään matematiikasta... äiti on lapselle yrittänyt vähän vihjata että on ehkä mahdollista, ehkä, että se matematiikan opettaja saattaa kuitenkin tietää matematiikasta enemmän kuin lapsi. Ehkä. Lapsi katsoo minua, pyörittää silmiään, kääntää pään ja itkee hiljaa. Äitikin on kai aika tyhmä. Vielä tyhmempi äiti on kun sanoo että joskus on helpompaa olla väittämättä vastaan ja kuunnella. Vaikka se opettaja olis kuinka tyhmä. Sellaista elämä nyt vaan on, joskus esimiehet on kusipäitä.

Yläkoulussa käteen ojennetaan lukujärjestys. Siinä on lista opettajia, luokkahuoneita ja oppiaineita. Aikaa siirtyä luokasta toiseen on viisi minuuttia. Mun lapsen mielestä välitunnit on noin yleensä olleet aika turhia joten tiivis aikataulu ei haittaa. Äidin silmissä lukujärjestys näyttää siltä että voi itsekin palata yläkouluun. Ei meillä vaan opetettu johtamistaitoa, rikospaikkatutkintaa ja tanssia. Aika innoissaan se oli kun se oli kuullut että ne saa leikellä sammakoita ja lampaanaivoja.



Äiti on käynyt Don Quijoten lailla omaa taisteluaan tuulimyllyjä vastaan. Ihan yksin en taistele, mutta vastustaja lähinnä kohauttelee olkapäitään ja vastailee samoin fraasein kyllästymiseen saakka. Käyn taistelua siitä että nämä lapset tarvitsevat koulubussin. Koulupiirin mielestä ne voi oikein hyvin kulkea kouluun jalan tai pyörällä ja niin moni tekeekin. Miksi se sitten on mun mielestä niin järjetön ajatus? Kouluun on meidän kotoa matkaa 2,25km. Joo, joo me kuljettiin suksilla kouluun kaulaan ulottuvassa hangessa vastatuuleen ja ylämäkeen. Pakkastakin oli ainakin -45C. Hyvin pärjättiin, yhtään ei paleltu ja hengissä selvittiin. Onko meidän koulutiellä sit niitä Lauran kidnappaajia? Ei ole. Lapsen sieppaus-kaappaus on mun huolien listalla aika häntäpäässä, eikä se oikeastaan mahdu listalle ollenkaan. Täällä meidän onnelassa kun on aika tavallista että lapset kulkee kouluun pyörällä tai jalan, ilman aikuista jo alakoululaisena eikä täällä kukaan lapsia varastele.

Koululla on kolme massiivista pyöräparkkia ja ne on täynnä. Kaikkien koulutie ei kuitenkaan kulje metsän läpi. 


Tie kouluun vie kuitenkin metsän halki. Kilometri reilun kahden kilsan matkasta on käytännössä valaisematonta metsätietä, tietä joka on kuitenkin vilkasliikenteinen. Kapea jalkakäytävä on vain toisella reunalla ja tienpätkällä sattuu toistuvasti ulosajoja ja se on tunnettu siitä että siellä liikkuu karhuja, kojootteja, ilveksiä ja puumia. Aika kivaa, eikö? Kaiken muun kivan lisäksi lokakuusta toukokuuhun meillä sataa vettä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Koulussa ei ole naulakkoja takeille tai mahdollisuutta vaihtaa sadeasusta kouluvaatteisiin eli käytännössä lapset viettävät koulupäivän märissä vaatteissa suurimman osan kouluvuotta. Kävisitkö sinä pyörällä tai jalan töissä tässä tilanteessa? Tuskin. Tai mä en ainakaan. Miksi lapsia pitäisi kohdella toisin? Viimeisenä on vielä se tosiasia että 11-vuotiaan tytön koulureppu painaa läppäreineen, lounaineen ja koulutarvikkeineen kymmenen kiloa. Se on aika iso prosenttiosuus pienen tytön painosta ja mun mielestä on kohtuutonta vaatia että ne kantaa sitä reppua selässään jalan tai pyörällä kaksi kertaa päivässä reilut kaksi kilometriä. Näillä perustein me ajetaan se aamulla kouluun ja haetaan se sieltä iltapäivällä. Työpäivään se asettaa vähän uusia haasteita mutta kaikkeen kai tottuu. Tähänkin.

Aika kiva koulumatka?


Koulussa on oikeesti tosi kivaa. Ongelma ei ole lapsella vaan lapsen vanhemmalla. Se minkä olen tällä viikon mittaisessa yläkoulutaipaleella kuitenkin jo ehtinyt oppimaan että amerikkalainen yläkoulu on vähintäänkin yhtä monimuotoinen kuin alakoulu. Samassa kaupungissa, samassa koulupiirissä, samanlaisella sosioekonomisella alueella kaksi yläkoulua eroaa toisistaan kuin yö ja päivä. Yhdessä koulussa on luokanvalvojat ja toisessa ei ole. Yhdessä koulussa lukujärjestys vaihtelee viikonpäivän mukaan, meillä se on jokaisena päivänä samanlainen. Siinä toisessa koulussa on vessapassit, meillä ei ole. Yhdessä koulussa on yhdellä tavalla, toisessa toisin. Miten suuria ne erot mahtavatkaan olla siinä vaiheessa kun vaihdetaan osavaltiota, saati sitten rannikkoa tai muita maantieteellisiä koordinaatteja. Viikon kokemuksella totean että tiedän vähän minkälaista on meidän yläkoulussa, amerikkalaisesta yläkoulusta noin laajemmassa mittakaavassa en oikeastaan tiedä yhtään mitään. Paitsi että matematiikan opettaja saattaa olla tyhmä – ainakin lapsen mielestä.