Tahdon Asiat

Rakas päiväkirja, elämästä on tullut aika kummallista ja tuntuu uskomattomalta että siitä iltapäivästä kun seistiin Tättiksen kanssa lastensairaalan parkkiksella ja selitin että vastapäisessä talossa on Yhdysvaltain ensimmäinen koronapotilas on jo 41 päivää. Maailma on muuttunut paljon sen jälkeen, maanantaina, kuvernöörin tiedotustilaisuudessa minulta vietiin käytännössä elinkeino ja meidän perheestä tulee toistaiseksi taas yhden aikuisen toimeentulon varassa elävä. Eihän ne suoraan sano ettei töitä saa tehdä, mutta asuntoja ei voi näyttää ja asiakkaitakin saa tavata vain puhelimitse ja virtuaalisesti. Aktiivinen markkinointi tuntuu tällä hetkellä kornilta ja omassa ajattelussa   osoittaisi lähinnä räikeää tilannetajun puutetta. Laatuaikaa lapsen kanssa... Tilanteet muuttuvat niin nopeasti että se mikä pari viikkoa sitten tuntui hyvältä vaikuttaa tänään jo täysin naivilta, suorastaan utopistiselta. Mitä ihmettä oikein ajateltiin kun kierrettiin asiakkaiden kanssa kokonai

Ei mulla ole kauheesti mitään sanottavaa, siis oikeesti. Olla möllötetään ja odotetaan koska määräyksiä tiukennetaan entisestään Kalifornian ja New Jerseyn malliin, valtaosa paikoista on jo kiinni, ja me ollaan perheenä oltu kotosalla enemmän tai vähemmän jo pari viikkoa. Enemmän siten että lapset on olleet kotona ja Fredde, vähemmän siinä kohdassa että minä tein töitä vielä reilu viikko sitten asiakkaitten kanssa kasvokkain. Sen jälkeen vähä vähältä kaikki on siirtynyt etäilyyn. Vaikka kuvernööri ei ole käskenyt kaikkia kotiin, on osa kaupungeista tehnyt sen itsenäisesti. Sitä mä vaan mietin että mihin ne Seattlessa meinaa laittaa kaikki ne kodittomat jos ulkona liikkuminen kielletään? Kerätäänkö ne massoina jonnekin halliin vai unohdetaanko heidän sinne telttakyliin ja katujen varsille? Meidän naapurusto seurasi tätä meidän kaupunkia ja sulki yksityiset puistot lähettäen teinilaumat koteihinsa samalla muistuttaen että ulkoilla toki saa – oman perheen kesken. Vaikka päätök

Pieni tyttö nojaa pöytään ja itkee lohdutonta itkua äidin silittäessä lapsen selkää. Mikään ei tunnu auttavan tähän suruun ja niinpä äiti tyytyy silittämään selkää ja ojentamaan nenäliinoja, yhden toisensa jälkeen. Kun kyyneleet kuivuvat nyyhkytykseksi kuiskaa äiti lapsen korvaan, minä ymmärrän kyllä, minusta tuntuu ihan samalta. Elämästä on tullut ikuinen sunnuntai, päivä jona vanutaan yöpaidassa päämäärättömästi huoneesta toiseen. Töitä toki tehdään edelleen, mutta pienessä talossa viisi ihmistä, kissa ja koira ovat aika lähekkäin, sosiaaliset kontaktit rajoittuvat someen, puhelimeen ja sähköpostiin, tarvitaan paljon tahtoa siihen että pysyy järjissään, ettei hermostu ja että me edelleen mahdutaan tähän taloon. Yksitoistavuotiaalla ei vielä ole tarpeeksi elämänkokemusta käsittelemään asiaa. Ei ole olemassa takarajaa, ei tietoa hetkestä jolloin pääsee takaisin kouluun ja ystävien pariin, ei tiedetä avautuuko tanssistudio kesällä vai ehkä vasta syksyllä, ehkä ei silloinka

Kotikoulua. Aamuhämärissä kirjoitan sähköpostin lapsen karatekouluun, viestissä kerron sen minkä moni muukin, että karatet jää nyt väliin mutta jatkakaa laskutusta. Tanssistudio sulki itse ovensa, mutta sinne laitoin saman viestin, jatkan silti tanssituntien maksamista, katsotaan sitten myöhemmin mitä tehdään vai tehdäänkö yhtään mitään. Näin tekevät kaikki joilla on siihen mahdollisuus, tukeakseen alueen pienyrittäjiä joiden elinkeino on tällä hetkellä veitsenterällä. Virus tulvii sisään ovista ja ikkunoista, eikä kenellekään liene enää mikään ihmetyksen aihe että on kansallinen hätätila, koulut kiinni ja vessapaperi loppu. Niin on kaikkialla. Kirjoitan siis mieluummin siitä miltä se näyttää meidän perspektiivistä, yhteisöllisyydestä joka nousee ja nosta päätään tilanteessa joka on kaikille outo, vieras ja pelottavakin. Älä koske kasvoihin! Kun kuvernööri ilmoitti torstaina että 600.000 koululaista jää kotiin huhtikuun loppuun, meni tunti ja joku oli perustan

Hiljainen on kylätie perjantaina iltapäivällä. Viikossa on tapahtunut paljon ja meidän elämä muistuttaa tietyin tavoin enemmän tieteiselokuvaa kuin sitä mikä se oli vielä reilu viikko sitten. Vessapaperista käydään sotaa edelleen, enkä vieläkään ymmärrä miksi. Käsidesiä meillä täällä saa ostaa korkeintaan mustasta pörssistä ja olin ihan hillittömän tyytyväinen itseeni kun onnistuin nappaamaan viimeisen pakkauksen desinfiointipyyhkeitä kaupassa. Maskeja ei toki näy edelleenkään mutta ihmiset välttävät koskemasta toisiinsa eikä kukaan enää kättele, näistä jalka-kyynärpää-sormi tervehdyksistä on tullut päivän vitsi joka ei olekaan vitsi. Mutta mitä meillä täällä sitten tapahtui sen jälkeen ensimmäinen tapaus menehtyi tasan viikko sitten? Mitä muuta kuin että meidän rakkaan persidentin (sarkasmia huom) neuvonantaja on kehoittanut välttämään matkustamista Seattlen alueelle ja presidentti itse haukkui meidän kuvernöörin käärmeeksi. Ai miksi? No koska kuvernööri kehtasi arvo

Jos meidän jannuilta kysytään; "It's Corona time!" Jo viikkoja olen aina aamuisin kurkannut Johns Hopkinsin kartasta miten virustilanne etenee, en ole ollut erityisen huolissani, enneminkin utelias ja kiinnostunut. Yhden lapsen infektioastmaa lukuunottamatta me ollaan kuitenkin tästä näkökulmasta perusterveitä ja todennäköisyys tartuntaankin on ollut häviävän pieni. Ehkä se on sekin kun on kuitenkin saanut ilokseen hoitaa siinä avaruuspuvussa potilaita itsekin, silloin se oli tuhkarokkoepäily ja vähän rennommassa eristyksessähän oli jokaisessa työvuorossa ainakin muutama potilas, joko MRSA, VRE, tuberkuloosi tai C.Diff. Oli täitä ja syyhyä niin että onhan näitä nähty. Niin että kun Tättähäärän ystävä vietti joululomansa kotona Kiinassa en pitänyt sitä syynä estää näitä kahta hengailemasta keskenään ja kun lasten hammaslääkäri kertoi tulleensa Taiwanista edellisenä päivänä suhtauduin siihenkin lakonisesti. Todennäköisyys tartuntaan ei vieläkään ole kovin suu