lauantai 21. heinäkuuta 2018

lasten lumoissa




Mä en jotenkin tunnu enää osaavan kirjoittaa meidän ihan tavallisesta elämästä, ujostelen, arastelen enkä edes tiedä miksi. Tuntuu että olen kirjoittanut sen tuhanteen kertaan omasta vanhemmuudesta, elämästä perheessä, kolmesta lapsesta, autismista, ADHD:stä, ahdistuksesta ja kaikesta. Ehkä asiat on loksahtaneet hetkeksi kohdilleen, elämästä on tullut aika helppoa ja me ollaan saatu hengähdystauko niitä teinivuosia odotellessa.

Eihän totuus ole mihinkään muttunut, vaikka olishan se ihan mahtavaa sanoa että meidän elämästä on tullut vaaleanpunaista ja pelkästään kivaa, että lapset nukkuu yönsä omissa sängyissään, että terapiasta ja lääkityksestä on luovuttu, ja kaikki kukoistavat kuin rakkaudella hellityt hortensiat tuossa etupihalla. Mutta elämä ei ole sellaista, elämä maistuu elämältä ja kaikilta sen sävyiltä. Juuri nyt ollaan kuitenkin kohdassa jossa kaikki tuntuu sujuvan aika hyvin.

On päiviä kun huokaan jo aamulla ennen kuin päivä on edes lähtenyt liikkeelle. Takana on huonosti nukuttu tai lapsen kanssa valvottu yö. Yksi haastaa riitaa, toinen riehuu ja kolmas ei haluais yhtään mitään. Omaa päätä särkee, kahvi viilenee kupissa ja tekee mieli painella takaisin nukkumaan.

Joskus tulee iltoja kun ilmassa on ukkosta. Kentsu keittää taas kerran suihkusaippua-shampoo-hoitoainekeittoa kylpyammeeseen, heittää pyyhkeet perään ja lopulta koko lattia lainehtii. Fredde ripittää, siivotessaan liukasta sotkua. Mä en voi olla kysymättä että eikö tästä nyt ole jo aika moneen kertaan puhuttu ja pieni poika kysyy kyyneleet poskillaan että vieläkö me rakastetaan sitä. Rakastetaan, rakastetaan... Se kysyy niin aika usein, ja mä mietin että eikö mun tunne välity lapseen? Olenko pelottava? Niin pelottava että mun rakkauttakin joutuu epäilemään pyytäessään anteeksi – taas kerran.

Muistatteko Lucky Luken ja riidankylväjän? Kun se joka on päättänyt haastaa riitaa ryhtyy toimeen, on pakko riidellä, se tökkii ja vääntää jokaisen kanssa kunnes on saanut kaikki muutkin kanssaan samaan veneeseen – riitelemään – omasta pahasta olosta kun riittää jaettavaksi kaikille ja jotenkin sitä kai helpottaa jos muillakin on kurjaa. Ollipolli on ainoa joka yksinkertaisesti kieltäytyy riitelemestä siskonsa kanssa, me muut ollaan valitettavasti alttiita riidankylväjälle, minäkin vaikka kuinka haluaisin sanoa osaavani olla aikuinen – en osaa. Ollipolli kohauttaa olkapäivään, pyörittelee silmiään ja vetäytyy syrjemmälle. Antaa siskon riehua.

Yöllä mun sängyn viereen ilmestyy pieni olento. Se sanoo että siihen sattuu. Nostan höyhenenkeveän lapsen syliin, hieron hetken kipeää jalkaa ja otan sen kainaloon... aika monta kertaa se on kysynyt miksei sitä kuunnella paremmin ja enemmän, miksi ne muut on tärkeämpiä? Ei ne ole, ne vaan huutaa enemmän ja kovempaa. Halaan tiukasti ja kuiskaan korvaan että se on tärkeä, just nyt kaikista tärkein.

Elämä on hetkittäin villiä ja vallatonta, välillä hengitetään yhdessä paperipussiin. Mutta olen lasteni lumoissa, katson niitä kaukaa ja mietin miten mahtavat lapset me ollaan onnistuttu tekemään, kuuntelen hämmästyneenä niitten juttuja ja pohdin mistä ne tietää kaiken sen minkä tietävät, miten se sama keittoa keittävä lapsi kysyy ohimennessään onko mun katsoman elokuvan pääroolissa kenties Emma Thompson ja samaan hengenvetoon se ensin vahvistaa itse vastauksen kysymykseen ja kertoo mistä rooleista näyttelijätär on tunnettu. Riidankylväjä osaa halutessaan olla maailman paras isosisko, sellainen joka antaa oman ilmapallonsa veljelleen kun se itkee sitä että sen pallo meni rikki, tai sellainen joka kuiskaa pienen ahdistuneen korvaan että hän tietää miltä se tuntuu kun ei saa henkeä ja maailma tuntuu loppuvan siihen – kyllä se siitä. Ja se pienin, se pienin ja hiljaisin, miten se osaakaan sovitella sisarustensa riitoja niin paljon paremmin kuin minä, miten tarkkaavaisesti se katsoo ja huomioi ympäristöään etäältä, tekee huomioita ja aloittaa sitten: ”Kuulkaahan! Kyllä se nyt vaan on näin että...” – Ja niinhän se just on.

Niin että täällä mikään ei ole muuttunut, ja samalla moni asia on. Marttakin täytti eilen kolme. 



keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

56.267 askelta ja 69 kerrosta




Ollaanhan me asuttu täällä kauan ja onhan sekin kai totta että ennemin tai myöhemmin ne asiat jotka alkuun sai ehkä kohottelemaan kulmiaan alkaa tuntua ihan tavallisilta, niin tavallisilta että kun eteen tulee poikkeus se puolestaan tuntuu oudolta. Kanadassa huomasin yllättäen olevani aika amerikkalainen, niin amerikkalainen että hetkittäin kanadalaisten tavat ja lait saivat kohottelemaan kulmia. Yritin kaivella mielen kiemuroista muistoja Suomesta, siitä että saiko Suomessa lasten kanssa istahtaa baaritiskin korkeisiin tuoleihin, en osaa sanoa... ei kai? Ehkä? No, täällä ei saa ja Kanadassa saa.

Toisaalta me naurettiin loman aikana monet kerrat että kanadalaiset tykkäävät kielto- tai siis varoitustauluista ja jokaisessa puistossa oli lista asioista mitä siellä ei saa tehdä, sellaisissa mittasuhteissa että yllättäen tuntui siltä että nämä amerikkalaiset viranomaiset luottavat enemmän ihmisten maalaisjärkeen kuin kanadalaiset naapurinsa. Yllättävää. Siellä se kuitenkin joen rannassa nökötti sekin kyltti jossa varoitettiin niin viraavasta vedestä, veden kylmyydestä kuin mahdollisista suppailijoistakin. Viereisessä kyltissä varoitettiin pyöräilijöistä pyörätiellä, koirista koirapuistossa ja muutamasta muusta itsestäänselvyydestä. Kieltokylteistä tuli mieleen 70-luvun Suomi ja mummin pihamaan kyltit joissa luki ettei nurmikolla saa kävellä ja että leikkipaikalla pitää leikkiä metelöimättä.

Tämä oli meidän kolmas kerta Whistlerissä, kerran ennen lasten syntymää, kaksi vuotta sitten ja nyt sit uudestaan. Joka kerta yhtä mahtava aktiivilomakohde myös kesällä jossa riittää tekemistä ihan varmasti jokaiselle riippumatta siitä miten liikunnallinen on tai minkä ikäiset lapset. Kanada on meille siitä kätevä lomakohde että sinne pääsee muutamassa tunnissa autolla (346km), siitä ettei lapsille tarvitse passia, vaan syntymätodistus riittää, ja että koiran saa rokotustodistuksella mukaan, ei niin että sitä paperia olis kukaan rajalla edes kysynyt – kumpaankaan suuntaan. Takaisin tullessa rajavirkailija naureskeli lasten vauvakuvia jotka oli olleet vanhentuneissa passeissa ja mun tuliaisostoksia (3 Starbucksin mukia).

Whistler on vielä ihan oma maailmansa, lomakylä kuin suuri ruotsinlaiva jolla ei edes tarvitse vaihtaa valuuttaa. Yhdysvaltain dollari on ihan yhtä kelpaava maksuväline kuin kanadalainen serkkunsa ja kurssikin on tällä hetkellä meille suosiollinen, nimimerkillä Fredde kävi kaupassa, maksoi satasella ja sai 120 CAD:ia takaisin. Kylästä löytyy ravintoloita jokaiseen makuun, tosin oma maku on mennä siitä pääkadulta vähän syrjään ja saada parempaa ruokaa edullisemmin.

Jopa meidän sähköjänikset alkoi hidastumaan kun mittariin kertyi toistakymmentä mailia (17+km) ja parikymmentätuhatta askelta, ei niin että se olis Kentsun ja Tättiksen riitelyä hidastanut, se kun on ollut tämän kesäloman juttu. Onneksi meidän kahden makkarin, kahden kylppärin, kuuden nukkumapaikan, keittiön ja olohuoneen sviitissä oli tilaa vetäytyä omaan rauhaan. Martallakin oli tilaa nukahtaa jonkun kolmesta kainaloon.

Me vaellettiin kahtena päivänä kolmesta, kertaalleen vuokrattiin polupyörät ja ajettiin kahdessa ryhmässä lenkki järven ympäri. Käytiin kahdesti uimassa luonnonvesissä, toinen näistä kerroista oli koirille ja niitten ihmisille tarkoitettu uimaranta ”Arfa Park”. Kivaa oli hyppiä laiturilta Martan kanssa yhtäaikaa järveen. Käytiin me hotellin uima-altaallakin, mutta kuumaan säähän se oli vähän turhan lämmin ja pojille liian syväkin. Ensi kerralla kun ne osaa uida vähän paremmin sekin lienee hauskempaa. Tällä kertaa mä keskityin lähinnä estämään noita kahta hukkumasta ja Tättis hyppeli altaaseen yksikseen.

Kotimatkalla me pysähdyttiin vanhalle kuparikaivokselle. Britannia Mine on aivan huikea museo, Martta nyt ei ollut ihan hirveen innoissaan siitä kaivostunnelissa kulkevasta junasta, mutta perusrauhallisena sen hermostuneisuus välitty lähinnä mulle. Joku multa jo ehti kysyä että miten palveluskoira voi hermostua missään? Vastaus, me ei olla kauheesti harjoiteltu kulkemista vanhoissa pimeissä kaivoksissa.

4 yötä, 56.267 askelta, 45 kilometriä (jalan), 69 kerrosta kiivettynä. Aika hyvin ei vain lapsilta vaan myös meiltä aikuisilta.

Muutamassa päivässä otin toista tuhatta valokuvaa ja eilisen kävin niitä sitten läpi. Jäljelle jäi vajaat sata kuvaa. Tässä osa niistä:

Sea to Sky Highway Vancouverista Whistleriin on huhujen mukaan yksi maailman kauneimmista.


Pakollinen kuva olympiarenkaista.

Tää hissi ei ole heikkohermoisille.

Tättiksellä oli vähän vaikeuksia ritiläpohjaisen ja tuulessa heiluvan riippusillan kanssa.



Välillä oli pakko poiketa reitiltä ja kiivetä vähän korkeammalle.




Viime talvena vuorelle satoi 11 metriä lunta, vähän oli vielä jäljellä kun ajattelee että tättiksellä on pituutta vajaat 150 cm.



Alla tyhjää liki puoli kilometriä.

Uimaan!!!



Sisko auttaa veljeään kastautumaan... kaikella rakkaudella tietysti.




Olympia-aukiolla oli aina kaikenlaista ohjelmaa.

Ilmapallomies on Australiasta ja on asunut Whistlerissä nyt 7 vuotta. Vapaa-ajalla hiihdetään.




Käännyin ottamaan kuvaa pojista ja huomasin että meitä seurataan... Murmelihan se siellä.





Menossa kuparikaivokseen.



Tää ei ollut Martan juttu.



Ei sen hermostuneisuus kuitenkaan tämän kummemmalta päällepäin näyttänyt.




Kultaa huuhtomassa. 




keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

se olis kesä

Tättis ja hoitokoira Lilli relaa sohvassa. 



Meillä on kesä. No niin toki on teilläkin, mutta nyt puhutaankin meidän kesästä, niistä pitkin pihoja ja kujia juoksentelevista lapsista, lattialla tai sohvalla peiton alla makoilevista tubettajista ja äidistä ja isästä ja koirasta. Meidän kesästä.

Cokis ja Mentos on...


Aamulla on harvemmin kiire ja jos jollakin on, on se lasten sijaan jompikumpi meistä aikuisista, silloin jannut jää peiton alle pelaamaan ja Tättis nukkumaan, mä annan viimeiset ohjeet ja kerron koska palaan. Kahdesti ne on nyt olleet kotona keskenään kun olen piipahtanut asiakkaalla viemässä tai tuomassa papereita. Kerran vähän pidempään kun olin aamun kuntotarkastuksessa (asiakkaan talon, en itseni). Jos on enemmän ohjelmaa ne kulkee perästä ja jos ei ole ohjelmaa lainkaan, tavataan iltapäivällä ystäviä puistossa tai mennään uimaan.

...räjähtävä yhdistelmä.


Ollipolli on uimakoulssa viimeinkin päässyt eroon pelostaan vettä kohtaan. Tättis on jo pätevä uimari ja Kentsu hioo taitojaan. Tavoite on että koulujen alkaessa kaikki kolme osaa uida sujuvasti. Mulle on aika iso voitto se että Ollipolli kysyy koska me mennään taas uimaan sen sijaan että kysyis; ”Ei kai me mennä uimaan?” Poika joka on itkenyt kaikki kahdenksan vuotta hiuksia pestessä on ruvennut vapaaehtoisesti sukeltelemaan kylpyameessa.



Meidän lapsista on tullut hyvää seuraa ja sen sijaan että olis koko ajan kylmä rinki persauksissa kun ne raahaa palaveriin tai toimistolle tai kahvilaan, mulla on mukana kolme lasta joista kaikki tykkää. Autossa Tättis ja Ketsu toimii DJ:nä ja Ollipolli viihdyttää meitä sarkastisilla kommenteillaan.

Tämä mies ei ennen halunnut mennä edes kylpyyn. 


Pojat syö raparperipiirakkaa keittiössä aamiaiseksi ja mä katselen niitä täältä mun työpöydän luota salaa. Ne heittää herjaa, juttelee ja kikattaa aina välillä. Kentsu murjaisee veljelleen vitsin:” There was a red man, in a red suit, with a red gun… Hey, must have been a red neck!” Aina välillä ne kääntyy mun suuntaan ja kysyy saako sanoa kirosanan, ne perustelee että se kuuluu kontekstiin ja annan luvan. Kirosana kuiskataan ja sen jälkeen nauretaan yhdessä.

Kentsun luokka istutti keväällä 2017 valkosipulia muovimukeihin,
tänä kesäänä ne pihalle siirretyt ja sittemmin unohtuneet istutukset kantoivat yllättäin satoa.


Kaksosuus on edelleen kiehtovaa. Puiston penkillä ystävä katsoo mua kateellisena kun sanon ettei noi kaksi juuri koskaan tappele keskenään, siskonsa kanssa kyllä senkin edestä, mutta toistensa kanssa harvoin. Ehkä ne on riittävän erilaisia jotta saumaton yhteiselo on mahdollista. En tiedä, mutta onhan noi aika mahtava kaksikko.

Kentsu haluaa korviksen... tää on tällainen kokeilukappale ennen varsinaista lävistämistä.


Huomenna lähdetään lomalle Kanadaan. Pakataan autoon kamat ja lapset ja Martta ja ajetaan pohjoiseen, rajan ylitse ja Vancouverin läpi kohti Whistleriä.