perjantai 28. heinäkuuta 2017

tänäkään kesänä ei menty


Facebook täyttyy valokuvista suomalaisessa järvimaisemassa. Lomasuomi on kaikkialla niin ulkosuomalaisten blogeissa kuin somessakin. On purjehduskuvia, huvipuistokuvia ja niitä järvikuvia. Olen harvinaisen tietoinen siitä että Suomessa on ollut tavallista viileämpi kesä ja aurinkoiset päivät ovat monessa paikassa olleet säännön sijasta poikkeus.

Nekin suomalaiset, jotka ovat tunteneet meidän perheen jo vuosia kysyvät kuin tottumuksesta koska me lähdetään ja standardi kahvipöytäkeskustelu on huhtikuulta alkaen se milloin kukakin on Suomessa ja kuinka kauan. Minimi tuntuu olevan kaksi viikkoa. Maksimi jossakin kolmen kuukauden huitteilla. Ei siinä mitään, niin lähtivät meidän puolalaiset naapuritkin isää lukuunottamatta kesäkuussa Puolaan, palatakseen takaisin syyskuun ensimmäisellä viikolla. Niin lähtivät lähinaapurit Pakistaniin ja toiset Intiaan. Yhdet ystävät lähettivät lapset Bulgariaan ja jäivät itse tänne. Viimeisten somepäivitykset ovat viimeaikoina sisältäneet drinksuja ja vuorikiipeilyä. Ei tää siis ole mikään suomalaisten yksinoikeus palata Suomeen kesäksi.

Aika moni sanoo menevänsä koska on pakko mennä. Pakko on tässä kohdassa velvollisuus omia vanhempia, niitä lasten isovanhempia ja ystäviä kohtaan, niitä joiden luota on lähdetty pois. Olen itsekin törmännyt tähän ajatukseen siitä että koska me lähdettiin, on meidän tehtävä vierailla – ei toisinpäin. Siitäkin keskustelusta on tosin jo aika monta vuotta. 

Joku rohkenee sanoa että on hulluutta lähteä silloin kun kesä on täällä kauneimmillaan. Olen vähän samaa mieltä, sillä osavaltiossa jossa on talvet keskimäärin pimeää ja sateista, kylvetään kesät lämmössä ja auringossa. Olen naureskellen sanonut joskus ettei heinäkuun ja lokakuun välillä tarvitse katsoa sen kummemmin ikkunasta ulos kuin sääennustettakaan, onhan kesä ja aurinko ja lämmin. Kesällä on kuitenkin kai parasta käydä, silloin kun on kesämökin, kesälomat ja ne muutkin. Ihmisillä aikaa ja energiaa hymyillä ja nähdä ulkomaankummajaisia.

Ulkosuomalaisten blogeissa kirjoitetaan kesäsuomalaisista, niistä mukavista ja hymyilevistä. Kirjoitetaan lakritsijäätelöstä, rantasaunasta ja muumimaailmasta.

Monesti tunnelmasta tulee hivenen vaivaantunut – ehkä mä kuvittelen vaan – kun vastaan kysyjälle että me ei olla menossa Suomeen, taaskaan. Vielä hiljaisempaa tulee kun vastaan siihen seuraavaan kysymykseen; joo en ole ollut Suomessa kesällä viiteentoista vuoteen. Edellisen kerran olin Suomessa toukokuussa 2011. Siitäkin on jo jokunen tovi. Palvelu Stockmannilla oli erinomaista. Samoin ravintoloissa, ainakin noin keskimäärin. Helsinki tuntui pieneltä, sellaiselta ihanan kompaktilta ja ymmärsin vihdoinkin Pariisin-kummiani joka aina kehui Helsinkiä ihanan pieneksi ja helposti lähestyttäväksi. Oli kaunista ja keväistä, oli mukavaa nähdä ystäviä. Kävelin paljon. Ajettiin ratikalla ja ihmeteltiin Helsinkiä.



Kysymys on hiljaisena kysyjän huulilla: ”Miksi te ette käy Suomessa?” – Ja kuin anteeksipyytäen vastaan, ettei mulla ole oikeastaan perhettä siellä. Tai siis on Fredden perhe, Fredden ihana perhe, ja tietty ne ystävät, mutta ne silloin läheisimmät ystävät on nyt jo aika kaukana henkisestikin. Viimeisestä puhelusta on useampi vuosi, sähköpostista vielä kauemmin. Somessa hengaillaan, mutta valehtelisin jos väittäisin kaipaavani päivittäin tai edes kuukausittain. Pitäis kai olla aktiivisempi, mutta niitten elämä on siellä ja mun täällä. Välissä, jos ei valovuosia niin jokunen kilometri kuitenkin, siellä aamuyö ja täällä ilta. Tunne taitaa olla molemminpuoleinen. Monesti tunnen olevani läheisempi niitten ihmisten kanssa joitten kanssa tapasin ihan ensimmäistä kertaa viimeksi siellä käydessäni, niitten joiden kanssa on eletty elämän suuria vastoinkäymisiä, niitten joista osa on käynyt täälläkin. Niitten, joitten kanssa dialogi alunpitäenkin alkoi kirjoittamisena ja kirjoittaminen on luonnollinen tapa ylläpitää sitä dialogia edelleen, ehkä siksi se säilyy.



Suomi tuntuu kalliilta. Se tuntuu kaukaiselta ja hankalalta. Tättis ei tykkää lentää, ja jo ajatus naisesta yhdistettynä kymmenen tunnin aikaeroon on lannistava. Itse en ole kertaakaan selvinnyt suomenmatkasta sairastumatta ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä luontaantyötävämmältä se kymmenen tunnin aikaero ja tuntien istuminen lentokoneessa tuntuu. Se tuntuu siltä ettei se ole vaivan arvoista – valitettavasti.


Niin, että tänäKÄÄN kesänä me ei menty Suomeen. Me mennään mökille järvenrannalle täällä. Isä ja äiti, kolme lasta ja koira. Ekaa kertaa senkin. Syksyllä mennään taas rantsuun ja ehkä siinä välissä ostamaan viinejä ja hedelmiä vuorten takaiseen laaksoon. Viime kesän persikkahillot kun on levitetty letuille ja pannarille jo aikaa sitten. 




keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

hevosia ja napanuoria


On sellainen päivä kun pitäis. Pitäis paljon ja kaikenlaista, mutta ajatukset harhailee eikä oikeen mitään saa aikaiseksi. Tai siis, oonhan mä saanut pyykit laitettua ja kodin siivottua – Fredde tulee tänään kotiin ja sen kunniaksi siistin talon niin ettei sen tartte heti ruveta siivoomaan, vaikka siivoohan se kuitenkin. Kokosin puutarhapöydän ja vietiin Tättis ratsastusleirille. Töistä ei vaan tunnu tulevan yhtään mitään, koska ajatukset on siellä leirillä Tättiksen mukana.

Aamusta pakattiin viimeiset tavarat, ja laitettiin hyttyskorut kaulaan ja kumpaankin ranteeseen. Anelin siltä että se pesis hampaat ainakin kerran päivässä ja kävis suihkussa illalla. Ei tartte pestä tukkaa, mutta jos pahimmat pölyt ja hiet huuhtois pois. Päälle se puki ratsastushousut ja kengät - valmiiksi. Niin minäkin tein lapsena ratsastusleirille lähtiessä, enkä koskaan pessyt hampaita varmaan kertaakaan - ei pesseet ne muutkaan. Hössötin kun hössötytti, sanoin tättikselle että haluisin olla siellä leirillä salaa vakoilemassa että sillä on kaikki hyvin. 

Jonossa terveystarkastukseen.


Kivaahan sillä siellä on, sitä en epäile hetkeäkään. Äidin napanuora täällä vaan paukkuu, eikä sitä nyt ainakaan helpottanut se leirin terveydenhoitaja jolle annoin tättiksen lääkepussin. Se tyyppi joka kysyi et voisko sille ehkä antaa unilääkkeen päivällisaikaan kun se olis helpompaa? Joo, no ei oikein voi, kun sit se katsos nukahtaa... Seuraavaksi täti huokailee että onko niitä reseptilääkkeitä enemmänkin, olihan niitä. Rivien välistä kuulin ehdotuksen ettei niitä lääkkeitä ehkä tarvittais leirin aikana, se tuli muodossa; ”Onpa näitä monta, näitä reseptilääkkeitä... täähän on vaan kaksi yötä ja nää kun kaikki pitäis antaa ennen nukkumaanmenoa...” Kauheesti tuli nyt terveydenhoitajalle vastuuta.

Terveydenhoitajalta  terveystarkastukseen. Siellä ne istui tuoleilla rivissä kun mukava nuori leiriohjaaja mittasi lämmön, tarkasti ihon ja korvat ja nielun, ja kyllä ne perkas täidenkin varalta mikä sinällään ei haitannut mua. Jos ei oo meillä täitä, niin ei onneksi sit muillakaan. Haavanhoidosta puhuttiin jokaisen kanssa, kun se piti värkätä joka dokumenttiin ja paperinpuolikkaaseen ettei haavoihin voi laittaa antibioottivoiteita.

Ryhmäytymässä.


Terveystarkastuksesta se eteni antibioottivoidelappuineen omaan ryhmäänsä jota kerättiin niitylle. Hetken jo ajattelin että nainen pakittaa, kun se niin tiukasti tarttui mua vyötäisiltä ja kätki naamansa mun tissien väliin. Mutta ei, sinne se meni, esitteli itsensä ja istui mukaan leikkiin. Me käveltiin jannujen kanssa tallille katsomaan hevosia enne kuin hypättiin autoon ja ajettiin pölyistä hiekkatietä takaisin maantielle ja kotiin.


Kotona jannut on katsonut elokuvaa ja pelanneet. Mä olen juonut kahvia ihan liikaa ja sählännyt sitä kaikkea sekalaista. Fredde istuu lentokoneessa jossakin Nevadan ja Washingtonin välillä. Ulkona on ihan turkasen kuuma, mietin Tättistä siellä leirillä, äidin pieni talitintti. 


Omassa mielessä jätin sinne leirille tänään tällaisen.



sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

ollipollikin osaa ajaa!

Tällä viikolla kaksi poikaa oppi ajamaan pyörällä. On ne teknisesti siis pysyneet pystyssä kahdella pyörällä aiemminkin, mutta pyöräilyksi sitä ei ihan kai kuitenkaan ole voinut kutsua. Viiden päivän projekti oli harjoitella jokaisena päivänä ja lopputulemana eilen mentiin pyöräkauppaan ostamaan uusi menopeli Kentsulle, sellainen jossa on käsijarrut ja kuusi vaihdettakin. Ollipolli vaihtoi ensipyöränsä Tättiksen vanhaan ja me ajettiin neljästi korttelin ympäri koko perheenä. Ensipyörä talutettiin fanfaarien kera naapurin nelivuotiaalle. Mä laitoin ruksin kesälistan kohtaan ”oppii ajamaan pyörää”. Seuraavana sillä samalla listalla on uimataito niille kahdelle pojalle.



Tättis oppi ajamaan pyörää joskus kauan aikaa sitten. Se tais olla neljä tai ehkä viis, ja sen jälkeen se on rymynnyt Fredden kanssa metsäreiteillä rapa lentäen. Uimataidon tämä supernainen löysi viisiveenä floridanmatkalla, eikä sitä sen jälkeen ole saanut pois vedestä.

Kahden viikon päästä me lähdetään lomalle. Lomalle järven rannalle, taloon jossa on oma uimaranta ja laituri, paikkaan jossa meidän kamikatsehyppääjällä on loistavat edellytykset päästä hengestään jos se ei sitä ennen opi uimaan. Uimakoulu alkaa huomenna ja lapsen vanhemmat elää toivossa että se kahdessa viikossa oppis räpiköimään sen verran että pysyis pinnalla. Itsehän mies uskoo pyhästi osaavansa uida. Tämä pohjaton usko omiin taitoihin on johtanut siihen ettei musta ole opettamaan sitä, sillä jokainen harjoitus päättyy samaan kysymykseen; "no, nythän mä osaan jo uida ja voin mennä?"



Viime viikolla istuin uima-altaalla poikien kaverin isän kanssa. Kreikkalainen adonis pysytteli varjossa ja mä räpiköin lasten kanssa vedessä, mutta sen hetken kun siinä istuttiin vierekkäin ja vaihdettiin kuulumisia sanoi kreikkalainen uskovansa että meidän Ollipollista tulee tiedemies. Kreikkalainen on katsonut meidän poikia kaksi vuotta, ja se perusti ajatuksensa paitsi pojan huikeaan huomiokykyyn ja hyytävään sarkasmiin, niin myös siihen tapaan millä tämä nuorimies suhtautuu urheilulajeihin. Ei niin että jätkä ei ole missään lajissa oikeastaan kovin hyvä, ei, se ei ole kreikkalaisen urheilijan peruste vaan se kyky jolla tämä lapsi hahmottaa mahdollisen vaaran ja potentiaaliset loukkaantumismahdollisuudet niin lajissa kuin lajissa. Ollipolli kun ui kahden kellukkeen kanssa, sillä veteenhän voi hukkua. Se väistää jalkapallokentällä muita pelaajia ja palloa koska urpoahan olis ottaa napakat potkut sääriin muilta pelaajilta, ja totuushan on että pyöräillessäkin on täysin mahdollista, ja jopa todennäköistä  kaatua.




Mutta perjantai-iltana sinetöitiin pyöräilytaito muutaman tunnin harjoittelulla, meidän aikuisten istuessa notskilla naapureitten kanssa. Nukkumaan mennessä kumpikin osasi lähteä itse liikkeelle, ajaa korttelin ympäri isosiskon ja naapurin lasten kanssa ja pysähtyä tarvittaessa. 


tiistai 18. heinäkuuta 2017

sarianna

Karvaiset työvarpaat Sariannalle! Sellaiset keski-ikäiset varpaat. 


Sarianna oli tuntenut mut omien sanojensa mukaan ”jo jonkin aikaa”, mä tutustuin Sariannaan huhtikuussa. Ensin tuli viesti, sitten toinen ja lopulta me tavattiin puolittaisen sattuman ansiosta kahvilassa. En ollut naista koskaan nähnyt ja silti tiesin siltä istumalta että siinä se nyt on – Sarianna. Ihanaa että tavattiin, mutta olis pitänyt tavata jo aikaa sitten! Yli vuosi meni ihan hukkaan, tai eihän se hukkaan mennyt, mutta nyt aika loppuu kesken. Sydämessä on yhtäaikaa onnea, iloa ja surua. 

Musta tuntuu että se tuntee meidän lapset ja mut, joskus paremmin kuin minä itse. Ainakin se ymmärtää puolesta sanasta ja tietää ihan aidosti ja syvältä mitä mä tarkoitan, kun sanon että pitää vahtia ettei se keskimmäinen katraasta hukuttaudu uskoessaan omiin uimataitoihinsa – siihen uimataitoon jota ei ole. Sarianna tietää minkälaista on kasvattaa lasta jolla ei ole sellaisia luojan asettamia rajoja, tietoisuutta siitä mitä voi ja mitä ei voi tehdä, lasta joka iloisesti nauraen luottaa itseensä, onhan se supersankari ja sillä supersankarin voimat.

Yhdeksänlapsisen perheen äiti – joo, on se sellainen, lestadiolainen – ihana, sydämellinen, herkkä ja pulppuileva. Rohkea, aito ja rehellinen. Ihan mahtava! Katsoo tiukasti silmiin ja kysyy suoraan, minähän vastaan. Minäkin kysyn ja saan vastuksen. Rehellisen, sydämellisen ja täyden. Tätä keskustelua olisin halunnut jatkaa vielä pitkään.

Paljon jäi puhumatta elämästä. Paljon jäi puhumatta vanhemmuudesta. Paljon jäi puhumatta avioliitosta ja parisuhteesta, ja paljon jäi puhumatta erityislapsen vanhemmuudesta.

Tänään olisin kertonut Sariannalle miten Tättis makasi olohuoneen lattialla tuskissaan. Ensin se tuli sisään ulkoa kyyneleet silmissä ja ilmoitti että pojat ei leiki oikein. Muistutin neitoa siitä että jannuilla on kaveri kylässä, ja ettei Tättiskään halua jannuja häiritsemään silloin kun sillä on ystäviä meillä. Rohkenin myös vihjailla neidin aavistuksenomaiseen tarpeeseen johtaa leikkiä ja kohdella muita leikissä mukana olijoita vähäin kuin nukkeja. Pettyneenä äidin typerään järkeilyyn, ja suoranaisiin loukkauksiin se asettui makaamaan Marttasen päälle itkien vuolaasti ja voihkien tuskiaan... ”Auts, auts, auts... sattuu, sattuu, sattuu ihan kamalasti!” Kun sen tyhmä äiti teki vaan töitä, se kuiskasi lopulta lattialta ettei sen jalat kanna koska niihin sattuu niin kamalasti; ”Voi rakas, mikä niihin jalkoihin niin sattuu?” – Se että David on meillä ja liukastuin eilen, ja ettei pojat tee niin kuin mä haluan, kuuluu koiran niskavilloihin suunattujen nyyhkytysten keskeltä. Mitä siihen voi äiti enää vastata, joskus hylätyksi tulemisen tunne on fyysistä kipua jaloissa. 


Sarianna on todiste siitä että ihmiseen voi tutustua pelkän tekstin kautta, lukemalla blogia. Niin Sarianna tutustui  muhun ja kutsuu meidän lapsia edelleenkin niitten nimillä; Tättis, Kentsu ja Ollipolli. Minäkin luen nykyään Sariannan kirjoituksia, niistä tulee hyvä mieli. 




torstai 13. heinäkuuta 2017

kesähömppää

Kevyttä kesähömppää väliin! Edelliset kaksi postausta on saanut suorastaan ennätykselliset lukijamäärät, kummallekin oli siis tarvetta. Kiitoksia jokaiselle lukijalle, ja erityiskiitos niille jotka avasivat sanaisen arkkunsa joko Facebookissa tai blogin kommenttilootaan. Mulla on tavoitteena kirjoittaa viisi blogipostausta viikossa; kaksi tänne, kaksi mun englanninkieliseen työblogiin ”The Life of a Real Estate Broker” ja yksi sen suomenkieliseen vastineeseen ”Asuntokauppaa Amerikassa”



Englanniksi kirjoittaminen on edelleen uutta, mutta johan se oli aikakin kaikkien näitten vuosien jälkeen. Taannoin kannustin yhtä uutta kirjoittajaa sanomalla, että paras tapa kehittyä kirjoittajana on kirjoittaa, ja huomaan taas kerran etten ollut ihan väärässä. Fredde toimii oikolukijana, sillä tulen itse auttamattoman sokeaksi omalle tekstilleni enkä huomaa sen enempää kirjoitusvirheitä kuin ajatuskatkoksiakaan, niitä lauseita joissa ei kertakaikkiaan ole päätä tai häntää. Aikaa työpöydän ääressä kuluu siis muuhunkin kuin sähköposteihin.



On siis vähintäänkin sopivaa törmätä haasteeseen omasta työpisteestä. Kysymys kuului: ”Missä kirjoitat?” – Täällähän minä. Kirjoitin ennen keittiössä, mutta muutin vastikään työpöytäni olohuoneeseen. Uusi paikka tuntuu kotoisalta. Kuulen lapset pihalla ja kahvinkeittimelle on edelleen kiitettävän lyhyt matka. Ikkunan takaa näkyy usein peuroja ja pupuja, toisinaan ilveksiä tai karhuja. Naapurin lapset tietää että lauman äiti tekee jotain tosi, tosi tärkeetä istuessaan siinä, olkkarin ikkunan edessä. Odotan aikaa, kun voin työpöydän äärestä katsoa lumoutuneena joulukuusta. Sen saman pöydän äärestä katson kun Fredde juttelee lauman kanssa niitten syödessä päivällistään ja mun kirjoittaessa – keittiöstä kuuluu kikatus.



Pöytä on ostettu Ikeasta. Sen alla on kaksi Ikean ikiaikaista yöpöytä-toimisto-hyllysysteemiä, joita on käytetty milloin missäkin. Yhdessä on tulostin, toisessa säilytyslaatikoissa vähän sitä sun tätä, Marimekon kortit on saatu rakkaalta ystävältä ja käytössä jatkuvasti. Jatkeena pöydälle on Bisleyn arkistokaappi ja sen sisällä kaikkea sekalaista. Tuolina on Crate & Barrel:stä ostettu tuoli, ergonomisesti ei varmasti kaikista parhain, mutta näyttää nätiltä. Pöydän alla, mun jaloissa tai vaihtoehtoisesti vieressä – lähellä – Martta, aina.




Tänä kesänä olen kirjoittanut satunnaisesti myös uimarannan laiturilla. 


tiistai 11. heinäkuuta 2017

tahtominen koetuksella?

Valokuvien elämä näyttää vain pieniuä viipaleita elämästä ja hervemmin kyyneleitä.


Me törmättiin eilen ruokakaupassa suomalaiseen pariskuntaan, vaihdettiin muutama sana ja jatkettiin matkaa. Hyvänpäivän tuttu. Fredde kysyy mistä me tunnetaan ja kerron, se kysyy ne tavalliset; onko ne molemmat töissä? Luulen niin. – Ei lapsia? Joo, ei lapsia. - Mitä ne tekee? En mä tiedä, siellä missä kaikki muutkin kait. Fredde kysyy tietääkö ne mitä hän tekee työkseen. Pysähdyn ja purskahdan nauruun, vastaan nauraen että mistä mä tiedän, en enää aikoihin ole määrittänyt itseäni mieheni työn mukaan, mutta että muistan vielä senkin ajan, sen kun elämä koostui mihen työpaikasta ja sen työtovereitten statuksista. Sellainen aika oli silloin kun me oltiin just tultu, omaa elämää ei vielä ollut ehtinyt rakentaa ja oli kotirouvana amerikassa. Olin sen ja sen vaimo ja rouvien sisäinen ranking meni puolison aseman mukaan.

Viikonloppuna istuin aamiaisella kolmen ihanan naisen kanssa. Suomalaisia äitejä, ulkosuomalaisia, kotirouvia, ekspatteja, miten niitä nyt tahtoo ajatellakaan. Me puhuttiin kaiken muun muassa elämästä täällä, minkälaista on olla kotiäiti tai kotirouva amerikassa. Omissa mietteissäni palasin ajassa viitisentoista vuotta taaksepäin, aikaan kun me oltiin muuttamassa tänne. Ajatuksiin ja ennen kaikkea muitten ajatuksiin siitä mitä mulla olis täällä maailmalla edessä. Tänäkin päivänä muistan sen yhden ystävän sanat siitä miten musta tulis täällä sellainen alkoholisoitunut kotirouva, tyyppi jolla ei ole muutakaan tekemistä kuin juoda muitten rouvien kanssa drinksuja ja lakkailla kynsiä – useimmiten kai auringossa uima-altaalla.

Maistelemassa viinejä


Totuus on kaukana näistä mielikuvista, sillä arki on arkea kaikkialla ja huolimatta turvatusta taloudesta on kotirouvana oleminen sen verran rankkaa puuhaa ettei musta ollut siihen pidemmällä tähtäimellä. Menin töihin. Jäin lasten kanssa kotiin ja sen jälkeen olen palannut töihin jo kolmasti. Yhtälö kun on täällä ihan erinäköinen kuin Suomessa. Ei ole kunnallista päivähoitoa. Ei ole kunnallista iltapäiväkerhoa sen enempää kuin sitä suomalaisen itsenäistä lapsuuttakaan. Ei myöskään ole drinksuja uima-altaalla ja aika harvoin niitä kosteita lounaitakaan. Nostan siis kirjaimellisesti hattua jokaiselle joka ulkosuomalaiselle kotirouvalle.

Elämä täällä on ihanaa ainakin näin amerikkalaistuneelle suomalaiselle. Paikallinen koulujärjestelmä on ainoa jonka tunnen vanhempana ja sirpaleisuus yhdistettynä vanhempien tuen tarpeeseen on ainoa minkä tiedän. Meillä myös kummankin aikuisen arki on joustavaa, ja kun huikkaan oman pöytäni äärestä Freddelle että mulla on torstaiaamuna asiakaspalaveri kymmeneltä se vastaa et selvä. Fredde ei matkusta kuin satunnaisesti, ja silloin harvoin voin järjestellä omat hommani.



Muistan kuitenkin myös toisenlaisen ajan, sen kun Fredden työ ei joustanut ja minä joustin. Ehkä elävimpiä muistikuvia siltä ajalta on lääkärissäkäynnit lasten kanssa, kuten se kierukan asennus kolmen lapsen istuessa rattaissa samassa huoneessa mun hymyillessä rohkaisevasti lapsukaisille; ”kaikki hyvin lapsirakkaat, äidillä on vaan vähän ilon kyyneleitä silmäkulmassa!” Miten onnellinen olin kun pääsin satunnaisesti edes ruokakauppaan ilman kolmikkoani, jota vedin perässäni hammaslääkäriä myöten ihan jokaiseen paikkaan.


Vaikka Facebook täyttyy viikonloppuisista reissukuvista huikeisiin nähtävyyksiin, usein arki uudessa maassa näyttää kuitenkin karummat kasvonsa sen toisen aikuisen työpäivien venyessä pitkiksi, ja arjen ollessa erilaista kuin mihin Suomessa on tottunut. Monessa perheessä toinen aikuisista matkustaa työnsä takia useamman viikon kuukaudesta. Moni kokeekin olevansa vailla tukea ja yksinäinenkin sillä kaikkien hyvänpäiväntuttujen tulvassa niitten syvempien ihmissuhteiden luominen ottaa aikansa. Ei ole harvinaista että muutto ulkomaille laittaa parisuhteen koetukselle. 

Retkellä Northwest Trekissä



torstai 6. heinäkuuta 2017

ihanat naiset ei ui?



Mä oon monta kertaa miettinyt ihan typerää asiaa, merkityksetöntä mutta omalla tavallaan mielenkiintoista. Me ollaan lauman kanssa uimarannalla ja ranta on täynnä eri ikäisiä, kokoisia ja näköisiä ihmisiä. Nuorimmat kahlaa rantavedessä, seuraavassa laarissa on vähän isommat, mutta kuitenkin ne jotka joko eivät vielä osaa uida, tai jotka haluaa leikkiä matalammassa vedessä. Viimeisen köyden jälkeen alkaa syvä vesi ja sinne päästäkseen pitää alle 13-vuotiaitten suorittaa uimakoe, osoittaa uimavalvojalle että osaa uida noin 50 metriä rintaa tai vapaauintia. Teinit hengaa kavereittensa kanssa laiturilla syvän osan ulkolaidalla, nuorimpien äidit ja isät seisoskelee rantavedessä ja me muut, istutaan laiturilla. Yksi lukee kirjaa, toinen juo kahvia ja seurailee lapsiaan, kolmas juttelee ystäviensä kanssa ja neljäs ryhmä tekee töitä. Pienet ui, keskikokoiset ui, teinit ui, isät ui, mutta karkeasti arvioiden vai neljännes äideistä käy uimassa.



Lämpömittari keikkuu kolmenkympin paremmalla puolella, ja vaikka kevyt tuuli vilvoittaakin on rannalla silti kuumaa, jopa puitten varjossa. Pojat on vuoroin vedessä, vuoroin puistossa leikkimässä. Kentsulla on aina kylmä vaikka olis miten kuumaa eikä se siksi viihdy vedessä kovin pitkään. Tättis ui. Se ui samalla tavalla kuin mä itse uin lapsena. Se suorittaa heti ensimmäiseksi uimakokeensa, saa luparannekkeen ja sit se ui. Se sukeltaa, se ui, se hyppii ja se nauttii vedestä just tasan niin kauan kuin me ollaan rannalla – tunteja. Se käy välillä syömässä, mutta tekee senkin vedessä seisten ja laiturin reunalle kurottaen.



Mä hyppään veteen aina kun alkaa tuntumaan tukalalta. Välillä opetan poikia uimaan, väliin meen Tättiksen seuraksi, mutta missä vaiheessa 75%:sta naisia tulee liian vanhoja uimaan? Missä kohdassa farkut tai shortsit ja t-paita voittaa uikkarit paahteisella rannalla? Eikö niitten tule ihan järjettömän kuuma? Eikö viilentävä vesi oikeasti houkuttele vai onko se liian hankalaa , siis vaihtaa niitä uikkareita kesämekkoon pukukopissa? Eihän se nyt rantamuodistakaan voi olla kysymys, uikkareita kun kuitenkin löytyy jokaista kokoa ja mallia, teineillä on tänä kesänä muodissa sellainen bikinialaosa joka on takaa rutussa kuminauhalla, mulla on päällä uimamekko. Ne liian lyhkäset shortsit ei kuitenkaan spagettiolkaintopin kanssa peitä yhtään enempää kuin uikkarit. Osa seisoo vedessä vyötäisiään myöten farkuissaan, eikö uikkarit olis mukavammat? Onko niillä autossa vaihtofarkut? Mä oon kertaalleen joutunut uimaan täydessä vaatetuksessa, uimaopettajakoulutuksessa. Se on muuten raskasta puuhaa ja vielä rankempaa on kuoria niitä märkiä farkkuja pois päältä.

Tämän kesän teinibiksut saa vaikka Etsystä

 
Jos teinibiksut ei tunnu omalta, voi ostaa tällaisen koltun Michael Korsilta tai vaikka Targetista.
Oman mekkoni ostin Macy's:ltä.

Onko maailma täynnä naisia jotka ei ole koskaan tykänneet uida ja nyt ne on kaikki lasten myötä pakotettuja seisomaan rantavedessä ja kuin protestiksi kohtalolleen, vailla uima-asua? Onko jossakin 75% tyttölapsia jotka ei halua lähteä rannalle lapsenakaan?



tiistai 4. heinäkuuta 2017

amerikkalaisia

Ootteks te amerikkalaisia? Vastaan et joo, ja pysähdyn hetkeksi miettimään ennen kuin jatkan, kohta kahdeksan vuotta. Miten se aika meneekään, presidentin vaaleissakin on tullut äänestettyä täällä jo kahdesti, kummallakaan kerralla se oma kandidaatti ei kuitenkaan tullut valituksi. Pojilla ei edes ole Suomen kansalaisuutta, ei niin että se olis tarkoituksellinen valinta, vaan koska se vaatii aikaa kärsivällisyyttä, nivaskan papereita ja tukun seteleitä. Ei olla saatu aikaan, ehtiihän tuota.

Oi mikä ihana aamu!


Viikonloppuna asuntonäytössä vanhempi nainen kysyy multa mistä mun nimi on peräisin, vastaan olevani Suomesta ja nainen kysyy että olenko koskaan käynyt siellä. Naurahdan että syntynyt ja kasvanut vaan. Puheesta päättelen naisen oman äidinkielen olevan espanja ja nainen kysyykin että missä mun aksentti on. Onhan se, jossakin siellä taka-alalla. Viidentoista vuoden vaimentamana. Olen aikaa sitten oppinut että osa korostuksista ja aksentista on kuulijan korvassa sillä vain viikko takaperin mulle kommentoitiin mun aksenttia, kuinka joskus on vaikeaa ymmärtää mua. Yksi kuulee, toinen ei.

En osaa sanoa koska lakkasin tuntemasta olevani muualta, ulkomaalainen. Jossakin vaiheessa kuitenkin. On helppoa kuulua joukkoon paikassa valtava määrä ihmisiä on kuka mistäkin, jostakin muualta. Toisesta maasta tai toisesta osavaltiosta. Michiganilainen naapuri kertoi miten ensimmäiset vuodet meni täällä siihen että opetteli puhumaan Northwestiä niin ettei kaikki kokoajan kysyneet mistä hän on kotoisin.Lapsia aina säännöllisesti kiusaan näillä; bag: bäig vai bäg, garage: garaach vai gäridch, roof: ruuf vai ruff, route: ruut vai räut, lista lienee loputon. Täällä meidän nurkilla: bäig, garaach, ruuf, räut.

Aivan mahtava video!


Kevyt tuuli heilauttelee lippua aamuauringossa. Päivästä tulee ihana, lämmin mutta ei tuskaisen kuuma. On itsenäisyyspäivän aamu. Lasten lopulta valuessa alakertaan jokainen muistaa ensimmäisenä; it’s 4th of July! Perhetapahtumia, paraateja, grillausta ja ilotulituksia.Juhlapäivä! Jääkaapissa kuohuva odottelee avaamistaan ja ribsit grillaamista. Mansikkakakkua jälkkäriksi. Alkuillasta asukasyhdistys tarjoilee lapsille pomppulinnoja, leikkejä, juna-ajeluita ja hattaroita. Illan hämärtyessä naapuruston asukkaat kerääntyvät jalkapallokentälle katsomaan asukasyhdistyksen omaa ilotulitusta. On siellä paikalla food truck:kin, ei hodareita vaan intialaista ruokaa. Lienee helppo päätellä mistä moni naapuri on kotoisin. 

Kaksi vuotta sitten oli ihan järjettömän kuuma, pallokentän nurmi oli palanut tomuksi
ja isovanhemmat juhli meidän mukana.