lauantai 29. lokakuuta 2016

nojatuolissa maailmanympäri



Istuin tässä taannoin aamuvarhaisella – kauan ennen kukon kiljaisua – nautiskelemassa aamukahvistani kun viereeni tepasteli silmälasipäinen nuoriherra. Se kipusi mun syliin unentuoksuisena ja seurasi hiljaa mun puuhia. Minä luin. Luin blogeja. Sitten se kysyi; Miksi tossa on noin? – Ai mikä? ”No toi, miksi toi on noin?” Kysyy poika osoittaen blogin banneria. Vastaan ja kerron että blogi kertoo suomalais-ranskalaisesta perheestä, joka asuu Ranskassa, rivieralla. Mä jatkan mun blogikierrosta, mutta nyt aamuinen lapsi kysyy jokaisen uuden blogin kohdalla kuka sitä kirjoittaa, ja missä sen kirjoittaja asuu. Lapsen silmin hahmotan miten mielenkiintoista tää oikeastaan onkaan. Siinä me istuttiin, kahdestaan, ja käväistiin suomalaisten naisten luona kyläilemässä; Turkissa, Sudanissa, Ranskassa, Herttoniemessä, Islannissa, Espoossa, Kabulissa, Töölössä ja Turussa. Erilaisissa perheissä ja kodeissa.

Kiitos tunnustuksesta Marika! Marikan kirjoituksista tulee hyvälle mielelle ja sieltä lähtee aina jotakin mukanaan. Nautin sujuvasta ja humoristisesta tekstistä – paljon.

Ohjeet ovat seuraavat:

1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi

Kirjoittaminen on mun harrastus. Bloggaaminen lähti liikkeelle siitä että oli pakko löytää itselle varaventtiili ettei räjähtäisi, että saisi omia ajatuksiaan jäsenneltyä niin että niistä löytyisi tolkku ja että voisi varmistua että elämä kantaa. Se ei ollut sellaista muodikasta tai tavoitehakuista – kohdennettua bloggaamista. Ei siitä koskaan sellaista tulekaan.

Mitä sitten sanoisin uudelle, aloittelevalle bloggaajalle? Mieti mitä haluat. Pidätkö julkista päiväkirjaa ilman sen kummempia tavoitteita, vai haaveiletko bloggaamisesta ammattina? Jokaisella on oma tapansa ja tyylinsä, etsi sinäkin omasi. Ole rehellinen ja anna vähintäänkin palanen itsestäsi. Mieti kuitenkin mihin haluat vetää omat rajasi.

Annan tunnustuksen seuraaville blogeille. Osa näistä on ammattilaisten kirjoittamia, ihmisten joille bloggaaminen on leipä ja juusto leivälle, mutta miksei heillekin. Oman elämän ruuhkan takia olen jumiutunut niihin samoihin blogeihin vaikka varmaan tekis hyvää välillä vähän avartaa, mutta kun hädin tuskin ehtii näihinkään...

Kiitos naiset kun kirjoitatte:


Suosittelen lämmöllä lähtemään matkalle näitten naisten mukana! 


...ja viimeisenä ripaus huumoria... Sininen zeppeliini, jos kantti vaan kestää eikä herne mene nenään helposti.




perjantai 28. lokakuuta 2016

onneksi näitä ei ole usein

Että olipahan viikko. Jotenkin musta tuntuu että totean tän melkein jokaisen viikon päätteksi, mutta tällä kertaa, tää viikko saattaa saada jopa vuoden viikko palkinnon. Tiedättekö, sellainen joka jo sunnuntaina kalenteria katsellessa saa huokaamaan, ja miettimään että miten tästä selvitään hengissä. Siihen kun sit vielä lisätään kaikki se muu ylimääräinen, mitä tälle viikolle sattui osumaan ja tapahtumaan on suorastaan ihme että on perjantai ja kaikki on hengissä ja kai kohtalaisen järjissäänkin.

Ensinnäkin lomalta palaaminen on ainakin meillä aina vähän kimuranttia. Jopa kolmen arkipäivän poissaolo tekee sen että maanantaina arkirutiinit hakee paikkaansa. Yhtä ahdistaa, toinen vipeltää ja kolmas murjottaa.

Maanantai


Aloitan maanantaiaamun istumalla koululla Ollipollin palaverissa. Meitä istuu saman pöydän ääressä; reksi, apulaisrehtori, opettaja, erityisopettaja, koulupsykologi, oppilaanohjaaja, toimintaterapeutti, puheterapeutti, lukiopettaja ja allekirjoittanut. Yhteensä kymmenen aikuista pienen ihmisen asialla. Kokemattomampaa olis voinut hermostuttaa, mutta tottuneesti kaivoi esiin lehtiön ja raportin ja sit tehtiin suunnitelmaa. Puheterapian arvio, oppilaanohjaajan sosiaalistentaitojen ryhmä, lukiopettaja seuraa lukemista ja toimintaterapeutti tarkastaa hienomotoriikan.

Töissä olen joskus yhdeksän jälkeen ja pöydällä on sekalainen pino fakseja, kirjeitä ja sekalaisia kaavakkeita. Kyllä, me eletään edelleen tukevasti faksiyhteiskunnassa terveydenhuollossa. Isommat sairaalat vaihtaa tietoja keskenään sähköisesti, mutta kaikki pienemmät lääkäriasemat, yksityiset vastaanotot ja suurin osa vakuutusyhtiöistä on edelleen vähintäänkin vanhanaikaisia. Mun pöydälle päätyy aina kaikki se mistä kukaan ei tiedä mitä niille pitäis tehdä, on tehohoitopotilaitten sairaalalaskuja,  shekkejä lääkäreille ja klinikalle, vaakutusyhtiöiden sopimuspapereita ja kaikkea muuta joita voin sitten jaella sairaalalaskutukseen sun muualle. Yks sairaalalääkäreistä on lähettänyt mulle meiliä, se on jättänyt mulle jotakin sen työpöydälle kun mä kuulemma tiedän miten tää hoidetaan, ai tiedän vai? Tuleepahan käytyä tehohoitoyksikössä kahvilla Charlien luona - Charlien päivystysviikko. Pyörittelin papereita ja olin kotona joskus seitsemän pintaan.

Tiistai


Tättiksen ihotulehdus – selluliitti – uusii kolmannen kerran kuukauden sisään. Antibiootit-paranee-kuuri päättyy-tulee takaisin. Ärhäkkää tulehdusta on hoidettu lokakuun alusta asti. Tättis esittelee turvonnutta, punoittavaa aluetta ja mä varaan sille lääkärin. Ainoa vapaa aika on on 14:30. Kesken neidin koulupäivän, ja mä joudun taas lähtemään keskellä päivää duunista hoitamaan lasten asioita. Fredde tuo neidin lääkäriasemalle ja palauttaa sen lääkäristä kouluun. Kolmas antibiootti, toivottavasti toden sanoo. Kahdesti on nujerrettu streptokokkia, nyt tähdätään sen bestikseen stafylokokkiin.

Aloitan valmistautumisen perjantaiseen kolonoskopiaan. Kaksi päivää syödään perunasosetta, ylikypsää makaronia, valkoista paahtoleipää, omenasosetta ja keitettyä kanaa. Mausteena suola ja sokeri. Kuiduton ja kummallinen ruokavalio saa pään särkemään ja tekee olosta ärtyisän. Töissä kaikki käy hermoon ja kiukuttelen itsekseni työpöytäni ääressä. Ehdin kotiin niin että poimin neidin kuistilta viedäkseni sen partioon.

Koko perhe on viimeinkin kotona kahdeksan kieppeillä ja me päästään syömään. Tättis kiukuttelee koska se on saanut sakot koulussa. Muutenkin sitä on viimeaikoina tuntunut kaihertavan vähän kaikki.

Keskiviikko


Kello herättää keskiviikon kunniaksi tutusti viideltä. Höylään itseni sisään varttia vaille kuusi ja saan ihan valtavasti aikaiseksi kahdessa tunnissa, ennen kuin kukaan muu tulee töihin. Kuolaan klinikoitten yhteisnyyttäreillä kaikkia herkkuja syödessäni omaa omenasosettani kanan ja paahtoleivän kanssa. Kuulen useammankin kolonoskopiatarinan.

Täkälaisen hoitosuosituksen mukaan kolonoskopiaan ohjataan rutiininomaisesti jokainen riskiryhmään kuuluva 45-vuotias, paksusuolensyöpä joko ensimmäisen polven sukulaisella, tai toisessa polvessa alle 60-vuoden ikää. Jos suvussa ei ole suolistosyöpähistoriaa on ohje aloittaa rutiini kolonoskopiat viisikymppisenä. Vaari kuoli syöpään viisikymppisenä. Kardiologi on painostanut mua hoitamaan tän homman koko vuoden. Keuhkoveritulppapotilaana syöpä on keskimääräistä suurempi riski uudelle keuhkoveritulpalle tai aivoinfarktille. Sen takia ne pitää huolta että muistan mammografian vuosittain ja nyt sitten tän.

Poimin lauman bussipysäkiltä ja me ajetaan lastenneurologille. Ollipollilla on sen päänsärkyaika. Neurologi kyselee ja jututtaa niin poikaa kuin muakin. Käydään läpi vaihtareita, lisätään magnesiumin ja B2-vitamiinin annostusta, ja lääkäri täyttää lääkekaavakkeen koulua varten. Nyt se voi käydä kouluhoitajalta hakemassa päänsärkylääkkeen koulupäivän aikana jos tarvitsee.

Vettä sataa kaatamalla. Me ajetaan matelevassa ruuhkassa seuraavaan tapaamiseen. Bensavalo hehkuu oranssina kojelaudassa. Tättiksellä on keskiviikkoisin sen psykologi, ja vaikka alkuun vähän epäilin tuleeko siitä yhtään mitään, niin nyt näyttäis siltä että terapia on lähdössä hyvin vauhtiin. Tättiksen terapian aikana me käydään kaupassa ja tankkaamassa. Ostan itselleni lihalientä ja omenamehua torstain eväiksi. Fredde poimii jannut kyytiinsä kotimatkalla.

Me madellaan armottomassa ruuhkassa kotiin Tättiksen kanssa. Kello lähentelee taas puoltaseitsemää ennen kuin me ollaan kotona. Tättis tekee poikkeuksellisesti läksyjä, onneksi meillä ei yleensä ole tätä läksyrumbaa.

Kentsu kertoo että sitä kiusataan koulussa – taas. Sama poika jonka kanssa asiaa on tasoiteltu jo pitkin syksyä on aloittanut uudestaan. Kentsu ei pääse mukaan jalkapalloon koska se ei pelaa tarpeeksi hyvin. Kentsu ei pääse mukaan pihaleikkeihin ja poika on jopa uhannut vetää sitä ja sen parasta kaveria Jasonia turpaan jos ne leikkii keskenään. Kirjoitan sähköpostia Kentsun opettajalle ja laitan samaan viestiin mukaan erityisopen. Kerron tapahtuneesta, ja kysyn miten edetään. Kerron myös että tätä on jo hoidettu hiljaisesti välituntiopettajan avulla ja partiossa. Kentsun opettaja vastaa ja lupaa puhua torstaina sen toisen pojan opettajan kanssa ja selvitellä tilannetta.

Torstai


Päivän ruokavalio on omenamehua, lihalientä ja mustaa kahvia. Kuudelta pitää aloittaa varsinainen huuhtelu. Tiedän että tästä tulee pitkä päivä.

Ennen kahdeksaa saan ensin meilin erityisopelta ja sitten Kentsun opelta. Sen toisen pojan opettajan kanssa on juteltu ja tilanne on eskaloitu suoraan rehtorille. Joulupukin kuumalinja on avattu ja torstain pääasiallinen sisältö liittyykin lasten kouluun. Tästä alkaa kahden päivän intensiivinen sähköpostikirjeenvaihto koulunkanssa ja loppupeleissä Kentsu on sivuroolissa ja Tättis vetää pääpokaalin.

Rehtori laittaa puoliltapäivin mulle viestin että kumpaakin poikaa on jututettu, ja että niin välituntivalvonta kuin erityisopetuskin on valjastettu seuraamaan tilannetta ulkona välitunneilla. Pyydän pitämään mua ajantasalla ja tarjoudun taas kerran tarvittaessa perhepalaveriin sen toisen pojan perhen kanssa. Kiusaaminen on aina oire jostakin, en tiedä mitä sen toisen pojan elämässä tapahtuu ja siksi uskon että yhteistyö niin koulun, kiusaajan kuin kiusatun välillä on tärkeää.

Mutta kuten jo totesin, loppupeleissä tämä tapahtuma jäi sivurooliin, sillä viimeisen puolentoistavuorokauden aikana meidän Tättis on joutunut koulussa pulaan kolmasti. Se on päässyt rehtorin puhutteluun oltuaan tappelussa – siis fyysisessä nyrkkirysyssä, joutunut siivoamaan kolttosiaan koulun talonmiehen kanssa, ja tullut poistetuksi luokasta kesken oppitunnin. Sattuuhan sitä, mutta kun Tättiksellä ei ole tämänkaltaista ”rikosrekisteriä”. Yhdessä rehtorin ja opettajan kanssa me yritetään selvittää mistä on kysymys, mikä painaa ja mistä tämä johtuu.  Osa tarinaa on neidin paras kaveri, jolla on pitkä lista rötöstelyitä edellämainityissa kategorioissa, mutta, mutta... miksi juuri nyt. Sunnuntaina kahvitellaan bestiksen äidin kanssa. Keskiviikkona se saa jutella asiasta terapiassa ja toistaiseksi pidetään tää keskusteluyhteys auki ja aktiivisena koulun kanssa.

Torstai-illan partion joudun peruuttamaan istuessani lähinnä vessassa iPadini kanssa. Yö jatkuu samalla ohjelmalla. Kolonoskopiaan valmistautuminen on verrattavissa urheilusuoritukseen, josta selviytyy kun tietää että perjantaiaamuna saa hetken jutella mukavia anestesiologin kanssa ja sit saa mukavat aamunokoset joita voi kotona jatkaa pitkälle iltapäivään.

Kentsulla on parvorokko.

Perjantai



Kolonoskopia. Pitkät päiväunet. Ei löydöksiä. Seuraavan kerran vuonna 2026.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

takinkääntäjän tarina


Jos sanani syön niin mörökölli minut vieköön... Nyt sekin päivä on sitten nähty. Mörökölli tuli ja vei. Takki käännetty ja sanat syöty. Takin on tosin joutunut kääntämään aika moni muukin. Sillä vastoin kaikkea järkeä ja kaikkien odotuksia on meillä marraskuun kahdeksantena vaalit, ja vaaleissa ehdokkaana melko huono ja totaalisen mahdoton ehdokas. Tuntuu siltä että useimmat äänestää enneminkin jotakin vastaan kuin jonkun puolesta. Meillä on edessä sangen poikkeukselliset vaalit ja monella on oikeasti ja aidosti pelko persiissä – mitä jos se voittaa kuitenkin?



Viimeksi vartti sitten juttelin omalla kuistillani naapurin frouvan kanssa. Valkoinen kristitty. Kotoisin keskilännestä, konservatiivisen kasvatuksen saanut. Nainen, joka ensimmäistä kertaa elämässään äänestää demokraattia. Mun eka kerta oli taannoin, kun äänestin Pekka Haavistoa. Siihen saakka olin aina ja uskollisesti pitäytynyt konservatiiveissa. Mutta et oikeesti pitäis äänestää täysin tärähtänyttä sosiopaattia. Tyyppiä joka käyttäytyy julkisesti kuin uhmaikäinen, jolla ei ole aavistustakaan faktoista ja joka perustaa koko kampanjansa vastustajan mollaamiseen sen sijaan että rakentais itselleen oman kampanjan. Siihen ei musta, eikä monesta muustakaan ole.

Harva uskoi että oltaisiin oikeasti tässä. Yleinen konsensus oli että ilmiö olis ohimenevä ja että loppupeleissä oltais kuitenkin saatu ihan oikeat vaalit. En itsekään uskonut että Trumpin esitys kantaisi loppuun asti. En oikeasti uskonut että se valittais ehdokkaaksi, ajattelin että kunhan uhoaa. On kuvaavaa ettei yksikään Yhdysvaltain elossa olevista presidenteistä tue Trumpia. Kaksi niistä on kuitenkin maan tunnetuimmasta republikaaniperheestä, Bush Sr ja Bush Jr. Kumpikin on julkisesti asettunut Hillaryn taakse. Että sellainenkin päivä on nyt nähty, että Bushin perhe antaa äänensä demokraateille, se kuvastaa näitä käsillä olevia vaaleja ja kertoo tilanteesta paljon enemmän kuin moni muu asia.


On meilläkin se yksi naapuri jonka pihalla törröttää  Trump kyltti. Kentsu sitä katseli siinä luurankojen ja hämähäkinseittien seassa, ja kysyi et onko se osa Halloween koristelua. Meillä oli Fredden kanssa pokassa pitelemistä. Laumalle tuntuu olevan sanomattakin selvää että me molemmat äänestetään Hillaryä. 




lauantai 22. lokakuuta 2016

parisuhdeaika - overrated

ranta aamuauringossa


Me saatiin kutsu kihlajaisiin. Hyvä ystävä on menossa naimisiin ja juhlatkin olis yhdessä meidän lempparipaikoista. Fredde vastaa että me tullaan samaan aikaan kun mä klikkaan kohtaa ”ehkä”. Pöydän ylitse sanon Freddelle, että tottakai mennään kunhan saadaan lastenvahti, ja niitä ei meidän laumalle ihan puussa kasva. Tai siis totuuden nimissä meillä on tasan yksi luottolastenvahti, joten on sellaiset niinkuin fifty-sixty mahikset että mennään tai ollaan menemättä. Mennään jos lastenvahdilla sattuu olemaan vapaata.

se on tällainen... ensin stä ujostuttaa...


Kun seuraavana päivänä selviää että ei mennä, me ollaan kävelemässä rantakatua pitkin kohti lomataloa. Fredde kohauttaa hartioitaan ja sanoo että sellaista se on. Me ollaan Fredden kanssa yhtämieltä siitä ettei lastenvahtipalveluista ole meille, ja että sen verran monta kertaa ollaan muutenkin haukattu hapanta että on parempi tyytyä tilanteeseen ja jäädä kotiin. Tässä kohtaa sanon sen lauseista ällöttävimmän ja kliseisemmän, ne on pieniä vain hetken. Ei mene montaa vuotta niin voidaan taas mennä eikä ne edes halua olla meidän kanssa. Mutta ne on kuusi, kuusi ja kahdeksan. Neljän vuoden päästä ne voi hyvin jättää jo muutamaksi tunniksi keskenään.

...ja sit se on valmis syleilemään koko maailmaa


Parisuhdeajasta puhutaan paljon. Että lasten vanhempien pitää muistaa hoitaa parisuhdetta ja tehdä asioita ilman lapsia, että on tärkeää olla irtiottoja. Kahdenkeskeistä aikaa ja romantiikkaa. Siitä kirjoitetaan paljon blogeissa. Siitä puhutaan artikkeleissa, psykologit muistuttelee siitä siellä sun täällä, siitä miten avioliitto on tuomittu tuhoon jos parisuhdeaikaa, kahdenkeskeisiä illallisia, deittejä ja lomamatkoja ei ole. Mutta entä jos niitä ei ole? Voiko siitä selvitä?

Sosiologian ja sosiaalipolitiikan lehtori Irmelin Hilden-Majava opetti muakin silloin joskus kauan aikaa sitten – ysärin alussa – että kyllä kerran kuukaudessa ainakin pitää muistaa palkata lastenvahti ja lähteä hoitamaan parisuhdetta. Päätin muistaa ohjeen ja pitää siitä kiinni, vaikka kynsin ja hampain. Toisin kävi.

Me käydään Fredden kanssa kahdestaan yhtään missään ehkä kerran vuodessa. Jos oikein repäistään saatetaan suorastaan liioitella ja mennä jopa kahdesti. Keskimäärin se on lauantaina tai sunnuntaina, iltapäivästä, me käydään yhdessä syömässä tai vähän ostoksilla, ehkä leffassa. Kerran vuodessa. Voitais me mennä useamminkin, mutta ei vaan tule mentyä. Ihan varmasti me saatais lastenvahti kerran kuussa jos vaan haluttais, mutta, mutta... Miksi me ei sitten haluta? Miksi mä tyydyn katsomaan muitten postauksia naamiksesta. Tälläkin hetkellä meillä on kaksi ystäväpariskuntaa lomalla kahdestaan, toiset Hawailla, toiset Euroopan turneella. Kolmannet tuli just takaisin New Orleansista. Katsoessani mietin että miten ne raaskii ja samalla muistan että useimpien lähtökohdat on vähän erilaiset.

yhden kuusveen aamulenkillä ottama kuva - aika makee


Meitä pidetään noin keskimäärin vähän outoina. Kuka nyt viettää syntymäpäiväänsä saati sitten hääpäiväänsä lastensa kanssa? Niitä vartenhan on keksitty lastenvahti. Ei ole yhdet tai kahdet, eikä kolmetkaan juhlat joista ollaan kieltäydytty kohteliaasti koska kutsussa on ilmoitettu etteivät lapset ole tervetulleita. Ei juhliin toki tarvitse kutsua lapsia, ymmärrän paremmin kuin hyvin jos ei halua järjestää lastenkutsuja, ja olen itsekin järkännyt useammat sellaiset juhlat joiden kutsukortissa olen pyytänyt vanhempia jättämään lapset kotiin. Mutta tällä hetkellä me useimmiten jätetään ne juhlat väliin. Miksi?

Miksi me ei haluta? Miksi me ei mennä? Miksi me valitaan näin?

rantakaupunki kylpee aamuauringossa


Ensinnäkin me ehdittiin olla Fredden kanssa kahdestaan viitisentoista vuotta. Me ehdittiin tehdä just tasan tarkkaan mitä me haluttiin. Mennä ja tulla just niin kuin huvitti. Matkustaa, syödä hienoissa ravintoloissa, nähdä ja kokea. Me ehdittiin nähdä ja tehdä ja kokea kahdestaan kyllästymiseen asti. Meillä ei siis varsinaisesti ole sellaista kahdestaan olemisen patoumaa. Me ollaan saatu olla ihan vaan kahdestaan – viisitoista vuotta.

Toisekseen ihan tavallisena arkipäivänä - maanantaista perjantaihin – jos asiat tapahtuu suunnitelmien mukaan ilman minkäänlaista hikkaa tai poikkeamaa, näen meidän lapsia iltaisin noin puolikuudesta yhdeksään. Kolme ja puoli tuntia päivässä. Siinä ei varsinaisesti ehdi kyllästymään. Fredden vastaava lukema on kuusi ja puolituntia. Keskiviikkoisin mun numero on isompi nousten seitsemään ja Fredden kutistuu vuorostaan kahteen. Arkilukemat on seuraavat: Mä 21, Fredde 28. Ei pääse väittämään että noita arkisin joutuis ihan kyllästymiseen asti katselemaan.

kirjakaupan kissa


Tästä päästään kolmanteen kohtaan. Noin keskimäärin – nyt kun nää on vähän isompia – niitten kanssa on kivaa viettää aikaa. Perushoitoa ei enää oikeastaan ole, keskustelua sitäkin enemmän. Tarvittaessa voi tehdä vanhanaikaiset ja osoittaa ovea; ”Menkää leikkimään keskenänne, me tarvitaan nyt aikuisten aikaa... saa tulla hakemaan jos on paljon verta tai joku on tajuton. Mistä tietää että joku on tajuton?” – Ja sit meillä on kahdenkeskeistä aikaa kotona.

hiekkalinnoja



Me halutaan lomailla meidän lauman kanssa koska niitten kanssa on kivaa lomailla. Meidän valinta on mennä niitten kanssa ravintolaan, koska on kivaa tarjota niille kokemuksia ja elämyksiä – me ollaan jo näetty ja koettu. Niin että meille se kuuluisa, paljon mainostettu ja puhuttu parisuhdeaika on aikalailla ”overrated”, silläkin uhalla mitä Irmelin Hilden-Majava silloin joskus aikanaan sanoi. Muutama vuosi takaperin olisin kirjoittanut toisin. 

Muutama vuosi takaperin elämä oli pelkkää perushoitoa, ja myönnettäköön ettei mun mielestä elämässä kolmen vaippaikäisen kanssa ole yhtään mitään hohdokasta, vaan se oli keskimäärin vain ja ainoastaan kamalaa. Siitä selvittiin sillä ajatuksella että sekin loppuu joskus. Että vielä koittaa aika kun kolmesta on jotakin iloakin, eikä pelkkää vaivaa. Se aika on tässä ja nyt. Keskimäärin niistä on iloa ja aika vähän vaivaa. Huolimatta siitä että nukun Fredden kanssa samassa sängyssä korkeintaan kerran kahdessa viikossa - jos silloinkaan. Yleensä siellä on joku muu, tai joitakin muita. 


kirjoittajan blokki



Pöydällä lojuu Tättiksen uusi päiväkirja. Yksi sen kehityskeskustelun anneista oli opettajan kehoitus ruveta kirjoittamaan myös kotona. Ne kirjoittaa koulussa päivittäin ja Tättis valittaa että aloittaminen on vaikeeta. Illalla se istui tossa pöydän ääressä tuijottaen tyhjää sivua. Yritän kannustaa ja olen sen mielestä lähinnä aika urpo. Kuka nyt kirjoittaisi siitä ettei ole mitään sanottavaa... Mä tiedän ihan tasan tarkkaan miltä siitä tuntuu. 



Muistan kuinka lapsena aloitin varmaan sata päiväkirjaa. Aloitin siististi päivämäärällä ja raportoimalla päivän tapahtumat. ”Tänään...” Viimeistään viidennen päivän kohdalla into oli lopahtanut, usein jo ensimmäisen jälkeen. En ymmärtänyt miksi ihmeessä joku haluais kirjoittaa. Koulussa kirjoitin asia-aineita, se oli ainoa tekstilaji jonka osasin. Jossakin vaiheessa, kuin salaa – mutta vasta aikuisena – kirjoittamisesta tuli tärkeää. Kirjahyllyssä on rivikaupalla päiväkirjoja täynnä ajatuksia, osa niin mustia ettei niihin edes halua palata. Vasta taannoin uskalsin sanoa harrastavani kirjoittamista.




Ja siinä se nyt istuu, mun oma tytär, katsoen mua kulmainsa alta kun puhun siitä miten tekstiin voi lisätä elävyyttä ja pituuttakin kertomalla lukijalle ympäristöstään. Miltä se näyttää, kuulostaa ja tuoksuu. Kuvailemalla ihmisten ilmeitä ja äänensävyjä, kuvailemalla melkein mitä vaan. Sitä naurattaa mun esimerkki:  ”Istun lomatalon keittiössä. Vanhan jääkaapin hurina peittää alleen jokaisen elinkelpoisen ajatuksen, ja sitruunankeltaiset seinät tappavat loputkin. Mulla ei ole mitään sanottavaa. Mutsi nakuttaa jotain jostain kuvailemisesta ja on ihan idiootti, se ei tiedä miten vaikeeta kirjoittaminen on...”


perjantai 21. lokakuuta 2016

lomalla on ihanaa kirjoittaa

mun lauma


Myrskyn jälkeen tuli aurinko. Sitä ennen me tosin käytiin Tättiksen ja Martan kanssa myrskylenkillä ja opittiin muutama asia. Myrskyssä hiekkarannalla sadepisarat sattuu koska niissä on hiekkaa ja että mun uusi tyylikäs sadetakki on muuten tosi hieno, mutta se ei pidä vettä. Toimii siis kaupunkiolosuhteissa lauantaiostoksilla, ei myrskyssä merenrannalla.

josko tällä pärjäis vähän aikaa...


Ekaa kertaa koskaan me ajettiin autolla aamiaiselle, koska – sade. Pohdittiin mitä tehdään samalla kuntilattiin aamiaista. Lettuja ja mansikkahilloa laumalle. Kolme räiskälettä Tättikselle ja Kentsulle, Yksi Ollipollille. Tarjoilija oli vakuuttunut siitä että Ollipolli oli tyttö, huolimatta lukuisista she-he korjauksista ja jannun kuitenkin keskimääräistä rouheammista silmälaseista. Mutta kun pojilla on lyhyt tukka, ja tytöillä pitkä. Kentsun irokeesi kuitenkin tuntui kuuluvan pojalle pituudesta huolimatta. Merimuseo? Akvaario? No ihan alkuun tarvitaan kuitenkin Freddelle sadetakki koska mä varastin takaisin oman viisitoistavuotiaan HellyHansenin, jonka olin antanut Freddelle lainaan.



Meidän piti ostaa vaan sadetakki, mutta kun Hellyllä oli outlet ja sielläkin ale. Sadetakkia, viittä fliseetä, juoksuhousuja, teepaitaa, kolmea sormikasparia, kumisaappaita ja sukkia myöhemmin ja muutamaa satasta köyhempätä me juostaan takaisin autolle. Lapset vaatii lelukauppaan ja lelukaupassa on Legoale. No sepäs sattui. Siinä vaiheessa kun me ollaan käyty ruokakaupassa ja kalakaupassa on sade loppunut ja mereltä työntyy sininen taivas. Ei me tarvita mitään museoita tai akvaarioita.





Me lähdetään rannalle auringonpaisteeseen. Vähitellen jokainen kuorii päältää uuden fliseensä ja kietoo sen vyötäisilleen auringon lämmittäessä. Me kävellään Ollipollin kanssa joelle ja löydetään valtavia simpukankuoria ja jättiläismäinen kuollut meduusa. Martta pörheltää ympärillä. Ranta on edelleen autio ja mulla on koiratutka täysillä. Martalla on edelleen juoksu ja Fredde on ilmoittanut että mun vastuulle jää hankkia sille abortti kun otan sen mukaan rannalle ja riskeeraan. Martta ei kuitenkaan ole lähdössä mihinkään ja ranta on tyhjä. Tarvittaessa olen valmis ryhtymään väkivaltaisiinkin tekoihin välttääkseni eitoivotun raskauden. Onneksi kuitenkin pääsääntöisesti kaikki koirat on leikattu, vaan eihän siihen tarvita kuin yksi.




Fredde laittaa kuvia naamikseen ja saa kommentteja kotoa, että miten on edes mahdollista ettei täällä sada? Ei me tiedetä. Iltapäivällä lauma pelaa Fredden kanssa foosballia autotallissa, Martta rouhii pihalla luuta ja mä istahdan kahvikuppini kanssa portaalle. Elämä on täydellistä.


torstai 20. lokakuuta 2016

kehityskeskusteluissa

ei täällä kylmä ole...


Täällä me ollaan, ja täällä on just tasan yhtä ihanaa kuin aina ennenkin. Ulkona sataa, tuulee ja myrskyää. Edellisen kerran me osuttiin myrskyyn täällä ollessamme Tättiksen ollessa nelikuinen, silloin oli elokuu. Kunhan päivä valkenee me lähdetään Martan kanssa katsomaan aaltoja. Illalla sängyssä lehteä selatessani törmäsin Oregonin matkailumainokseen, siinä sanottiin jotenkin näin; ”Jos saavuit rannalle bikineissä, joku kyllä varmasti lainaa sinulle villapaidan. Me ollaan ystävällisiä.”

edellisessä myrskyssä turvassa sadetakin sisällä


Lauman syksyn kehityskeskustelut oli hellyyttäviä. Ensinnäkin tän ekan vetää lapset itse. Ollipollia ujostutti. Se tuijotti sormiaan ja varpaitaan, samalla kun mumisten veti miitinkiä. No, mun tavoitteet olis tota opetella lukemaan kokonaisia sanoja, ja mä tykkään matematiikasta – jätkä virkoaa ja virnistää – itseasiassa mä oon luokan paras matikassa... Opettaja naurahtaa ja myöntää että niin kyllä oletkin. Pojan toinen tavoite oli harjoitella pitämään pulpettinsa sellaisessa järjestyksessä etä sieltä ehkä löytääkin jotakin. Mukavinta koulussa oli matematiikka.



Seuraavana aamuna istuttiin Kentsun keskustelussa. Sanavalmis elohiiri istui. Keinuvalla ja pyörivällä tuolillaan ja keinui ja pyöri menemään. Se veti tilaisuutta niin kuin ois koko elämänsä pitänyt palavereja. Muistiinpanoja oli tosin vähän hankalaa lukea kun ne oli kohtalaisessa epäjärjestyksessä, mutta se ei menoa, saati iloa haitannut. Kentsun tavoitteet liittyi järjestelmällisyyteen – yllätys, yllätys – työn jälkeen ja matematiikkaan. Kielen- ja kirjallisuuden puolella oli tavoitteena opetella käyttämään isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä. Niin, ja sit sen tavoite oli oppia lukemaan niin kuin sisko. Tilaisuuden jälkeen opettaja laittoi mulle perään sähköpostia ja pyysi kotona vähän harjoittelemaan vähennyslaskua, Kentsun mielestä kun on yhdentekevää onko se 1-6 vai 6-1. Tai siis ope lähinnä kysyi että onko meillä vanhemmilla jotain ideoita siihen millä sen sais hahmottamaan mitä eroa näillä kahdella on.



Ja sitten Tättis. Tättiksen tilaisuudessa oli mukana opettajan lisäksi myös erityisope. Lapselta edellytettiin selkeästi jo vähän enemmän tässä palaverin pitämisessä. Tättiksellä oli edessään runko jonka mukaan edettiin kun se kertoi tavoitteistaan ja haasteistaan ja esitteli koulutyötään. Post-it -lappusin se oli merkkaillut vihkoihin mitä se haluaa näyttää mulle. Prinsessaa hermostutti ihan valtavasti ja me kolme aikuista kehuttiin ja kannustettiin, puhuttiin siitä miten palaverin pitäminen on monelle aikuisellekin haastavaa ja siksi sitä on hyvä harjoitella. 

Me ratkottiin sekin ongelma ettei tättis voi syödä koulussa koska sitä ällöttää ne ruokalan likaiset pöydät ekaluokkalaisten jäljiltä, ja maanantaina pakkaan sille mukaan kosteuspyyhkeitä jotta se voi ensi siivota ennen kuin istuu alas syömään. Sit me puhuttiin lukemisesta. Mä pyysin apua siihen mistä ja miten löytää sopivia kirjoja meidän rinsessalle. Opettaja katsoo mua ja kysyy että tiedänhän mä että se lukee hyvin? Vastaan et joo. Se hakee testitulokset ja mä meinaan pudota tuolilta kun ymmärrän että lapsen lukemisen ja luetunymmärtämisen tason on suunnilleen samalla tasolla kuin opettajalla ja mulla. Opettaja sanoo että se voi lukea ihan mitä vaan, minkä vanhemmat katsoo sopivaksi luettavaksi kahdeksanvuotiaalle. Se kehottaa haastamaan sitä asiakirjallisuudella, elämänkerroilla ja historialla. Istun hiljaa. Olen yhtäaikaa ihan hillttömän ylpeä ja vähän kauhuissani. Oikolukijana olen käytänyt Tättistä jo useamman vuoden, mutta että sen lukutaito ja luetunymmärtäminenkin on aikuisen tasolla...

luettavaa lapselle?


Seuraava kierros on keväällä välitodistusten jälkeen. Nyt katsotaan kun sade piiskaa ikkunoita ja tuuli heiluttaa pihan pensaita.





keskiviikko 19. lokakuuta 2016

ihan kohta

Me lähdetään tänään lomalle, me lähdetään tänään lomalle, me lähdetään tänään lomalle... enkä mä muista koska olisin ollut näin innoissani lähtemään. Auto on pakattu illalla ja kunhan muu jengi tosta heräilee me pakataan pikkaripirkko - aka Martta – ja lauma autoon, ja käännetään nokka kohti etelää. Täältä tullaan Oregonin rannikko ja lomatalo. Neljä päivää rantaelämää satoi tai paistoi. Tässä kohdassa lienee syytä korostaa ettei se rantaelämä siis tarkoita biksuja ja auringonottoa, vaan heinikoita, hiekkaa, suolaisia tuulia ja aaltojen pauhua. Tää on meille se mökkiloma, se kun saa kulkea virttyneissä verkkareissa meikittä, nukkua pitkään ja olla tekemättä yhtään mitään jos ei huvita. Se on hitaita aamuja, laiskoja kävelyretkiä, joutilaita iltapäiviä, ja sitä me ollaan kaikki kaivattu.


Maanantai ja tiistai meni lauman kehityskeskusteluissa, normaalia kaoottisemma työminiviikossa ja nyt ollaan tässä. Kohta lähdetään. 


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

auringonkukkametsä

Ja sitten Songda meni pohjoisesta ohitse. Meillä taisi tuulenpuuska heiluttaa pihan heiniä kahdesti, mutta niin vähän ettei edes liesituulettimen venttiili kolissut. Tuntuu jotenkin kieroutuneelta olla pettynyt siitä ettei tullutkaan suurta tuhotulvaa. Asiasta piparkakkuun. Songda tuli ja meni eikä tullutkaan.



Mutta lauma. Se lauma joka kasvaa suomenkielisten vanhempien perheessä puhumatta suomea. Kielikysymys nousee pinnalle aina säännöllisesti. Se nousee pinnalle sillä jokainen vähänkään koulutetumpi henkilö tietää että useamman kielen puhuminen on etu eikä haitta ja että lapselle on valtava rikkaus kasvaa monikielisessä ympäristössä. Hämmennys ja kysymykset on siis vähintäänkin oikeutettuja. Miksi teidän lapset ei puhu suomea? Puhutteko te kuitenkin keskenänne suomea? Miten ihmeessä se ei tartu niihin?

Mä vastaan aina että se on pitkä tarina. Koska vastaus ei ole helppo, tai lyhyt tai yksinkertainen. Sen ei pitänyt olla niin. Meidän lapsista piti kasvaa kaksikielisiä, itseasiassa mulla oli pieni haave siitä että niistä tulis edes vähän kolmikielisiä ja että ne puhuis edes vähän mun toista kieltä – ruotsia. Mutta toisin kävi, meidän lasten tunnekieli, äidinkieli ja sydämenkieli on englanti.

Yhtälailla olen monesti kuullut kuinka on vain vanhemman laiskuutta jos lapsesta ei kasvakaan monikielinen. Kuinka kaikki on kiinni vain omasta halusta ja jaksamisesta. Jossakin vaiheessa lopetin näihin keskusteluihin osallistumisen. Jos asiat vaan oliskin näin helppoja, yksinkertaisia ja mustavalkoisia. 

Mutta viimeisten kuukausien aikana meillä on herännyt kiinnostus. Kasvava ärtymys siihen ettei ne ymmärrä mistä me aikuiset puhutaan keskenämme, tai ettei ne tiedä mistä mä puhun Fredden kanssa puhelimessa. Tättis toistelee lauseita ja yrittää arvailla mitä ne tarkoittaa. Kentsu heittelee ilmaan arvauksia ja kyselee mitä mikäkin on – suomeksi. Kentsu kysyy voinko opettaa sille suomea ja minä vastaan että tietenkin. 

Yhtenä viikonloppuaamuna me käydään keskustelua suomenkielen sanojen samankaltaisuudesta; puro – puru – puuro – poro – kuru – kuuro. Kukka – kukki – pukki – joulupukki... Mikä on pukki? No se on poikavuohi. Onko Fredde siis pukki? Hmmm... no, ei. Niin ei sovi sanoa. Miksi ei? No, kun... se nyt on vaan rumasti sanottu suomeksi. Ai! Mamma, miksi sanoit ”hyvä”? Mitä se tarkoittaa? Sen ne kyllä tietää mitä perkeleet pitää sisällään, koska kun mutsilta palaa päreet lentelee meillä ihan rehelliset suomalaiset ärräpäät.


Kirjahyllyt on tyhjennetty ruokapöydälle uuden lattian asennusta varten. Tättis lukee kirjojen nimiä: ”Hiiriä ja Ihmisiä” ”Auringonkukkametsä – kukkametsä” – mitä ne tarkoittaa? Nykäisen Freddeä hihasta, onko se huomannut että tyttö lukee suomea foneettisesti oikein... Se jatkaa; ”Vettä vain” ”Suomalaisten arvot” ”Elämäni poikana” – käännän sille nimiä englanniksi ja olen haltioissani siitä että se oikeesti kykenee lukemaan suomea. Olen juuri saanut sunnuntaiaamun lottovoiton. Mua ei yhtään haittaa ettei se ymmärrä mitä se lukee, mutta foneettisesti suomenkieli on niin erilaista ja se että se sujuvasti lukee suomea ääneen kertoo mulle että siemen on olemassa – siellä jossakin, kuitenkin. 

Tämän hurjemmaksi se ei mennyt

lauantai 15. lokakuuta 2016

kohta rytisee - ehkä

Tunti Songdan ETA:an. Kilpavarustelua on kestänyt kolme päivää ja meilläkin on niin pyykit kuin tiskitkin pesty. Paahtopaisti on hellalla jäähtymässä, sitä voi syödä kylmänäkin jos niikseen tulee. Fredde ja varmaan aika moni muukin tarkkailee sääpalvelua. Tuleeko vai eikö, ja jos tulee niin osuuko meille? Tällä hetkellä näyttää siltä varsinainen osuma menee Kanadan puolelle ja me saadaan lähinnä liveilimiöinä tuulia jotka puhaltelee 23 m/s, puuskissa 27 m/s - tavallinen myrsky. Tilanne vaihtelee eri sääpalveluiden välillä ja oikeastaan minuutista toiseen.

meidän putoukset torstaina (vasen) ja perjantaina (oikea), kuva Kiro7 News


Naapuruston facebookissa on jo ilmoittautuneet kaikki moottorisahalliset, ne joille voi pirauttaa kun viereinen kuusikko on kaatunut oven eteen niin ettei pääse ovesta ulos. Eilisen testikierroksen jäljet levittyivät tienvarsille meidän käydessä lauantain asioidenhoitokierroksella. Kaatuneita puita, rikkoutuneita aitoja. Naamiksessa oli jo muutamia kuvia ensimmäisistä tuhoista, rikkoutuneista tuulilaseista, puutarhakalustoista ja tuulen sinne tänne ripottelemista roskiksista kadunvarsilla.

Jannut oli eilen myrskystä huolimatta luokkaretkellä. Torstai-iltana koululta tuli meiliä jossa todettiin että niin kauan mennään kuin koulu ja farmi on auki. No kumpaakaan ei suljettu ja sinnehän ne meni, sateeseen ja tuuleen. 

Tony odottelee tuulta... kaikki on kiinnitetty rautalangalla


Autotallissa on agregaattia varten useampi tankillinen bensaa. Sillä saa pyörimään jääkaapin, netin, valot, lämmityksen ja tarpeenmukaan vedenkeittimen lämmintä vettä varten tai sähkögrillin ruuan lämmittämiseen. Yhtään isoa puuta ei ole niin lähellä että ne ylettyis meidän taloon. Oksia voi toki tulla ikkunoista läpi jos oikein hurjaksi menee, autot on tallessa autotallissa. Vettä tulee edelleen taloon ja jätevesihuolto toimii, me pärjätään kyllä hyvin useampikin päivä.


Aamuyöstä tiedetään missä mennään. Toistaiseksi sataa vettä ja vähän puhaltelee, keskiverto syyssää. Songdan jälkimyrsky on tulossa tiistaina, ne on luvanneet tästä talvesta tällaisen – mysrkyisän. 

Rantsussa on komeat aallot - kuva Kiro7 News

torstai 13. lokakuuta 2016

myrskynratsastajat

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Kukaan ei enää puhu presidentinvaaleista. Mattomiehet soittaa aamulla ja peruuttaa uuden maton asennuksen – varmuuden vuoksi. Illalla bensa-asemalla on kaaos. Töissä kaikki puhuu tulevasta; Oletko valmis... Onko teillä aggregaatti? Puita lähistöllä? Kaasu vai sähkö? Onko kunnalistekniikka vai jätevesikaivo? Yhtäkkiä elämän perusasiat on kaikkien mielestä ihan järisyttävän mielenkiintoisia.


myrsky - MSN Weather


Alkaen tästä yöstä meille on luvattu kolme mysrkyä. Ensimmäisen pitäisi rantautua viiden aikaan aamulla, tuoden mukanaan tuulia jotka puhaltelee 35m/s. Perässä seuraa taifuuni Songda – hurrikaaniasteikolla kolmonen tai nelonen, sellainen kuin Matthew. Toisin kuin hurrikaani joka heikkenee rantautuessaan, on taifuuneilla tapana voimistua. Songdan huhutaan tuovan rannikolle yli viisitoistametrisiä aaltoja.

Edellisestä tämän kokoluokan myrskystä on kymmenenvuotta. Silloin oltiin sähköittä viikko. Viikossa oppi meikkaamaan pimeässä, keittämään grillillä ja avoimen bensa-aseman metsästyksestä tuli yleinen hupi. Saa nähdä kuinka käy. Osuuko vai meneekö ohitse. Mahikset on kaksi kolmesta.  Jos osuu, on todennäköistä ettei muutamaan päivään tarvitse mennä mihinkään, tai siis ei pääse mihinkään kaatuneitten puitten takia. Jos osuu, on useampi miljoona talous ilman sähköä ja kaikkien lämmittäessä takkaa, ja grillatessa astuu seuraavaksi voimaan saastevaroitus.


On yhtälailla mahdollista että kaikki menee ohi, tai laantuu ennen osumistaan, ja helpotuksen seassa on hienoinen pettymys. Kaikki se valmistautuminen ja ihan turhaan. 

Cliff Mass Weather Blog

tiistai 11. lokakuuta 2016

bussipysäkillä


Maanantaiaamuna saatan laumani koulubussille. Tättis on koko aamun jakanut mulle ohjeita ja Fredde vielä edellisenä iltana ennen lähtöään muistutti bussiaikatauluista. Auringon säteiden leikatessa aamusumua havahdun siihen, että siitä on tosiaan tasan vuosi, kun viimeksi olen seissyt tässä. Vuosi sitten oli toisenlainen maanantai, ensimmäinen aamu uudessa työssä, vatsanpohja perhosista kipristellen, kädessä kansio täynnä virallisia papereita ja tulevan viikon lukujärjestys. Vuosi on mennyt nopeasti.

Tuntuu hyvältä seistä siinä kirpeässä aamussa isien ja äitien kanssa, ehkä puolet aikuisista on kiirehtimässä töihin, toinen puolikas seisoo pysäkillä vielä yöpaidassa, osalla kahvikupponen kädessä. Osa hyppää autoihinsa ja ajaa töihin. Koulubussin jälkeen tulee Microsoftin bussi ja poimii ryhmän aikuisia reppusankareita. Ne yöpaitaiset vaeltavat tohveleissaan takaisin kotiin.

Iltapäivällä Kara kysyy multa et pitäiskö sun hei ehkä lähteä? Katson kelloa ja henkäisen; ”Joo, bussi tulee reilun vartin päästä... pitää!” – Mene, mene, mene! Hengästyneenä palaan sinne mistä lähdin kirpeässä aamusumussa, hetkeä ennen kun bussi kurvaa takaisin siihen samaan kohtaan. Kolme vilkuttaa mulle iloisesti bussin ikkunasta.


Fredde ei juuri matkusta. Edellisen kerran se oli työmatkalla kaksi vuotta sitten. Silloin meillä oli yks koululainen ja kaks eskarilaista. Yhden aikuisen elämä kompastelee siihen etten tiedä miten uusi puhelin aktivoidaan, ja että unohdan ottaa roskikset sisään. Se kompastelee siihen että kahden aikuisen rytmistä puuttuu toinen ja että on valtavasti Fredden asioita, sellaisia mistä minä en tiedä mitään. Mutta lauman kanssa on helppoa. Ne pukee itse, ne syö itse, ne käy vessassa itse. Ne tarvitsee aikuista kuuntelemaan ja olemaan läsnä. Ne tarvitsee hampaanpesijän ja hiustenpesijän. Voinkin ne levittää leivälle jo ihan itse. Aamulla Tättis katsoo kelloa ja hoputtaa jannuja. Kymmenen minsaa bussiin! Vauhtia!




sunnuntai 9. lokakuuta 2016

viikko elämästä - lauantai

Viikon päättää lauantai. Julkaisen sen sunnuntaiaamuna kahvikupin ääressä hiljaisessa talossa. Ollipolli yskii yläkerrassa. Martta hinkkaa peppuaan - tästä kuva - ja muut nukkuu vielä. Kun arkipäivät on pitkiä ja työntäyteisiä menee lauantait aina harrastuksiin ja asioiden hoitamiseen. Takapenkkirivistöistä kuuluu pitkä huokaus matkan alkaessa ja joku kysyy aina säännöllisesti: ”Kuinka monta vielä ennen kuin mennään kotiin?”

Mä nukuin lauantaina pitkään ja tulin alakertaan siinä vaiheesa kun jannut veti jo vohveleita napaan Fredden johdolla.

Keitän itselleni kahvit ja kirjoitan tekstin perjantaille.

Yläkerrassa on kauppa ja me käydään Fredden kanssa ostoksilla. 

Martan mielestä homma kusee ja pahasti, enää ei pääse lenkille ja joutuu käyttämään näitä typeriä pöksyjä. 

Me kävellään jalkapalloharkkoihin lämpimässä syysmyrskyssä. 

Huoltojoukot seuraa treenejä kentänlaidalla.

Tättis juomatauolla.

Lounasta ennen kun me lähdetään meidän lauantaiturneelle.

Mukaan kahvit. 

Vettä sataa ja tuulee.


Eka kohde on viedä mun kone huoltoon. 

Nordstromilla tarjoillaan herkkuja ja mallinuket on eläviä. Mä käyn ostamassa aurinkopuuterin ja yritän löytää itselleni uuden sadetakin. Lopulta sadetakki löytyy J.Crewlta lauman jutellessa ystävien kanssa Legokaupassa.


Nää koklaa iPadeja kun mä sovittelen uutta konetta itselleni.

Sit seuraava vaihde silmään ja ruokakauppaputkeen...

Ensin aasialaiseen markettiin. 

Viinikaupasta voi hakea olutta omaan pulloon. 


Joo, se tosiaan on ihan laillista.

Ajettiin kuitenkin vaan ohitse. 

Bensaa tankkiin. 

Tää on se rankin osuus. Maitoa, lihaa, koiranhammasharjoja, viiniä, juustoa, leipää, aamiaisvohveleita...


Halloweenkaupasta käydään ostamassa puvut laumalle. 

...ja kauhistelemassa hautausmaan tyyppejä. 


Päivän satoa. 

Martta hinkkaa takapuoltaan kaapinoveen ja Kentsu tyhjentää tiskikonetta mun tehdessä lihakeittoa. 

Keiton kypsysessä me ehditään pelata muutama erä Mastermindia.

Meillä on kymmenen hengen ruokapöytä ja silti me aina syödään tässä keittiösaarekkeen ympärillä. 

Tättis lukee kirjaa mun vieressä Fredden katsoessa Formulaa alakerrassa.

Mä luen jannuille Potteria. 

Asioidenhoitopäivänä askeleita tulee huomaamatta. 
Tää oli itseasiassa mielenkiintoinen kokeilu. Pitäis varmaan yrittää joskus toistekin. On taas sunnuntai. Fredde lähtee tänään työmatkalle Nevadaan.