tiistai 30. huhtikuuta 2013

hammaslääkärissä ja muita tarinoita


Suomessa nuoriso ryynää änkyräkännissä jossakin puskissa, Manta on saanut lakkinsa ja huomenna raportodaan ensimmäiset kaatuneet. Lopullinen lukema saataneen loppuviikosta... montako pahoinpitelyä, puukotusta, raiskausta, rattijuopumusta, kuolemaa. Mä silloin nuorena pelkäsin niitä nuorisovappuja. En erityisesti viihtynyt Mantan tungoksessa tai Kaivarissa kännäämässä. Menin, kun muutkin meni ja toivoin salaa ettei kukaan raiskaa, pahoinpitele tai tapa pua. Selvisin ja meillä oli monta kivaakin vappua. Tosiasiassa nautin paljon enemmän siitä vaiheesta, kun niitä vappuja alettiin viettämään sivistyneesti sisätiloissa, sumppa juotiin lasista ja syötiin voileipäkakkua ja hienoa salaattia.

Ensimmäiset vuodet sitä piti kiinni suomalaisista juhlista. Vappua juhlittiin ja juhannusta. Ensin unohtui juhannus ja sitten vappu. Vapusta on tullut päivä muiden joukossa, ihan tavallinen tiistai. Illalla syödään eililisen jämiä, ehkä skoolataan. Jos skoolataan, skoolataan enemmänkin siksi et skoolaaminen on kivaa ja skumppa hyvää, vappu on sivuseikka. Vappuhattu on saanut pölyyntyä kaikessa rauhassa jo useamman vuoden – tiedättehän, se teurastajain yhdistyksen hattu, se entinen valkoinen.



Aamun aloitin hammaslääkärissä. Kello seitsemän. Se oli leppoisaa, L huolehti M:n kouluun ja mä sain vaan lähteä – ennen kuin kukaan muu tarvitsi mitään, Koiran käytin pissalla ennen kuin menin. Hammaslääkäriin ajaa viis minsaa, tai kolme. Siellä mä makoilin ja suuhygienisti pesi mun hampaita mun puolesta, tunnin. Vähän kuin kävis hierojalla, tai kampaajalla. On säälittävää et hammaslääkäristä on tullut added bonus. Hammaspesun jälkeen kävin hammaslääkärin kanssa sen kaksi kertaa vuodessa käytävän keskustelun:

-Sait viimeksi lähetteen sinne juurihoitoon
-Joo
-Et mennyt
-En
-Kyllä tää hammas nyt pitäis juurihoitaa uudelleen ja siihen laittaa kruunu. Muuten se tulee vielä jossakin vaiheessa yllättävänä kuluna vastaan.
-Joo. Se hammas ei vaivaa mua.
-Kyllä se silti pitäis hoitaa
-Hmmm...

Saan uuden lähetteen ja kotiin tullessani lykkään sen johonkin sivupöydälle ja siitä se matkustaa taas vähitellen mappiööhön. En edelleenkään ajatellut mennä vaan päiväni iloksi juurihoitoon ja maksaa montaa sataa kruunusta – ihan vaan kaiken varalta.

Ajan kotiin, juon kupillisen haaleeta kahvia – pahaa – kun fluorikäsittelyn jälkeen ei saa juoda mitään kuumaa neljään tuntiin. Epäonnistunut kahvielämys, kahvin kuuluu olla kuumaa, niin kuumaa että se melkein polttaa suun.

Ajetaan Klinikalle K:n terapiaan. Matkalla tapan pulun – vahingossa. Tai ehkä se pulu tappoi itse itsensä lentämällä moottoritienopeuksissa mun keulaan. Kuuluu pehmeä ”tums” ja auton konepeltiin jää valkoinen viiva, mietin miksi siitä ei tullut verta, miksi se jälki on kuin valkoista pölyä. Ahdistun tappamisesta. Silloin kun ajoin oravan ylitse itkin. Tää oli mun toinen ”road kill” autoa olen ajanut käytännössä päivittäin 23-vuotta.

puluparka


Puhun K:n terapeutin kanssa K:n impulsiivisuudesta. Siitä kuinka mä pelkään että se vielä vahingossa satuttaa jotakuta ja pahasti. Se antaa vinkkejä kotiin. Klinikalta lähtiessä käsken sen hyppiä autoon. Se hyppii koko matkan, 50 metriä.

Me käydään kaupassa. Pojat on prinssejä, mä olen lohikäärme. Prinsessa M on koulussa. Muista asiakkaista naurattaa meidän taistelu... minä karjun kuin lohikäärme ja pojat heiluttaa miekkaa ja käskee mua kuolemaan. Ne huutaa suojelevansa prinsessaa ja mä esitän kuolonkorinoita. Pojat haluaa lounaaksi Challahia ja tuorejuustoa ja herkkukurkkua. Challah on vähän kuin pullaa, etenkin kun ne valkkaa kaupasta sen rusinaversion. Illaksi ostan lapsille pizzaa, se on tarjouksessa – kaksi yhden hinnalla. Helppoo ja nopeeta baletin jälkeen.

mä itse syön tän pullana, en herkkukurkkujen ja tuorejuuston kanssa


Lounaalla K leikkii ruokapöydässä. Pyörii eikä malta istua, pyörittää lautasta ja lopulta pudottaa sen lattialle. Lautanen menee rikki. Yks vihree teema vähemmän, sattuuhan noita.



maanantai 29. huhtikuuta 2013

saldo


Päivän saldo:
  • Vaipasta vuotaneet pissat sängyssä
  • Loputtomalta tuntuva määrä vinkunaa
  • Pissat keittiön lattialla
  • Useampi riita
  • Jos autossa heittää kengän (K) ja osuu siskon nenään, seuraa nenäverenvuoto
  • Yksi – ainakin yksi - valhe
  • Kaadettu vesimuki 0,5l kauppakeskuksen lattialla
  • Liian monta raivaria, itse suutuin kai vaan kerran. Olenhan se harmaa peruskallio.
  • Kun siskon tönäisee alas leikkitelineestä (K) sitä sattuu – päähän
  • Kaadettu koiran vesikuppi keittiön lattialla 1,0l
  • Rikottu junarata
  • Selvitin sen täipyykin ja puolen viikon pyykin
  • Karmea sotku
  • O änkyttää – ikätasoista – mutta se änkyttää niin ettei tahdo saada sanottua mitään ja selkeästi turhautuu tilanteesta


Muuta ”note worthy”

  • Klinikan aulassa kuuntelin yhtä isää ja äitiä kun ne täytti poikansa evaluaatiopapereita ja keskusteli niistä kysymyksistä – ajatukset oli häkellyttävän tuttuja ja ne sai mut hymyilemään itsekseni
  • Mä luulen et kuolen alkoholistina tai aivoverenvuotoon
  • Ulkona sataa rakeita – isoja rakeita.
  • O oli käynyt itsekseen potalla kakalla ja tyhjentänyt potan ja vetänyt vessan. Potta jäi pesemättä. Tunnen itseni voittajaksi.
  • Tilasin netistä sen täikamman, kun oikeanlaista ei löytynyt järjelliseen hintaan. Toistaiseksi jatketaan tavallisella tiheällä kammalla. Meillä ei edelleenkään ole täitä.
  • Baletista tulee sähköposti jossa painotetaan että jokaisen tanssijan tukka pitää olla esityksessä ja valokuvissa nutturalla. Entä jos lapsen hiukset on niin lyhyet ettei niitä saa nutturalle?
  • Pääsin tavaratalon – Nordstrom – kuluttajapaneeliin. Ai mitä välii? Ne arpoo jokaisesta tehdystä kyselystä kahdeksan lahjakorttia.
  • Mä luulen et L rakastaa mua edelleen. Epäilin asiaa koko päivän ja kun se tuli kotiin musta tuntui et se sittenkin välittää musta vielä.
  • Selvisin tästäkin päivästä hengissä.




onneksi on munkki


L vastustaa. Tai ei se vastusta, mutta sen mielestä se ajatus aikuiskasteesta on jotenkin ”häiritsevä”tai ”omituinen” ja omituisia ihmisiä varten. Kai se on osin jotain sellaisia noitatemppuja tai palvontaa tai... ja sit se näkee sen organisoituneen uskonnon keinoksi rahastaa ja sitoa seurakuntalaiset tiiviimmin itseensä. Se ei nää sen symbolista merkitystä vaan yhdistää sen suoraan kirkkoon ja rahankeruuseen. Mä itse en niinkään ajattele liikettä järjestäytyneeseen uskontoon kuuluvaksi tai suuremmaksi sitoutumiseksi tähän kirkkoon missä me nyt satutaan käymään, vaan enneminkin se olis jotakin, minkä tekisin puhtaasti itseäni varten. Sen symbolisen merkityksen takia ja osin myös puhtaasta kokeilunhalusta. Mä haluisin tietää miltä se tuntuu, tuntuuko se yhtä huikeelta siinä kasteella kuin se tuntuu sitä kastetta katsoessa. En mä osaa sitä selittää, enkä halua toisen yli kävellä ja jos tää on L:lle joku kynnyskysymys niin olkoon sit. Tasapainottelen parisuhteen ja oman itseni välillä. Niin kuin elämässä usein on. Ei oo kyse siitä kuka voittaa vaan että kaikilla olis ainakin kohtuullisen hyvä olla. Aikaa seuraavaan kastesunnuntaihin on kuukausia, eikä mun sinne tartte silloinkaan mennä. Voin hyvin odottaa kunnen L on sinut sen ajatuksen kanssa eikä koe sitä meidän suhdetta uhkaavaksi.

Koulusta kotiin saapui vaikee tapaus. Sen täi homman jälkeen niitä yhteisiä pyöräilykypäriä ei tietenkään voi enää käyttää ja näin kaikki pyörät oli siivottu pois. M:n suunnitelma ja toteutus oli ottaa oma pyöräilykypärä mukaan kouluun, jotta hän saa ajaa pyörällä välitunnilla, koska välitunnilla nyt kuuluu ajaa pyörällä. Tämän suunnitelmien sortumisen aiheuttamaa mielenvinoumaa on nyt sit purettu koulun jälkeen itkien ja jalkaa polkien... syy vaihtelee K:n istumapaikasta, lautasen värin kautta juotavan veden lämpötilaan ja päivän säähän ja pissahätään. Mä yritän parhaani mukaan olla kallio. Se harmaa ja järkähtämätön peruskallio. Se mikä ei hievahda, eikä hermostu, eikä osallistu yhteenkään oikkuun. On vaan olemassa. Tukena.

Sit on se naapuruston intialainen herrasmies – tässä kohtaa rodulla ja kulttuurilla ON merkitystä – joka jotenkin päätyi meidän korttelibileiden suunnittelutoimikuntaan kolmen naisen kanssa. Ei siinä muuta, mutta kun se on ihan kaikesta erimieltä, ja erimieltä vielä sellaisella ihanan suojelevalla ja isällisellä tavalla. Se selittää meille niitä omia näkemyksiään kuin pienille lapsille. Intialaisen naisen asema on aika paljon ahtaampi kuin perusjenkin tai pohjoismaisen naisen asema. Jokaisesta viestistä huokuu se ettei me naiset tästä mitään ymmärretä ja et hän ihan varmaan kyllä tietää miten tää pitää hoitaa. Me – jotka tähän mennessä ollaan näitä yhteisiä bileitä järkkäilty – ollaan olemassa lähinnä suunnitelman toteenpanijoina jahka hän on ensin suunnitellut. Me yritetään toppuutella niitä suuruudenhulluja ideoita palokunnista ja poniratsastuksista ja pomppulinnoista. Tällä hetkellä hän yrittää kai hankkia sponssirahaa tälle naapuruston tilaisuudelle.

Että tällainen päivä. Jeesus ei oo nyt päälimmäisenä mielessä ja otsassa tuntuu kasvavan keskikokoista suurempi sarvi. Mutta mä olen kallio. Peruskallio. Järkähtämätön.



sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

kastesunnuntai


Siitä asti kun ensimmäistä kertaa näin aikuiskasteen oon miettinyt sitä. Siis miettinyt monelta kantilta, koska siinä tilaisuudessa on jotain totaalisen ylimaallista. Meidän kirkossa kaste järjestetään keskimäärin neljästi vuodessa. Se liitetään jumalanpalvelukseen ja koko seurakunta seuraa kastetta. Kaste eroaa luterilaisesta kasteesta monellakin tapaa, eikä vähiten olemalla sellainen altaaseen upotettava kokonaan kastettava kaste. Sellainenmistä moni suomalainen on kuullut, muttei koskaan itse nähnyt, saati kokenut. Itse tilaisuudessa on ihan huikea tunnelma, ilman sen suurempaa euforiaa tai kielilläpuhumista.

Meidän lapset on kastettu. Ne on kastettu perinteisin luterilaisin menoin, vähän syntymän jälkeen. Ne on otettu osaksi tätä meidän paikallista suomalaista luterilaista seurakuntaa. Seurakuntaa, jossa ne ei koskaan ole edes käyneet. Okei, M on käynyt luterilaista koulua sentään ja pojat on siihen samaan kouluun ilmoitettu. Kuitenkin mua itseäni tökkii ihan kamalan moni asia luterilaisuudessa. Alkaen siitä ekasta laulusta suomikoulun  mukulamessun ohjelmassa ”anna anteeksi”. Sehän on lasten messu!!!! Oikeesti,  ”anna anteeksi”. Mun on kastettu osaksi luterilaista seurakuntaa. Mut on konfirmoitu viitisentoista vuotta myöhemmin.

Mä pidän enemmän tästä meidän kirkon näkemyksestä. Siitä että jokainen joka tunnustaa Jeesuksen on jo armahdettu. Ihminen on erehtyväinen. Ihminen on hauras. Ihminen sortuu ja tekee syntiä. Ne synnit on kuitenkin annettu anteeksi ja jokainen joka kerran on valinnut kulkea Jeesuksen kanssa on armahdettu, aina ja ikuisesti.

Kun mä astun sisälle kirkkosaliin jumalanpalveluksen alkaessa mut valtaa lämpö. Mun on hyvä olla ja mä nautin jokaisesta hetkestä. Aina en oo samaa mieltä. Joskus ajattelen asiaa toisin. Sillekin on tilaa. Sillekin on paikkansa.

Mä mietin ihan tosissani ilmoittautuvani sille seuraavalle kastesunnuntaille. Ilmoittautuvani vaikka mua niin kovin alkuun häritsi ajatus siitä et muthan on jo kastettu. Et muthan on jo konfirmoitu. Taidan haluta silti. Oon miettinyt tätä jo useamman kuukauden. Oon nähnyt monta kastesunnuntaita ja vielä kertaakaan aika ei ole ollut kypsä. Tänään tuntui siltä että on mun vuoro astella uudelle kasteelle.

M ja sen eka "sno cone"

style by M


Kun mä tulin Suomikoulusta kaikilla oli nälkä. Tää paljastui siinä vaiheessa kun mä väänsin itselleni kiireellä leipää ja L seisoi oven välissä valmiina lähtemään... ”We’re hungry! We want lunch!!!!” Mä katson kysyvästi L:llää et eiks se todellakaan oo tarjoillut niille mitään sen jälkeen kun mä hoidin aamuseiskalta aamiaisen. Oli ne kuulemma syöneet, mut nälkä oli, oli syöneet tai ei. Laitan siinä sit samalla leivät lapsille... majoneesia, kalkkunaa, juustoa, leipää. M huutaa vieressä et kinkku ja juusto pitää olla vieressä, ei saa koskee leipään ja mä teen työtä käskettyä. Kolme juustokalkkuna leipää ja M:lle majoneesileipä, lisukkeet rinnalla. Jossakin vaiheessa se muuttaa mielensä ja haluaa kokeilla sitä kinkkua siellä leivän välissä. Ongelmaksi muodostuu se ettei se kinkku ole samanlainen säännöllinen suorakaide kuin se leipä. Mä mietin miten tavallisia noi pojat on. K:lla on omat juttunsa joo, ja se on monessa kaukana keskimääräisestä, MUTTA se leikkii kotileikkiä ja kantaa vauvaa ja syö leivän päällysteillä. Pieniä asioita. Samalla ihan hirvittävän isoja. Tavallaan ihan tavallisia juttuja, onhan niitä kotkotuksia meillä kaikilla, ja sit taas ei. M:n kotkotukset on erilaisia niin monella tasolla.

Mä huomaan nykyään jokaisena päivänä poikien tekevän jotakin sellaista mitä M ei koskaan tehnyt. Mä huomaan olevani vähän hämmentynyt ja tajuavani et ne on sellaisia kuin lapset yleensä on. Ne leikkii ja puuhaa ja juttelee. Ne keskustelee keskenään, pohtii ja väittelee. Ne on ennakkoluuloisia lasten lailla, mutta käännettävissä, harhautettavissa ja neuvoteltavissa.  Paperilautanen taipuu tarvittaessa auton ratiksi ja peitosta tulee vauva jos vauvaa tarvitaan. M:n maailmassa lautaset on syömistä varten, ja jos vauvaa tarvitaan pitää olla vauva – ehkä äärimmäisessä hädässä nukke – ei mikään myttyyn rutistettu peitto. M on M, se on erilainen ja samalla tavalla kuin mun silmät aukes poikien syntymän jälkeen tajuamaan ettei M koskaan ollutkaan se tavallinen vauva, mun silmät näkee sen saman erilaisuuden nyt poikien siirtyessä mielikuvituksen maailmaan ihan uudenlaisella tasolla. M tosiaan on se Ferrari Fordien maailmassa. Se on viritetty erilailla ja kulkee erilaisella taajuudella, meidän kaikkien mukana ja silti omassa maailmassaan. Se on rakas ja ihana.





lauantai 27. huhtikuuta 2013

kokovartaloelämys


Kiitos kaikille täinkarkotusvinkeistä! Niitä on muuten ollut aivan ylettömän mielenkiintoista lukea. Meillä on tänään kammattu lisää, heiluteltu teepuuöljyä ja ostettu teepuuöljyshampoota. Noin muuten oon rauhottunut. Mitään ei oo löytynyt ja kaikki vuodevaatteethan tuli jo eilen pestyä ja vaihdettua ja sitäpaitsi O:n peitto ja lakanat ja tyyny pääsi pesukoneeseen aamulla kun ne oli märät - pissasta. Se oli tyynen rauhallisesti istuskellut aamulla sängyssään ja pissinyt sinne sen sijaan et olis istunut siihen sängyn vieressä olevalle potalle.

Mun oppilaiden vanhemmat pitää mua varmaan maanisena tai muuten vaan hulluna kun hyppyytän ja juoksutan niitä. Välillä ne yrittää vaivihkaa istahtaa lattialle ja sit taas mennään... Musiikkileikkituokiossa ei tosiaankaan istuta ja soiteta ja lauleta. Me tanssitaan ja soitetaan, ja ajellaan autoilla, ja kieritään kuin koirat, laukataan kuin hevoset, hypitään kuin sammakko. Kyllä me lauletaankin, mutta välillä musta tuntuu että tää kokovartaloelämys pitäis nimetä musiikkileikkituokion sijasta musiikkiliikuntaleikeiksi. Ei haittais vaikka vanhemmat olis jumppavaatteissa paikalla.

Iltapäivä meni asioita hoidellessa... teepuuöljyshampoo, viinakauppa – saa sitä viinaa ruokakaupastakin, mutta viinakaupassa on isompi valikoima Bourbonia L:lle. On ollut leikkipaikkaa, ruokakauppaa... M istui autossa kaikki muut paitsi yhden kaupan ja sen leikkipaikan.

Kello lähentelee seitsemää. Lapset katsoo yläkerrassa Prinsessa Ruususta ja mulla paistuu illan vieraita varten uunissa leipä. Sama tuttu ohje, höysteenä kalamata oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja ja tuoretta rosmariinia.

Ehkä mulla on huomenna enemmän sanottavaa. Tänään potentiaaliset täit ja lapset uuvutti mut, ja se olut jonka join.

isäntämiehet

perjantai 26. huhtikuuta 2013

pienellä on paljon valtaa


Kammastani löysin pienen pienen täin,
joka mulle lausui näin,
tsibabaduida, osaat sä uida,
pysyt sä pinnalla,
napakiven päällä, pum!

Meinasin ajaa ojaan kun sain kotimatkalla tekstarin M:n opelta; ”Ei nyt kannata kauheesti huolestua, mutta rinnakkaisluokilta on löytynyt täitä ja lapset käyttää välitunnilla samoja pyöräilykypäriä, ehkä tarkastaisin kun lapset tulee kotiin” Arvatkaa kenen päänahka kutisi loppumatkan. Aika ei valitettavasti riittänyt pysähtyä kaupassa kun piti olla koulubussia vastassa. Siinä ajellessa rakentelin ostoslistaa... pussillinen limettejä, teepuuöljyä, täikampa, tulitikut (talon polttamiseen).

M itse oli vähintäänkin hämmentynyt – kiukkuinen, äkäinen ja raivostunut – kun ohjasin sen suoraan bussista käsienpesun ja välipalan sijaan yläkertaan kammattavaksi. Siinä itkiessään se valitti että Ms Akilakin oli ollut poissa ja Ms Lisa oli laulanut ihan väärän tervetulolaulun ja nyt vielä tääkin... kerralla rutiinit rikki. Ei löytynyt täitä. Ei löytynyt edes täin munia. Ei ainakaan vielä. Ei ainakaan mun silmin. Keneltäkään. Onneksi M:kin tokeni kun netistä ihailtiin täitä ja täinmunia ja todettiin et parempi jos ei oo.

Siitä huolimatta kaikkien päät – mut ja L mukaanlukien - on nyt huuhdottu limettimehulla ja voideltu teepuuöljyllä. Koiraa en vielä käsitellyt. Pitäiskö? Vuodevaatteet ja tärkeimmät pehmot pesty, imuroitu ja tasot pyyhitty. Myös patjat on kaikki sivelty teepuuöljyllä ja tyynyt, huolimatta siitä että ne on myös käyneet pesukoneen ja kuivausrummun. Nyt kysymys teille kokeneemmille, montako kertaa tää pitää tehdä ennen kuin ollaan kuivilla?

Ennen pitkää tää oli edessä. Täitä on kaikkialla ja ne tuntuu vaan kiertävän koulusta toiseen. Salaa olin kuitenkin toivonut ettei tää alkais ihan vielä. Edellisen kerran tällaisen operaation aiheutti toinen yhtä pieni eläin. Silloin se oli kirppu, ja vuosi oli 2007. Paljon valtaa näillä pienillä...

päivän aseet

torstai 25. huhtikuuta 2013

tissikirurgiaa


Pääsin kauppaan sovittelemaan vaatteita – ei tapahdu kolmen lapsen kanssa ja se on osa ongelmaa – koska meillä oli lastenhoitaja sen mun rintakirra-ajan takia. On aika säälittävää olla innoissaan siitä et pääsee lääkäriin ja toivoa koko ajan siellä lääkärissä pääsevänsä mahdollisimman pian ulos sieltä, jotta sais ihan oikeesti tehdä edes hetken just mitä tykkää.

Anyhow. Se mun lääkäri sen tiiminsä kanssa on ihan kohtuullisen kokenut ja arvostettu ja asiansa osaavakin, ja oli muuten miellyttävä tyyppi. Ensin keskusteltiin ja käytiin läpi menneitä ja olemassaolevia ja sit tutkittiin ja sen jälkeen se kävi mun kanssa läpi jokaisen mammografiakuvan ja ultrakuvan ja selitti että mitä tehtiin ja miksi. Mulla oikeesti oli sellainen tunne et musta huolehdittiin ja välitettiin ja et sille oli tärkeetä et mä tajuun mitä tapahtui ja miksi. Lopputulemana se oli kysta, mutta epätyypillinen kysta koska sen sisältö oli jotain soluhöttöä ja ilmeisesti maitoa. Sen mielestä mulla – hyvänä lehmänä – voi olla maitoa vielä joitakin vuosiakin ilman että asiaa pitää sen kummemmin ajatella. Sen mielestä mun ainoa lääketieteellinen ongelma on taipumus muodostaa veritulppia. Olen samaa mieltä, muu on kosmetiikkaa. Mitään ei siis tarvitse tehdä, eikä ole oletettavaa et jatkossakaan tulis mitään ongelmia. 

Puhuin sille mutsin tisseistä ja siitä kuinka sillä oli kystia ja kuinka lopulta piti jatkuvien kystista aiheutuneitten mastiittien takia poistaa rinnat... se katsoi mua silmät pyöreenä, sanoi ettei koskaan ole moisesta kuullutkaan ja piti asiaa ”Strange”. Mulla – heti siinä - ja L:llä vähän myöhemmin puhelimessa kulki ajatukset samaa rataa... tais mutsi vaan haluta sosiaalisesti hyväksyttävän tekosyyn silikoneilleen.

tää viihtyy parhaiten ilman vaatteita

pää pinnalla



Mä oon ennenkin kirjoittanut tästä ja kirjoitan taas... Viisi vuotta on vierähtänyt jossakin, pinnan alla. Kuin pitkä sukellus, joka kestää ja kestää ja kestää ja tuntuu että keuhkot repee mutta on vaan pakko jaksaa... Mikä muuttui? En tosiaan tiedä, mutta yhtäkkiä tuntuu että hetkittäin saan pään pinnalle ja nään ympärilleni.

Lapsettomuuden kokeneista sanotaan tai kirjoitetaan usein että meillä on ruusunpunaiset kuvitelmat lapsiperhe-elämästä. Sanotaan että usein pikkulapsivaihe on rankinta juuri meille entisille lapsettomille. Mä tiesin tän, varauduin enkä tosiaankaan odottanut tai kuvitellut mitään auvoa. Ekat vuodet tulis olemaan karmeita eikä vauva nukkuis ikinä ja sillä olis hirvee uhma ja... meillä kesti aika kauan tajuta että meidän elämä oli sitä keskimääräistä huomattavasti haasteellisempaa. Sit syntyi pojat – kaksi kerralla – mikä valtava siunaus ja samalla armoton mankeli. Yhden sijasta niitä oli kaks. Ekaan verrattuna ne oli kaks pientä ja järkyn helppoa nakkia. Silti niitä oli, ja on edelleen kaksi. Aina ja kaikessa kaksi. Toukkavaiheen myötä vaikeusastekin on noussut, ainakin osin.

Viisi vuotta on siis mennyt sukelluksissa ja aallokon riepoteltavana. En voi muuta kuin olla kiitollinen ystäville jotka on jaksaneet roikkua mukana meidän kotoisassa helvetissä. Kuunnella mun loputonta vuodatusta ja olla olemassa. Tuntui oikeesti – ja tuntuu edelleen – puhua eilen ihan muista asioista, tavallisia naisten juttuja. Turhanpäiväisiä ehkä, mutta niin hyviä ja hoitavia ja tarpeellisia.

Katson itseäni peilistä, katson itseäni valokuvista. Herään ja tajuun... pakko tehdä jotakin ja pian. Matkan varrella mä oon unohtanut itseni. Tai en mä mihinkään oo itseäni unohtanut, mutta ei oo ollut vaihtareita. Mun on ollut pakko laittaa itseni jonnekin takavasemmalle, odottamaan parempia ja helpompia aikoja.

Kyllä mä sukellan vielä. Varmasti monta kertaa, mutta tuntuu hyvältä huomata päässeensä pinnalle – edes hetkeksi. 

ihan ypönä autossa, uusi Bon Jovin levy soi ja kovaa

ikkunaostoksilla...


Mitäs tykkäätte näistä vaihtareista?


rautaisannos rautaa


Yläkerrassa odottaa kasa pyykkiä, alhaalla pyörii tiskikone ja olohuoneessa kaksi nuorta herraa rakentaa riitaa. Sää kutsuis ulkoilemaan, O:n tukka pitäis leikata ja puoliltapäivin tulee lastenhoitaja. Neljä tuntia omaa aikaa, olkoon vaan lääkärissä, mutta neljä tuntia saa kuunnella mitä musiikkia haluaa tai vaan hiljaisuutta, ajaa rauhassa, lukea kirjaa, juoda kupin kahvia... jos mulla on aikaa meen ikkunaostoksille, haaveilemaan niistä vaatteista ja siitä uudesta ihanasta tyylistä.

Poikien kiivetessä syliin mietin kirjailija Jen Hatmakeriä joka kertoo kirjoittaneensa kaikki kirjansa lasten istuessa sylissä ja kahistessa siinä koneen ympärillä. Niinhän se mullakin on, vaikken kirjailija olekaan, useimmiten mulla on ainakin yksi tässä sylissä, just nyt sain O:n häädettyä maalaamaan vesiväreillä tohon viereiseen tuoliin. Kirjoittamisen ohella vähän avustan... autan pesemään sivellintä ja ottamaan siihen seuraavaa väriä. K tulee paikalle ja saa kateuskohtauksen kun se ei just nyt maalaa. Keskeytän pestäkseni K:n kakkapepun ja juoksen takaisin pelastamaan O:n joka jää tuolin alle kaataessaan sen. Lopulta istun taas alas, sylissä O.

Lääkäri soittaa M:n verikokeesta ja rauta-annos nostetaan 100mg:n päivässä, siis 100mg sitä itse rautaa. Täällä ainakin se merkataan niin että tabletissa on 160mg rautasulfaattia ja 50mg rautaa ja M saa siis jatkossa kaks tabua päivässä. Taidetaan ottaa luumut ruokavalioon. Kolmen kuukauden päästä tarkistetaan missä mennään.


tältä näyttää meidän "neuvolakortti" näitä on mulla aristoituna kaikkien kolmen osalta koko matkalta

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

kiireinen keskiviikko


Tänään on taas menty, aamusta iltaan. Käyty M:n koululla ja saatu vastaus siihen että se puhuu näkö- ja kuulotestistä ja kouluterveydenhoitajasta. Kyllä se oli ollut näkö- ja kuulotestissä, ja se pieni jenkki mussa huutaa aika isoonkin ääneen et miks mulle ei ilmoitettu asiasta. Samalla sovin M:n open kanssa viimeisen palaveriajan ja varasin K:lle testiajan.

Sit me haettiin M terapiasta ja sen ABA terapeutti nauroi mulle et M oli korjannut sitä kun se oli sanonut sille et M:llä on kiva ”sweater”, M oli todennut et se on kyllä ”cardigan” – villatakki – eikä mikään ”sweater”. Toimintaterapeutin kanssa puhuttiin siitä et M on tällä hetkellä vähintäänkin räiskähtelevä ja jonkin asteisia raivareita meillä saadaan tällä hetkellä kymmeniä kertoja päivässä... Kun karkkipaperi ei aukea tai pojat koskee johonkin, tai kun sukat on väärin tai järjestys on M:n mielestä väärä tai ruoka väärää tai... melkein mitä vaan, tikkuja sielussa tai kivi kengässä.

Oli ihanaa tavata Kummitäti T ja taideope lounaalla. Turista ihan jokapäiväisiä asioita ja miettiä sitä uutta tyyliä ja puhua vaan... naistenvaivoista ja naapureista ja... Lapset jaksoi ihan kiitettävästi ja sillä hetkellä kun meidän tiet erkani alkoi kitinä ja kiukku ja raivo. Onhan se tavallaan ihan jees et ne on niin vieraskoreita.

Lastenlääkäri oli kolmevarttia myöhässä kun jollakin oli jalka poikki. Siinä me sit viihdyttiin kantti kertaa kantti huoneessa. Onneksi lastenlääkäriasemalla ei tartte olla hiljaa. Sairaanhoitaja kysyi pakolliset kysymykset, jotka meidän tilanteessa kieltämättä tuntui vähän typeriltä. Kyllä mä ymmärrän ettei sen tehtävä ole lukea meidän papereita ja et M on sille vaan yks tyyppi siinä päivän aikana, mutta turhauttavaa se silti on vastata niihin standardikysymyksiin... Onko ruokailuun liittyviä ongelmia? – No, justhan mä lykkäsin sun käteen sen ravitsemusterapeutin raportin, mitäs luulet? Onko vai eikö? Enhän mä niin oikeesti sanonut vaan totesin vaan et kyllä ja joo mielellään puhutaan lääkärin kanssa. Onko uneen liittyviä ongelmia? – Lapsi on ollut vuoden unilääkkeillä, ei enää. Tän sanoin ihan oikeesti ja se näytti vähän hämmentyneeltä ja kysyi et haluanko keskustella asiasta lääkärin kanssa... JA sit se meni vielä lupaamaan ettei M:aa pistetä vaikka tiesin et lääkäri ihan takuulla haluaa katsoa sen rautavarannon.

Odotushuoneessa...

...ehdittiin istumaan ainakin vartti...

....vastaanottohuoneessa meno oli villiä kuin savannilla konsanaan ja täällä me vietettiin keskenämme puolisen tuntia




M:n lääkäri on onneksi maailman paras, se sama joka alun alkaen meille autismiakin tarjoili. Mä hymyilin itsetyytyväisenä kun se niin kovasti kehui miten vuosi sitten otin ohjat käsiin sen sijaan et olisin lamaantunut – tiedostaen silti et jokainen meistä selviytyy tavallaan ja mun selviytymiskeino on toiminta, äärimmäisyyksiin asti. Toiminta – ja perehdyin asiaan ja luin kirjoja ja opettelin ja opiskelin ja tuin ja olin lapseni asioiden järjestelijänä ja tukena. Ja sit puhuttiin ruuasta ja syömisestä ja M:n painosta ja rauta-arvoista ja nukkumisesta ja siitä miten ihanaa on et se vihdoinkin nukkuu. Ja se katsoi sen lonkan ja kyseli ja totes että meillä kävi aivan mieletön tuuri siinä ettei lonkkanivel tuhoutunut. Ja se jututti M:aa ja oli ihana itsensä.

Verikokeesta M selvis vanhan konkarin lailla. Se on jotenkin surullisen tottunut. Tietää mitä tuleman pitää ja vaikka vähän pelottaakin, se ei enää laita vastaan, itke tai rimpuile. Se vaan kyseli sairaanhoitajalta perhosesta, siitä erikoisneulasta mitä ne lapsilla ja aikuisillakin aina välillä käyttää. Ansaitusti se oli aika polleena, ja esitteli pinkkiä laastariaan pojille.

Loppuiltapäivä vierähti puistossa nauttien kesäisestä säästä. Siellä oli joku naapuruston brasilialaispalaveri, mutta hyvin me mukaan solahdettiin kahden naapurinrouvan kanssa. K tietysti ajautui tappeluun itseään vanhemman pojan kanssa ja lopulta molemmat heitti puusilppua toistensa silmille karjuen että ”I am the king!!!!!!!”. O valmisti omassa rauhassaan pannareita halukkaille ja kyllä siellä sen ravintolassa tais muutama koulutyttö käydä syömässäkin.

Tässä vaiheessa K ja O leikki vielä kotia ja O koputtaa oveen

M kiipeili itsekseen ennen kuin päätti mennä naimisiin K.n kanssa


Illan iloksi leikkasin M:n tukan. Haastellinen toimenpide. Se itse halus lyhyen tukan, kun letit sattuu ja ponnari, mutta leikkaaminen oli siitä huolimatta tuskaisa toimenpide, mutta onneksi taas vähäksi aikaa takanapäin.


tiistai 23. huhtikuuta 2013

ikkunaostoksilla


Eileen Fisherin pitäis oikeesti maksaa mulle näistä. Ihan selkeetä promoa, mutta kun mä nyt vaan tykkään näistä vaatteista... jos vaan lottovoiton vois saada lottoamatta.

Tässä on se look tai tyyli mitä mä haen...







Ja seuraavaks ne vaatteet jotka ostaisin jos olisin varakkaampi... ton tukan kasvattaminen vie oman aikansa ja noin muuten saatan olla ton mallin mitoissa maattuani haudassa puolisen vuotta... Mitä tykkäätte?

Classic Collar Short-Sleeve Layering Dress in Handkerchief Linen - $228

U-Neck Long Tank in Linen Jersey - $98

Scoop Neck Tunic in Linen Jersey Stripe - $188

Ballet Neck Knee-Length Shirtdress in Sandwashed Silk Twill - $298

Skinny Ankle Jean in Garment-Dyed Organic Cotton Stretch Twill - $178

Ostoslistan loppusummaksi tulee ihan vaan vaatimattomasti $990 +tax (9,8%). Meidän viisihenkisen perheen kuukauden vaatebudjetti on jotakin ihan muuta. Siitä on hyvä lähtee...



paperisota


Mä yritän kirjoittaa tai oikeastaan ajatella kirjalliseen muotoon ja samalla mietin et kuka hullu yrittää tehdä tätä keskellä päivää lasten kanssa... ajatus keskeytyy jatkuvasti pissahätään ja janoon ja haliin ja syliin ja ties mihin.

K aloitti tänään terapian ja polleena miehenä se asteli Klinikan ovesta sisään. Se oli niin liikuttavan innoissaan kun sekin vihdoinkin pääsee ihan oikeesti terapiaan. O taas parkkeeras mun syliin ja istui siinä koko sen 50 minuuttia lukien mun kanssa Hesaria iPadiltä ja kyl me vähän tehtiin hienomotoriikkaharkkojakin O:n kanssa. Mä mietin et pitäiskö mun olla huolissaan kun se ei edelleenkään osaa värejä? Ons sillä mitään väliä? Miks se ei osaa niitä? Me kuitenkin harjoitellaan sitäKIN asiaa aina ja kaikkialla.

Tunnin päästä takaisin tuli väsynyt ja työtä tehnyt mies. Se imeskeli kaulakorunsa narua ja oli kuulemma imeskellyt sitä silikonilätkää koko tunnin. Se oli eka asia minkä se tänä aamuna halus, ”my necklace”. Eilen se oli ilman ja sillä oli koko päivän paidan hiha tai nyrkki suussa. Se vaan tuntuu rauhottavan sitä... luulis et se olis ollut kovakin tuttimies, mut tutti siltä lähti hetkessä ja helpolla ja tutti ei muutenkaan koskaan ollut sille ”se” juttu. Sen juttu on sen ”tutu”. Nyt se katsoo telkkaria – päivälepo – sohvalla sen tutu kainalossa. O on sohvan toisessa päässä puolialastomana.



Täyttelen K:n kouluhakemusta. Siis niitä kaavakkeita erityisopetuspaikkaa varten. Tajuan et meillä on siitäkin poikaparasta jo kuusitoista sivua raportteja ja se sentään on aina ollut meidän perusterve ja ongelmaton. Vähän vaan – tai aika paljonkin – vilkas ja me ollaan kuviteltu että sen haluttomuus istua tekemään tylsiä juttuja kumpuaa vilkkaudesta eikä siitä ettei se ihan oikeesti kykene. Siellä terapiassakin se oli heitellyt terapeuttia palikoilla ja palloilla kun hommat ei miellyttänyt. Onneksi Karen on maailman paras toimintaterapeutti. Se lohdutti ja taputti selkään kun istuin siinä itkua vääntäen, et mä oon ihan paska äiti enkä osaa tukea K:n kehitystä ja mä vaan huudan ja oon salaa sitä mieltä et se on urpo – no en oikeesti oo, eikä sekään oikeesti oo urpo. Karen lupas mulle et siitä tulee ihan hyvä ja et mä oon ihan hyvä mäkin.

seitsemän sivuinen erityisopetushakemus


Katselin itsestäni otettuja kuvia ja sain oivalluksen. Mä olen nelikymppinen kolmen lapsen äiti. Venynyt ja vanunut ja rypistynyt. Ne vaatteet jotka näytti mun päällä kivalta kymmenen tai kakskymmentä vuotta sitten, näyttää ihan hirveiltä nyt. Mä näytän kirjaimellisesti koko kodin äidiltä, ihmiseltä joka on vain ja ainoastaan äiti ja yhtä seksikäs kuin lauantaimakkara. Sellaiselta jota ei oikeesti kiinnosta mikään muu kuin et on edes suunnilleen ehjät ja puhtaat päällä. Tarvitsen stylistin.  Tai mun täytyy siis stailata itseni uudestaan ja luopua teinityylistä. Haluan olla nätimpi. Yrittää edes näyttää siltä, että se miltä mä näytän merkitsee mulle, edes jotakin. Mun suurin ongelma tässä uudelleen stailaamisessa on se et kaikki mistä mä tykkään maksaa aivan tolkuttomasti... Jos olisin rikas, enkä vaan tällainen keskiverto jenkki, ostaisin kaikki vaatteeni Eileen Fisheriltä. Teepaita kaks sataa, paitapusero kolme sataa, housut puoltoista sataa, legginsit satasen... Mut olisin hei ihan super tyylikäs ja klassinen ja hehkee. Ehkä mun pitäis myös taas hylätä tää suviannesiimestukka ja palata ”mom bobiin”. Mulla on kriisi.

Sit mun ajatus pysähtyy taas hetkeks vuodentakaiseen. Se pysähtyy siihen kun oltiin M:n nelivuotislääkärissä ja lastenlääkäri kysyi et mitä mulle, siis ei meille vaan mulle, kuuluu ja mä purskahdin itkuun. Oli kulunut kuukausi M:n diagnoosista ja koko elämä oli ylösalaisin ja myllerrys vaan jatkui. Musta tuntui että mä hukun, enkä osaa enkä ainakaan pärjää. Yhtäkkiä mun lapsesta oli tullut vammainen. Silloin se sanoi et olis musta enemmän huolissaan jos en itkis ja että katsotaan mitlä vuoden päästä tuntuu. Huomenna mä istun siellä taas M:n kanssa, viisveetarkastuksessa. Enää ei itketä, elämä on aika armollista kun ihminen kuitenkin sopeutuu ja tottuu - kaikkeen.

Nyt me mennään leikkimään ja mä kirjoitan kaavakkeeseen kaksikymmentä (20) K:n leikin aikana sanomaa. On näitten hakemusten täyttely kivaa.




maanantai 22. huhtikuuta 2013

hyvillä uutisilla on hyvä aloittaa arki


Takaisin normaaliin... juhlat on juhlittu ja loma on takanapäin. M lähti kouluun ja jannut katsoo telkkaria ja haluu maalata vesiväreillä. Postissa odotti K:n toimintaterapian raportti ja edelleen mua häiritsee eniten se katsekontaktin puuttuminen sen evaluaation aikana... kyllä se vaan mua katsoo silmiin... katsoohan... mulla ei oo koskaan käynyt mielessäkään että sillä olis ongelma katsekontaktin ylläpitämisessä, ei ennen kun seurasin sen työskentelyä terapeutin kanssa.

Mä oon päättänyt ryhdistäytyä ja ruveta taas tehokkaaksi... kiitoskortit, poikien synttäreitten varaus, ne typerät keliakiatestit... tällä viikolla hoidetaan kaikki mikä on jäänyt roikkumaan, ei niinkään kiireeltä vaan ennen kaikkea omaa laiskuutta. Kiitoskortit nyt on mun mielestä olleet aina ihan typerä keksintö ja tunnustan heittäväni omani suoraan roskiin. Ei siis kannata tuhlata aikaa ja vaivaa ja rahaa muhun. Poikien bileitten varausta varten pitää taas mennä meidän asuinalueen toimistoon ja se on tän meidän ”kylän” keskustassa ja siellä ei oo parkkipaikkoja ja kolmen lapsen raahaaminen sinne aiheuttaa jo ajatuksena pienen hien nistatuksen... Ja sit ne keliakiatestit. Sen labralähetteenkin oon jo onnistunut tunkemaan jonnekin hyvään jemmaan ja miksi mulla nyt yhtäkkiä olis keliakia? Ei oo. Turhien verikokeitten ottaminen labrassa kolmen lapsen kanssa jotka ei siellä saa koskea mihinkään ja kopskee kuitenkin kaikkeen on turhauttavaa... en ole jaksanut hoitaa asiaa. Tällä viikolla mä ryhdistäydyn ja teen kaiken tän tuskaisan ja turhauttavan.

Tänä aamuna on taas tullut todistetuksi että kun yksi ovi sulkeutuu toinen aukeaa...  Mä oon viikon nyt surrut sitä etten enää pääse MOPSiin K:n terapia-ajan takia ja tänä aamuna oli sähköpostissa viesti et meidä Raamis alkaa taas. Jannut saa ryhmätoimintaa ja mä saan aikaa aikuisten ihmisten kesken. Aamun toinen hyvä uutinen oli se M:n kesäkoulu, se mihin sen piti mennä ja sit se maksoikin monta sataa... ne soitti sieltä äsken ja lupas laittaa koko summan vakuutusyhtiölle koska M kuuluu niin monen korvattavan terapian piiriin et ne pystyy sen jyvittämään.

Kerrankin lomasta ei tullut krapulaa vaan arki lähtee sujumaan vailla kitkaa ja akut on täynnä d-vitamiinia ja tarmoa. Ihanaa!

Viikon lista:
  • Toukokuun kalenteri
  • HOA:n toimisto
  • Labra
  • O:n terapiat
  • Kesäkoulun hakemukset
  • Raportti ravitsemusterapeutilta
  • K:n terapia
  • K:n kouluhakemus
  • M:n baletti
  • M:n terapiat
  • M:n viisvee lääkäri
  • Mun rintakirurgian klinikka
  • Opekokous

jannujen taideteos

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

säiden suosimat

Viimeiset kuvat paluumatkan varrelta... takaisin päästii samaan malliin kuin mennessä - kivuitta. Auliisti M tarjoili iPadiaan autossa pojille ja vuorotteli ja oli ylikelpoisosisko. Huikeeta! Upeeta! Vähän - tai aika paljonkin - uskomatonta! Kakskytminsaa saapumisen jälkeen  laukut oli purettu, puhtaat pyykit kaapissa, likapyykkikori tyhjänä, Koiran jalka paketoitu (katkennut kynsi), lapsilla ruoka edessä, mulla viinilasi ja L pihalla pesemässä autoa. Tässä kohdassa arvostan L:n järjettömissäkin mittasuhteissa liikkuvaa tarvetta siisteyteen... L pesi kaikki pyykit lomatalossa, L purki laukut... mä hoidin kauppakassit, Koiran jalan ja lapset. Kiitos L! Kiitos MPKL Koiran loistavasta hoitamisesta!

vesisade alkoi kun me istuttiin autoon

maiseman täytti kukkivat omenapuut

edessä seuraava sade

meillä ei oo aavistustakaan siitä mitä nää on, mutta aika makeita

tässä kohdassa kohta ykstoista vuotta takaperin L liukastui mutaisessa rinteessa ja syyttää edelleen mua siitä et halusin nähdä ne puhvelit




saa näkyä muttei kuulua tai ehkä ei näkyäkään


Viimeisten muutaman viikon aikana mä oon useammassakin paikassa törmännyt sellaiseen syvään jurtuneeseen ajatteluun että lasten on hyvä näkyä, muttei kuulua. Siihen että lapset riemuitsee hillitysti ja vähintäänkin silloin kun se vanhemmille sopii. Huonosti kasvatetut lapset meluaa ja kiukuttelee julkisesti ja niitten kyvyttömät vanhemmat ei vaienna niitä tai vielä kamalampaa, ne lapset ei tottele vanhempien tehottomia vaiennusyrityksiä. Ne kamalat lapset mättää toisia turpaan leikkipaikalla ja kirkuu ja loikkii miten sattuu. Terve! Mun nimi on Yksis. Mulla on kolme tällaista lasta. Ne näkyy ja kuuluu ja ne ei ole hienostuneen hiljaa ikinä, tein mä mitä tahansa. Synttäreillä joilla kaksi kolmasosaa lapsista oli suomalaisia ja istui kiltisti ja hiljaa, mun lapset juoksi ympäriinsä kiljuen ja riehuen ja mä huomasin yllättäin häpeäväni. Riemu vaihtuu hetkessä kiljunnan kautta itkuun ja raivoon. By the way, niistä kaksi on erityislapsia. Oiskohan sillä jotakin osaa siihen? Paska juttu vaan ettei niistä ulospäin näe että niissä on joku ”vika” ja moni niistä tuomitsijoista tuomitsis aivan tasan varmasti mut ja katraani... sellaisia huonosti käyttäytyviä lapsia ja onneton mutsi joka ei saa niihin mitään rotia. Turha sanoo ettei niin kävis, kävis kuitenkin. Osa niistä hirveistä mukuloista on ihan varmaan vaan pellossa eläneitä pikkuhirviöitä, mutta ihan yhtälailla se vanhempiaan ranskalaisilla heittelevä, kiljuva pikkumonsteri saattaa olla autisti tai ADHD tai SID lapsi ja vanhemmat tekee kaikkensa ja vähän päälle. 

Onkin siunattua että me satutaan asumaan täällä. Yhteiskunnassa joka on vähemmän herkkä äänille ja joka sietää paremmin sitä lapsista lähtevää meteliä. Lapset saa näkyä ja lapset saa kuulua.  Niiltä odotetaan joo käytöstapoja – vieraita kohtaan – mutta hiljaa niitten ei tartte olla. Lapset kuuluu julkisille paikoille. Täällä kaupassa tai ravintolassa raivoavaa ja riehuvaa lasta ei kukaan kanna kaupasta tai ravintolasta ulos ja tilanne saa olla aika extreme ennen kuin kukaan niistä muista asiakkaista alkaa luomaan ”niitä” katseita. Korkeintaan saat muilta asiakkailta empatiaa ja hyväksyntää siitä ettei lapselle anna periksi vaikka se kuinka itkee ja potkii ja huutaa ja raivoo.

Ennen lapsia oli myös periaatteita ja mielipiteitä ja näkemyksiä ja lasten synnyttyäkin oli vielä periaatteita ja näkemyksiä. Onhan niitä vieläkin, mutta pakko on todeta että lapset kasvattaa kasvattajaansa vähintään yhtä paljon kuin minä niitä, eikä vähiten siinä että kauheesti ei kannata olla mitään mieltä mistään mitä lapsiin tulee.

Mä olin pitkään sitä mieltä että hyvä vanhempi syöttää lapselleen monipuolista ja ravitsevaa ravintoa. Jos nyt ei ihan jokainen ateria, niin ainakin päivän kokonaisuus sisältää silleen karkeesti sen ruokaympyrän... Jotenkin kuitenkin saavuttiin siihen kohtaan missä mun mielestä on ihan jees jos ne elää kultakaloilla, kekseillä, donitseilla, suklaakakulla ja ravitsemuksen huipentumana päivälliseksi keitettyä makaronia, voita ja mansikoita. Ei onneksi sentään jokainen päivä.

Mun lasten piti myös käyttää aurinkolaseja. Mun lapset käyttää aurinkolaseja korkeintaan satunnaisesti, yleensä sisätiloissa löydettyään ne jostakin sohvan uumenista. Vaihtoehtoisesti aurikolaseista saadaan aikaan vuosisadan taisto ja rikkinäiset aurinkolasit. Meidän lasten aurinkolasien keskihinta on noin viistaalaa. Mua lohduttaa se että silloin kun mä olin lapsi kukaan ei ollut kuullutkaan siitä et aurinkolasit olis jotenkin tärkeet saati et lapsilla pitäis olla sellaiset. Silmälääkärin mukaan mun silmissä ei ole ton lievän hajataiton ja likinäön lisäks mitään vikaa... ehkä ne selviää ilmankin niitä laseja.

Autossa meillä ei syödä ja kotonakin ruoka syödään keittiön pöydän ääressä. Kädet pestään kun tullaan kotiin ja naama ja kädet pyyhitään ruokailun jälkeen. Pakko ei oo syödä, mutta ruualla ei leikitä. Edelleen.

Niin että ei meillä olla kuin pellossa. Kaikkeen ei vaan voi puuttua ja ääntä niistä lähtee – aina.


lauantai 20. huhtikuuta 2013

huomenna kotiin


Ilma sen kuin paranee ja loppuviikosta pitäis hellelukemien mennä rikki kotonakin. Meillä on ollut ihanaa. Ollaan syöty ja juotu ja ulkoiltu ja rantailtu... tässä kohdassa tuntuu kaukaiselta ajatella K:n terapian alkamista tiistaina, M:n viisveetarkastusta keskiviikkona, mun torstain rintakirraa ja viikonlopun suomikoulusysteemeitä. Loma tuli tarpeeseen ja on tehnyt tehtävänsä.

maisema aamutuimaan

L soittaa Isoäidille niin kuin aina lauantaisin






vesi on oikeesti kateissa... näitten betonipolkujen kuuluis olla veden alla

mulla on tikku varpaassa ja M:lla on tikku sielussa





uusi lomatalo ylhäältä

tää on niin K:n tapaista ettei kukaan edes hämmästynyt kun se jäi jumiin patiokalustoon


tässä se nyt on, todiste siitä että M ajaa pyörää ihan oikeesti ja pitkiäkin matkoja... siis useita kilometrejä


Meksikon limuja


taustalla Manson "city"





venelaituriin on vähän vaikeeta parkkeerata kun ei oo vettä




herkkuja lapsille

herkkuja aikuisille

Tero ja Tero