lauantai 30. joulukuuta 2017

osaa löytää ulko-oven

Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä pitäis kai yrittää jotain kliseistä yhteenvetoa vuodesta. Muistaakseni olen sellaisen aina värkännyt, sellaisinakin vuosina kun tapahtumia on ollut vähemmän ja elämä tasaisempaa, vai onko meillä edes ollut sellaisia, niitä tasaisia vuosia? Onko niitä kenelläkään? Seuraan läheltä tuttavan avioeroprosessia, meillä kuitenkin on se tärkein – halu olla ja rakentaa yhdessä, tahtoa ja rakastaa. Silloinkin kun ei oikeastaan kauheesti huvittais.

Istu mukavasti, hae juotavaa... tästä tuli aika pitkä. Mutta niinhän vuosikin on, 365 kokonaista päivää. 

Tammikuu


Lauma palaa kouluun loman jälkeen. Fredde menee toimistolle ja minä lähden Martan kanssa lenkille metsään. Kirjoitan. Siivoan. En oikeastaan edes tapaa ketään muuta kuin sen psykologin jonka kanssa juttelen tästä uudesta alusta. Metsässä on lunta. Pesen pyykkiä ja ladon meidän makkariin uuden lattian – joutessani. Olen pitkästä aikaa läsnä lasten elämässä. Se tuntuu ihanalta. Ne pienet asiat, se että saan kävellä aamulla koulubussipysäkille. Se että olen koulun jälkeen kotona vastassa, riitelemässä läksyjen tekemisestä. Se tuntuu ihanalta vaikka olenkin itse vähän eksyksissä.



Helmikuu


Martan palveluskoirakoulutus alkaa. Mulla on aikaa tehdä sen kanssa töitä vaikka lasten koulu on jatkuvasti peruutettu tai myöhässä, joko lumen tai jään takia. Arvostan taas kerran uutta vapauttani ja sitä ettei meidän Fredden kanssa tarvitse arpoa kumpi jää lasten kanssa tai vaihtoehtoisesti – ottaa ne mukaan töihin. Minä jään.








Maaliskuu


Mun koulu alkaa ja Tättis reagoi siihen. Se ei ole koskaan ollut hyvä muutosten kanssa ja ajatus siitä että mä olen taas päivät muualla kuin kotona ahdistaa sitä. Hätätilassa kahdeksanvuotias ratkaisee asioitaan hampain. Pakko-oireisuus lisääntyy taas ja se pelkää syövänsä pilaantuneita asioita. Kysyn olisko parempi että istuisin päivät bussipysäkillä odottamassa sitä koulusta? Kaikki kolme on sitä mieltä että ehdottomasti kyllä. Huokaan.

Lakiteksti on kuin uusi kieli jota yritän opetella. Se näyttää englannilta, mutta joudun piirtämään paperille kaavakuvia ymmärtääkseni mitä tekstissä sanotaan. Harmittelen myös etten tullut lukeneeksi latinaa koulussa. Kolme viikkoa opiskelen opiskelen tätä uutta kieltä mihin verrattuna lääkärilatina oli ihan pala kakkua. Ensin koulussa, sitten illalla läksyt kotona... caveat emptor, bona fide, codicil, dominant tenement, apprurtenant, lis pendens. Kurssin loputtua osaan auttavasti uuden kielen, mutten vielä paljon muuta.  







Huhtikuu


Käyn tekemässä työsopimuksen välitystoimiston kanssa. Allekirjoitan aika monta paperia, vingutan luottokorttia ja päätteeksi lähden perhen kanssa lomalle. Lomalla sataa vettä. Aamusta iltaan vettä. Enemmän tai vähemmän. Loma huipentuu hurrikaanitasoiseen myrskyyn. Pidän pienintä kiinni kädestä ettei se lennä taivaan tuuliin. Kirjaimellisesti.




On pääsiäinen. Tättis täyttää yhdeksän ja aloitan uudeen duunin. Istun taas viikon koulutuksessa. Lakiteksti on vaihtunut käytäntöön. Kuuntelen loistavia puhujia ja aloitan tekemään uudenlaista työtä. Saan tehtäväksi käydä katsomassa sataa myyntikohdetta. Me kierretään taloja viikonloppuisin Fredden ja lasten kanssa. Arkisin virittelen markkinointia ja opettelen sopimusjuridiikkaa. Mitä kaavakkeita täytetään missäkin tilanteessa. Mahdollisisa lomakkeita on satoja ja ne tunnistetaan numero ja kirjain yhdistelmällä. Ihan peruskauppaan kuuluu kaavakkeet 21, 22A tai 22AD ja 22EF, 22D, 22E, 22GA, 22K, 35, 41D, CBB AP, CBB 18R, 89. Mahdollisesti myös 22B, 22J, 22S, 22U, 22T, 34, 35R, osa useampana kappaleena tilanteesta riippuen. Numerot ja kirjaimet vilistää silmissä. Yritän opetella mitä mikäkin kaavake pitää sisällään ja mitä niissä oikeastaan lukee.




Toukokuu


Martta sairastuu. Todennäköisin syy on rotanmyrkkyyn kuollut päästäinen. Ajan koiran aamuisin eläinsairaalaan ja haen illalla kotiin. Onneksi Martta on nuori ja vahva. Se on laiha ja näyttää surkealta. Toipuminen vie aikaa.

Uusi työ mahdollistaa sen että retkeilen lauman luokkien kanssa. Osallistun koulun tapahtumiin ja olen läsnä. Se ettei ole työaikoja on ihan mahtavaa. Viikonloppuisin olen näytöissä, kierrän taloja ja opiskelen, opiskelen, opiskelen. Arkisin opiskelen sitä sopimusjuridiikkaa, hinnoittelua, tarjouksen rakentamista, markkinointia, arkkitehtuuria ja kaikkea siltä väliltä. Opin virheistäni ja auton takakontissa kulkee pian mukana vessapaperirulla, muutama vesipullo, käsidesiä ja kumisaappaat.

Riitelen Kentsun erityisopen kanssa. Erityisopen mielestä Kentsu ei tarvitse erityistä tukea. Kukaan muu ei allekirjoita erityisopen mielipidettä. Sovitaan että palataan asiaan syksyllä. Nyt eletään vuoden toiseksiviimeistä päivää ja jannulla on edelleen IEP:nsä. Erityisopella on uusi työpaikka jossakin toisessa koulussa.

Viimeisenä viikonloppuna me ajetaan vuorten toisellepuolen, lämpöön viiniköynnösten keskelle.




Kesäkuu


On jannujen synttärit ja meidän hääpäivä. Suunnitelmat unelmien päivällisestä vaihtuvat yhteiseen iltaan perheen kanssa. Hyvä niin. Me ehdittiin niin kauan kahdestaan ilman lapsia ja kohta ehditään taas. Ne on kuitenkin niin vähän aikaa tässä – iholla.

Tättistä puree koira. Siitä alkaa tapahtumaketju joka vie meidän tyttären tuonelan porteille ja takaisin. Tytölle tilataan ranneke missä kerrotaan että sillä on vakava lääkeaine allergia. Tyttö purkaa kokemustaa pitkään terapeutille. Se on vihainen, sitä pelottaa. Se on vihainen mulle. Se on vihainen lääkärille. Se on vihainen sille koiralle. Me jutellaan lastenlääkärin kanssa. Me puhutaan psykologin kanssa. Viimeiset kouluviikot Tättis on kotona. Se on liian huonossa kunnossa mennäkseen kouluun. Koulutoverit muistaa sitä kirjein.





Heinäkuu


Meillä on maailman paras kesä. On kuuma. Me vietetään päivät uimarannalla tai uima-altaalla. Kun teen töitä kotona ne leikki pihalla naapuruston lasten kanssa. Meidän oma melukylä. Jokaisella äidillä on laatikollinen laastareita naarmuuntuneisiin polviin ja kyynärpäihin. Iltaisin istutaan notskilla aikuisten kanssa parantamassa maailmaa. Lapset juoksee pimeän tultua taskulamppujen kanssa. Tällaisista kesistä olen haaveillut. Tällaista kuvittelin että meillä olis. Sitten kun lapset vähän kasvaa.




Elokuu


Maailman paras kesä jatkuu. Välillä lauma kulkee mun mukana asiakkaissa. Yhtäkkiä mulla on taas ihan oikeasti töitä. Toisinaan ollaan rannalla ja uima-altaalla. Kotiseutumatkaillaan saaristossa ja itäisessä Washingtonissa. Enää kuukausi kesälomaa, ja mun mielestä se on ihan liian vähän.



Syyskuu


Aurinko hehkuu punaisena ja auton konepelti on tuhkan peittämä. Useammankin ystävän kesähuvila tai koti on vaarassa palaa metsäpalojen takia. Palokarttoja seurataan netissä tarkkaan ja se mikä jäi taakse jäi taakse. Alueelle ei enää päästetä siviilejä. Lopulta sade tuo siunauksen ja palot saadaan hallintaan. Yhdenkään meidän ystävän koti ei pala.

Koulu alkaa ja sen myötä elämästä löytyy taas enemmän takkuja. Läksyt itkettää. Opettaja on tyhmä ja opettajan mielestä lapsikin on kai aika hankala. Elämään mahtuu taas kyyneleitä enemmän kuin tarpeeksi. Me tutustutaan yökylpijään joka on tullut jäädäkseen ja siitä ettei lapsi halua mennä kouluun tulee arkipäivää. Alkaa koko syksyn kestävä seikkailu oppilaanohjaajan, erityisopen, koulupsykologin ja opettajan kanssa. Yllättäin ymmärrän että lapsi voi yksiselitteisesti kieltäytyä menemästä kouluun. Erityisope toteaa että he on viimein taineet saada tutustua siihen Tättikseen joka me tunnetaan kotona. Tättis saa osittaisen vapautuksen koululiikunnasta selvittämättömien erimielisyyksien takia, se on helpompaa kaikkien kannalta.

Jannut tykkää niitten opettajista, mutta Kentsu kaatuu ja saa aivotärähdyksen. Yllättäin ollaan tilanteessa jossa kaikki on pojalle taas vaikeaa. Sen lempiaine liikunta on pannassa ja yksinkertaiset matikantehtävät puhdas mahdottomuus. Me juostaan lastensairaalassa ja lastenlääkärissä. Kukaan ei enää ole sitä mieltä ettei poika tarvitse erityistä tukea. Pojan open kanssa jutellaan siitä mikä on aivotärähdystä mikä tavallista Kentsua. Aivotärähdys paranee, se todellinen Kentsu jää.




Lokakuu


Tasapainon hakeminen koulun kanssa jatkuu, tai siis Tättiksen opettajan. Mun sydän särkyy jokainen aamu kun lapsi kieltäytyy menemästä kouluun. Kuulen muilta vanhemmilta että muillakin neljäsluokkalaisilla on ollut vaikea syksy. Huokaisen helpotuksesta että Tättis on kuitenkin luokassa jossa se taitaa itse olla se suurin järjestyshäiriö. Olen luokassa viikoittain koska haluan olla lähellä. Haluan nähdä miten koulunkäynti menee ja haluan että lapsen opettaja tietää kuka minä olen. Jouluna saan Tättiksen opettajalta joulukortin ja kukan. Erityisopettaja sanoo mulle jokaisella tapaamiskerralla että meidän lapset on onnekkaita. Niillä on äiti joka on valmis tekemään mahdottomasta mahdollista. Äiti joka vaihtaa ammattia. Äiti joka on koulussa lapsen rinnalla. Äiti joka tarvittaessa potkii myös perseelle ja antaa lapsen epäonnistua.




Marraskuu


Heti kuun alussa Volvo siirtyy autosairaalaan. Se viettää siellä koko kuukauden ja oikeastaan seuraavankin. Fredde ajaa vuokra-autoilla, minä Fredden monsterilla. Heti ekaks työmatkalla mun perään ajetaan liikennevaloissa. Kaksi kolaria viikon sisään, enkä ekalla kerralla edes itse ollut autos sisäpuolella vaan ihailin tapahtumia auton vieressä. Fredden auto korjataan vajaassa viikossa, Volvon korjaaminen vie lopulta 7 viikkoa. En olisi ikinä uskonut että saattaisin ikävöidä autoa, mutta niin paljon kuin olenkin isoilla autoilla ajanut on Fredden autossa haasteensa. Sillä on pituutta pituuta 5,8 metriä, leveyttä 2 metriä, korkeutta 1,9 metriä ja painoa 3 200 kiloa. Kuorma-autokortti vaaditaan Suomessa ajoneuvoon joka painaa 3 500kg. Fredden auto ei siis ole erityisen näppärä ahtailla parkkipaikoilla tai pienissä pihoissa.

Koulunkäynti sujuu paremmin, mutta Tättiksellä on vaikeuksia ystävyyssuhteitten kanssa – tutusti. Kuun lopussa se lopulta taipuu siirtymään syksyllä uuteen kouluun, uusi alku ja silleen. Uudesta koulusta tulee ihan mahtava, parasta on se että se on jokaiselle lapselle ihan yhtä uusi. Toka parasta on se että mä voin kuistilta katsoa kun ne kävelee kouluun.




Joulukuu


Rakas joulukuu. Meillä on monia ihan parhaita hetkiä ja samalla joulun tuoma poikkeustila on raskasta niin lapsille kuin aikuisillekin. Kirjoitan postauksen lomauupumuksesta ja kahdessa päivässä teksi luetaan aika monta kertaan. Mukaan mahtuu niitäkin jotka on sitä mieltä ettei sovi narista, itsehän on lapsensa hankkinut. Niin, itsehän minä ja monella on varmasti vielä paljon haastavampaa kuin meillä. Tekee mieli sanoa rumasti takaisin, mutta jätän sanomatta sillä ei kukaan muu tiedä minkälaista on olla äiti meidän perheessä.

Kaivan laatikosta koulupsykologin lähettämän kirjekuoren. Tättiksellä olis tammikuussa uudelleenarviointi. Mietin mihin ihmeeseen kolme kokonaista vuotta on kadonnut. Viimeisenä koulupäivänä Tättiksen opettaja kuiskaa mulle että jos se hänestä yhtään riippuu niin tukitoimia ennemin lisätään kuin vähennetään jatkossa onhan tämä ensimmäinen syksy kun tytön haasteet ovat näkyneet koulussa melkein enemmän kuin kotona. Osa kaavakkeitten kysymyksistä on surkuhupaisia. Mietin että jollekin nekin on kuitenkin arkipäivää...




Tietääkö lapsesi missä on ulko-ovi – no joo.
Osaako lapsesi laskea kolmeen – tota osaa.
Saako lapsesi hallitsemattomia raivokohtauksia – saa.
Osaako lapsi odottaa vuoroaan – ei.
Kykeneekö lapsi tekemään kompromisseja – ei.
Onko lapsella univaikeuksia – on.
Onko lapsella vaikeuksia kommunikoida aikuisten kanssa – ei.

Fredde ostaa auton. Ei se mitään. Onhan edellisestä kerrasta jo aikaa. Tämän näkee varmasti avaruudesta asti. 




Blogisivulla on käyty hippasen alta miljoona kertaa. Elokuussa 2012 sivulla käytiin 2 139 kertaa. Elokuussa 2017 vastaava lukema oli 23 358.

Elämä on ihanaa. Kiitos tästä vuodesta. Onneksi uskalsin hypätä tuntemattomaan ja kokeilla vielä kertaalleen jotakin ihan uutta. Tänä vuonna mulla on ollut enemmän töitä kuin ikinä uskalsin toivoa. Lokakuussa yllätin itseni ja varmasti monen muunkin päätymällä toimistoni parhaitten suorittajien listalle. Ylitin omat tavoitteeni moneen kertaan.

Huomenna otetaan vastaan seuraava vuosi. Olkoon se yhtä ihana ja täysi kuin tämä mennyt vuosi on ollut.




keskiviikko 27. joulukuuta 2017

ihan paska mutsi

Lammen jää oli jäätynyt. 


Aina säännöllisesti syyllistyn siihen samaan harhaan kuin kaikki muutkin, katsomaan somesta minkälaista muiden elämä on. Miten tasapainoista, hauskaa ja ihanaa. Lasten riitely ei kantaudu someen laitetuista kuvista, sieltä näkyy vain ne ihanat hetket kun kaikilla on ihan saatanan hauskaa – anteeksi. Mulla on ystäväpiirissä useampikin ammattikotiäiti, sellaisia joilla on vain kouluikäisiä lapsia mutta erilaisista syistä elämän sisältö on edelleen kodista ja lapsista huolehtiminen. Osa niitä jotka ihan aidosti nauttivat lastensa kasvattamisesta. Niistä yhteisistä askarteluhetkistä, leipomisesta lasten kanssa ja pulkkamäestä. Olen aika kateellinen. En osaa. En jaksa. En halua.

Joulukirkossa oli niin rauhaisaa - not.


Toinen osa on niitä äitejä jotka kolmantena lomapäivänä googlailee sisäoppilaitoksia ja odottaa silmät kiiltäen että kello olisi riittävän paljon viinipullon korkkaamiseen. Alkoholisteja? Ei. Äitejä joille 24/7 samassa tilassa armaitten lapsukaisten kanssa on vaan liikaa. Alkoholisti tuskin avoimesti ilmoittaa odottavansa että saa kaataa itselleen liian paljon viiniä lasiin. Koska on selviytynyt taas yhdestä päivästä. Kesällä ne voi käskeä ulos. Talvella on pimeää, kylmää ja märkää.

Tättiksen lumiukko.


Lapset on nyt olleet joululomallaan kohta puolitoista viikkoa, ja meidän elämä on yhtä auvoista piparitaloa – not. Me ollaan itseasiassa pärjätty oikein hyvin. Talo on edelleen pystyssä ja rakkauttakin riittää. Joulu purkautui yhdellä sellaisena vipeltämisenä että lopulta anelin että se pelais vähän lisää Xboxia. Toinen itki ja kiukutteli, kolmas nyt ei juuri heilahda yhtään mistään. Ei edes siitä että mutsi huutaa niin että koira piiloutuu pöydän alle ja räkä lentää.

Mutta miksi äiti on niin vihainen? Kun se ei kestä. Se ei kestä sitä että joku roikkuu sen hihassa koko ajan. Pelataanko peliä? Eikö me pelattu jo ainakin 28 peliä? Haluatko piirtää? En. Tuutko rakentamaan. Mulla on töitä. Se ei kestä sitä että yksi viheltää, toinen laulaa ja kolmas kysyy viidettä sataa kertaa kumpi on parempi Herimione Granger vai Katniss Everdeen. Entä mikä on vähiten suosikkinäyttelijä? Kirjailija? Ohjaaja? TV-sarja. Mutsi huutaa että ihan vitun sama. Äiti ei ole vihainen. Äiti ei halua olla joululomalla. Äiti haaveilee lähtevänsä toimistolle, siellä ei varmaan olis ketään. Siellä olis ihan hiljaista ja kuulis omat ajatuksensa. Äiti laittaa kumpparit jalkaan, eikä vastaa kun kolme ääntä kysyy mihin mutsi on menossa ja voisko ehkä tulla mukaan. Ei voi. Tulla mukaan. Äiti haluaa mennä ihan yksin metsään, kannon nokkaan istumaan. Sitä ottaa päähän ettei matkaan sattunut muovipussia jolla istua kannon nokassa. Kaikki on lumista ja märkää. Sulais jo pois. Kun lammen toisella puolen iso seurue nauraa äiti miettii etteikö täälläkään saa olla rauhassa. Kouluraksan sirkkelin ääni ei häiritse, mutta jos sais olla hetken ilman yhtään ihmistä.

Martta on hyvää ja hiljaista seuraa. 


Lopulta se tulee takaisin sisään. Se hymyilee ja ja sanoo että pelataan vaan. Anteeksi että huusin – taas. Katsotaan vaikka yhdessä elokuva. Kyllä minä rakastan teitä ihan kamalasti.

Paska mutsi. Alle viikko koulun alkuun. 

Viereisessä puussa palokärki etsi evästä. Se oli ihan jees. 

lauantai 23. joulukuuta 2017

kaksi yötä jouluun

Marttanen mamman työpöydän alla.


Vuosi sitten moni asia oli ihan tosi, tosi toisin. Joulu tuli vähän – eikä niin vähääkään – puskista haastavan syksyn jälkeen ja itse kipuilin työsuhteen päättymisen ja jäähyväisten kanssa. Yhtäaikaa olin onnellinen siitä että olin tehnyt ratkaisun, toisaalta ikävöin työyhteisöä jo etukäteen. Olin uupunut. Lapset oli sairastaneet koko syksyn. Muistan etten ollut yhtään kokonaista viikkoa töissä, tai jos olin mulla oli ainakin muutamana päivänä lapsi mukana. Mulla oli jatkuvasti migreenejä, ramppasin lääkärissä selkäkivun takia ja napsin diapameja. Joulu tuli silloinkin, sillä joulu tulee kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi.

Leikitäänkö?


Tällä kertaa lauma jäi joululomalle jo perjantaina. Sunnuntain olin töissä. Maanantaina vedin laumaa perässäni töissä ja sillä aikaa kun palaveerasin klinikalla uuden koordinaattorin ja parin lääkärin kanssa muutamasta toimenpiteestä ja kuvantamisesta, selitin miksei Medicare korvaa PET-kuvantamista silloin kun potilaalla on sydänsarkoidoosi ja neuvoin korvaamaan PET-kuvantamisen tietokonetomografialla ja ultralla... Niin en koskaan luopunut siitä rakkaasta työyhteisöstä vaan sain sen moninverroin takaisin tällaisena vierailevana tähtenä. Sellaisena joka piipahtaa aina välillä ratkomassa ongelmia tai istuu tohtorien kanssa viiniravintolassa pilkkuun asti.

Keskiviikkona siirryin lomailemaan itsekin, tosin sillä tasolla kuin tällainen yksityisyrittäjä nyt voi lomailla. Markkinointimateriaalit piti saada eilen puoleenpäivään mennessä painoon ja juoksevat asiat hoitaa, mutta asiakkaita en ole tavannut sen enempää kuin käynyt toimistollakaan. Loma siis, siinä mittakaavassa kun lomailu on mahdollista.

Me ollaan katsottu elokuva päivässä tai kaksi parhaassa... Polar Express, The Grinch. The Elf, The Christmas Carol, Home Alone. Siinä sivussa ollaan puuhattu pullat pakkaseen, ruisleivät, joulutortut ja muut. En muista koska joulunalla olis ollut näin rentoa, rauhallista ja ihanaa.

Ruispalat paistuu hetkessä. Taikinan tekoon menee vähän pidempi tovi.


Jos lähtis vaikka Marttasen kanssa lenkille. Lykkäis joulupossun uuniin ja kääntäis graavin vielä kertaalleen painonsa alla. Jouluaamun hummerit on vielä kaupassa, mutta ehtiihän tuota vielä ja illalla kirkkoon kynttiläjumalanpalvelukseen.


Siinä ne lukee kirjojaan lämmmityslaitteen edustalla, joulukuusen katveessa. Kaksi yötä jouluun on. 


keskiviikko 20. joulukuuta 2017

hölmölästä - hei!

Tervetuloa hölmölään. Jokainen on törmännyt tarinoihin hölmöläisistä, siihen miten taloon kannetaan valoa ulkoa säkissä tai kuinka peittoa voi jatkaa yhdestä laidasta toiseen. Niin... meilläkin taidetaan elää vähän hölmölässä, vai miltäs tämä kuulostaa?

Meillä on kolme lasta. Yksi yhdeksänvuotias ja kaksi seitsemänvuotiasta. Se yhdeksänvuotias aloitti ensimmäisen lääkityksensä – rautalisän – joskus kahdenvuoden tietämissä. Selvä. Lapsi saa rautaaa ennen nukkumaanmenoa. Sitten tuli melatoniini, ahdistuslääkitys syömishäiriöön, nukahtamislääke... Joukkoon lisättiin kaksi poikaa ja pojille samoin melatoniinia, ahdistuslääkitystä, migreeninestolääkettä. Lääkelaatikko näyttää kieltämättä aika pelottavalta. Äitinä muistan mitä niille tarjoillaan ja kuinka paljon. Hiljaa kadehdin sitä äitiä joka sanoi ettei ole koskaan ntarvinnut lapselleen reseptilääkettä. Meidän lääkekaappi näyttää apteekin varastohyllyltä. Minä täydennän varastoja vakuutusyhtiön apteekista ja hurjimmillaan purtilot ei mahdu niille asetettuun paikkaan vaan ne laitetaan sinne ylivuotovarastoon odottamaan tilan vapautumista. Lähettäähän apteekki kerrallaan 90-päivän tarpeen.



Kaikkien kolmen lapsen lääkitystä säädetään tarpeen mukaan ja annostukset vaihtelee. Yhtä lääkettä ajetaan alas samalla kuin toisen annostusta nostetaan. Joskus mukana saattaa kulkea kipulääke tai vahvempi unilääke. Tarpeen mukaan. Tättiksellä on yhä rautalisä. Joskus enemmän, toisinaan vähemmän. Ferritiinitasosta riippuen. Hemoglobiinista meillä ei olla oltu kiinnostuneita enää vuosiin.

Monissa erityislapsiperheissä lääkkeet, lääkitykset ja annosten säätäminen ovat arkipäivää. Ei siinä mitään. Terveysvakuutusta valittaessa mua kiinnostaa eniten lääkekorvaukset. Mutta missä me tullaan hölmölään?

Aika monta vuotta olen laittanut lääkkeet illalla valmiiksi lapsille. Jos en ole ollut kotona olen laittanut ne samat lääkkeet valmiiksi paperille johon olen piirtänyt kolme ympyrää ja ympyröihin nimet; Tättis, Kentsu, Ollipolli. Aika monta kertaa olen unohtanut, lääkkeet ovat pyörineet kukaties minne tai koira on saanut migreenilääkityksen. Lapset ovat jääneet ilman lääkkeitä. Mä tulen kotiin ja Fredde sanoo ettei se tiedä mitä niille olis pitänyt antaa missäkin järjestyksessä ja mä lasken mielessäni puoliintumisaikoja. Hölmö.

Viime viikolla kävin apteekissa hakemassa täydennyksen Tättiksen uuteen lääkkeeseen ja huomasin siinä jonottaessani kauniin rivin edullisia viikkodosetteja. Dosetti eli lääkeannostelija mahdollistaa lääkkeiden annostelemisen etukäteen, yleensä viikoksi. Monessa mallissa on erikseen aamu, päivä ja iltalääkkeitten lokerot, meillä tosin vain iltaisin tarvitaan valmiiksi annosteltuja lääkkeitä. Nappasin mukaani kolme annostelijaa, sen halpamallin jossa on lokero jokaiselle viikonpäivälle. Tiskillä apteekkari sanoo että heillä on itseasiassa ihan vastaavia ilmaiseksi ja saan valkoisen, vaaleansinisen ja violetin annostelijan mukaani.

Elämän heleys on viikossa parantunut aika paljon. Jokainen lapsi poimii iltaisin oman lääeannostelijansa ja iltalääkerumbasta on tullut aivan järjettömän helppoa. Annostuksen vaihtuessa pidän huolta että annostelijassa on oikeat lääkkeet. Miksi ihmeessä en tajunnut tätä jo kolme vuotta sitten kun jannut siirtyivät nestemäisistä lääkkeistä pillereihin?


Hölmö!


sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Survival Game Called Joulu

Maanantai

Herään Oregonissa kauan ennen aamunkoittoa. Juon kupin kahvia ennen kuin tiskaan astiat ja asettelen ne kuivumaan kuivaustelineen miniatyyriversioon. Ennen seitsemää koko perhe on autossa. Me pysähdytään aamiaiselle matkalla ja ennen puoltapäivää lapset on koulussa. Koulun toimistossa koulupsykologi saartaa mut ja sanoo lähettävänsä mulle nivaskan papereita koska Tättiksen ope on pyytänyt uudelleenarviointia. Kotona mä heitän kotona pyykit koneeseen, puran kassit ja hyppään suihkuun. Tuntia myöhemmin lähden tapaamaan asiakkaan lainaneuvojaa.

Aamiaisella suomalaiskaupunki Astoriassa.


Illalla niihin joulubileistä parhaisiin. Matkalla juhliin pysähdytään kauppaan ostamaan terveyssiteitä ja tamponeja kodittomien naisten hyväntekeväisyyteen. Rachelillä on aina joku hyväntekeväisyys illan teemana. Selitän Tättikselle miksi terveyssiteet ja etenkin tamponit on osalle naisista luksusta. Tättiksellä on jo neljäs kerta mukana aikuisten juhlissa. Tänä vuonna meitä onnistaa ja mukana lähteneet kuusenkoristeet saavat paikkansa joulukuusessa. Ilta on hauska, mutta totuus on se että aamuun on aivan liian vähän aikaa.

Tättis sai bileissä tarjoilijan tehtävän.


Tiistai

Mulla on synttärit. Olen herännyt jo viiden jälkeen valmistelemaan asiakaspresentaatiota ja kun lauma seitsemän jälkeen valuu alakertaan, otan kuuliaisesti vastaan lahjoja ja onnitteluita. Tiputan lauman kouluun matkalla palaveriin. Palaverin jälkeen jään hengailemaan toimistolle.
Kun lauma tulee koulusta meillä on jo kiire. Tättiksellä on koulun joulukonsertti. Ilta menee konsertissa, me istutaan niin lähellä pianoa että kuulen Fredden kanssa lähinnä epävireisen pianon joka peittää alleen miltei kahdensadan lapsen laulun. Kotona skoolataan ja syödään kakkua.



Keskiviikko

Tapaan uudisrakennusvälittäjän aamukahvilla tiputettuani lauman bussille. Kymmeneksi majan kaupunkiin suominaisten kirjakahveille. Kaksi tuntia vierähtää turistessa.

Keskiviikkona oli mun vuoro kävellä naapuruston lapset bussille.


Kotona paketoin lasten joululahjat. Niitä on taas ihan liikaa. Niin on aina, kaikista hyvistä päätöksistä huolimatta. Lasten tultua kotiin keskityn taas presentaatioon, blogiin ja lopulta pyykkivuoren selvittelyyn. Sovin asiakkaitten kanssa tapaamisen sunnuntaiksi.

Torstai

Aamulla me viedään lasten kanssa opettajien ja kouluhenkilökunnan joululahjat ennen koulun alkua. Koululta ajan taas toimistolle. Tulostan presentaation ja sidon sen vehkeellä joka näyttää pelottavalta. Onneksi meillä on assari joka opettaa mua käyttämään laitetta. Etsin asiakkaille uutta kotia. Tapaan pikaisesti lounaalla ystävän tyttärineen ennen kuin palaan toimistolle.

Iltapäivällä ehdin ottamaan nokoset ennen kuin lähden asiakastapaamiseen. Olen kotona ennen puolta yhdeksää. Laitan lapsille päivällisen ja lasten jälkeen me syödään Fredden kanssa kahdestaan. Mua väsyttää ja nukahdan ennen kuin kerkeän edes aloittaa sen telkkarisarjan jota olisin halunnut katsoa.

Perjantai

Viimeinen koulupäivä. Kentsulla on lastensairaalassa lääkäriaika ennen kahdeksaa. Fredde hoitaa ne loput kaksi kouluun, ollaanhan me Kentsun kanssa lähdetty liikenteeseen jo ennen seitsemää. Ketsu myöhästyy koulusta koska me pysähdytään kahdestaan aamiaiselle matkalla kouluun. Koululta ajan toimistolle koulutukseen. Koulutuksen jälkeen säädän joulukorttien lähettämisen kanssa. Lataan asiakastiedot koneelle ja muokkaan niitä. Joulukortin tein valmiiksi jo edellisenä iltana.



Kahdelta pitää olla koululla. Lupasin avustaa Tättiksen luokassa. Erityisope tuo mulle sen nipun psykologin lähettämiä kaavakkeita. Kun koulupäivä päättyy lauma jää zumbaamaan ja mä käytän itselleni tarjoutuneen ylimääräisen tunnin viemällä asiakkaalle joululahjan ja käymällä ruokakaupassa.

Viiden jälkeen me ollaan kotona ja Fredde ajaa autotalliin mun tyhjentäessä kauppakasseja autosta. On pizzailta niin kuin perjantait yleensäkin.

Lauantai

Herään ennen yhtä siihen ettei Kentsu saa henkeä. Kiikutan sen ikkunan eteen kosteaan yöilmaan ja käyn alakerrassa hakemassa kortisonia. Viimeiseksi vielä piipusta avaavaa ja uusi yritys. Lapsi nukkuu. Minä valvon. Varttia myöhemmin sama toistuu ja kun tuntia myöhemmin tilanne on vielä samanlainen kannan pojan autoon ja lähden lastensairaalaan keskellä yötä. Me ollaan ensiavussa muutama tunti ja palataan paremmin hengittävän lapsen kanssa kotiin aamuneljältä.

Aamulla herään herätyskelloon. Meillä on Tättiksen kanssa kauan odotettu jouluseppeleentekokurssi. Syön nopeasti aamiaisen, neuvon Tättistä pukeutumaan lämpimästi, mennäänhän me hakemaan seppelemateriaalit ensin metsästä ennen varsinaista askartelua. Meillä oli ihana aamu ja kotiin tultiin tosi hienojen seppeleiden kanssa.



Kotona odottaa kuumeinen lapsi. Me katsotaan yläkerrassa elokuvaa sen jälkeen kun herään sohvalta päikkäreiltä. Illalla suunnittelen vielä kohteet sunnuntain asiakastapaamiseen.

Sunnuntai

Herään taas herätyskelloon. Tapaan asiakkaat yhdeksän jälkeen reilun 60 kilometrin päässä kotoa. Me kierretään kuusi kohdetta aamupäivän aikana asiakkaiden riidellessä siitä mitä he haluavat. Lopulta tipun asiakkaat aloituspisteeseen ja sanon laittavani myöhemmin sähköpostia laskelmien ja muutaman uuden vaihtarin kanssa.

Päivän saldo jotakuinkin 250km.


Ajan takaisin kotiin ja poimin Tättiksen kyytiin meidän kotikaupan edestä ja tällä kertaa matka suuntautuu 35 kilometriä meiltä pohjoiseen kummitytön balettiesitykseen. Pähkinänsärkijä on hellyttävä, mutta koska en ole syönyt edes aamiaista kaipaan syötävää. Kello on kuitenkin jo lähempänä kolmea iltapäivällä.

Kummityttö edessä vasemmalla.


Kotona syön myöhästyneen aamiaiseni ennen kuin ryhdyn taas töihin. Yläkerrassa on kuumeinen mies. Tättis näyttää huolestuttavan kalpealta ja koira on sitä mieltä että se on hylätty. Fredde on onneksi käynyt ruokakaupassa ja kaataa mulle mukillisen glögiä.


Huomenna on taas maanantai. Jouluun on viikko.


sunnuntai 10. joulukuuta 2017

elämä on täynnä yllätyksiä



Mun piti kirjoittaa meidän uudesta koulusta. Sit mun piti kirjoittaa yhdestä jos toisesta muustakin asiasta, mutta torstai muutti viikonlopun ja nyt kirjoitan pienessä pimeässä keittiössä katsoen kynttilän valossa aamunsarastusta viereisen vajan paanukaton vaihtelevissa väreissä. Taivas on vaaleanpunainen ja ikivihreät männyt muuttuvat vähitellen valon lisääntyessä mustista syvään tummanvihreään. Ne muut asiat tuntuvat kaukaisilta. Muut on vielä unessa, paitsi Martta. Martta joka pyörii jaloissa ja kerjää rapsutuksia. Tättis nukkuu olohuoneen ulosvedettävässä. Fredde ja Ollipolli ovat vallaneet makkarin pienen sängyn, ja minä jaoin yöni alkovissa Kentsun kainalossa.



Arki on kaukana, yhä korjaamolla nököttävä Volvo, täysi kalenteri ja ne uuteen kouluun littyvät jutut. Ulkona tuoksuu meri ja aurinko lämmitti iltapäivällä niin että takin saattoi huoletta hylätä naulakkoon. Lasten leikkiessä hiekassa me Fredden kanssa käveltiin ja seurattiin kymmeniä ja taas kymmeniä lainelautailijoita. Vastaantulijat nauroivat meidän ympärillä pyörivälle Martalle joka kantoi kokonaista halkoa mukanaan.



Jouluun on kaksi viikkoa, koulua jäljellä viisi päivää.

Niin se Volvo. Se on ollut korjaamolla marraskuun alkupäivistä. Sen jälkeen kun bensa-asemalla nuorimies arvioi autonsa koon sen verran väärin että nappasi mun autosta takakulman mukaansa. Mä olen ajellut Fredden autolla ja Fredde on ajellut erilaisilla vuokra-autoilla. Nyt autoparka on viimeinkin valmis, mutta Volvo vihelsi pelin poikki ja sanoi ettei autoa voi palauttaa asiakkaalle ennen kuin he ovat todenneet sen oikein korjatuksi ja turvalliseksi. Niinpä auto vietiin lavetilla maahantuojalle viimeviikolla. Korjauskulut ovat ylittäneet $20.000. Autoon on vaihdettu ainakin kaikki renkaat, vanne, takapuskuri, takaovi, takaluukku, takavalot, takapilari... kun katson tätä listaa mietin sitä nuortamiestä joka päätään raapien katsoi aiheuttamaansa vahinkoa ja totesi toivorikkaasti että eihän se onneksi pahalta näytä. No, siitä saattoi olla montaa mieltä.



Uusi koulu on tehnyt vaikutuksen. Tai, siis ei se rakennus, mutta ne ihmiset. Tapa jolla uutta koulua lähestytään, enemmän kuin vain uutena kouluna. Opetuksen painotus, on ympäristötietoisuudessa ja kestävässä kehityksessä ja kouluun saadaan jo olemassa olevan takana kasvavan metsän ja sen polkujen lisäksi oma kasvimaa, kierrätysjärjestelmä ja paljon muuta. Amerikkalaiseen tapaan koulua rakennetaan yhdessä yhteisön kanssa. Tättis hyppää perjantaina autoon täpinöissää kertoen että viidesluokkalaiset  on koko uuden koulun johtajia, onhan ne ne vanhimmat oppilaat ja vastaavat siten pienemmistään. Ollipolli on vaikuttunut hissistä ja Kentsu haluaa käydä lukemassa ääneen pikkuoppilaille. Äitinä mä olen aika vaikuttunut siitä että tavoite on että uuden koulun tarjoama kouluruoka poikkeaa siitä mitä koulupiirin muissa kouluissa tarjoillaan.




Kohta syödään aamiaista. Sen jälkeen lähdetään rannalle etsimään aarteita. Laskuveden jälkeensäjättämiä meduusoja, taskurapuja ja meritähtiä. Iltapäivällä kävellään keskustaan karkkikauppaan. Tättis halunnee mennä karuselliin ja illan hämärtyessä kävellään läheiseen pubiin päivälliselle. Arkeen palataan vasta huomenna. 


tiistai 5. joulukuuta 2017

jouluidylli lehden sivuilta



Kotona perheen lapset askartelevat yhdessä joulukoristeita valtavan ruokapöydän ääressä. Marmoroiduista lasipalloista tulee jokaisesta omanlaisensa ja kaikista yhtä kauniita. Pallot annetaan joululahjoiksi opettajille ja oman koulun tärkeille ihmisille. (askarteluohje sivulla 85) Perheen äidin mielestä on ollut tärkeää muistaa lasten kanssa työskenteleviä ihmisiä aina jouluisin, ja mieluiten jollakin ihan itse tehdyllä, persoonallisella lahjalla. Äiti muistaa senkin vuoden kun keitti itse kolmisenkymmentä pussillista vaniljaisia vaahtokarkkeja.

Avarassa valkoisessa keittiössä soivat joululaulut ja taustalla kuuluu lasten puheensorina. Perheen isä tekee sunnuntaisia puhdetöitään, kiinnittää äidille uutta pyyhetelinettä keittiösaarekkeeseen helpottamaan keittiöaskareita. Äiti leipoo ensimmäisen adventin kunniaksi korvapuusteja. Pulla on ulkosuomalaisessakin perheessä lasten herkkua.



On sunnuntai-iltapäivä, ensimmäinen adventti ja joulukuun alku. Hetken aikaa elämä on kuin suoraan aikakausilehden joulujutun sivuilta. Nämä ovat niitä hetkiä jotka laitetaan someen, kaikille näytille. Näissä hetkissä ei ole kyyneleitä tai riitaa. Kaikki on hyvin ja elämä pelkästään kaunista, onnellista ja jouluista. Näistä hetkistä pitää pitää kiinni. Niitäkin on, ihan jokaisella, ihan varmasti, jos ne huomaa.

Idyllillä on myös toinen puoli. Ollipollilla on migreeni. Se on maannut sohvalla pahoinvoivana monta tuntia, mutta jaksaa kuitenkin vääntäytyä tekemään omalle opettajalleen yhden joulupallon. Kentsu olisi mieluummin pelannut atomiinuksena tietokonepeliään mutta pienen pakon jälkeen toteaa kuitenkin että maalin levittäminen lasipallon sisään on aika kivaa, päättää tehdä toisenkin.  Tuntia myöhemmin keittiö on sivelty maalilla ja kimalteella, mutta pullantuoksu tekee siivoamisesta lähestyttävämpää. Askartelijat ovat kadonneet taivaan tuuliin.




Alkuperäinen idea oli koristella pallot lasiliimalla ja kimalteella. Aika nopeasti tultiin kuitenkin siihen lopputulokseen ettei kimalle liimautunut ja sitä oli enemmän mun naamassa ja meidän pöydällä kuin palloissa, eikä yksikään lapsista osannut tehdä tätä ilman vanhemman valtavaa panostusta, siis niin valtavaa että lapsen tehtäväksi jäi valita väri ja katsoa vierestä kun mutsi sotkee. Päivän pelastus oli mun joskus vuosia sitten seurakunnan äitikerhossa tekemä joulukoriste. Niihin samoihin lasipalloihin nkaadettiin sisään pieni määrä akryylivärejä ja pyöriteltiin palloa kunnes se oli kauttaaltaan maalattu. Loistava askartelu lasten kanssa tehtäväksi. Suurin osa maalista on pallon sisällä, eikä tahmaisten käsien kautta seinissä ja huonekaluissa. Lopputuloskin on kaunis. 


lauantai 2. joulukuuta 2017

kohtaamisia viikon varrelta

Washingtonin osavaltio taikataikinasta

Perjantaina vuodatin kyyneleitä koulun toimistossa ojentaessani koulusihteerille sen paperin jossa sanottiin että siirrymme syksyllä siihen uuteen kouluun. Sihteerilläkin tais olla roska silmässä, onhan meidän perhe kuitenkin ollut osa koulua keväällä viisi vuotta. Olen iltapäivän vapaaehtoisena Tättiksen luokassa. Joskus opetan matematiikkaa, tai siis annan tukiopetusta. Muutama viikko sitten otin kahdeksan lasta kerrallaan maalaamaan meidän osavaltion karttaan maantieteellisiä alueita, ylänköjä, alankoja ja vuoristoa. Luokkahuoneessa on ihanaa työskennellä lasten kanssa. Tällä viikolla vietän kaksi tuntia leikaten kahden ystävän kanssa paperia oikeaan kokoon. Samalla puhutaan politiikasta, elämästä ja lapsista, mietitään koska ehdittäis yhdelle lähipubiin.

Istun suomalaisten naisten kanssa aamukahvilla. Kuuntelen, puhun ja osallistun. Kuuntelen ja mietin että monet on ekspatteja, käymässä. Koti on kuitenkin Suomessa. Yritän muistaa, ja muistankin minkälaista se oli silloin joskus, silloin kun oltiin ihan alussa. Kerron miten yksinäistä oli ihan ensimmäisenä päivänä ja muut nyökkäävät. Mun koti on ollut täällä jo kauan. Kiitokseksi saatu rasiallinen Fazerin suklaata ilahduttaa, mutta muuten taidan olla aika jenkki. En koe itseäni suomalaiseksi, mietin olenko koskaan kokenut. Naiset on ihania.

Nauran kollegani kiitospäiväaterialle. Mies on kasvissyöjä ja me sovitaan että on parempi olla keskustelematta siitä että musta on moraalisesti ihan jees syödä kuolleita eläimiä. Mies on mulle tärkeä osa työyhteisöä, sen kanssa on mukavaa pallotella ajatuksia. Maksan kahvit ja lainaan yhtä powerpoint esitystä, muokatakseni siitä paremmin itselleni sopivan. Lähetän miehen tyttärelle Tättiksen vanhan Elsa-puvun. Miehellä on kaksi ihanaa lasta ja aviomies. Me puhutaan usein lapsista ja perhe-elämästä. Myöhemmin saan tekstarin jossa kolmevuotias leyhyttelee sinisessä unelmassaan.

Keskiviikkona tapaan lounaalla ystävän. Keski-ikäisen naimattoman naisen, joka tekee töitä lainaneuvojana. Nainen on oman uskonsa takia naimaton. Tapailee kyllä satunnaisesti puolisokandidaatteja, mutta yleensä homma tyssää siihen ettei seurustelun aikana  voi naisen mielestä mennä kädestäpitelyä pidemmälle. Harva mies on siihen valmis, etenkään päälle nelikymppisenä. Me puhutaan joulusuunnitelmista. Me puhutaan asiakkaista ja työstä. Hän kyselee Tättiksen kuulumisia, peruutinhan edellisen tapaamisen koska Tättiksen elämässä oli draamaa.  

Juttelen asiakkaitteni kanssa, nuoripari Montanasta. Tai... jos nyt ihan tarkkoja ollaan on mies kuitenkin mamu Kolumbiasta. Nuoret aikuiset etsivät ensimmäistä kotiaan. Budjetti on pieni, mutta ajatukset oivallisia. Etsitään kohdetta sieltä missä asuminen on vielä kohtuullisen hintaista. Kumpikin on korkeasti koulutettu ammattilainen ja pariskunnan ainoa "vamma" on ikä ja sen mukanaan tuoma taloudellinen rajallisuus. 

Haen meidän lapset jumpasta. Jumppaa vetää poikien hyvän ystävän äiti. Muslimi. Kerran jannut tuli kotiin ja oli ihan tohkeissaan, siellä hijabin – huivin - alla olikin ollut pitkät hiukset. Mua nauratti, niin nauratti poikien ystävän äitiäkin. Ei kuulemma ole ensimmäinen kerta kun sen lasten kaverit tuijottaa hämmentyneinä hijabin pudotessa kotona lattialle. Tättis rakastaa zumbatuntiaan, niin moni muukin. Farahin koreografiat on ihan mahtavia ja tekee mieli liittyä mukaan tanssimaan.

Hyppään Fredden autoon kun lähden hakemaan lapsia. Teen risteyksessä uukkarin ja avaan samalla oman ikkunani. Naapurin mies haluaa vaihtaa nopeat kuulumiset. Hän on taas muutaman viikon täällä, ennen kuin palaa takaisin itärannikolle. Perhe on Pakistanista, mutta toisin kuin valtaosa pakistanilaisista perhe ei ole muslimiperhe. Me puhutaan miehen kanssa koulujuttuja ja asuntoasioita. Mies haluaa ostaa sijoitusasunnon ja me ollaan etsitty sopivaa jo jonkin aikaa.

Kotiäiti
Ekspatti
Homo
Uskovainen
Köyhä
Muslimi
Pakistanilainen


Arjessani en lokeroi ihmisiä yhtään mihinkään, olenhan itsekin uskovainen, valkoinen, keski-ikäinen mamu. Moni kuitenkin lokeroi. 

Lasten koristelema.

torstai 30. marraskuuta 2017

kirje uudelta rehtorilta

Siinä se on, harjakorkeudessaan.

Meidän uusi koulu, se uusi koulu siellä meidän kotikadun päässä, on noussut harjakorkeuteensa. Vähän matkan päässä rakennetaan uutta yläkoulua ja sekin valmistuu juuri parahiksi, silloin kun Tättis siirtyy yläkouluun. Meidän lapset pääsee uuteen ja hienoon, uuteen ja odotettuun. Uusia kouluja on odotettu vuosia, niistä on äänestetty ja äänestykset hävitty kirvelevän monta kertaa, mutta nyt, nyt ne vihdoinkin saadaan.

Me ollaan tiedetty jo siitä aamusta kun koulurakennuspäätös oli vaaleissa viimeinkin mennyt läpi, että meidän lapset menee uusiin kouluihin, monen muun kohdalla tuleva syksyn koulunaloituspaikka varmistui vasta viime viikolla. Olettaisin että valtaosin ollaan ainakin kohtuullisen tyytyväisiä, mutta toki on niitäkin joita koulurajojen uudelleen vetäminen kohteli kaltoin. Yksi niistä on ollut Tättis.

Tunnen myötätuntoa niiden kohdalla jotka asuvat tuossa pienessä vihreässä pläntissä.
Meidän koulun alue on se likaisenkeltainen oikealla laidalla. Vanha koulu on sininen alue. 


Siis mitä. Justhan mä sanoin että tätä on odotettu. Niin sanoin niin, mutta Tättis. Tättis ei ole odottanut. Tättis on tavallaan tiennyt ja samalla päättänyt olla menemättä. Osin syy on meidän vanhempien. Päätettiinhän mekin alunperin ettei Tättis siirry uuteen kouluun, että pojat menee ja Tättis jää vanhaan. Puhuin siitä rehtorinkin kanssa keväällä ja sain lupauksen ettei sen tartte mennä. Niinpä se on saanut möllöttää siinä ajatusmaailmassa ettei uusi koulu liikauta sen maailmaa mitenkään.

Syksyn ja kesän aikana me ollaan seurattu koulurajojen vetämistä, uuden koulun kasvua – siis ihan fyysistä kasvua – ja oman lapsen koulunkäyntiä. Lopulta me vanhemmat tultiin johtopäätökseen ettei uusi ympäristö ehkä sittenkään olis ihan huono vaihtari. Vanha koulu muuttuu uusien oppilaitten myötä ja moni opettajistakin siirtynee tähän uuteen ja kauniiseen, vastavalmistuvaan opinahjoon. Ja sitten on ollut sekin ajatus että vois olla hyväkin harjoitella uutta koulua vuosi, ennen kuin joutuu siirtymään uuteen kouluun ja vielä aineopettaja vetoiseen systeemiin jossa jokainen oppitunti on eriluokassa yläkoulussa. Ehkä se iso muutos vois tuntua pienemmältä jos sitä pääsee harjoittelemaan. 

Tapasin uuden koulun tulevan rehtorin ensimmäistä kertaa kesäkuussa, olin vaikuttunut. Reksillä oli mukanaan 3- ja 5-vuotiaat lapset, aviopuoliso ja lasten isovanhemmat uuden koulun peruskiven muuraustilaisuudessa. Reksi puhui siitä miten opetussuunnitelmaa muokataan niin että osa oppimisesta tapahtuu ulkona, hyödyntäen koulua ympäröivää metsää, maastoa ja kasvillisuutta. 

Uusi rehtori, sen lapset ja vanhemmat.


Tänä syksynä me ollaan vanhempina työstetty asiaa. Yhdessä lasten kanssa ja keskenämme. Lopulta pojatkin valjastettiin mukaan lobbaamaan siskoa uuteen kouluun. Siihen uuteen kouluun joka on ihan vieressä, niin vieressä että meidän etuovelta voi seurata lasten koko koulumatkan. Koulumatkan johon ei liity yhtään kadunylitystä.

Mutta Tättis on pysynyt kannassaan; ei, en mene.

- Olisit samassa koulussa poikien kanssa?
- Ei me leikitä koulussa kuitenkaan.
- Suuri osa sun koulutovereista muuttaa uuteen kouluun?
- Kukaan mun kavereista ei muuta.
- Voisit kävellä kouluun.
- En halua.
- Uusi koulu olis hyvää harjoitusta uutta yläkoulua varten.
- Hmmm... en halua harjoitella.
- Erityisope tuntee uuden erityisopen ja on sitä mieltä että sun pitäis ainakin harkita siirtymistä.
- En halua. En harkitse. En, en en... EN.

Kunnes lapsi takkinsa käänsi. Ai miten? No, uuden koulun uusi rehtori laittoi perheille sähköpostia. Kertoi itsestään ja koulusta. Järjesti uuden koulun nimeämiskilpailun ja listasi tukun tilaisuuksia tutustua uuteen kouluun ja sen opettajiin alkaen ensi maanantaista. Lapsi lukee sähköpostia. Lapsi on hiljaa. Lopulta lapsi sanoo harkitsevansa uuteen kouluun menemistä.

Seuraavana päivänä lapsi on päättänyt mennä uuteen kouluun.




sunnuntai 26. marraskuuta 2017

tervetuloa takaisin joulu!



On sunnuntaiaamu. Tättis nukkuu – viimeinkin. Se on nukkunut taas huonosti viikkoja, herännyt kauan ennen auringon nousua ja lukenut sängyssä puolilleöin. Sen patja on ollut parkissa lattialla meidän sängyn vieressä. Tänään se nukkuu, miten tervetullutta meille kaikille. Keittössä kaksi jannua istuu keittiönsaarekkeen päällä ja rakentaa Tontun tuomaa legoa. Hymyilen niitten jutuille samalla kun luen päivän uutisia ja katselen meidän ihanaa joulukuusta sillä Kiitospäivän jälkeen alkaa joulu. Rakkaat joulukoristeen kaivetaan taas esiin autotallin uumenista ja asetellaan taas kerran tutuille paikoilleen. Asettelen joulukylän talot ja puut pumpuliselle lumelle ja annan lasten laittaa ihmiset kylään. Kuusen koristelee ensin lapset, myöhemmin siirrän rumimmat koristeet takapuolelle ja koristelen sen minne pienet kädet eivät vielä yletä. Kuusessa on muistoja, lasten tekemiä koristeita vuosien varrelta.



Tättis kirjoittaa pitkiä kirjeitä joulupukille. Minä vastaan joulupukin koukeroisella käsialalla ryppyiselle paperille. Joulupukista on tullut leikki. Tonttuperinnettäkin jatketaan koska sitä on kiva jatkaa, sillä se tuntuu kaikista hyvältä ja tärkeältä. Olen onnellinen että ne haluaa, en vielä ole valmis päästämään tästä irti, en tiedä olenko koskaan. 



Viimeiset kolme päivää meillä on vietetty juhlaa. Torstaina keitettiin, paistettiin ja syötiin. Tättis taitava, silppusi yrtit, lohkoi sipulit ja omenat. Teki taikinan persikkapiirakalle ja touhusi mun kanssa keittiössä monta tuntia ennen kuin kyllästyi. 



Perjantaina maailma rynni kauppojen alennusmyynnissä, mekin rynnittiin vähän muttei ostettu oikestaan yhtään mitään. Kunhan käytiin ihailemassa joulukoristeita. Neljä päivää on tuntunut pitkältä ajalta, onhan niihin mahtunut niin paljon, ystäviä ja yhdessäoloa perheen kanssa.




Sydän on täynnä, niin täynnä että se vähän pakahtuu. Se pakahtuu siitä kaikesta mitä meille on suotu, kiitollisuudesta ja rakkaudesta. Siitä että ollaan taas tässä, joulunajassa, lapset on taas vähän vanhempia, niitten kanssa on taas vähän kivempaa.  Tänään saan vielä olla tässä. Lähteä elokuviin lauman kanssa. Juoda ylimääräisen kupin kahvia. Huomenna on vasta huomenna.