keskiviikko 18. lokakuuta 2017

loma-aamuina

Ulkona sataa ja tuulee, se on se kiinanmyrsky, sisällä on lämmintä takkatulen ääressä, mutta valot vilkkuvat uhkaavasti. Tuuli natisuttaa talon rakenteita tunnelmallisesti. Fredde melkein heitti lähtiessä aggregaatin auton lavalle, tai eihän sitä siis mihinkään heitetä, sehän painaa aivan järjettömästi, mutta harkitsi siis hetken pakkaavansa sen mukaan. Onhan meillä onneksi kuitenkin se takka ja kynttilöitä, ja kyllä voileivillä ja karkilla elää oikein lokoisasti.



Fredde ja Tättis nukkuu vielä. Fredde sai yöllä allergisen ihottuman, pesuainejäämistä kai. Annoin sille ataraxia ja on oletettavaa ettei se ihan heti tuolta nouse. Miten se onkin että kun jättää allergialääkkeet kotiin, niitä tarvitaan ihan varmasti. Onneksi apteekista voi käydä hakemassa vähän miedompaa antihistamiinia ja kaupasta pesuaineen joka sopii miehen herkälle hipiälle. Tättis taas nukkuu aina pitkään, yökylpijä ja -kyöpeli, valvoo pikkutunneille lukien sängyssä kirjaa ja ottaa aamulla takaisin.



Jannut pelaa pädeillään takan edessä, samaa peliä yhdessä kahdelta eri laitteelta. Se on mun mielestä aina ollut jotenkin hauskaa että ne voi ja haluaa pelata yhdessä. Martta makoilee aamulenkin jäljiltä jaloissa ja mä juon kahvia kirjoittaessani. Heräsin Tättiksen herätyskelloon ja tuulen kolinaan hormissa. Oman herätyksen muistin illalla laittaa pois päältä, Tättiksen puhelimen unohdin. Vastasin muutamaan työmeiliin, onhan mulla asiakkaat jännän äärellä kun kaupantekotilaisuus on kulman takana ja viimeisiä viestejä vaihdellaan pankin ja escrown välillä. Välittäjien kesken sovitaan viimeisistä yksityiskohdistaa, kuten avaimista.



Eilen oli aurinkoista ja lämmintä ja sain ihania kuvia rannalta. Laumalla on täältä muistoja monelta vuodelta, onhan tämä talo se missä ollaan oltu useimmiten.  Se kerta kun Tättiksen hammas lohkesi leikeissä tai kuinka makkarin oven kahva jäi käteen ja pojat jäi huoneeseen lukkojen taakse. Uusin muisto tuli eilen kun kylpyammeen vesihana oli jämähtänyt suihkuasentoon ja amme piti täyttää suihkun alla vesisateessa. Vanhalla talolla on vanhan talon elkeet. Veikkaisin rakennusvuodeksi 1900-luvun ensimmäisiä vuosikymmeniä.


Myöhemmin kävellään keskustaan karkkikauppaan ja ehkä panimoon oluelle. Käydään ostamassa kalakaupasta muutama taskurapu ja tehdään niistä päivällinen. Tättikselle nakkeja, muille herkkuja. 


perjantai 13. lokakuuta 2017

tällä viikolla...

UW - University of Washington. Me käytiin museossa. 


Tällä viikolla on ollut jotenkin helpompaa. Kolmikko on käynyt koulua ilman että mun on jatkuvasti pitänyt reagoida jotenkin ja johonkin. Yksi seitsemänvee jopa hoitaa käytännössä itse omat läksynsäkin. Iltaisin on pimeää, mutta pihalta kuuluu silti lasten äänet. Koira nukkuu jaloissa ja me istutaan Fredden kanssa kumpikin omalla koneella. Fredde keittiössä, minä täällä olohuoneen perukoilla. Näköyhteys on kuitenkin tallella.

Burke Museum


Tällä viikolla on ollut jotenkin helpompaa, vaikka eilen makasin tiskialtaan alla korjaamassa tiskikonetta. Poistovesiletku oli tukossa ja niin kuin aika monta kertaa ennekin, avasin sen. Tänä aamuna Fredde puolestaan korjasi raiteiltaan pudonneen taitto-oven. Ennen töihin lähtöä totesin että ollaan me aika taitavia nykyään, tosta vaan korjataan tiskareita ja ovia.

Harjoittelevia arkeologeja ja paleontologeja


Tällä viikolla on ollut helpompaa enkä ole joutunut sovittelemaan havereita, onnettomuuksia tai sairaita lapsia työpäivään. Sen sijaan olen ollut loistavassa koulutuksessa, palaveerannut asiakkaiden ja pankkien kanssa, istunut kahvilassa suunnittelemassa asiakastapahtumaa ja tehnyt kahtena päivänä koulutushommia sairaalassa – koska on ollut helpompaa.

Ne ihan oikeat paleontologit työssään.


Tällä viikolla  on ollut jotenkin helpompaa ja olen ehtinyt tapaamaan ystäviä, juomaan kahveja, ja käymään kampaajalla. Olin mukana Tättiksen kouluretkellä yliopistolle, annoin luokassa matematiikan tukiopetusta ja opin jotakin itsekin. Lisäksi korjasin yhdessä koululaisten kanssa yhteiskuntatieteen kokeita. Kävin palauttamassa Tättiksen uudet nilkkurit kahden päivän käytön jälkeen kun niistä oli lähinnä raamit jäljellä. Sain tilalle toiset, en halunnut uusia samanlaisia. Pysähdyin silmälääkärinvastaanotolla ja varasin kaikille silmälääkärit. Lastensairaala soitti ja sain varattua Kentsulle seuranta-ajan aivotärähdyslääkäriin.



Tällä viikolla on ollut jotenkin helpompaa ja olen ollut enemmän ylpeä kuin huolestunut kolmikostani. Ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Lapseni opettaja kertoi että mun kullannuppu oli ainoa joka osasi laskea kuinka kauan on kulunut aikaa segregaation päättymisestä etelävaltioissa. Yksi lapsista sai kympin mantsankokeesta ja toinen erityiskehut tavaamisesta. Ketään ei kiusattu, kukaan ei joutunut tappeluun, ja kaikilla oli koulussa kivaa. 

Huomenna on lauantai. Ensi viikolla me lähdetään lomalle. Tällä viikolla on ollut jotenkin helpompaa, ehkä siksi että ihan kohta on loma. 

Ehkä vähän makeeta! Ihan oikea Tyrannosaurus Rexin kallo. 









keskiviikko 11. lokakuuta 2017

yläkerrassa pauhaa telkkari



Silloin kun työskentelen kotona istun olohuoneeseen rakennetussa työpisteessä. Selän takana on iso ikkuna etupihalle ja kadulle, vasemmalla puolella toinen ikkuna ja mun edessä avautuu näkymä niin olohuoneeseen kuin keittiöönkin. Oikealla on etuovi ja sen vieressä portaikko yläkertaan. Mutta miltä meillä kuulostaa?



Just nyt, kello on hippasen päälle kuusi ja kadulta kuuluu satunnaisesti ohitse ajavia autoja. Meidän talon jälkeen on tien päässä vielä kolmekymmentä taloa. Jos käännyn katsomaan tunnen miltei jokaisen selkäni takaa kulkevista autoista.  Yläkerrasta kantautuu telkkarin ääni lauman käyttäessä arki-illan ruutuaikaa loftin lattialla makoillen. Tiedän että Ollipolli pelaa pädillä. Keittiöstä kantautuu Fredden näppiksen tasainen naputus. Välillä sähköposti kilahtaa jonkun postilaatikkoon. Alakerran seinäkello tikittää ja jääkaappi pitää tasaista hurinaansa.



Päivisin kouluraksan kuorma-autot siivittävät työntekoa. Puutarhuri leikkaa nurmea ja ohitse kävelee niin kiinalaisia kuin intialaisia vanhempia pareja jutellen. Yhdeksän jälkeen eläkeläisryhmä tekee aamulenkkiään ja niistä kuuluu tasainen puheensorina. Läheiselle perhepäivähoitajalle tuodaan lapsia ja auton ovet läimähtävät kiinni. Lapset juoksevat. Naapurin lapset leikkivät pihalla, kuuluu naurua. Joskus joku itkee. UPSin ja postin autoissa on omat äänensä. Puutarhurin auto pitää omanlaistaan räminää. Tiskikone tekee työtään keittiössä ja yläkerrasta kantautuu pesukoneen ja kuivausrummun ääni. On hiljaista. Satunnaisesti palokärki naputtaa puuta etsiessään lounasta tai koira haukkuu jossakin kauempana.



Meillä on äänekkäintä myöhään illalla ja yöllä. Nukkumaan mennessä avaan makuuhuoneen ikkunan. Levitän lattialla patjalla nukkuvan lapsen päälle ylimääräisen peiton. Makaan sängyssä lukemassa kirjaa ja kuulen huuhkajan kutsuvan toista. Kymmenen jälkeen alkaa kojoottien aika ja lauma yhtyy yksittäisen kojootin metsästyskutsuun. Yön äänissä on jotakin taianomaista ja hetkittäin karmivaa. Kuulen kuinka kojoottilauma saa kiinni saaliinsa. Meteli yltyy hetkeksi ja sitten tulee hiljaisuus. Huuhkaja huhuilee uudestaan. Keväisin ilma täyttyy kuorosammakoitten laulusta. Sunnuntaisin kuulen miten naapuri rullaa roskikset ulos ja toisinaan miten karhu käy ratsaamassa ne vähän myöhemmin. Toisinaan ikkunasta kantautuu sisään puheensorinaa jonkun naapurin tulisijalta.



Satunnaisesti sisään kantautuu ylitselentävän pienkoneen tai helikopterin ääni. Isot koneet lentävät kauempaa, mutta läheinen laakso on suosittu paikka taitolentäjille ja ei ihan naapurustossa, mutta riittävän lähellä on koteja joiden pihassa on helikopterikenttä.


Miltä teidän kotona kuulostaa? Nappasin tämän haasteen koska ajattelin itse ettei meidän Amerikassa ehkä kuulosta kovin... noh, amerikkalaiselta. 

My Life in Spain - äänimaailmaa Gran Canarialla
Murehtija  - saksalaisia ääniä




lauantai 7. lokakuuta 2017

Napoleon Dynamite



Koulussa on kaksi liikunnanopettajaa. Toinen vaihtuu vuosittain kun ne on niitä ihania innostuneita vastavalmistuneita. Niitä jotka saa keikan vuodeksi ja siirtyvät vakihommaan jonnekin muualle seuraavana syksynä. Sit meillä on se amerikkalaisen liikunnanopettajan stereotyyppi toisena. Tällä miehellä on oma toimisto jumppasalin takana ja se on opettanut liikuntaa varmaan ainakin sata vuotta. Sillä on geelillä pystyyn liimattu harmaa tukka, päällä liian lyhkäset shortsit, tiedättehän sellaiset seiskytluvun jalkapallopökät, polvisukat ja lenkkarit. Yläosassa kirkkaanpunainen verkkaritakki ja kaulassa pilli. Vain hikinauha puuttuu. Selän takana miehen lempinimi on Napoleon Dynamite.

Napoleon Dynamiten toimistossa on aikuisen ihmisen kokoinen kuva miehen pojasta, öljyttynä, suihkurusketuksessa ja stringeissä, jossakin fitness kilpailussa. Niin lapset kuin aikuisetkin tietää siitä kuvasta joka tuntuu hyökkäävän päälle kun kävelee miehen toimistoon. Kait se saa olla siinä kun se kuitenkin on tavallaan urheilukuva. Jos mies ei ole toimistossa tai kentän laidalla, sen löytää Starbucksista sillä vesipullon sijasta sillä on kädessä aina pahvinen Starbucksin muki. Vanhempien vakoiluun perustuen mies käy siellä aina aamulla ja myös lounaalla, siis aina.

Napoleon Dynamite seisoo kentän laidalla ja puhaltaa pilliin. Kun joku yrittää sanoa sille jotakin, se puhaltaa pilliin uudestaan ja murahtaa. Se ei lue vanhempien lähettämiä sähköposteja joten kokeneemmat vanhemmat on jo oppineet että samaan meiliin on syytä laittaa myös luokanopettaja ja toimistosihteerit sillä Napoleon Dynamite ei ehkä huomaa että jalka kipsissä on vähän haastavaa juosta kentän ympäri.



Tämän miehen liikuntatunneilla juostaan. Kaikki juoksee. Kukaan ei saa kävellä. Tunnilla ei juoda vettä tai käydä vessassa. Yksi juoksee. Kaikki juoksee. Napoleon seisoo kentän laidalla ja puhaltaa pilliin. Kun on juostu potkitaan palloa tai ehkä tanssitaan jumppasalissa. Kun ollaan jumppasalissa Napoleon istuu toimistossaan ja puhaltaa aina välillä pilliin. Koska se tunnetusti ei lue sähköpostejaan eikä koulun koneilta pääse someen, oletan että se lukee päivän lehteä siellä toimistossaan, tuntisuunnitteluun sen aika ei ainakaan kulu.

Miehen taktiikka on tehokas. Kolmessa viikossa naapurin ekaluokkalainen on oppinut vihaamaan koululiikuntaa. Mun alakoulun jumppaopelta meni siihen kuitenkin useampi vuosi. Aina ennen Tättis sairastui mystisesti koululiikuntapäivinä. Sen jälkeen kun tiimin kanssa päätettiin ettei Tättis juokse on sairastuminen vähentynyt huomattavasti. Meidän lapsesta on yhtäkkiä tullut terve myös keskiviikkoisin ja perjantaisin. Juoksemisen sijasta Tättis kävelee.

Meidän lapsilla oli se kiva nuori liikunnanopettaja kahtena ensimmäisenä kouluvuotena. Sen jälkeen arpaonni on antanut niille Napoleon Dynamiten. Kahtena ekana vuonna ne oppi erilaisia ulkoleikkejä, hyppimään hyppynarua ja tekemään kaikkea liikunnallista ja kivaa.

Kaikki vanhemmat tietää Napoleonin. En ole vielä koskaan törmännyt lapseen joka miehestä tykkäisi. Toiset pärjää sen tunneilla paremmin kuin toiset. Vanhempien taktiikat vaihtelee. Huhu kertoo että ne lapset jotka käy miehen järjestämässä kuntopiirissä saa parempaa kohtelua, joten osa vanhemmista lähettää lapsensa kahdesti viikossa kiertämään piiriä miehen pillin säestyksellä. Toiset preppaa lapsiaan aamuisin bussipysäkillä, kertoo miten juoksua kannattaa rytmittää ja miten se onneksi kuitenkin kestää vain puoli tuntia päivästä. Kolmannet on vetänyt lapsensa kokonaan pois koululiikunnasta ja neljäs ryhmä toimittaa koululle lääkärintodistuksen jossa kerrotaan että lääketieteellisistä syistä lapsi saa itse rytmittää omaa jaksamistaan liikuntatunnin aikana.


Napoleon Dynamite on elävä vitsi ja samalla jotakin ihan hirvittävän surullista. Luulis että tänä päivänä koululiikunta olis kehittynyt niin että tavoittena olis kannustaa näitä pieniä ihmisiä aktiiviseen elämäntapaan sen sijaan että jokainen lapsi joka ei ole luonnostaan urheilullinen oppii ettei liikunta nyt vaan ole heitä varten. 


perjantai 6. lokakuuta 2017

kun koulussa takkuaa

Tättis valvoo aamutuimaan pikkukoululaisten turvallista koulutietä. 


Viikko on mennyt koulun kanssa säätäessä. Meillä on asiat hyvin, koulu tule vastaan ja on sitoutunut  ratkaisukeskeiseen lähestymistapaan – se on ihan valtavan iso asia, se meidän tiimi.

Tättis tulee maanantaina kotiin koulusta. Kiukuttelee aikansa ja saa lopulta kerrottua mikä mättää. Asiat tulee ulos yhtenä valtaisana ryöppynä, kuinka opettaja on takavarikoinut kynän ja kuinka sen mielestä Tättis tekee aina kaiken väärin ja kuinka välitunnillakin tulee vaan koko ajan riitaa kaikkien kanssa. Me mietitään ratkaisuja yhdessä. Miksi opettaja huomauttaa koko ajan kaikesta? Miksi kynä takavarikoitiin? Aikuisen vinkkelistä katsottuna opettajan toimintaa on helpompi ymmärtää, olenhan minä tämän lapsen äiti ja todistan ihan samanlaisia ongelmia myös kotona. Uutta on se että nämä asiat näkyvät näköjään nyt myös koulutyöskentelyssä toisin kuin aiempina vuosina.

Laitan sähköpostin opettajalle ja erityisopettajalle. Seuraavana päivänä juttelen erityisopen kanssa pitkään. Yhteispalaveri on sovittu heti keskiviikolle. Ennen palaveria osallistun luokkahuonetyöskentelyyn reilun tunnin antamalla matematiikan tukiopetusta ja ohjaamalla pienryhmää.

Aamulenkillä perjantaina


Luokalla on 29 lasta. Se on kymmenen enemmän kuin edellisenä vuonna. Luokkahuoneessa on meluisaa ja ahdasta, ja mulla on lapsi joka tarvitsee liikettä tilassa johon sitä ei kerta kaikkiaan mahdu. Tättis on myös tottunut saamaan enemmän huomiota opettajalta, mutta ymmärrettävästi sitäkin on tänä syksynä aiempaa vähemmän. Opettaja kertoo että Tättis keskittyy luokassa lähinnä säätämään. Nousee ylös hakeakseen nenäliinan. Nousee ylös mennäkseen teroittamaan kynää. Nousee ylös ottaakseen jotakin repustaan. Nousee ylös kysyäkseen jotakin opettajalta. Nousee ylös... Näen ongelman ja kysyn miten se on ajateltu ratkaista. Tättiksellä on ensimmäistä kertaa vanhemmanpolven opettaja, sellainen jolla on selkeä visio siitä miten luokkahuoneessa toimitaan. Ero edelliseen vuoteen on valtava. Ei pelkästään Tättikselle vaan kaikille. Tättis vaan sietää tilannetta keskimääräistä huonommin.

Erityisopettaja ottaa ekan kopin. Se sanoo muuttavansa erityisopetussuunnitelmaa niin, että Tättis pääsee pienryhmään päivittäin keskellä päivää. Ryhmään jossa voi puhua ja saa erityisopen huomion. Minä ehdotan luokkaan aktiivituolia ja opettaja ilmoittaa ettei se tykkää niistä. Kysyn tykkäiskö se siitä kuitenkin enemmän kuin ympäri luokkaa vaeltelevasta lapsesta? Tuoli kun tarjoaisi mahdollisuuden liikkeeseen ilman paikalta nousemista. Löydetään kompromissi, tasapainotyyny tuoliin ja kuminauhat tuolinjalkoihin. Tättis saa myös luvan siirtyä työskentelemään yksin halutessaan. Pulpetit kun on kuuden ryhmissä ja jo se saattaa välillä olla prinsessalle kohtuuton vaatimus.

Tilannetta jäädään seuraamaan liikennevalojärjestelmällä. Opettaja merkkaa neidin päivyriin miten päivä on mennyt ja opettajan merkinnän alle Tättis värittää itse oman valonsa. Mä käyn jatkossakin luokassa kerran viikossa auttamamassa ja pääsen samalla seuraamaan miten luokassa sujuu.

Pubissa on illalla tunnelmallista. Monessa pöydässä istuu tuttuja. 



Kun torstai-iltana istun lasillisella muutaman muun äidin kanssa on kaikilla sama viesti. Neljännen luokan alkaminen on ollut kaikilla odotettua haastavampaa. Ryhmät on suuria ja tapa opiskella ja opettaa on selkeästi toisenlainen kuin edellisinä vuosina. Vaikka retkiä on paljon ja luokissa tehdään yhdessä asioita, ei aikaa leikille enää ole ja se näkyy jokaisen kotona. Yhtäkkiä koulussa tehdäänkin töitä – aikuisten oikeesti. 

Syysaamu kutittelee kirpeänä nenänpäätä aurinkoisella metsäpolulla kun me Martan kanssa haistellaan syksyisen maan voimakasta tuoksua. Maahan on pudonnut ampiaispesä, tikka etsii termiittejä jossakin lähistöllä ja joskus aiemmin samaa polkua on kulkenut ratsukko tuoreista kavionjäljistä päätellen. Jossakin kauempana moottorisaha kaataa ison puun. On perjantaiaamu.

Me löydettiin ampiaispesän jämät.



tiistai 3. lokakuuta 2017

toteutuivatko nuoruuden haaveet?



Autoa ajaessa tulee yleensä hyviä ideoita. Usein ne hyvät ideat katoaa päivän mittaan jonnekin taivaan tuuliin tai vaihtoehtoisesti siinä vaiheessa kun lättää takapuolensa tähän koneen edessä olevaan tuoliin se aamuisen ajomatkan idea on ehtinyt haalistumaan eikä enää ole aavistustakaan miten jutusta saisi mitenkään toimivan, saati mielenkiintoisen vaikka se vielä aamusta tuntui niin herkulliselta. Tänään vedin melkein tiensivuun kirjoittakseni idean muistilehtiöön ja vannoin itselleni että kirjoitan siitä jahka ehdin kotiin.

Ehdin lopulta kotiin toista tuntia myöhemmin kuin olin ajatellut jäätyäni juttelemaan pitkäksi toviksi erityisopen kanssa Tättiksen tilanteesta huomista palaveria ajatellen. Laitoin Kentsulle ja itselleni lounaan ja nukahdin lopulta elokuvan eteen sen sijaan että olisin kirjoittanut. Unohdin että Tättiksellä oli partio ja jätin seitsemänvuotiaan Ollipollin kävelemään yksin kotiin bussipysäkiltä. Myöhemmin ajoin hakemaan Tättistä kouluta puoli tuntia etuajassa. Lopulta istuin kuitenkin koneen ääreen kirjoittamaan ja aamuinen ajatus tuntui kerrankin edelleen kirjoittamisen arvoiselta.


Oletko koskaan miettinyt mitä sille nuorelle aikuiselle jolla oli mielessään suunnitelma kävi? Toteutuiko se ja elät nyt sitä elämää, jota ajattelitkin? Tiedäthän, teet töitä lääkärinä ja olet kahden lapsen vanhempi, naimisissa Prinssi tai Prinsessa Rohkean kanssa. Vai käännyitkö jossakin tienhaarassa toiseen suuntaan ja eksyit siltä polulta? Ehkä unelmien sankari osoittautui sittenkin sammakoksi tai menehtyi taistelussa suurta lohikäärmettä vastaan aivan liian varhain. Entä lapset? Niitä ei ehkä tullutkaan tai tuli sittenkin tuplittain.

En puhu nyt lapsuudenhaaveista, siitä miten halusit aina lakasin-lakasinkoneenkuljettajaksi, lääkäriksi tai nuohoojaksi, vaan niistä melkein aikuisen haaveista, niistä joissa oli jo realismia mukana. Niistä jotka olisivat voineet toteutua, ehkä toteutuivatkin. Ehkä ne toteutuivat ja aika haalisti ne, tai sitten ne eivät koskaan tulleet todeksi.

Entä minkälaisin ajatuksin se sama nuori katsoisi nykyistä todellisuutta, sitä minkälaiseksi elämä lopulta muotoutui. Olisiko hän ollut tyytyväinen vai kenties pettynyt? Olisitko hänen silmissään ollut rohkea vai jouduitko ehkä tyytymään olosuhteiden pakosta paljon vähempään?



Musta piti tulla lastentarhanopettaja. Melkein tulikin. Niin melkein, että oikeastaan voisi tulla vieläkin. Pääsin lastentarhanopettajaopistoon ensiyrittämällä, kävin koulua melkein ne täydet kolme vuotta ja sitten lopetin leikin kesken. Musta piti tulla lastentarhanopettaja ja mennä naimisiin silloisen poikaystäväni kanssa. Poikaystävästä taas piti tulla poliisi ja tulikin. Meidän ajatus oli muuttaa yhdessä Ahvenanmaalle pieneen punaiseen taloon ja elää lopulya onnellisena elämän loppuun asti. Lastentarhanopettaja ja poliisi, kaksi lasta, koira ja takkatuli. Toisin kävi.

Poikaystävä vaihtui matkan varrella uuteen ja välivuosien aikainen työnantaja teki tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä kun mulle tarjottiin myymäläpäällikön äitiyslomasijaisuutta reilu parikymppisenä. Silloinen poikaystävä valmistui poliisiksi, meni naimisiin, vaihtoi ammattia ja erosi.

Mutta miltä tämä näyttäisi sen nuoren silmissä. Elämä Yhdysvaltain länsirannikolla. Toisen maan kansalaisuus, työ kiinteistövälittäjänä, kolme lasta ja Martta. Kolme lasta halusin jo silloin, mutta kaksosista en osannut edes unelmoida. Sitäkään en osannut ajatella etteivät lapset ehkä olekaan itsestäänselvyys saati että ne olis vielä erityisiäkin.


Jos olisin saanut eteen tämän päivän ranskalaisina viivoina, olisin hengästynyt ja varmasti peruuttanut. Sanonut ettei musta ole muuttamaan maailman toiselle puolen, että mä halusin vaan sellaisen ihan tavallisen, keskiluokkaisen elämän. Olisin varmasti sanonut etten osaa enkä tahdo, enhän aikanaan uskaltanut edes lähteä vaihto-oppilaaksi. Toisaalta olisin varmasti ollut tyytyväinen jos olisin päässyt kurkistamaan omaan arkeeni, halusinhan aina kuitenkin juuri tätä, perheen, lapsia ja rakkautta. En nähnyt sitä silloin tällaisena, mutta loppupeleissä sisältö on sama vaikka toteutus jonninverran toisenlainen. Haave Ahvenanmaastakin pitää kuitenkin sisällään seikkailun, olenhan kuitenkin kotoisin Etelä-Helsingistä.


Miten sinun nykyisyytesi vastaa nuoruuden haavekuvia ja suunnitelmia?







keskiviikko 27. syyskuuta 2017

sählinkiä - taas kerran



Maanantai alkoi kuten maanantaiaamut yleensäkin. Herätyskello soi taas vähän turhan aikaisin ja kun lopulta vääntäydyin ylös sängystä sain käytännössä puskea rautakangella kolmikon pois omistaan. Pakkailin eväitä ja laitoin laumalle munakokkelia kalkkunamakkaroitten kanssa. Olin menossa toimistoon ja jätin lauman lopettelemaan omaa aamiaistaan lähtiessäni yläkertaan suihkuun. Lopulta oltiin taas maanantaisesti myöhässä, Kentsu yritti lähteä paljain jaloin, Ollipolli unohti taas kerran silmälasinsa, mikä on oikeastaan aika uskomatonta lapselta joka ihan aikuisten oikeesti tarvitsee lasejaan,  ja Tättiksen reppu nökötti keittiössä rinsessan odottaessa muita jo kadulla. Meidän ryhmä liittyi naapureihin ja me lähdettiin bussipysäkille. Näin me mennään miltei jokaisena aamuna, joskus kaikilla on jo heti alkuun tarvitut tarvikkeet matkassa, useimmiten jotakin puuttuu ja kadulta juostaan takaisin sisälle ainakin muutamaan kertaan.

Aikuiset kulkee edellä jutellen. Lapset pulputtaa omiaan meidän takana Martta juoksee kahden ryhmän väliä. Välillä joku aikuisista kääntyy hoputtamaan perässä tulevaa lapsilaumaa. Viimeinen ryhmä liittyy seurueeseen puolivälissä matkaa ja kun käännyn taaksepäin hoputtamaan aamuisia lapsia näen miten yksi pojista juoksee toisen edestä ja seuraavaksi Kentsu lentää betonikäytävään ohimo edellä, ehtimättä laittaa käsiä pään ja kasvojen suojaksi. Kaikki pysähtyy. Juoksen maassa makaavan lapsen luokse joka onneksi parahtaa itkuun, tässä kohdassa paljon ääntä on se parempi vaihtoehto. Poika kääntyy selälleen ja näen naarmun ohimossa. Kehoitan muita jatkamaan matkaa, pyydän Martan vierelle ja jään katsomaan pojan vointia. Se nousee ylös ja seisoo jaloillaan. Lopulta me jatketaan matkaa bussipysäkille kyynelten tauottua. Kyllä mä mietin että mennäänkö vai ei ja kun Fredde ajaa ohitse pysäytän sen ja näytän jannun naarmua. Kotona laitan opettajalle sähköpostia kertoen aamun tapahtumista. Pyydän soittamaan jos mies valittaa päänsärkyä tai vaikuttaa huonovointiselta.

Kun puhelin pärähtää soimaan palaverissa ja näen näytöllä koulun puhelinnumeron vastaan välittömästi. Palaan hetkeä myöhemmin neukkariin, pakkaan tavarani ja sanon joutuvani lähtemään. Autosta soitan lastenlääkäriasemalle. Kouluterveydenhoitajan huoneessa, verhon takana lepää laverilla pieni kalpea mies. Terveydenhoitaja ojentaa mulle repun ja kysyy olenko soittanut lääkäriin, vastaan että me ollaan menossa sinne suoraan koulusta. Jos päätä ei särje seuraavana aamuna, voi mennä kouluun... päätä kuitenkin särkee, ja kun jannun päätä särkee edelleen keskiviikkona soitan uudestaan lääkäriin. Juttelen sairaanhoitajan kanssa ja tuntia myöhemmin me ollaan uudestaan lääkärissä. Uudet neurologiset testit, meidän oma tuttu lääkäri ja edessä tiukka aivolepo. Jannu itse on ihan tyytyväinen siihen että läksyt saa suosiolla unohtaa ja ehkä siitäkin ettei kouluun ole asiaa vielä moneen päivään. Hankalampaa on se ettei myöskään saa lukea, pelata, piirtää tai katsoa telkkaria. Kun me kävellään ulos lääkäriasemalta meillä on kourassa myös lähete lastensairaalan aivotärähdysklinikalle.  




Mä aina välillä mietin että kai muissakin perheissä on tällaista, vai onko? Tuntuuko musta vaan että välillä nää meidän systeemit on semisti uskomattomia. Keväällä Tättis poissa koulusta useamman viikon allergisen reaktion takia, ja nyt heti koulujen alettua Kentsulla aivotärähdys, kouluun paluu – ehkä ensi viikolla, ehkä ei. Toissakeväänä yksi kävi koulua pyörätuolissa. 



sunnuntai 24. syyskuuta 2017

mitä jos en tulekaan kotiin?



Mikä sua painaa kulta? Mä näen ja kuulen että joku on hätänä, onko se se että te ootte menossa hoitoon illalla? – Ei, se on kivaa. - No mutta, mikä sitten? Se että jäätte yöksi? Ei tarvitse jäädä. Voitte tulla kotiin kun me tullaan, ja itseasiassa sä voit tulla kotiin jo aiemmin, olla kahdestaan Martan kanssa jos haluat... Lopulta se saa sanotuksi että sitä pelottaa että jos meille tapahtuu jotakin. Että jos me ei tullakaan takaisin kotiin.



Katson Freddeä ja se tietää mitä mä ajattelen. Me ollaan menossa illalla stadionkonserttiin. Tapahtumaan, jossa 60.000 ihmistä on pakkautunut yhteen paikkaan, tilaisuuteen joka saa mut aktiivisesti puskemaan taka-alalle ajatuksen mahdollisesta terrori-iskusta. Onhan sen todennäköisyys varmasti pieni ja turvajärjestelyt epäilemättä massiiviset, mutta tänä päivänä täytyy olla aika kylmähermoinen jos ei iskun mahdollisuus edes käväise mielessä. Mitä vastaan lapselle? Mitä sanon, kun en voi sanoa ettei missään tapauksessa mitään voi tietenkään tapahtua. Mitä sanon kun itseänikin mietityttää...



Terrorismia suurempi todennäköisyys on joutua liikenneonnettomuuteen, tukehtua päivälliseensä, kompastua portaissa, saada sairaskohtaus tai että se suuri järistys tulee just nyt, eikä lapsi edes osaa ajatella niitä asioita joita minä mielessäni pallottelen. Lapsen pelko on epämääräisempää ja se on aina ollut siellä. Se oli siellä jo silloin kun irtisanoin itseni sairaalatyöstä Tättiksen istuessa terapiassa miettien maanjäristyksiä ja liikenneonnettomuuksia.



Vastaan lapselle että teen kaikkeni jotta me tullaan ehjänä kappaleena takaisin. Se riittää ja lapsi hymyilee taas. Lähtiessä ojennan naapurille muun mukana kirjekuoren hätätilanteita varten. Sen sisältä löytyy meidän juristin yhteystiedot, testamentin toimeenpanija joka toki on itsekin samaisessa konsertissa ja lisäksi lasten varahuoltajien puhelinnumerot. En jätä tietoja koska pelkään kuolevani, vaan koska naapurin on helpompaa edetä jos tietää kenelle soittaa - jos jotakin kuitenkin tapahtuisi. 

Stadionille on tarkat säännöt siitä mitä ja miten saa tuoda mukaan. Mulla on taskussa luottokorttikotelo jossa luottokortin lisäksi ajokortti ja terveysvakuutuskortti, on autonavaimet ja puhelin. Ei muuta. Menen sisään turvatarkastuksen läpi. Fredden kohdalla metallinpaljastin piippaa ja se joutuu sivuun. Shortsien napit. En valita vaan olen iloinen. Poliiseja on kaikkialla, niin stadionin ulko- kuin sisäpuolellakin. Kadulla mies huutaa megafoniin pelastusta. Maailman loppu on ovella, mutta Jeesus pelastaa.




Me kivetään piippuhyllylle. Toiseksi viimeiseen riviin ja ajattelen että todennäköisesti pommi räjähtäisi jossakin alempana. Todennäköisesti me oltais ihan turvassa jos vaan maltettais odottaa että kaikki muut poistuu ensin ja vältettäis paniikki. Samoin maanjäristyksessä. Stadion on rakennettu kestämään melko massiivisiakin järistyksiä ja rakennusvaiheessa se läpäisi tositestin ja 6.8 richterin järistyksen vaurioitta. Mietin että kotiin joutuis kävelemään. Onneksi on hyvät kengät jalassa. Megafoniin huutavan Jeesukset kuuluu piippuhyllylle asti.



Konsertti alkaa ja musiikki valaistuksineen imaisee mukaansa. Huikea elämys. Bändi soittaa ja me ollaan kaikki yhdessä, ne teinit siinä vieressä ja äidit tyttärineen edessä. Omien ystävien kanssa vaihdetaan tekstarein ja somen kautta lokaatioita, moni tuttu on yhtäaikaa lähellä ja kaukana. Viistossa meidän takana musliminainen jammaa ja mun tekee mieli ottaa siitä kuva. Ei siksi etteikö musliminaiset jammais, jammaahan meidän lasten zumbaope Farahkin maastokuvioisissa housuissaan, mutta herättääkseni huomion taas siihen tosiasiaan että valtaosa muslimeista on ihan tavallisia ihmisiä, ihmisiä jotka rakastaa samaa bändiä kuin minä ja laulaa mukana niin kovaa kuin ääntä lähtee. Toivon että kaikki muutkin näkis ja että ne pystyis näkemään. Stadionin valot syttyy hetkeksi ja bändillä on puheenvuoro, ne tavalliset kuinka Seattle on ihan paras stadi, onhan se Pearl Jamin ja Soundgardenin koti ja sit muutama sana joka sivuaa niitä mun ajatuksia ja taakse työnnettyjä pelkoja. Kuinka tässä monesti nykyään käsittämättömässä maailmassa on mahtavaa nähdä miten musiikki edelleen kokoaa ihmiset yhteen. Pahiksia on lopulta kuitenkin aika harvassa, ne vaan pitää itsestään niin kovaa ääntä.




Tättis haluaa mennä kotiin. Fredde avaa sille oven etänä ja kytkee hälytyksen pois päältä. Kamerasta me nähdään että tyttö tulee sisään ja järjestelmä kertoo että se lukitsi oven itse. Fredde laittaa hälyttimen takaisin päälle ja yläkertaan valot ettei toisen tartte pimeässä kulkea. Nykäisen Freddeä hihasta, lähdettäiskö? Konsertin loputtua stadionilta kotiin pääsemiseen menee epäilemättä jokunen tunti kun kymmenet tuhannet ihmiset yrittää päästä yhtäaikaa pois ja jätän mieluummin muutaman vikan biisin väliin ja pääsen pois stadionilta ennen kaaosta. Me kävellään stadionin tyhjillä käytävillä, selviämisasemalla on muutama asiakas mutta tunnelma on rauhaisa. Avoimesta ovesta näkyy tanssiva superstara.






Kotona Tättis nukkuu Martta kainalossa meidän sängyssä ja me haetaan jannut naapurista omiin sänkyihinsä. Meillä oli ihana ilta.


perjantai 22. syyskuuta 2017

tyylien ihanaa sekamelskaa



Seison metsäpolulla puutarhaleikkureitteni kanssa. Martta syö karhunvatukoita suoraan puskasta ja mä leikkelen niitä samaisten karhunvatukoitten oksia jotka yrittävät parhaansa mukaan kasvaa polun umpeen. Osa oksista on jo useamman sormen vahvuisia ja muistuttavat mua Prinsessa Ruususen umpeen kasvaneesta linnasta, ruusuista joiden läpi ei kukaan päässyt. Kuulen miten risteävää polkua pitkin lähestyy naisen ääni. Kuulostaa siltä että niitä on kaksi, ehkä ratsastajia jotka juttelee keskenään. Äänten lähestyessä naisen ääni sanoo: ”Let’s be really big and loud! Here we are! We’re coming, we’re loud! We are almost there!” - tajuan että sillä toisella polulla kulkijat luulevat mua ja Marttaa karhuksi. Huikkaan puskastani etten ole karhu ja astun esiin. Polulla on nainen - vain yksi - ja sen koira, ja se huokaa helpottuneena karhun paljastuessa toiseksi koiran kanssa kulkijaksi.

Poimin lapsilta sen ensimmäisen syysnuhan. Eilen nukahdin sohvalle kolmen aikaan ja havahduin lopulta kuudelta siihen että Fredde oli kotona ja pojat XBoxin edessä varmaan kolmatta tuntia. Puoliysiltä vetäydyin laumani kanssa yläkertaan ja seuraavan kerran havahduin kuuden jälkeen. Uni on paras lääke, tänään meni jo paremmin vaikka jätin iltamenon tänäänkin väliin, olishan niitä ollut taas kaksin kappalein. Sen sijaan lykkäsin metsästä tultuani padan uuniin ja alakerrassa leijuu herkullinen tuoksu. Syksyn ensimmäinen luomulihapata.

Jäin miettimään Ranskan Helenan kirjoitusta tyylistä ja pukeutumisesta. Ranskalainen nainen poikkeaa amerikkalaisesta sisarestaan, ja jopa amerikassa asuva ranskalainen nainen eroaa selkeästi Helenan kokemuksesta.  

Miltä näyttää amerikkalaisen, tai täällä asuvan naisen arkityyli? No tota, en tosiaan tiedä. Ensinnäkin 50 osavaltioon mahtuu aika montaa tyyliä ja toiseksi noin tsiljoona kansallisuutta. Jokaisen kansallisuuden mukana, sen kyseisen kansallisuuden mukanaan tuomat tyylivivahteet. Jo pelkästään Seattlen alueella on niin monta erilaista tyyliä, ettei mitenkään ole mahdollista sanoa mikä on sellainen tavallinen arkityyli, eikä tarvitse mennä kuin vuorten ylitse itään, niin tyyli on taas aivan toisenlainen kuin täällä meillä.

Mutta tänään katsoin aamupalaverissa mitä kullakin oli päällään. Mulla kokopellavainen munakoisonvärinen housupuku. Väljät pellavahousut ja niitten päällä samanvärinen tunika, jalassa mustat kiiltonahkaiset herrainkengät. Naapurilla silkkinen epäsymmetrisesti leikattu värikäs intialainen tunika ja mustat silkkihousut. Jalassa mustat Mary Janet. Vastapäätä nuorempi nainen mustissa farkuissa, hyvin istuvassa beigessä villapoolossa ja korkonilkkureissa. Assarilla harmaat suorat housut ja sininen kauluspaita. Jalassaan loaferit. Neljä naista, neljä tyyliä, jokaisella omansa.

Mun työvaatteet on pitkälti yhdestä kaupasta Bryn Walkerilta


Bussipysäkillä – noin keskimäärin - intialaisilla on pyjamahousut, toppatakki ja varvastossut. Meillä persikoilla useimmiten legginsit, paita ja toppaliivi. Jalassa tennarit. Kiinalaisilla mustat suorat housut, villapaita, popliinitakki ja mustat kävelykengät. Tyylejä on siis noin miljoona.

Intialaista muotia



Kun maailma on värikäs mahtuu siihen myös kirjo erilaisia tyylejä. Saman pöydän ääreen mahtuu tyylikäs kotirouva viimeisen päälle stailatussa tukassaan ja minä. Nainen jonka hiustenväri vaihtelee mielialan mukaan vaaleanpunaisesta harmaan ja violetin kautta tummansiniseen. Kukaan ei kohauta kulmiaan, kenellekään se ei ole mielenilmaus vaan vaan yhden ihmisen valinta. Täällä ei ole sen enempää kotirouvien kuin toimistotyöntekijöittenkään kohdalla sellaista yleispätevää pukeutumiskoodia.  Itärannikolla toimistopukeutuminen on huomattavasti formaalimpaa. Täällä isojen teknologiayritysten sydämessä, niin revityt farkut kuin juoksulegginsitkin on ihan pätevää businesspukeutumista ja moni miehistä pukeutuu shortseihin kesät-talvet.






sunnuntai 17. syyskuuta 2017

viikon kiitollisuus

Kiitollisuus on siitä kumma juttu että sitä harvemmin pysähtyy miettimään ennen kuin jonkin suuremman edessä. Olin kiitollinen silloin kun ajettiin Tättiksen kanssa sairaalasta kotiin ja Tättiksen lonkka oli saatu pelastettua. Olin kiitollinen kun kaksi poikaa syntyi hengissä ja hyvinvoivina. Olin kiitollinen kun Fredde tulikin ehjänä kotiin... Kiitollisuus liittyy isoihin asioihin. Mutta jos kiitollisuutta pysähtyy miettimään, on kiitollisuuden aiheita yllättäin kaikkialla. Olen kiitollinen siitä että Merianne haastoi miettimään näitä pieniä, jokapäiväisiä ja arkisiakin kiitollisuuden aiheita, niitä kun mahtuu jo tähänkin aamuun melkoinen lista. Olen kiitollinen auringonpaisteesta. Olen kiitollinen siitä että Tättis viimeinkin nukkuu. Olen kiitollinen siitä ettei tänään tarvitse kiirehtiä. Olen kiitollinen jaloissa makaavasta Martasta. Mutta mistä kerkesin tällä viikolla olemaan kiitollinen?

Maanantai


Maanantaina olin kiitollinen aamun raikkaudesta. Siitä että kirpeät syysaamut aurinkoineen ovat taas täällä. Siitä että me kävellään bussipysäkille yhdessä naapureitten kanssa ja meillä on yhteisö jossa lasten on hyvä kasvaa. Yhteisö jossa aikuiset uskaltavat puuttua ja lapsia kasvatetaan yhdessä.



Tiistai


Tiistain kiitollisuus kumpusi siitä että en ole yksin. Että Fredde kohtaa mun rinnalla lapsen joka ei halua mennä kouluun. Kiitollinen siitä että saan purkaa turhautumistani ystävälle kahvin ääressä ja että koulu kohtaa meidät kasvattajana. Tilannetta kun ruodittiin saman tien oppilaanohjaajan ja erityisopettajan kanssa, tehtiin suunnitelmaa ja pohdittiin miten neidin koulunkäyntiä voidaan paremmin tukea. Illalla lykkäsin lapsen psykologin ovesta sisään, puhumaan aamun tapahtumista ja siitä miten tästä eteenpäin.



Keskiviikko


Keskiviikkona olin kiitollinen suomalaisen naisryhmän iloisesta jutustelusta, siitä että sain hetken olla itselleni osana ryhmää. Puhua kirjoista ja kirjallisuudesta, jakaa vinkkejä lukemaan oppimiseen ja löysin kodin suurelle määrälle suomenkielisiä lasten- ja nuortenkirjoja. Rakkaille, joita kukaan ei meillä tule koskaan lukemaan.



Torstai


Torstaina törmäsin ammatilliseen kiitollisuuteen. Olin kiitollinen siitä että mulla on näin kiva työ, että olen viimeinkin löytänyt työn joka nivoutuu yhteen meidän perheen elämän kanssa. Kiitollinen ihanista asiakkaista ja siitä että saan työssäni kohdata ihmisiä. Työstä on tullut osa elämää sen sijaan että se olisi suoritus siinä rinnalla. Aiemmin päivällä olin avoimen kiitollinen siitä miten helppoa massapostituksen tekeminen on. Klik, klik, klik, luottokortti ja valmis. Sinne meni yli sata postikorttia alle kolmessa minuutissa. Olisin saattanut tehdä aiemminkin jos oisin tiennyt että se on näin helppoa.




Perjantai


Haluaisin sanoa olevani erityisen kiitollinen uusista vaaleanpunaisista kengistä, ja sanonkin. Makasin sohvalla uudet kengät jalassa ja katselin niitä, koin iloa niistä. Olin kiitollinen naapureista. Meidän ihanasta naapurustosta ja siitä välittämisestä josta jo maanantain kohdalla mainitsin. Naapurin isä toi ulos unohtuneen Martan kotiin. Siinä ne oli, etuovella, isä ja poika ja vieressä istui vähän nolon oloinen Martta. Omassa korttelissa ja bussipysäkillä jokainen tuntee Martan ja tietää missä Martta asuu. Suuremmassa mittakaavassa meidän naapurustossa palautellaan kissoja ja koiria somen avulla miltei päivittäin.



Lauantai


Lauantaina olin kiitollinen siitä että meillä asuu pieni rohkea poika. Lapsi joka uskaltaa olla itsensä ja värjää reippaasti pitkän huiskutukkansa siniseksi – koska haluaa. Maailmassa joka on normitettu ja sukupuolitettu ja tytöt ja pojat tarkasti lokeroitu on edelleen sekin lapsi joka vielä muutama vuosi sitten veti siskonsa rinsessakoltun päälleen. Nyt sillä on siniset hiukset. Olen kiitollinen siitä että olen vanhempana jotenkin onnistunut tasapainoilemaan niin että niillää on tilaa olla rohkeita.



Sunnuntai


Sunnuntaina herään varhain leipomaan kakkua leivontakisaan. Olen kiitollinen ystävistä. Olen kiitollinen yhteisöstä ja olen erityisen kiitollinen omasta elämästäni katsoessani viereltä monen kipuilua, kiitollinen siitä kuinka itse olen juurtunut tänne, ja vuosien saatossa lakannut olemasta vieras, lakannut niin paljon että multa kysyttiin koulun pihalla perjantaina että olenko koskaan asunut jossakin muualla. On hyvä olla kotona, kuulua johonkin. Iltapäivällä kakkua ja skumppaa!