tiistai 30. toukokuuta 2017

muistoja vanhemmuudesta



Kello on yli kymmenen tiistaiaamuna ja Tättis nukkuu yläkerrassa ruususen untaan. Muut lähti jo aikaa sitten kouluun ja töihin, mä teen töitä kotoa ja prinsessa, prinsessa nukkuu pois matkan tomuja.

Me muisteltiin Fredden kanssa tänä viikonloppuna paljon. Perjantai-iltana me istuttiin kuistilla lämpimässä illassa ja mä muistelin kuinka monta kertaa mä istuin aikanaan siinä samassa paikassa puhaltelemassa. Kuinka mä istuin siinä laskevassa auringossa viinilasini kanssa Fredden säätäessä sisällä lasten kanssa, ja kuinka varma olin etten kestä enää hetkeäkään. Aina ne voimat kuitenkin löytyi jostakin siinä kuistilla istuskellessa ja sen sijaan että olisin kävellyt pois menin takaisin sisään. Nyt mä istuin siinä kuistilla yhdessä Fredden kanssa ja lapset leikki naapurin lasten kanssa.



Me muisteltiin kuinka me hampaat irvessä istuttiin ravintolassa kolmen alle kolmevuotiaan, kolmen alle nelivuotiaan, kolmen alle viisivuotiaan kanssa. Me muisteltiin samalla kun seurattiin auringonlaskiessa autiomaan lämmössä perhettä joka teki sitä samaa isän kantaessa pöydän ympäri muutaman kuukauden ikäistä lastaan. Me muisteltiin miten stressaava se oli, tilata nopeasti, rukoilla että ruoka tulee pian ja lopulta hotkia se siinä pelossa että ennen laskun maksua joku on jo ehtinyt saada itkupotkuraivarinsa ja meillä valuu hiki pitkin ohimoita. Nyt kolmikko luki kirjojaan sillä aikaa kun me odotettiin ruokaa tilattuaan ensin ihan itse mitä ne ajatteli syödä ja juoda.



Me muisteltiin miten jokainen ajomatka oli painajaista ja miten se edellytti päivien henkistä valmistautumista jotta siitä selvisi hengissä, ja miten jälkikäteen tarvitsi ainakin kuukauden siitä toipumiseen. Me muisteltiin sitä kun me seistiin loputtomassa autojonossa matkalla kotiin kaikkien niitten muitten kotiinmenijöitten kanssa, lauman pelatessa padeillään ja lukiessa taas niitä kirjojaan. Martta matkusti sisällä mun jaloissa, sillä lavalla olis ollut aivan liian kuuma.



Me muisteltiin miten alussa meillä oli mukana yksi kaukalo ja sitten kaksi kaukaloa ja rattaat. Miten raskas rakas harrastus oli muutaman vuoden. Me muisteltiin sitä kun me istuttiin kahdestaan auringossa viinilasillisten kanssa ja lauma juoksi Martan kanssa viinitarhassa.



Yhtäkkiä me ollaan tultu kohtaan jossa kirjakauppa voittaa lelukaupan ja meidän rakastamien asioitten tekeminen yhdessä ei enää ole haaste ja rasite, vaan ihan oikeasti mukavaa ja hauskaa ilman yhtään irvistelyä. Viinitilalle Ollipolli istahtaa mun syliin auringossa ja kastaa sormen mun lasiin maistaakseen. Se kääntyy katsomaan mua ja virnistää leveästi.



Aamulla Fredde nukkuu hotellissa kun me mennään lasten kanssa ensin aamiaiselle ja sitten kadun ylitse huvivenesatamaan. Martta ui joessa, lauma leikkii hetken puistossa ja siirtyy sitten kiipelemään joenvarren puihin. Me ollaan kaikki vielä yöpaidoissa. Tättis haluaa uimaan ja me käydään pikaisesti vaihtamassa uikkareihin ja pulahdetaan yhdessä hotellin uima-altaaseen. Kentsu hyppii, Ollipolli hautoo itseään poreammeessa ja Tättis ui. Myöhemmin me kiivetään taas autoon ja ajetaan viinitiloille. Me maistellaan ja ostetaan viinejä, tyypit leikkii pihalla viinikoiran kanssa tai löytää jostakin talon takaa keinut. Ollaan tultu vaiheeseen jossa kolmen lapsen vanhemmuus on enemmän ihanaa kuin raskasta. Vaiheeseen jossa kaksosista on kasvanut ihania ja Tättiksestä on tullut maailman paras.



Me muisteltiin koska me ollaan tehty tätä aina. Ensimmäistä kertaa me ajettiin vuorten ylitse viinialueelle keväällä 2003. Sen jälkeen me ollaan käyty viiniostoksilla vähintään kerran vuodessa. Me muisteltiin koska vanhemmuus on monesti ollut niin erilaista kuin odotukset vanhemmuudesta ja kun Fredde kuuli mut eilen autossa väärin, ja luuli että sanoin etten tiedä mitään vanhemmuudesta, mä nauroin ja sanoin että sekin on totta. Mitä pidempään olen vanhempi, sitä vähemmän tiedän vanhemmuudesta.


Viinialueesta ja matkailusta voi tosin lukea enemmän täältä. Vaikken tiedä mitään vanhemmuudesta, tiedän jotakin Washingtonin viinialueista


keskiviikko 24. toukokuuta 2017

kaksintaistelu

Samainen mies tyhjentää tiskarin näin taitavasti.


Palaveria siirrettiin sinne ja tänne, ja lopulta takaisin alkuperäiseen, ja vielä kerran iltapäivään. Kaikkia on vaikeeta saada näin kouluvuoden lopussa samaan aikaan pöydän ääreen. Erityisen tärkeää oli että toimintaterapeutti, joka on koululla rajatusti on mukana palaverissa. Erityisopetussuunnitelmapalaveri, tuumaustauko siihen miten jatketaan tästä eteenpäin, ja miten parhaiten tuetaan lapsen oppimista.

Lopulta me istutaan siinä erityisopen luokassa; opettaja, erityisopettaja, toimintaterapeutti, reksi ja mä. Kerrataan kulunutta vuotta, katsotaan tuloksia ja pohditaan. Opettaja esittelee testituloksia. Poika aloitti ekan luokan osaamatta oikeastaan lukea, ja oli nyt kevään viimeisimmässä testissä lukenut 130 sanaa minuutissa. Vertailukohdaksi sanottakoon että 6.luokkalaisen tavoite on lukea vähintään 125 sanaa minuutissa, toki tekstikin on jo vaativampaa. Me pidetään pienet juhlat, ja mä huomautan että jannu kulkee siskon jalanjäljissä.

Erityisope on vastavalmistunut, ja ekaa vuotta töissä. Opettaja vanha tuttu, opettanut Tättistä kaksi vuotta ja nyt Kentsua kohta vuoden. Toimintaterapeutin tapaan ensimmäistä kertaa, se tais aloittaa tammikuussa. Reksin kanssa ollaan oltu etunimituttuja jo useamman vuoden.

Mä tykkään Tättiksen tiimistä enemmän. Sama koulu, mutta mulla synkkaa Tättiksen erityisopen kanssa paremmin ja sosiaalisten taitojen ope ja kuraattori on jotenkin enemmän jalat maassa, kokeneita konkareita. Meillä kun meni Kentsun erityisopen kanssa sukset pahasti ristiin syksyllä kun sain passiivisagressiivisen post-it lappusen kotiin. Lapussa kehoitettiin poikaa kertomaan äidille miten mun pitää tukea sitä enemmän kotona. Se oli se kerta kun menin lankoja pitkin reksille, eikä meidän yhteistyö nyt sen jälkeen oo kauheesti lähtenyt kukoistamaan.

Tällä kertaa se ilmoitti mulle viime viikolla sähköpostitse ettei se osaa asettaa lapselle tavoitteita ensi vuodelle, ja pyysi mua auttamaan. Ei kuulemma saanut oikein otetta. Kirjoitin pitkän vastauksen jossa kerroin kaiken sen minkä näen kotoa käsin vanhempana, vastasin etten osaa asettaa tavoitteita koulutyölle sillä en tiedä mitä ne koulupäivän aikaiset haasteet ovat. Kerroin kuitenkin avoimesti huolenaiheeni.

Erityisope ei tunne mua sen enempää kuin meidän perhettäkään. Erityisope ei ilmeisesti tiennyt että meillä on kaksi muutakin erityislasta, ja että yksi niistä käy koulua tällä hetkellä ilman erityistä tukea, mutta niin että oppimista tarkkaillaan tehostetusti opettajan ja koulukuraattorin toimesta, ja että taas kerran viime viikolla puhuttiin aiheesta reksin kanssa. Erityisope ei myöskään tuntunut tietävän että meillä on se kolmasluokkalainen Tättis, ja että mä olen istunut näissä palavereissa jo viisi vuotta, nopeasti laskettuna kaksitoista kertaa. Jos välipalaverit lasketaan mukaan, niin kertoja on pitkälti toistakymmentä.  Ensimmäistä kertaa palaveri muistuttaa enemmän kaksintaistelua kuin tiimityöskentelyä, ja minähän puolustan lastani ponnekkaasti kokemuksen mukaan tuomin vasta-argumentein. Mielessäni ajattelen, että olen kuullut monesti tämänkaltaisista palavereista.



Muistutan erityisopelle että autisminkirjo on tosiaan kirjo ja että vasta helmikuussa huomattiin että jannu pärjää koetilanteessa paremmin kun työskentelee kahdestaan avustajan kanssa. Sen jälkeen koetulokset on kummallisesti nousseet eskitasolle. Tarvetta tuelle siis selkeästi on vaikka lapsi näennäisesti pärjääkin loistavasti, on sosiaalinen ja pärjäävä. Huomautan että vaikeudet sosiaalisissa taidoissa eivät välttämättä heijastu kykenemättömyytenä pelata jalkapalloa välitunnilla ja että tämän lapsen ongelma on se ettei hän osaa ratkoa ongelmatilanteita ja välttääkseen riitaa tekee mieluummin mitä käsketään, seisoo vaikka vesilätäkössä – näin kävi syksyllä ja sain tietää siitä sattumalta.


Reksi jättää tiimin ja ilmoittaa lähtevänsä pihalle leikkimään meidän kolmikon kanssa. Uusi suunnitelma saadaan laadittua ja lopulta me erotaan ihan hyvässä hengessä. Kiltin lapsen ongelma on se ettei se aiheuta häiriötä ja näin ollen vaatiin vähemmän huomiota – tai sitten ei. Ainakin sen ongelmat on helpompaa lakaista maton alle. Löydän lapset pihan leikkipaikalta. Rehtori istuu penkillä auringossa. 




sunnuntai 21. toukokuuta 2017

etuoikeutettua elämää

No mutta mikä ihana mahtava viikko, joka sunnuntaina kruunattiin sillä että napsautin ilmastoinnin käyntiin katkaisijasta auringon kuumottaessa talonsivustaa. Yhteen viikkoon mahtui lasten kevätflunssaa – melkoinen räkis olikin – töitä ja koulutuksia, siihen sai sovitettua hyväntekeväisyysgaalaa, luokkaretken Tättiksen kanssa ja kansainvälisyysteemaa koulun iltatilasuudessa, sadetta ja auringonpaistetta niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin, enemmän aurinkoa kuin sadetta.

Joskus töissä ehtii lukemaan kirjaa.


Torstaina mietin taas kerran miten huikeeta on saada asua yhteisössä joka on niin kauniin monenkirjava, ja miten hauskaa oli päästä edustamaan omaa maataan ensimmäistä kertaa yhdessä toisen suomalaisperheen kanssa. Oma ote nykysuomeen kun on aika etäinen ja nolostuen huomasin miten hirvittävän vähän meidän lapset lopulta tietää Suomesta ja suomalaisuudesta Tättiksen värittäessä paperisia lippuja ruotsin väreihin.



Koulun jumppasali oli pakattu täyteen, 24 maata monimuotoisine kulttuureineen, jo pelkästään kolmikon luokilla on pitkälti toista kymmentä kansalaisuutta ja kulttuuria edustettuina. Siinä me oltiin tiiviisti Thaimaan ja Kreikan välissä, hillityt raikkaat suomalaiset Kreikkalaisten levitellessä ympärilleen silkkikukkasia, paperisilppua ja nauhanpätkiä hälinän säestämänä. Aito Kreikkalainen isoäiti torkkui penkillä kuin aurinkoiselta talonseinustalta poimittuna. Vappumunkkien, mokkapalojen ja Fazerin suklaan lisäksi suomalainen koulutus kiinnosti ihmisiä kaikkialta maailmasta ja illan kysymys olikin; miksi suomalainen koulu on niin menestynyt? Meidän vastaus siihen oli tasa-arvoisuus, se että kaikilla on periaatteessa yhtäläinen mahdollisuus samantasoiseen koulutukseen. Yhdysvalloissa alueelliset erot ovat suuria ja perusopintojen jälkeen koulutus kallista. Monessa muussa maassa jo perusopetuksen hinta karsii osallistujat harvoihin etuoikeutettuihin.



Kolmasluokkalaiset päättävät yhteiskuntaopin, maantieteen ja historian opinnot tänne länsirannikolle. Kouluvuosi alkoi itärannikon pohjoisista osavaltioista, edeten vuoden aikana läpi kaikkien 50:nen osavaltion tutustuen pääkaupunkeihin, ruokaperintesiin, teollisuuteen, monumentteihin ja historiaan. Kierroksen huipensi kouluretki Seattlen maailmannäyttelyn vetonaulaan ja meidän maamerkkiin Space Needle:een. Mä tietenkin olin lapsekkaan innoissani siitä että sain matkustaa koulubussilla kaupunkiin aika monen pitäessä mua vissiin vähintäänkin höyrähtäneenä, kuka nyt haluaa matkustaa kymmenien lasten kanssa kuumana päivänä ilmastoimattomassa bussissa – mä haluan. Koska se on keltainen, eikä mulla ollut lapsena koulubussia.




Perjantaina pääsin – joo pääsin, viimeinkin – lähikontaktiin karhun kanssa. Tähän asti olen nähnyt naapuruston karhuja auton ikkunasta tai muitten valokuvissa. Mutta tällä kertaa suuremmanpuoleinen karhuherra lönkötteli iltapäiväauringossa meidän etupihan poikki metsään, ja mä tietysti juoksin kameran kanssa sen perässä. Yleensä nää meidän nallet on pieniä, sellaisia vajaa parisataakiloisia, mutta tää tyyppi, tää olis varmasti ollut seisomakorkeudeltaan reilusti päälle kaksimetrinen ja veikkaan että painoakin oli päälle kolmesataa. Taas kerran huokailin ooh ja aah, ja mietin että miten etuoikeutettu on ihminen kun sen pihalla kävelee karhut ja ilvekset.




Lauantai-iltana en ollut ravintolassa vaan golfklubilla keräämässä rahaa lastensairaalalle. Rahaa tarvitaan tukemaan perheitä joiden vakuutus ei syystä tai toisesta maksa lapsen tarvitsemaa hoitoa, joko hoidon kokeellisuuden takia tai muista syistä. Viime vuonna hyväntekeväisyysvaroin korvattiin hoitoa $125.000.000 edestä, ja ei, siinä ei ole pilkkuvirhettä, summa tosiaan oli satakaksikymmentäviisimiljoonaa. Niinpä tänäkin iltana seurasin miten viini ja puheet höllensivät kukkaronnyörejä ja yhtäkkiä kymppitonni tuntui olevan monelle pieni raha, ja lopulta huutokaupassa itselleen lahjakorttipaketin huutanut lahjoitti pakettinsa syöpäsairaan lapsen perheelle. Itse olen hyväntekeväisyysnoviisi ja moneen muuhun verrattuna se mitä me tehdään on pelkkää nappikauppaa, mutta hyväntekeväisyys on iso osa tätä kulttuuria ja on paljon perheitä jotka ovat mukana filantropiassa sangen monimuotoisesti ollen mukana järjestämässä näitä tilaisuuksia ja lahjoittamassa suuriakin summia niin lastensairaalalle, koulutukselle kuin monelle, monelle muullekin. 



keskiviikko 17. toukokuuta 2017

ihanat, mahtavat vanhemmat

Meidän kouluun tarvitaan uusi leikkiteline vanhan 80-luvulla asennetun puisen telineen tilalle. Sen lisäksi että vanha teline on jo aika uupunut, puolimätä ja aiheuttaa käyttäjilleen kirjaimellisesti tikkuja takapuoleen, houkuttelee se puoleensa myös ampiaisia.

Tän on jo aika mennä - Kuva PTA


Koulupiiri ilmoitti että fyrkat on loppu, tai siis että ne menee niitten kolmen uuden koulun rakentamiseen ja viiden koulun peruskorjaukseen. Vanhan romun voi sulkea lapsilta ja ehkä purkaa, ei muuta. Vanhempainyhdistys oli toista mieltä ja vanhempainyhdistyksellä on onneksi mahdollisuus esittää eriävä mielipide. PTA teki koulun kanssa diilin, että jos rahat löytyy, niin ensi kesän aikana vanha leikkipaikka puretaan ja tilalle rakennetaan uusi.

Kampanja uuden leikkipaikan tarpeesta aloitettiin joskus varhain keväällä. Tavoitteena oli kerätä jäseniltä, siis meiltä vanhemmilta ja paikallisilta yrittäjiltä tarvittava summa. Muutama viikko takaperin me jonotettiin tiistai-iltana pizzaa koulun varainkeruu tapahtumassa. Myydystä pizzasta MOD lupasi lahjoittaa 20% koulun leikkipaikan hyväksi. Paikalla taisi olla koko koulu opettajien tarjoillessa, toimistosihteerin pyyhkiessä pöytiä ja Reksin jututtaessa jonottavia perheitä. Rahaa kertyi illan aikana vajaat seitsemänsataa taalaa.

Pizzalla


Fun Run on järjestetty kerran aikaisemmin. Silloin koulu tarvitsi uudet tietokoneet oppilaille. Tänä vuonna juoksutapahtumassa juostiin leikkipaikan hyväksi. Vähän nihkeästi kaivoin Fredden kuvetta, onhan tässä ollut näitä firman perustamiskuluja tonni jos toinenkin, mutta kaivoin kuitenkin. Kun tapahtuma oli perjantai-iltapäivänä pulkassa, tuli koululta viesti jossa kiitettiin niin lapsia kuin vanhempiakin. Keräyksen loppusumma oli $32.297,37 ($53,47/oppilas). Tättiksen luokka keräsi eniten rahaa $2985, keskimäärin $149,25/oppilas. Musta on aina ollut huikeeta tää yhteen hiileen puhaltaminen ja tekemisen meininki.

Koulun maskotti Wolfie ja juoksijat sinisissä paidoissaan - Kuva Sophia Lau


Viime viikolla lauma tuli kotiin koulusta ja kertoi että mun nimi oli kuulutettu koulussa kesken päivän niitten vanhempien joukossa, joita haluttiin kiittää vapaaehtoistyöstä koulun hyväksi. On hyvä muistaa että olin syksyn edelleen kokopäiväisesti töissä, enkä todellakaan ehtinyt näyttää naamaani vapaaehtoisena muuten kuin iltatilaisuuksien lipputiskillä. Alkukevään sen sijaan olin säännöllisesti kummankin pojan luokassa niin luonnontieteiden, kuin matikanopetuksenkin puitteissa. Huomenna lähden retkelle Tättiksen luokan kanssa. ”Kissa kiitoksella elää” sanois moni, mutta kyllä omaa mieltä lämmitti melkoisesti kiitoskortti ja pinssi jonka laitoin kassialman laukun koristeeksi, ja kutsuttiinhan mut kahvillekin. Samoin iloa tuottaa kävellä koulun pihan poikki lasten tervehtiessä ja huikatessa että sä olet Ollipollin ja Kentsun ja Tättiksen äiti! – Niin olen.


On suorastaan superia tehdä nyt duunia, jossa työ joustaa, ei vain lasten välttämättömien tarpeiden vaan myös muun kohdalla. Mä voin sanoa että tää on mulle tärkeetä ja tehdä sitten sitä. 


lauantai 13. toukokuuta 2017

muuttomiestenpäivän aattona

Tänään on lapsettomien lauantai. Eilen illalla naapuruston viinibileissä juttelin naapurin kanssa. Miehen vaimo oli kotona täyttämässä papereita kotiselvitystä varten ja mies itse kertoi kuinka he olivat ostaneet kodin omakotialueelta ajatuksena perustaa perhe, se tavallinen unelma; omakotitalo, kaksi lasta ja koira. Parilla on se omakotitalo ja koira, mutta lapset puuttuvat edelleen. Kaksi lasta vaihtui keskenmenoihin, lapsettomuushoitoihin ja kuihtuviin haaveisiin. Lapset muuttuivat itsestäänselvyydestä sijaiskohdun etsintään ja adoptioprosessiin. Yhtäkkiä oma matka äidiksi tuntuu hävettävän helpolta vuosien lapsettomuudesta, adoptioprosesseista ja lapsettomuushoidoista huolimatta.

Meidän lapset oli illalla mukana. Aikuisten tilaisuus kai periaatteessa, mutta meidän lapset on mukana ja niin on muittenkin. Kun kysyn kutsujalta saako ne tulla, on vastaus että tietenkin saa, ei sitä kai tarvitse erikseen kertoa että meidän kolmikko kuuluu viiniklubiin. Lauma painelee yläkerran mediatilaan katsomaan elokuvaa, ja aina välillä joku piipahtaa alakerrassa napsimassa herkkuja pöydästä tai hakemassa juotavaa. Muuten niitä ei juuri näy, paitsi silloin kun huhuilen ne alakertaan esittäytymään niille jotka eivät meidän kolmikkoa ole koskaan tavanneet. Isommat pitää huolta pienemmistä ja kuusikuukautinen kiertää sylistä syliin. 

Lauma tulee mukana, aina ja kaikkialla. Ne kulkee meidän kanssa olutpanimoissa, viinitiloilla ja viskitislaamossa, ne on mukana ravintolassa - hienommassakin - ja viikonloppuisin töissä. Me ehdittiin kuitenkin kulkemaan kahdestaan viisitoista vuotta, eikä mene montaa vuotta kun ne ei enää halua tulla mukaan. Nyt on tämä aika, me ehditään sitten taas eikä meistä kumpikaan halua menettää näitä vuosia lapsenvahteihin, enkä mä nyt oikeastaan usko muutenkaan siihen jaotteluun että on tilaisuuksia erikseen lapsille ja aikuisille. Näinpä kun kutsussa lukee etteivät lapset ole tervetulleita, me jäädään suosiolla kotiin. Ne on muuten aina suomalaisten kutsuja, ne joissa lapset pyydetään jättämään kotiin. Amerikkalainen yhteiskunta on lapsiystävällinen ja perhekeskeinen, lapset ovat aina tervetulleita. 


Huomenna on äitienpäivä. Keittiönpöydällä on kolme koristeltua paperipussia ja pusseissa aarteita, koulussa tehtyjä askarteluja – äitienpäivälahjoja. Rakkaita, tärkeitä ja ihania. Maailman parhaita. 


keskiviikko 10. toukokuuta 2017

helppo elämä



Kun perhe muuttaa puolison työn perässä maailmalle kuukausiksi vuosiksi tai vuosikymmeniksi repäistään juuriltaan muutakin kuin se mitä odotetaan. Ihmisten ja turvaverkkojen lisäksi menee uusiksi myös perheen sisäinen dynamiikka ja perheenjäsenten roolit. Omasta muutosta on jo kovin kauan ja monilta osin aika on kullannut muistot. Toisaalta me lähdettiin seikkailunhalusta ja nimenomaan seikkailemaan. Ei ollut lapsia, ei sitä rakasta työpaikkaa ja uraa. Oli unelma ja sille unelmalle rakennettiin. Oli helppoa lähteä.

Olen aina ajatellut että se oma tarve, tai siis se ettei sitä ole ollut on liittynyt siihen että tänne muuttaminen oli tietoinen valinta. Me haluttiin muuttaa jenkkeihin. Me haluttiin ja haettiin tätä, ja varmasti ainakin osaksi sen takia sopeutuminen oli omalla tavallaan niin helppoa. Asenne kun oli alusta lähtien se että täällä ollaan ja tänne jäädään. Vastoinkäymiset käännetään voitoksi ja opitaan olemaan amerikkalaisia.

Meidän ensimmäinen kompastuskivi oli tutusti raha. Rakkautta kyllä riitti, eikä mulla ollut ruusuisia kuvitelmia ikuisesta lomasta, mutta palkka joka näytti Suomessa tähtitieteelliseltä osoittautui käytännössä huomattavasti pienemmäksi kun siitä maksettiin monia sellaisia asioita joista ei koskaan oltu kuultukaan. Monet kissanristiäiset jätin väliin, kun olis pitänyt ostaa kimppalahjoja ja syödä ravintolassa. Kaikki oli kallista ja Fredden palkalla mentiin kunnes sain työluvan, eikä se mun palkka silloin ollut mitenkään kummoinen. Jälkikäteen katsottuna oon monesti miettinyt miten me pärjättiin, mutta pärjättiin kun päätettiin pärjätä.

Ei kenenkään tietenkään ole pakko lähteä. Aina voi sanoa ei, mutta jos näkyvissä olevat vaihtoehdot on lähteä seikkailemaan toiseen maahan ja kulttuuriin, tai lähteä etsimään uutta työpaikkaa on asetelma toki vähän toisenlainen. Lähteminen on ehkä vähän puolivapaaehtoista ja puolivapaaehtoisuus taas on omiaan asettamaan omat haasteensa. Lähteminen on väliaikaista, eikä seikkailu lähde tarpeesta seikkailla vaan sen jonkinasteisesta välttämättömyydestä. Aikanaan käly sanoi mulle ettei koskaan lähtis ulkomaille luuhaamaan. Entä jos kälyn eteen olis tullut se edellä kuvailtu tilanne?

Ajattelin silloin joskus ennen, ennen lapsia ja ennen elämää ulkomailla että lapsethan nyt sopeutuu ihan minne tahansa. Niin tuntui ajattelevan moni muukin. Lapset toki sopeutuu ja sopeutuminen on toisille helpompaa kuin monelle. Ajattele kuitenkin itseäsi tilanteessa, jossa muutat toiseen maahan. Siellä puhutaan kieltä jota et ymmärrä lainkaan. Ensimmäisenä aamuna puolisosi tiputtaa sinut uudelle työpaikallesi, jossa ajatus on että hyppäät vaan suoraan puikkoihin puhumatta tai edes ymmärtämättä sen enempää esimiehesi juttuja kuin työtoverienkaan. Sinulla ei ole puhelinta tai sähköpostia jolla huutaa apua, vaan yrität vaan pärjäillä. Houkutteleeko? Se jos joku vaatii luovuutta ja sopeutumiskykyä.

Kun puoliso istuu aamulla autoon jää perheen toinen aikuinen aikuinen kotiin. Päivät täyttyvät lasten ja aikuistenkin asioiden järjestämisestä, mutta maailma on uusi ja outo eikä mikään toimi niin kuin on tottunut, puhuttiin sitten suihkun vesihanasta, pesukoneesta tai kaupassa asioimisesta. Päivät on pitkiä ja monesti yksinäisiäkin. Kaikki on toisenlaista, uutta ja ehkä hankalaakin. Entinen uraohjus on nyt koulu-, kaupankäynti- ja siivousvastaava. Vaikka tekemistä riittää, on kai vähintäänkin ymmärrettävää jos sopeutuminen takkuaa ja ehkä kotimaata kaipaa omaa rooliaan yhteiskunnassa. Onhan uusi rooli ulkomailla tyoskentelevän puolison tukena aika kaukana totutusta. Pääasiallinen homma kun on hoitaa kaikki niin että toinen aikuinen voi keskittyä tekemään töitä, eikä ehkä loppupeleissä kuitenkaan ihan armottoman houkutteleva. 

Romantiikka rapisee nopeasti, seikkailu internetpalveluntarjoajan, vesilaitoksen tai kännykkäoperaattorin kanssa on melko raadollista, eikä ainakaan kovin romanttista. 

Illalla kotiin kurvaa tuttua duunia tehnyt mies tai vaimo, joka pitkän päivän jälkeen haluaa seurustelun sijaan lähinnä juoda kylmän kaljan ja katsoa telkkaria. Vaikka työ on tuttu on kieli uusi ja toimintatavat ehkä toisenlaisia. Toisen kipuilua saattaa olla vaikeaa ymmärtää, näyttäytyyhän se kotona olevan aikuisen rooli helposti ikuisena lomana, kaivattuna välivuotena tai mahdollisuutena; nyt voi tehdä kaikkea sitä mitä ei neljän viikon kesälomaan ehtinyt mahduttaa.

On paljon niitä perheitä jotka viihtyvät heti alusta asti. Sopeutuvat ja näyttävät solahtavan kuin kalat veteen – ainakin ulkoisesti -  elämään uudessa maassa. Useimmat kai kohtaavat kuherruskuukauden jälkeen ne ylläolevat kysymykset, sillä kahvitella, siivota ja shoppaillakin voi vaan rajallisesti ennen kuin siitäkin tulee tylsää vaikka kukkaro antaisikin myöten. On perheitä joilla kaipuu tuttuun ylittää tarpeen tutustua uuteen moninkertaisesti. Ehkä lapset eivät viihdy uudessa ympäristössä ja kaipaavat ystäviään. Ehkä vieras kieli ja koulu tuntuvatkin ylivoimaisilta. Kummankin ryhmän on varmasti vaikeaa ymmärtää toisiaan.


Juttelin viikonloppuna puolalaisen naapurini kanssa. Asianajajasta tuli maailmalle muuton myötä ensin kotiäiti ja nyt lasten ollessa alakoululaisia opiskelee äiti opettajaksi. Vuosista maailmalla on kuoriutunut esiin uusi elämä, uusi ura ja mahdollisuus. Mutta ei se ilman ryppyjä syntynyt sekään. Jos jotakin on näitten vuosien aikana oppinut, on se usko uusiin mahdollisuuksiin. Ne ovat tuoneet mukanaan rohkeuden hypätä uuteen ammattiin ja kyvyn muuntautua, aluksi ei ollut vaihtoehtoja ja vuosien myötä siitä on tullut vahvuus ja voimavara. 



maanantai 8. toukokuuta 2017

kassialma



Sunnuntai-iltapäivänä pakkaan auton perään esittelytaulut – ne missä lukee nimi ja puhelinnumero ja asunto esittely – esitteet, kengänsuojukset ja kaiken muun tilpehöörin auton perään. Lapset jää yläkertaan pelaamaan ja Fredde siivoamaan autotallia. Martta on lenkin jälkeen märkä ja komennan sen lähtiessäni keittiön puolelle kuivattelemaan. Ensimmäinen oikea sunnuntaityöpäivä, eihän niitä hupparissa ja legginseissä kierrettyjä asuntonäyttöjä oikeasti lasketa, vaikka työaikaahan nekin on.

Keskiviikkona rantautunut lämpö on yrittää vastustella kylmää ilmarintamaa ja aurinko lämmittää viimeinkin, vaikkei elohopea ole torstain jälkeen hellelukemiin yltänytkään. Aurinko paistaa kuitenkin ja muutamassa päivässä kevään hento vihreys on vaihtunut syvempään sävyyn, kukkiin ja puiden lehtiin.



Lauantaisella ostosretkellä jokainen meistä kuoriutuu villatakistaan ja hupparistaan antaen auringon helliä talvenkalvakasta ihoa. Kotimatkalla pysähdytään pieneen autotallipanimoon ja jatketaan kotimatkaa oluttonkan kanssa. Jokaviikkoisesta panimoretkestä on tullut tapa ja puhelimen olutsovellus kuljettaa meitä viikoittain uusiin kohteisiin.



Illalla me kokoonnutaan pöydän ääreen naapureitten kanssa. Syödään, juodaan ja nauretaan. Tuntuu hassulta että me ollaan asuttu muutaman talon päässä toisistamme melkein seitsemän vuotta, eikä koskaan olla kutsuttu toisiammme kylään. Kummassakin perheessä on kuitenkin kolme lasta, naapureitten lapset 10, 7 ja 6, kun meillä 9, 6 ja 6, melkein seitsemän. Nuorimmainen vain puolisen vuotta meidän poikia nuorempi.




Näyttö on yhtä vilkas kuin perjantainenkin. Lasken sisääntulijoita tukkimiehenkirjanpidolla ja yritän ehtiä edes pikaisesti jututtamaan jokaista. Kymmenistä kävijöistä ainakin puolet on liikkeellä tosimielellä ja kysyy tarjousten takarajaa. On myyjän markkina.

Mun poissaollessa lauma on järjestänyt teekutsut naapurin lasten kanssa meidän pihalla. Ollipolli on harjoitellut pyöräilyä ja Fredde on järkännyt autotalliin tilaa kassialman kamoille. 


lauantai 6. toukokuuta 2017

kaikki hyvin

Sai nauraa, hyvä että nauratti ja kiitos kaikesta tuesta, myötätunnosta ja kommenteista. Martta voi nyt hyvin, käytiin jo lenkilläkin. Seuraava homma on kerätä menetetty paino takaisin, mutta labradorille se ei liene mikään ongelma, ainakin se on parkissa tossa ruokakomeron ovella suurimman osan päivästä. Lääkekuurit jatkuu vielä tovin, ja viimeisin veikkaus eläinlääkäriltä oli että neito oli saanut pienen annoksen rotanmyrkkyä. Jos näin on, oli meillä enkelit mukana matkassa.

Tehohoito eläinlääkärissä ei ole ilmaista. Itseasiassa eläinlääkärissä joutuu keskimäärin aina maksamaan itsensä kipeäksi, ja siinä vaiheessa kun puhutaan toistuvista verenkuvista, tiputuksesta ja kaikesta muusta kivasta vilisee satasenkuvat silmissä. Jokainen eläinlääkärissä vietetty päivä maksoi meille $600-$800. Onneksi on vakuutus. Martta vakuutettiin yhdeksänviikkoisena eläinlääkärin neuvosta ja se neuvo on maksanut meillä itsensä takaisin moninverroin. Se maksoi ekan vuoden vakuutusmaksut silloin kun armas vetäisi sen pyykinpesuainepussin keuhkoihinsa, ja se maksoi tämän vuoden maksut takaisin männäviikolla. Monen tonnin laskusta meidän siivuksi jäi vajaat kolmesataa.

Kotona ei haise enää kakka, tosin kaupantäti ei voinut olla kysymättä mihin tarkoitukseen ostin sen kymmenen pakettia ruokasoodaa. Maton puhdistukseenpa hyvinkin. Ruokasooda imee itseensä hajuja ja jääkaapissakin on aina avonainen soodapaketti. Hieroin valkoisen tomun mattoon ja jätin siihen vuorokaudeksi. Seuraavana päivänä imuri avuksi ja löyhkä oli poissa. Kyllä se haisikin.

Viikko sitten asiat oli toisin ja huoli suuri. Tänä lauantaina aurinko paistaa ja koira heittelee itselleen superpalloa olkkarissa. Hetken on hiljaista, sit kuuluu pom, pom, pom ja koira rymistää pallon perään. Hiljaisuus ja pom, pom, pom...


maanantai 1. toukokuuta 2017

mitä tekisin toisin

Marttaa pisti ampiainen, tai ehkä kaksi tai kolme perjantaina. Tädin naama turposi muodottomaksi ja meidän labbiksesta esiin kuoriutunut mastiffi vei osin huomion toiselta yhtäaikaiselta tapahtumalta, tai oikeastaan nämä kaksi tapahtumaa niputettiin yhdeksi, ja näin ollen se tärkeämpi kahdesta jäi vahingossa pienemmälle huomiolle. Nimittäin se että illalla Martta alkoi oksentamaan ja oksensi läpi yön puolen tunnin välein. Aamusta se oksensi jo verta. Ei muuta kuin eläinlääkäriin ja sinnehän se Martta jäi lauantaipäiväksi.



Jos olisin osannut ja ymmärtänyt katsoa oksentamista erillisenä tapahtumana ampiaisen pistosta, olisin toiminut toisin. Ihan varmasti olisin, ja niin olis Freddekin. Mutta koira haettiin lauantai-iltapäivänä kotiin, se torkkui antihistamiinipökkyrässä patjallaan eikä enää oksentanut. Turvotuskin oli vähäisempää ja elämä palasi tutuille uomilleen. Tämä osoittautui myöhemmin suuremman luokan virheeksi.



Sunnuntaiaamuna koirarukan vatsa oli vähän löysänpuoleinen, mutta hajamielisesti tuumin että se liittyi edellispäiväiseen nesteytykseen. Jos olisin pysähtynyt hetkeksi ja kuunnellut järjen ääntä, olisin kaivanut lapsiportin autotallista ja eristänyt tytön keittiöön. Näin ei kuitenkaan tapahtunut – valitettavasti. Sen sijaan Martta jäi kotiin ja me lähdettiin viemään Tättistä synttäreille, ja katsomaan muutamaa taloa.



Kun me iltapäivästä kurvattiin kotiin, lähetin jannut edeltä sisään, olinhan avannut oven ja kytkenyt hälyn pois päältä hetkeä aiemmin sen varalta että Tättis ehtii kotiin ennen meitä. Keskityin purkamaan ostoksia autoista ja latomaan niitä autotallin jääkaappiin. Niin että menkää pojat sisään, peskää kädet ja päästäkää Martta tänne... Ei tullut Marttaa, tuli kaksi kalmankalpeaa poikaa jotka mitään sanomatta osoittivat meille sisään.

Positiivista tässä stoorissa on kaksi kohtaa. Se että Viktor lienee ollut loppupuolella hommiaan, sillä se ei ollut kurvannut keittiöön, ja se että se oli taas kerran lukinnut itsensä alakerran vessaan ja pörräsi menemään siellä edelleen. Siihen ne hyvät puolet sitten loppuivatkin. Tuijotin näkyä Fredden kanssa epäuskon ja hiljaisuuden vallitessa, niin huikea se oli.

Victor sen jälkeen kun mä putsasin sen. 


Se mitä meillä oli tapahtunut joskus puolenpäivän ja iltapäiväkahden välillä oli jotenkin näin.

Martta on nukkunut keittiössä kunnes sille on tullut järjetön kakkahätä. Halutessaan pysyä mahdollisimman kaukana omasta sängystään se on käynyt ensin kakalla sohvapöydän vieressä ja sen jälkeen viimeistellyt uudella läjällä sohvan takana. Parketilla kakkiminen on sitäpaitsi kurjaa, koska jalat lipsuu, joten vastapesty kokolattiamatto on koiran mielessä parempi paikka.

Imuroituaan keittiön Viktor on siirtynyt olohuoneeseen, mistä se on alkuun löytänyt lasten lattialle jättämän iPadin laturin johtoineen ja vetänyt valkoista häntää perässään siivotessaan. Sitten robotti on törmännyt aarteeseen. Lammikollinen kakkaa keskellä lattiaa. Imurin sudittelujäljet olivat levinneet pitkin valkoista sohvapöytää ja olohuoneen kaappia. Viktor oli selkeästi pörrännyt kakkalammikossa aikansa, ennen kuin se oli kyljet kakassa tiputtanut laturin keskelle lätäkköä ja nuohonnut ovaalinmallisen sohvapöydän helman, hakien kakkalammikosta aina lisää väriä jokaisella kierroksella. Sohvapöydänluota sen tie oli kulkenut sohvan alitse seuraavaan läjään ja seuraavan läjän kautta takaisin. Tässä kohtaa voin todistaa että robotti-imuri tekee hyvää työtä ja imuroi varmasti koko huoneen – nurkkia myöten. Mulla on siitä kirjaimellisesti ruskeaa kermalla. Sohvien jalat, lattialla olleet sähköjohdot ja jalkalistat oli käsitelty ruskealla massalla. Kun matto oli käsitelty, siirtyi Viktor eteiseen ja imuroi eteisen maton oikein hyvin ennen vessaan siirtymistään. Sekä vessan että eteisen matto on heitetty pois, niin pätevää jälkeä oli imuri tehnyt.

Kokolattiamatto oli melkoisen lohduton näky. Fredde vaikeroi vieressä ja kysyi miten tässä pitäis edetä. Mä tiesin että hetkellä millä hyvänsä Tättis avaa etuoven ja puuhkii etuoven alareunan eteisen matossa olevaan kakkaan. Aloitin siis eteisen parketista ja heitin maton pihalle. Fredden lähetin vuokraamaan matonpesukonetta meidän ostarilta. Luojankiitos sellaisen voi vuokrata ja myös sunnuntaina.

Vappuskumpan korkkaaminen viivästyi muutamalla tunnilla kun mä käärin hihat ylös ja astuin rohkeasti ruskealle matolle paljain varpain. Se tuntui tahmealle. Haju koko talossa oli sanoinkuvaamaton ja veikkaan että menee päiviä ennen kuin se häipyy kokonaan mun nenästä. Rapsuttelin veitsellä kuivunutta kakkaa jalkalistoista. Nestemäinen kakka kun kuivuu nopeasti. Fredde uskaltautui kylppäriin ja sanoi että vessa näytti siltä kuin joku olisi murhattu siellä. Vinyylihanskat – onneksi meillä on aina hanskoja kotona – kädessä kannoin Viktorin keittiöön ja jätin sen lavuaariin odottamaan vuoroaan. Se näytti siltä kuin se olis iloitellut rallikrossiradalla, paitsi että se ei ollut yltäpäältä mudassa vaan kakassa.

Tää tais olla kuuden pesukierros. 


Kun jalkalistat, huonekalut, kaapinovet, sähköjohdot ja kokolattiamatto oli pesty siirryin imurin kimppuun. Operaatio söi kokonaisuudessaan kymmeniä litroja vettä. Pari pulloa mattoshampoota, useita rullia talouspaperia, kymmenisen paria hanskoja ja paketin kosteuspyyhkeitä. Kosteuspyyhkeillä ja topz-puikoilla puhdistin ne osat imurista joita ei voinut tiskata. Ne osat jotka saattoi vaihtaa uusiin heitin suosiolla roskiin.


Lopulta mulla oli kädessä se skumppalasi ja vienossa kakanhajussa haukkasin aamusta paistettua vappumunkkiani. Huokaisten lupasin itselleni etten enää koskaan-ikinä-milloinkaan jätä sairasta koiraa kahdenkesken robotti-imurin kanssa. 



Haluaisin sanoa että Martta on terve ja voi hyvin. Martta on kuitenkin ollut tänään kokopäivän eläinsairaalassa tiputuksessa ja lääkittävänä. Sain valita tuleeko se yöksi kotiin vai siirretäänkö se ympärivuorokautiseen sairaalaan. Valitsin kodin, osaanhan minä itsekin sitä hoitaa. Aamulla palataan eläinsairaalaan jos kunto ei kohene. Vajaassa vuorokaudessa ripuli vaihtui vereksi ja eloisasta tädistä tuli hiljainen ja ihan liian rauhallinen. Edelleen on mysteeri mikä aiheutti tämän, verikokeet on olleet puhtaat samoin kuin röntgenkuvat.