Tahdon Asiat

On vuoden viimeinen koulupäivä, lukukausi ei toki pääty tänään vaan vasta tammikuun loppupuolella. Lukiolainen toivoo, ettei joululomalla tarvitsisi tehdä koulutöitä, ainakaan paljoa. Mutta miltä joulu sitten näyttää meidän perheessä? Onko se suomalainen vai amerikkalainen, vai ehkä jotakin siltä väliltä? Teini hyppää autoon ja toteaa hitunen sarkasmia äänessään miten hienoa on että mutsi vaalii pohjoismaista taustaansa näin joulunalla. Kommentti nousee autossa raikuvista joululauluista ja äidin hoilotuksesta:  Är du en av tusen små? Är du han de väntar på? Du mitt lilla barn En ängel givit namn Är du jordens dolda skatt Jag fått skydda denna natt? Är det själva himlen Som jag gungar i min famn? En ole laulaja ja uskon pyhästi siihen, että volyymin kasvaessa haittaa vähemmän, että menee ehkä vähän nuotin vierestä. Lapsi saattaa olla toista mieltä.  Kun olin lapsi, tuotiin kuusi sisään aatonaattona. Sitä ei toki koristeltu ennen kuin jouluaattona, juuri ennen kuin Suomen Turku ...

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä...

Menettehän te kesällä Suomeen? Koska Tättiksellä on ripari? No ei mennä, ja ei oo. Jälkimmäinen kysymys on uusi ja uskon että se on tullut paikalle juuri nyt kun voin vastata ekaan kysymykseen, että en mee mutta Tättis ja Fredde menee. Osapisteet siitä, että edes joku menee tai tulee, pitkät miinukset siitä, ettei lapsi ole menossa rippileirille, ei suomalaiselle sen enempää kuin kansainvälisellekään. Juu, emme ole harkinneet protuleiriäkään, tässä kun ei ole kysymys Jeesuksesta.  Mutta juuri nyt, tätä kirjoittaessani pääsen jakamaan ajatuksia siitä miltä Suomi, suomalaiset ja elokuinen pääkaupunkiseutu näyttävät Yhdysvalloissa syntyneen ja kasvaneen teinin silmissä. Tilanne on herkullinen, sillä on liki ainutkertaista, ettei suomalaissyntyisten vanhempien lapsi ole käynyt Suomessa kuin kerran, vuosikkaana. Hänelle Suomi on se vanhempien tarinoiden, sunnuntaisten FaceTime-puheluiden ja joulupakettien maa. Se mystinen paikka missä on kylmää ja pimeää, kesällä aurinko paistaa vuoroka...

Helsingistä Seattleen Helsinki-Vantaan lentoasemalla on hiljaista. On varhainen aamu ja me jonotetaan lähtöselvitykseen neljän matkalaukun ja kolmen eläinlaatikon kanssa. Jännittää ja väsyttää yhtäaikaa, takana on huonosti nukuttu yö patjalla tyhjässä asunnossa. Koti Lauttasaaressa on tyhjennetty, avaimet jätetty ystäville, auto on myyty ja tavarat seilaavat kontissa jossakin maailman merillä matkalla uuteen kotiin. Lähtöselvityksessä virkailija kysyy äänekkäästi toiselta virkailijalta että ei kai noi meille ole tulossa osoittaen meitä. Kauhu hiipii pitkin selkärankaa ja mietin että tänhän piti olla selvä, SAS ei ottaisi kolmea eläintä samalle lennolle, mutta KLM oli luvannut ottaa...laatikoissa on kaksi kissaa ja nelikuinen koiranpentu, ja minähän en niitä jättäisi odottelemaan seuraavaa lentoa. Lopulta me ollaan kuitenkin kaikki onnellisesti lentokoneessa, katson kun ne lastaa pakkasaamussa meidän lapset viimeiseksi ja lentoemäntäkin tulee kertomaan että kyydissä ovat. On jou...

Minkälaista on elämä miehen työn perässä maailmalle muuttaneen naisen elämässä? Onhan siitä muutosta toki jos 17-vuotta eikä meillä koskaan varsinaisesti ollut ajatustakaan palata, mutta teknovaimohan se minäkin olen. Alkuun tultiin Nokian mukana, sitten elämä heitti äijänkäppyrän isolle teleoperaattorille ja sieltä suuren teknologiayrityksen kautta mainos- ja markkinointitoimistoon. En ollut mikään uratykki enkä koe luopuneeni mistään sen suhteen vaikka tänä päivänä mulla onkin se ura ja aika paljon muutakin. Mutta miltä se elämä näyttää eliitivaimon tavallisena arkipäivänä. Ei omasta näkökulmasta kovin säälittävältä, mutta kyllä mua sääliäkin saa jos siltä tuntuu. En ole yksin kun tunnen kokeneeni jos nyt en suoranaista vääryyttä niin ainakin väärinarvioita suomalaisessa lehdistössä. Taina Kinnusen Kalifornia Kutsuu on herättänyt paljon keskustelua ja eriäviä mielipiteitä ulkosuomalaisissa naisissa. Itse olen taipuvainen ajattelemaan että teknovaimon rooli on enneminkin mahdolli...