perjantai 28. helmikuuta 2014

Batmanin äiti ei aina jaksa Batmania

Kun lapsi on aamukahdeksaan mennessä ehtinyt rikkomaan yhden silmälasikotelon – onneksi ei kuitenkaan siskon laseja – yhden juomalasin, liimata tarran pöytään,  ja sitä sun tätä muuta pientä... Se juomalasi ei ollut vahinko, ei ole melkein nelivuotiaalta vahinko hakata sitä olohuoneen sohvapöytään – ottaen huomioon ettei olohuoneessa syödä tai juoda.

Yhdeltätoista mä kerron sen erityisopettajalle ja koulun toimintaterapeutille ymmärtäväni oikein hyvin että mun lapsi on maailman ihanin, ja mukavin, ja fiksuin, ja filmaattisin. Samalla hengenvedolla kerron olevani keskimäärin iltaseitsemään mennessä sitä mieltä ettei musta ole tämän lapsen vanhemmaksi, ja etten osaa, enkä jaksa, saati pysty, halua ja kykene.

Yhden aikaan se istuu jäähyllä autossa heitettyään kaupassa kylpysuolat pitkin lattioita. Ei pelkästä kylpysuolasta, vaan siitä että se iloisesti nauroi mulle päin naamaa kun kysäisin että olikohan tää kannattava toimintamalli, kiellosta huolimatta heittää ne suolat lattialle. Tätä ennen se on repinyt hyllyistä tavaroita kaupan lattialle, juossut, kiljunut ja ollut kaikin tavoin oma itsensä.  Tämä kaikki siitä huolimatta että ennen kauppaan menoa käytiin läpi ”säännöt” – katsotaan silmillä eikä käsillä, haistetaan nenällä, ei juosta, ei kiljuta, ei tönitä sitä toista... Kun me palataan kahvijonoon se roikkuu mun lahkeessa ja ulisee STK:n sanoessa sen liian tutun lauseen: ”Mutku se on niin suloinen ja kyllä sä sit kaipaat näitä hetkiä kun ne on teinejä...” Lyhyesti ilmoitan sekä pojalle että ystävälle että niitten on siitä sit hyvä jatkaa yhdessä. STK saa uuden lapsen ja lapsi ymmärtäväisemmän vanhemman. Siitä vaan kokeilemaan kuinka kauan ymmärrystä riittää. Mun ymmärrys on loppu.

Seuraava etappi on ajaa Seattleen hakemaan mun juoksuhuppari ja kilpailunumero – en mä mitään kilpaile – sunnuntaiaamun juoksutapahtumaa varten. Siihen, mihin mä en mene koska M on yökylässä, ulkona on pakkasta, mulla on poskiontelotulehdus ja mun olis hyvä olla samalla puolella järveä kuin se kyläilevä lapsi aamutuimaan. Ymmärrettävästi mua vähintäänkin hirvittää ajaa sinne mun suloisen, täydellisen kultamussukkani kanssa. Totuus kun sattuu olemaan, että matkalla ja siellä ja matkalla takaisin voi käytännössä tapahtua ihan mitä tahansa. Noin niinkuin K:n tuntien.


Kyllä mä sitä rakastan. Ihan hirveen paljon, mutta jaksamisesta en tiedä. Kuvissa elämä näyttää niin paljon helpommalta...

aamulla ne ei vielä kukkineet

ajomatkalla Seattleen en kuvannut, keskityin pitämään meidät hengissä



Batman suihkulähteellä





auton kattoluukusta

iltapäivästä ne jo kukki
kotiintultua vaihdoin päälle mukavan kotiasun ja mietin hetken sitä miten erilainen näkemys mukavasta voikaan olla...
villapaita on L:n vanha - Tommy Bahama
aluspaita - Madewell
housut Costcosta halvalla - Karen Neuburger
tossut - rikki - Keen

torstai 27. helmikuuta 2014

työnhakijan maailma on epäreilu

Periaatteessa mä oon kyllä aina tiennyt ettei täällä kannata etsiä töitä jos ei ole kontakteja, siis periaatteessa. Tänään opin että sille randomille työnhakijalle työpaikan löytäminen on oikeasti aika lähellä lottovoittoa. Mä oon aina mennyt sisään takaoven kautta. Tänne muutettua menin vapaaehtoiseksi. Viikkasin ja pesin pyyhkeitä – muistelen aina sitä aikaa kun käyn uimassa aamutuimaan – palvelin asiakkaita ja lopulta saatuani työluvan sain työpaikan, viikkaamaan ja pesemään niitä samoja pyyhkeitä. Tällä kertaa ihan rahasta. Kiipesin ylöspäin pieni porras kerrallaan ja siinä vaiheessa kun jäin pois töistä M:n syntyessä olin jo pääkonttorilla ja tein johtoryhmän kanssa töitä, koulutin – siinä asiakaspalvelussa – ja tein tutkimusassarin hommia koko maan tasolla. En tiedä olinko parempi kuin kaikki muut, sen tiedän että olin sinnikäs ja tein paljon töitä.

työhaastatteluun... mekko - Eileen Fisher, legginsit - Eileen Fisher, kengät - Sanita, huivi - Noonday Collection





Tänään ajoin sinne tuttuun sairaalaan aurinkoisessa kevätsäässä. Jännitti samalla tavalla kuin ennen sitä kansalaisuushaastattelua, tai hetkeä ennen lasten syntymää. Olin sopivasti ajoissa, ja ihailin maisemaa kymmenennestä kerroksesta. Kävin ilmoittamassa olevani paikalla ja samalla ymmärsin että muahan haastattelee mun harjoitteluohjaaja... Sillä hetkellä tajusin että mun ei tarvitse myydä itseäni tai siis tietotaitoani, vastassa on se ihminen joka ainoana tietää mitä mä osaan, ja minkälainen olen potilastyössä. Se tulee hakemaan mut huoneeseensa ja tervehtii kysymällä virne naamallaan: ”Mikä sai sut tulemaan takaisin?” – Mähän sanoin että tulisin, jo silloin ekana päivänä... sanoin että haluan tänne töihin. 


tää on se syy miksi rakastuin just tähän sairaalaan

täältä kelpaa katsella maailmaa


Me mennään sen huoneeseen. Matkalla se kertoo jo että tää paikka jota mä olen hakenut on edelleen auki sisäisessä haussa ja sisäinen hakija ohittaa aina talon ulkopuolelta tulevan hakijan. Me sivutaan pikaisesti sitä ansioluetteloa, se vilkaisee sitä nopeesti ja toteaa ettei sillä oikeastaan ole edes niin merkitystä... vaikka toki loistavaa että olen tehnyt urani puhtaasti asiakaspalvelutyössä.  Turhaa puhua ansioluettelosta kun se on ajatellut palkata mut joka tapauksessa. Se sanoo et jos sisäisiä hakijoita ei ole se palkkaa mut siihen paikkaan jota se käski mun hakea, ja jos se joutuu antamaan tämän position jollekin sisäiselle hakijalle se etsii mulle toisen homman. Se sivuaa nopeasti palkkaa, muita etuja - terveysvakuutus, mielenterveyspalvelut, hammaslääkäripalvelut, eläkevakuutus, tapaturmavakuutus... Se toteaa että on epätodennäköistä saada sisäinen hakija tähän työvuoroon, sisäiset kun yleensä tähtää kokoaikaiseen päivävuoroon. Viimeiseksi se pahoittelee että jouduin viiden minuutin takia ajamaan 45 minuuttia. Se pyytää laittamaan maanantaina sähköpostia jos siitä ei ennen sitä ole kuulunut mitään... mahdollinen aloituspäivä olis henkilöstöosastosta riippuen joko 10. tai 24. maaliskuuta.
Kävelen takaisin autolle vähän hämmentyneenä. Sain työn. En tiedä vielä sainko ”sen” työn, mutta sain työn. Joko nyt heti tai sit kohta... työn kuitenkin sain, tai sen lauseen: ”Olen ajatellut palkata sut tänne.” Huomenna kuvittelisin olevani sen verran nuhainen etten pääse seisomaan ja pyörittelemään peukaloitani vapaaehtoisena.

me haettiin M koulusta - kun vielä voi



Iltapäivällä haen poikien kanssa M:n koulusta. Vielä en uskalla edes ajatella sitä miten tää käytännössä hoidetaan. Kuka hakee ja vie ja tuo kolme iltapäivää viikossa? Mistä se saadaan ja kuinka paljon sille maksetaan... käytännössä 13:30 - 16:00/17:00 kolmena päivänä viikossa, joka toinen viikko. Joka toinen viikonloppu mä olen töissä ja teen viikolla vain yhden vuoron. Hengitän syvään ja yritän kovasti uskoa että kyllä se järjestyy, tavalla tai toisella. Elämä menee uusiksi, hyvällä tavalla. Niistä sen seitsemästä vapaaehtoisprojektista täytyy karsia saadakseen tilaa uudelle. Sinä päivänä kun henkilöstöosasto ottaa muhun yhteyttä lähden ostoksille...

tänään juhlin ostamalla maljakkoon uudet kukat

scrubs by Koi


silmälasit

En osaa nukkua, jännittää liikaa... Mä niin haluan tän työn – oikeesti – haluan. Tunnin olen tässä istunut, vastaillut sähköposteihin ja siemaillut aamukahvia. En mennyt uimaan, liikaa räkää onteloissa... ehkä huomenna. Yläkerrasta kuuluu jo kahden sankarin leikkien äänet, ja mä odotan salaa koska pienet jalat hyppii alas portaat, ilmestyy keittiöön ja ilmoittaa; ”I’m hungry”. Katson ikkunasta aamunsarastuksen ilmestymistä taivaalle... vielä on pimeää hetken verran.

M sai eilen silmälasinsa, mun iso. Illalla se oli sängyssä ottanut rillit pois ja laittanut ne nätisti koteloon ennen nukahtamistaan. Mun iso. Aiemmin se pyöri tässä ja naureskeli et maailma näyttää ihan hassulta ja et saa saman efektin kuin pyörimisestä jos kääntää päätä nopeesti. Me tehtiin yhdessä palapeliä. Mun iso. Miten siitä tuli näin iso, näin nopeesti.






joko tänään?

pitäis varmaan hakea torstaitulppaanit?
yli-ikäisissä kukissa on mun mielestä aina ollut jotakin kaunista

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

muropatukat

Yleisön pyynnöstä yritän tehdä tästä reseptin... Mä oikeesti oon se tyyppi, joka katsoo kaappiin ja sit sekoittaa vähän sitä, ja tätä, ja ripaus tota... tämäkään ei siis ole mikään "oikea" resepti:

Muropatukat


Täytteeseen:

1 litran pakastemarjoja
1-2dl sokeria tai agavesiirappia
2-3rkl perunajauhoja

Voit myös käyttää valmista hilloa.

Taikinaan:

7 1/2dl kaurahiutaleita
5dl vehnäjauhoja
3tl leivinjauhetta
1dl sokeria
3tl kanelia
200g voita tai maidotonta margariinia
3 kananmunaa
3 1/2 -4 1/2 dl maitoa tai kookosmaitoa

Keitä marjoista paksu kiisseli - marjat kattilaan, 1/2 dl vettä ja sokeri. Kun marjat ovat sulaneet suurusta kiisseli sekoittamalla perunajauhot kylmään veteen ja vatkaamalla perunajauhoseos kiisseliin. Anna jäähtyä hellalla.

Sekoita kuivat aineet ja sokeri keskenään. Nypi joukkoon rasva. Vatkaa kananmunat kevyesti - riko rakenne - ja sekoita joukkoon maito, valmista nestettä noin 5dl. Kaada munamaito jauhorasvaseokseen.

Levitä puolet taikinasta ohueksi (0,5 cm) levyksi uunipellille. Levitä levylle kiisseli tai hillo, ja sen päälle toinen puolikas taikinasta.

Paista 175C noin 30 minuuttia. Leikkaa jäähtynyt levy annospalasiksi, pakasta tai säilytä jääkaapissa.




katsotaan kuinka käy - hui!

Eilen illalla istuin keittiössä ja sanoin taas kerran etten osaa enkä pysty. Sanoin etten jaksa, enkä pysy järjissäni. Sanoin että mun täytyy päästä välillä pois tästä kaaoksesta. Taisin jopa sanoa ettei musta ole tähän... Istuin sohvalla ja rukoilin. Rukoilin voimia ja viisautta. Rukoilin kykyä ja osaamista. Rukoilin ilmaa ja omaa tilaa.

join valkkaria, söin mansikoita ja hukutin itsesäälini tähän... Downton Abbey, Season 4

Kahdeksantoista tuntia myöhemmin vilkaisen pikaisesti sähköpostit lasten riehuessa ostoskeskuksen sisäleikkipaikalla. Siitä alkaa kirjeenvaihto, joka menee suurinpiirtein näin:

- Kuinka monta tuntia viikossa? Minkälaisia vuoroja voit tehdä?
- Ihan mitä vaan päivystävästä työntekijästä noin 30 tuntiin viikossa. Kaikki käy, mutta kun kysyt niin iltoja.
- Oletko koulussa?
- En. Haluan ensin työkokemusta, enkä ole ajatellut hakeutua sairaanhoitajaohjelmaan ennen kuin aikaisintaan syksyllä 2016.
- Soita tähän numeroon, tälle ihmiselle ja varaa aika työhaastatteluun.
- Kiitos, kiitos, kiitos!
- Hae työpaikkaa nro. 20683. Se on osa-aikainen kirurgisen osaston iltavuoropositio.
- Kiitos, kiitos, kiitos!

Muutamaa tuntia myöhemmin olen hakenut kyseistä työpaikkaa ja saanut ajan työhaastatteluun - huomiseksi aamuksi.


Osa musta on seitsemännessä taivaassa. Toinenpuoli taas paniikkikohtauksen ja hyperventilaation välimaastossa... Apua...  Mun harjoitteluohjaaja oli kirurgisten osastojen ylipiällysmies. Se sairaanhoitajien sairaanhoitaja, se joka valvoo kaikkia ja kaikkea. Tää homma olis sen tiimissä, yhdellä sen vetämistä osastoista. Voin toki olla väärässäkin, mutta luulen että jos nyt en ihan totaalisesti mene kipsiin huomisessa haastattelussa on mulla edessä töiden aloittaminen lähiaikoina. Ihanaa, huimaa, ihanhuimaa... ja samalla hirveetä kauheeta kamalaa... miten kaikki järjestyy? Kuka hoitaa kolmikon? Mitä tästä tulee? Mitä pitää olla mukana työhaastattelussa? Miten sinne pukeudutaan? Mitä sanotaan? Miltä pitää näyttää? Enhän mä edes osaa mitään, ja senkin vähän mitä osasin oon jo varmaan unohtanut ja... A-P-U-A.




tiistai 25. helmikuuta 2014

illlalla olen lähinnä aika väsynyt

Ensimmäinen kolmesta (K) koulubussiin kymmentä yli kahdeksan. Toka ja kolmas valmiiksi – eväät eväslaukkuun, vaatteet päälle, kengät jalkaan, hiukset ja hampaat harjaten - jotta saadaan se toka (O) vietyä kouluun vähän ennen yhdeksään. Samalla ilmoitan O:n lounaalle ja saan tunnin enemmän aikaa päivääni. Vitonen on halpa hinta ylinopeussakkojen välttämisestä. O:n koululta kaahataan reippaasti lastenlääkäriasemalle. M:n vatsa on taas kipeä. Suoli ei toimi lääkityksestä ja ruokavaliohoidosta huolimatta. Sen lisäksi se valittaa ylävatsakipua. Eilen illalla nukahtamiseen meni melatoniinista huolimatta toista tuntia ja vatsaa haudottiin lämpötyynyllä, mieltä silityksillä ja juttelulla.


Lääkäri määrää M:n uudestaan kolmen päivän tyhjennyskuurille. Sen vatsa on taas täysin pysähdyksissä. Selkeästi se jäätelö lauantaina, ja marjarahka sunnuntaina oli liikaa. Seuraavan kerran maitotuotteita saadaan kokeilla varovaisesti aikaisintaan syksyllä. Tällä kertaa me saadaan unohtaa ajatukset laktoosittomista maitotuotteista tai niistä laktoosinpilkkojalääkkeistä. Ulostuslääkettä pitää nyt syödä vähintään vuosi. Hitaasti tajuan olevani nyt "se äiti", se jonka lapselle pitää aina olla omat eväät, se joka tekee kaikesta hankalaa ja vaikeeta...




Me ajetaan lääkäristä suoraan kirkolle MOPS:iin. Mun aisapari kysyy olenko valmis jatkamaan syksyllä. Vastaan että joo olen, jos tää mun tämänhetkinen epäsitoutuminen on riittävää sille... enempään en pysty. Kirkolla saan onneksi aamiaista. M:lle lykkään evääksi omenasoseen kun näen että niillä on kultakaloja välipalaksi ja niissä tunnetusti on juustoa ja juustossa maitoa.




Karkaan palaverista etuajassa. Pitää lähteä K:n bussia vastaan ja laittamaan lounasta kaksikolle. Tarjoan niille kinkkuquesadillaa soijajuustolla ja hotkaisen itse lounaaksi proteiinipatukan kahvin kanssa ennen kuin pakkaan kaksikon autoon dumpatakseni M.n koulubussille ja hakeakseni O:n koulusta. Bussipysäkillä tulee vaihdettua kuulumisia M:n luokkatovereitten äitien kanssa. Me puhutaan kevätbileistä, eläintarharetkestä, pian syntyvästä pikkusiskosta – ei meille, ja kaksosista ja...

Matka jatkui O:n koululta ruokakauppaan opintoretkelle... maidotonta voita, maidottomia keksejä, maidottomia muropatukoita, maidottomia sitä ja maidottomia tätä. Mun lukiessa tuoteselosteita ja etsiessäni vegaanivaihtareita K keskittyy repimään asioita lattialle kaupan hyllyistä. Mitään ei onneksi mene rikki ja useimmat saan kiinni ennen kuin ne päätyy lattialle. Lahjon, ei en lahjo, uhkailen ja kiristän, haron epätoivoisena omia hiuksiani enkä voi taas kerran olla miettimättä miksi just mulle on annettu tämä lapsi. Maidottomien asioiden lisäksi ostin teepuuöljyä torjuakseni jokakeväisen suloisen vieraan, sen joka syö mun kaikki kukat. Monet käyttää niihin järeämpiäkin aseita kuin teepuuöljy, mä yritän sillä öljyllä ja porkkanoilla – pehmo kun olen.



Kotona puran kauppakassit, kannan ohimennessäni raivoavan K:n omaan huoneeseensa – se ei halunnut pestä käsiä. Hetkeä myöhemmin palaan yläkertaan ja nostan raivoavan K:n yläsänkyyn ja vien siltä tikkaat, onnistun pitämään naamani peruslukemilla kertoessani että sitten joskus kun se on rauhoittunut se saa tikkaat takaisin korjatakseen sen sotkun minkä se oli saanut aikaiseksi hetkeä aiemmin, jonka jälkeen me pestään kädet. Suljen oven ja kuuntelen kuinka se heittää kaiken irtaimen pois sängystään. Mielessäni mietin että pitäis muistaa soittaa M:n psykiatrille ja varata aika K:lle...

Alakerrassa me leivotaan O:n kanssa maidottomia muropatukoita. Se oli itseasiassa M:n idea, se muisti että mä leivoin sille aina ennen niitä ja et mä varmaan osaisin tehdä ne ilman maitoakin... niinpä. On se hyvä että nuoret aivot osaa ajatella. Lykättyäni O:n kanssa pellin uuniin kapuan takaisin yläkertaan ja annan K:lle tikkaat. Se kiipeää alas ja rupeaa siivoamaan yhdessä veljensä kanssa. O:ta säälittää ja se haluaa auttaa. Sit me mennään pesemään käsiä.



L tulee onneksi kotiin joten pääsen hakemaan M.n bussilta kahdestaan koiran kanssa. Matkalla kuulen naapurilta huhun että ne – siis koulupiirin hallinto - jakaa koulupiirin koulurajat uudestaan. Taas. Vastahan nää uudet koulut selvisi vuosi sitten. Mielessäni luen tyyneysrukouksen varmasti pariinkymmeneen kertaan...

”Jumala, anna minulle tyyneys hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. Anna minulle rohkeus muuttaa ne jotka voin, ja viisaus erottaa nämä kaksi toisistaan.”


Tälle asialle minä en voi mitään. Jos koulurajat muutetaan taas, voin vain valmistaa lastani muutokseen ja hyväksyä sen mitä tuleman pitää. Me kävellään M:n kanssa kotiin ja jutellaan päivän tapahtumista. Se kysyy leivoinko niitä muropatukoita? Joo, leivoin.

Koira ja kevätaurinko bussipysäkillä

lauantai 22. helmikuuta 2014

ihailija

Sillä on ihailija. Se on viisivuotias ja sillä on ihailija. Siinä on jotain supersöpöä... noin pienestä se alkaa.

Kaikki alkoi, tai siis mulla ei ole aavistustakaan mistä kaikki alkoi ja mistä nää kaksi edes tuntee toisensa... mutta mun osuus alkoi siitä hetkestä kun O:n koulukaverin äiti lähestyi mua vähän hämmentyneenä ja kertoi että hänen poikansa niin, niin, niin kovasti toivoo että M tulee hänen syntymäpäivilleen. Se myöntää siinä kysyessään että ymmärtää oikein hyvin että tää kuulostaa vähän kummalta, mutta kun se kysyy joka päivä et voisko M mitenkään tulla... Pojan äiti tietää ihan tasan tarkkaan mun ajatuskuvion, todennäköisesti koska hän on käynyt läpi saman päättelyketjun ja on ihan yhtä pihalla kuin allekirjoittanut.

Mistä ne edes tuntee toisensa? M käy koulua iltapäiväluokalla ja tää poika aamupäivisin. Ne on satunnaisesti törmänneet varmaan O:n koulun pihalla... ja onhan ne tietty olleet luokkaretkillä yhdessä – kahdesti. Ekan kerran joskus syksyllä ja tokan kerran tällä viikolla. Onko ne voineet tutustua syksyllä kun M meni kouluun aikaisemmin? Ehkä niillä silloin oli yhteinen välitunti tai jotakin...

M kuitenkin kutsun nähdessään tietää ihan tasan tarkkaan kenestä on kyse, ja ilmoittaa heti haluavansa mennä näille kutsuille mieluummin kuin jalkapalloon. Selvä. M menee synttäreille. Vastaan kutsuun sähköpostilla ja saan takaisin ilahtuneen viestin; ”Ihanaa että M pääsee tulemaan!” Sivulauseessa viestissä kerrotaan että asiasta on puhuttu heillä kotona päivittäin.




Näinpä me ajetaan lauantaiaamuna lelukaupan kautta kutsuille. Ovella M heilauttaa hyvästin ja marssii sisään. Me L:n kanssa autossa todetaan nauraen, että ainakin se osaa valita ihailijansa ”hyvin”. Pojan kotitalo-kartano-linna kun on ehkä viiden meidän talon kokoinen. Talon edustalla solisee suihkulähde. Muistan omasta nuoruudestani – ei lapsuudesta – kuinka vanhemmille oli tärkeetä tietää kuinka varakkaita kavereitten vanhemmat oli... Tärkeitä kysymyksiä ei ollut oliko Anna tai Antti mukava ja ystävällinen, vaan missä sen vanhemmat on töissä? Missä ne asuu? Itse näen mieluummin kuitenkin lapseni onnellisena pummin kanssa kuin onnettomana miljonäärin kartanossa. Vanhempana mua hivelee eniten se, että M on kutsuttu - ei just tähän taloon, vaan ylipäätään kutsuttu. Mua ilahduttaa se että selkeästi siitä pidetään, selvästi se halutaan mukaan. Voisinko enää toivoa lapselleni enempää?





salainen puutarha? Kirsikan kukat on jo nupuilla

iloinen juhlija lähdössä kotiin