lauantai 28. helmikuuta 2015

sekalaisia totuuksia - osa 1

Löyhästi nivoutuen kaikkeen tai ehkä ei mihinkään. Vanhemmuuteen, kasvattamiseen, kasvamiseen. Siihen miten ratkaistaan vanhemmuus ja tiedetään millä ja miten ratkeaa ongelma kuin ongelma. Tiedäthän, ne ehdottomat totuudet. Katsotaanpa muutamaa niistä, aloitetaan nukkumisesta ja edetään ulkoilun kautta ruokaan, sillä katetaan jo aika monta näistä vanhemmuuden kultajyvistä. Tässä ensimmäisessä osassa keskitytään uneen ja nukkumiseen. Kirjoitan puhtaasti omasta kokemuksesta, tällä vaatimattomalla kolmen lapsen otannalla. Kolmella lapsella olen oppinut sen ettei mikään ole niin varmaa kuin se ettei mikään ole varmaa. Kymmenen lapsen vanhemmuudella, kokemus olisi ehkä toisenlainen – varmempi, kymmenkertainen.

Väite 1


Kaikki vauvat nukkuu paremmin ulkona. Pohjoismaissa lapset – vauvat – tungetaan topattuina vaunuihin ja lykätään ulos nukkumaan. Kaikki lapset nukkuu paremmin näin. Tällä metodilla saadaan aikaan tuntien mittaiset päiväunet. Muualla maailmassa lapset nukkuu päiväunensa useimmiten omissa sängyissään. Muu maailma on väärässä. Pohjoismaissa osataan enemmän ja paremmin.

Pikkulintu on kuitenkin livertänyt korvaan ettei kaikki lapset nuku paremmin ulkona, ei edes kaikki pohjoismaiset lapset. Olen kuullut huhuja että jopa Pohjoismaissa on lapsia jotka nukkuu paremmin sisällä, omassa sängyssään. Täällä jos lykkäisin lapsen rattaissa pihalle uinumaan, saattaisin pian saada lastensuojelusta vieraita.

Oma kokemus aiheesta on suppea. Vältän turhan läheistä kontaktia lastensuojeluun. Yksi kolmesta kuitenkin nukkui selvästi paremmin toppapuvussaan autotallissa. Kertaalleen oli se lastensuojelunkin kohtaaminen lähellä kun lastenvahti sattui tulemaan puolisen tuntia etuajassa ja katsoi silmät pyöreänä kun kävin hakemassa pikkupakkasesta autotallista toppavaatteisiin käärityn lapsen. Sen joka nukkui siellä useamman tunnin. Lastenhoitaja nieleskeli ja kysyi lopulta että säilytänkö mä sitä aina autotallissa? Näin miten se mietti että ulkomaalaiset on seinähulluja. Muutaman viikon odottelin ja sit uskalsin huokaista, ei se varmaan tehnyt meistä raporttia. Oman kokemuksen mukaan voisin siis sanoa että 30% lapsista nukkuu paremmin kirpeässä ulkoilmassa. Toisaalta en ihan ymmärrä miksi avonaisella ikkunalla ei olis samaa vaikutusta kuin ulkoilmalla?

Väite 2


Tämä väite on yleismaailmallinen ja liittyy edelleen nukkumiseen. Lapset tarvitsee päiväunia. Ensin ne nukkuu jatkuvasti – tai ei ollenkaan – sit ne siirtyy kolmiin päikkäreihin, siitä kaksiin ja lopulta yksiin päiväuniin. Jos lapsi ei saa riittävästi unta päivisin se vaikuttaa myös yöunia heikentävästi. Alle vuodenvanha lapsi tarvitsee ainakin kahdet päiväunet, monet tarvitsee ne kahdet unet jopa kahteen ikävuoteen asti. Siitä porskutellaan yksillä päikkäreillä melkein kouluikään asti.

Uni on maailman monimutkaisin asia. Mä rakastan päivätorkkuja. Väittäisin että rakastan niitä niin paljon, koska nukun yöni keskimäärin enemmän tai vähemmän huonosti joko itsestäni riippuvista tai riippumattomista syistä. Viimeyönä unta häiritsi se melkein seitsemänvuotias joka piehtaroi ja potki, ja yks neljävee joka käveli unissaan ja ilmoitti sen veljen kadonneen. Olen kuullut että päiväunet rikkoo mun yöunet. Aikuisilla tää siis toimii toisin kuin lapsilla? Lapsi tarvitsee päiväunet nukkuakseen öisin ja aikuisen päiväunet tuhoaa taas yöunen? Näinkö? Toisaalta mulla on harvemmin iltaisin vaikeuksia nukahtaa, unessa pysyminen on taas aivan toinen tarina.

Ystävän seitsemänvuotias nukkuu edelleen viikonloppuisin päiväunia. Saman perheen nelivuotias nukkuu päivittäin muutaman tunnin unet. Oma otanta näyttää toisenlaiselta. M jätti ne viimeisetkin päiväunentynkänsä pois täytettyään kaksi. Siihen asti sain siitä satunnaisesti irti jotakin päiväunen tapaista jos makasin sen vieressä ja pakotin raivoavan lapsen nukahtamaan. Lopulta se nukahti hetkeksi omaan itkuunsa. Ongelma tässä järjestelyssä oli se että se heräs heti jos mä yritin poistua paikalta eli päiväunet tarkoitti sitä että lapsi nukahtaa omaan nyyhkytykseensä ja mä pidän siitä kiinni kunnes se herää.  M ei toisaalta nukkunut myöskään yöllä eli ehkä teoria siitä että ne päikkärit on hyvien yöunien salaisuus piti tässä kohtaa paikkansa.

Toisaalta K, on nukkunut yönsä enemmän tai vähemmän hyvin alle kolmekuisesta. Päiväunet on eri tarina, ja ne viimeisetkin päiväunet jäi pois jo kauan ennen kolmevuotissynttäreitä. Olis se varmaan nukkunut jos olis pakottanut, mutta päiväunet puski yöunen lähemmäksi iltayhtätoista. O nukkuis varmaan ainakin satunnaisesti päiväunia edelleen. O ottaa edelleen autotorkkuja ja O oli myös se keskivertolapsi joka nukkui autotallissa paremmat päiväunet kuin omassa huoneessaan. 30% teoria pitää paikkaansa myös tässä. Mun kokemuksen mukaan 30% lapsista tarvitsee päiväunet.

Väite 3


Lapsi tarvitsee tietyn määrän unta kasvaakseen ja kehittyäkseen. Yksivuotias tarvitsee unta keksimäärin 12-13 tuntia. Leikki-ikäisen unentarve on 10-13 tuntia ja koululaisen vähintään 10 tuntia (Lähde MLL). Hyvään uneen tarvitaan rauhallinen tila, pimennettyhuone ja raikas ilma. Yleisesti ollaan kai sitä mieltä että nukkuessa huoneen lämpötilan olis hyvä olla keskimääräistä sisälämpötilaa alhaisempi.

Tässä kohdassa palaan taas omaan uneen. Jos minä en nuku niin miten kummassa mun lapsetkaan osais nukkua. Fredde osaa nukkua ja meillä on näissä kolmessa se yksi selkeä Fredden perillinen mitä tulee yöuneen. Se näistä kolmesta joka nukkui yönsä jo kolmekuisena, se nukkuu ne edelleen, mutta ei se kyllä sekään noihin unisuosituksiin yllä. Rannetta ravistamalla ja hihasta tempaisemalla väittäisin että K nukkuu keskimäärin yhdeksän tuntia yössä. K on neljä. Sen pitäis nukkua enemmän. Se ei kuitenkaan ole päivisin väsynyt tai kiukkuinen. O on välillä väsynyt, se johtuu siitä että sen veli herättää sen aamulla aivan liian varhain. O siis varmasti peittoais noi unisuositukset, mutta heräilee edelleen usein ja vaatii lääkitystä ja/tai hierontaa kasvukipuihin ja hellää sylittelyä painajaisten jälkeen.

Olen koko elämäni pelännyt pimeää. Järjellä tiedän ettei pimeä ole sen kummempaa kuin valoisakaan, paitsi että on pimeetä, mutta pimeässä järki kaikkoaa ja tilalle tulee pelko. Jannujen yöuni on keskimäärin ratkaistu sillä että pimeästä huoneesta luovuttiin ja jätkät nukkuu täydessä juhlavalaistuksessa. Ikkuna on raollaan, jotta ilmanvaihto pelaa mutta muuten huoneessa on lämpimämpää kuin meidän taloudessa keskimäärin. Ne haluaa hukahta ovi auki, niin että ne kuulee meidät.

M nukahtaa illalla kymmenen jälkeen. Myös kouluiltoina. Aamulla herätys on 7:30. Unta se saa siis silloin kun nukkuu sen about yhdeksän tuntia. Silloin kun M:n yöuni jää alle kahdeksaan tuntiin M on huonotuulinen ja selkeästi väsynyt. Ongelman ratkaiseminen on vaan arkena haastavaa, koska ainoa mistä M:n unta voi jatkaa on aamu. Iltaisin se ei nukahda ennen kymmentä vaikka kaulimella iskis päähän. Yöuni katkeaa sillä samoin kuin allekirjoittaneella keskellä yötä, ja yöunet jää välillä vähäisiksi yöllisen valvomisen takia, ei siksi ettei se nukahtais siihen itselleen normaaliin aikaan. M nukkuu meidän sängyssä. Makuuhuone on pimeä, mutta ei erikseen pimennetty. Ikkuna on auki, siis oikeasti auki, ei vaan raollaan. Makuuhuoneen lämpötila on talvisaikaan aamusta 12-14C, kesäisin 14-17C. Itse nukkuisin varmasti parhaiten niissä vaunuissa pihalla, jos siellä ulkona ei olis öisin niin pirun pelottavaa.


Voitaneen siis todeta että lapset tarvitsee tietyn määrän unta, mutta suositukset niin unenmäärän kuin nukkumaanmenoaikojenkin suhteen on korkeintaan keskimääräisiä. Koska en osaa tehdä mitään tolkkua edes meidän omista unista en rohkene neuvomaan muitakaan, paitsi sanomalla ettei ole olemassa oikeeta ratkaisua, on vaan olemassa se omalle perheelle ja/tai lapselle parhaiten toimiva ratkaisu. Kaksi kolmesta nukkuu parhaiten valoisassa, meluisassa ja lämpimässä. Yksi kolmesta nukkuu yhtä huonosti tai yhtä hyvin kaikkialla. Se ei tunnu tarvitsevan enempää eli silloin voidaan kai todeta että sekin saa ihan riittävästi unta. 

Yhteenveto


Tottakai ymmärrän että ne MLL:n keskiarvot ole mikään ehdoton totuus. Tottakai niistä keskiarvoista poiketaan suuntaan jos toiseenkin, ja kolmen lapsen kokemus ei oikeastaan ole edes mikään otanta. Sehän on vaan yhden ihmisen kokemus. Keskimäärin meillä kuitenkin poiketaan siitä keskimääräisestä keskiarvosta.

Olen oppinut olemaan hiljaa sen sijaan että julistaisin ratkaisseeni hyvän vanhemmuuden salaisuuden. Varmasti olen, tavallani, mutta vain oman perheeni ja omien lasteni osalta. Se mikä toimii meillä ei välttämättä toimi kenelläkään muulla. Jos joku kysyy, kerron miten meillä toimitaan, vältän kuitenkin neuvomasta yhtään ketään. 


Koira tarvitsee useammat päiväunet ja nukkuu öisin mielellään pitkiä aikoja peiton alla. Väittäisin että keskimäärin tää eläin nukkuu vähintään 20-22 tuntia vuorokaudessa. Mieluiten peiton alla ja mun kainalossa. 

perjantai 27. helmikuuta 2015

harkiten hakattu

Perjantaina ajan aamusta lapset ensin kouluun, jatkan matkaa alas kaupunkiin. Käyn ostamassa Koiralle sitä sikakallista raakaruokaa jota saa vain siitä tietystä kaupasta. Viereisessä ruokakaupassa törmään kahteen tuttuun naamaan. Ne istuu aamukahvilla ja liityn hetkeksi seuraan. Juoruttuani hetken kerron olevani menossa shampanjabileisiin, ”ai illalla?” – Eiku nyt. Heti kun K pääsee koulusta. Kirkon naisten kanssa, skumppaa ja kuulumisia, lavasteeksi ehkä vähän appelsiinimehua sekaan.

Tuntia myöhemmin me katsellaan naisten kanssa Stella&Dot koruesittelyä lasit kourassa ja puhutaan samalla, kuka mistäkin. Sarai tulee suoraan lastenlääkäriltä. Lääkäri on neuvonut antaa vauvan itkeä ja opetella nukkumaan. Vauva on alle puolivuotias. Sarai jatkaa että sen veljen lapset nukkuu, ne on aina osanneet nukkua, niitten on annettu itkeä itsensä uneen. Veli on luvannut tulla unikouluttamaan vauvan. Moni nyökyttelee kannustavasti, muutama on hiljaa. Seuraan löyhästi keskustelua, meillä ei yhtään lasta ole nukutettu. Edelleenkään kukaan ei istu sängyn vieressä odottelemassa kenenkään unta. Me ollaan uskottu siihen että lapset kyllä osaa nukahtaa itsekseen. Lopulta avaan kuitenkin suuni ja siirryn hiljaisten joukoista niihin joilla on mielipide. En tunne Saraita. En neuvo. Jos jotakin olen äitiydestä ja vanhemmuudesta oppinut vajaassa seitsemässä vuodessa on se ettei se mikä toimii meillä toimi välttämättä kellään toisella. Mun ainoa viesti on se että meillä on kolme lasta. Meidän kolme lasta on kasvaneet periaatteessa ihan samalla tavalla. Nukkumista ja unta on lähestytty kaikkien kolmen kohdalla samasta näkökulmasta ja silti, meillä on kolme erilaista nukkujaa. Nukkuja yksi – ei edelleenkään nuku. Nukkuja kaksi – ei tarvitse juurikaan unta, mutta sen minkä se nukkuu, se nukkuu. Nukkuja kolme – tarvitsee paljon unta, mutta heräilee edelleen painajaisiin tai kasvukipuihin. Nukkuja kolme on meillä se joka iltaisin saattaa kysyä koska saa – siis SAA – mennä nukkumaan. Mun viesti oli se että toisenlaisessa tilanteessa olisin voinut kuvitella ratkaisseeni hyvän unen arvoituksen, siis jos olisin sattunut saamaan ne kolme nukkuvaa lasta. 



Joku oli lukenut lastenkasvatusopuksen; sen nimi oli kai ”Jesus, the Gentle Parent”. Kirjassa opetetaan kasvattamaan rakkaudella, hellyydellä ja lyömättä lasta. Monen mielipide on toinen. Usein on edelleen vallalla käsitys ”ken vitsaa säästää, se lastaan vihaa”. Kuuntelen keskustelua hetken. Kuuntelen sitä äitiä joka perustelee selkäsaunaa sillä että sitä edeltää aina keskustelu. Keskustelun aikana käydään kaikessa rauhassa läpi rike, sen vakavuus ja seurauksena on selkäsauna., tyyliin "ymmärräthän sä nyt lapseni ettei mulla ole muuta vaihtaria kuin lyödä." Yritän kuvitella itseni vastaavaan tilanteeseen ja mielikuvan kornius saa mut hymyilemään itsekseni. En ole syytön. Olen lyönyt lastani. Olen myös oppinut ettei se kantanut hedelmää, siinä hetkessä se oli ennemminkin kuitenkin mun oman kiivauden ruma näytös kuin harkittu teko, tavoitteena koulia ja kouluttaa lasta. Liityn keskusteluun kertomalla että Pohjoismaissa lapsen lyöminen ei eroa kotiväkivallasta. Vanhemmalla ei ole sen suurempaa oikeutta lyödä lastaan kuin puolisoaankaan. Sanon etten osaisi harkitusti lyödä lasta, se tuntuu vieraalta. Moni katsoo mua järkyttyneenä, toiset nyökyttelee hyväksyvästi.




Eilen kannoin melkein seitsenvuotiaan raivottaren yläkertaan rauhoittumaan. Se oli omassa kiivaudessaan melkein tunkenut veljensä lasioven lävitse. Minä omassani kannoin sen yläkertaan ja samalla kuulin taka-alalla oman mieleni äänen; ”olet naurettava! Mitä sä meinaat tehdä vuoden päästä kun en enää kykene kantamaan sitä yläkertaan.” Se pieni ääni oli oikeassa. Häpesin. Pitää keksiä parempia vaihtoehtoja. Fyysisen ylivallan aikakausi on lyhyt ja se on pian ohitse. Myöhemmin me puhuttiin raivottaren kanssa tapahtuneesta. Kerroin sille että mä pelkään että se vielä satuttaa kiivauksissan veljiään oikeasti. Sanoin että se on hetki jonka eteen en halua sitä. Toivon ettei se koskaan joudu miettimään että olis pitänyt jättää tönäisemättä tai lyömättä, ei siksi että toinen itkee ja mutsi huutaa, vaan siksi että se toinen on viety sairaalaan paikattavaksi. Puhun omasta kiivaudestani. Puhun siitä miten vaikeaa on hillitä itsensä, siitä miten paljon sitä pitää harjoitella. Niin paljon että vielä äitinäkin se on vaikeeta. Aamulla me mietittiin yhdessä miten voisi toimia toisin. Saa nähdä mitä tapahtuu seuraavalla kerralla kun kiivaus voittaa siellä ja täällä. 


Niin, ja meillä syötiin tänään pinaattivohveleita... hyvin uppos ja valmistuu nopeemmin kuin pinaattiletut. Kaadoin taikinaan ehkä desin verran niitä supersiemeniäkin (chia).

torstai 26. helmikuuta 2015

elämä on uskon asia

Uskon Jeesukseen. Jeesus parantaa. Jeesus parantaa sairaudet ja Jeesus pitää meidät terveinä. Jumala pitää meistä huolta, jos ei pidä ja satun kuolemaan oli aikakin mennä, Jeesuksen luo – taivaaseen. Se oli Jumalan tahto, kaikille parhaaksi. 



Homeopatia parantaa. Homeopatia parantaa kaiken ja ehkäisee sairauksia. Elämällä tarpeeksi puhtaasti ja terveellisesti pääset tasapainoon joka estää sairaudet. Tasapainotilassa vältät virukset, rokot, syövän ja mahdollisesti myös luunmurtumat. Homeopatialla hoidetussa ihmisessä ei ole neurologisia ongelmia sen enempää kuin mielenterveydenhaasteitakaan. Onhan elimistö vahvistettu ja terve.

joo mä tiedän ettei tää oo sitä OIKEETA homeopatiaa

Epigenetiikan avulla sammutat huonot geenisi ja parannut kaikesta. Alkaa uusi, geneettisesti parempi elämä. Vahvat geenit vahvistavat sinua, tekevät elämästäsi paremman, tasapainoisemman ja terveemmän. Epigenetiikan avulla sammutat autismin, adhd:n ja parhaassa tapauksessa kai tasapainota mahdolliset kromosomivirheetkin. Muista että huonot käytöstavat periytyvät geneettisesti tuleville sukupolville ja he joutuvat sammuttamaan huonon käytöksen geenit. 

Aromaterapialla parannut kaikesta. Valelet jalkapohjiasi öljyillä, höyrytät ja höyrystyt. Vastustuskyky paranee ja taudit väistyvät. Vahvistat keskittymiskykyä, parannat sosiaalisia taitoja, hoidat mielenterveyttä ja elät elämäsi onnellisena, tasapainoisena. Aromaterapeuttisille öljyille ei voi olla allerginen. Ne eivät sisällä allergeeneja. Tutkin asiaa netistä ja näin on. 




Länsimaisella lääketieteellä on vastaus kaikkeen. Lääkettä siihen, lääkettä tähän. Kaikki hoituu, jos ei muuta niin veitsellä leikkaussalissa. Hätätilassa rikkimenneet elimet voidaan vaihtaa uusiin ja parempiin. Nappia huuleen ja huikka pullosta päälle. Elämä hymyilee ja maailma on kaunis, jos ei ole niin lääkitään lisää. Ojennat luottokortin apteekin tiskillä ja farmaseutti hymyilee. Sata, kaksi sataa, kolme sataa rahaa...



Muistathan syödä itsesi terveeksi. Syö luomua. Syö lähiruokaa. Vältä sokeria. Vältä lisäaineita, väriaineita ja aromivahventeita. Älä ainakaan syö prosessoitua ruokaa – ikinä. Prosessoitu, ylikäsitelty ruoka tappaa. Jos ei välittömästi niin ajan kanssa. Prosessoitu ruoka, maitotuotteet ja gluteiini aiheuttavat autismia ja keskittymishäiriöitä. Prosessoitu ruoka alentaa vastustuskykyä ja siedätkin saada kaikki tappotaudit, olethan itse itsellesi tämän tilan aiheuttanut. Hyvät vanhemmat kasvattavat lapsensa elämään terveellisesti. Sokerista ei hyvän ihmisen lapsi ole koskaan kuullutkaan. 



Liikunta parantaa kaiken. Liikunta parantaa sairaudet ja ennen kaikkea ehkäisee niitä. Unohda vanha herja; ”urheilija ei tervettä päivää nää...” se on valhe. Liikunta on avain onneen ja autuuteen. Muutama maratooni vuodessa, etkä muuta enää tarvitse. Sohvaperunan sietääkin kuolla, pian. 




Valitse mihin uskot, olen valinnut omani. Ainakin tällä erää. Yritän valita oikein ja elää elämäni parhaalla mahdollisella tavalla. En tiedä onko siitäkään mitään apua loppupeleissä. Lopulta on kuitenkin kuoltava johonkin, vaikka kuinka onnellisena kuolisi. Meidän kaikkien on pakko lopulta antaa periksi ja kuolla. Se joka valitsee olla uskomatta yhtään mihinkään, uskoo siihen ettei usko mihinkään. On skeptinen ja kyseenalaistaa - kaiken. Onhan sekin tapa uskoa johonkin, siihen ettei usko mihinkään.



tiskikoneen tyhjentämisen sietämätön kirous

Yhtälailla kun inhoan syvästi likaisia astioita tiskialtaassa tai pöydillä lojumassa, tuntuu tiskikoneen jatkuva tyhjentäminen niin, niin, niin turhalta. Se viikko ilman tiskaria – edellisen hajottua – oli tavallaan vapauttavaa aikaa. Tiskasit sen mitä käytit eikä tiskikonetta tarvinnut kertaakaan tyhjentää. Mikä länsimaisen nykyihmisen turha dilemma. Tiskikoneen tyhjentämisen turhuus. Olen hetkittäin jopa harkinnut kahden tiskarin taktiikkaa, siinä puhdasta koneellista käytetään astiakaappina ja siirretään siitä sit käytön kautta siihen likaiseen koneeseen ja pestessä likaisesta koneesta tulee puhdas ja puhtaasta likainen...

meidän lapset ei saa katsoa Paavo Pesusientä tai Barbieta, mutta ne saa katsoa Harry Potteria (mun kanssa)
Jokohan nää kolme nuorta velhoa ja noitaa saa kohta kirjeen Hogwartsista?

Astellessani taas kerran aamulla alakertaan kohdatakseni sen täyden koneellisen puhataita astioita luovutin. Lapoin likaiset murokulhot vastoin kirjoittamattomia sääntöjä tiskialtaaseen ja aloitin päivän. Muutamaa tuntia myöhemmin palasin kotiin kahden nuorimmaisen kanssa ja sain lounasta laitellessani ja likaisia astioita kirotessani oivalluksen. Oivallus kuulosti tältä; ”Hei jannut! Tyhjentäkääs mulle toi tiskari niin saatte tikkarit.” Kun lounas oli pöydässä olis tiskari tyhjä. Äiti minussa nosti päätään ja kuiskasi korvaan ettei ne voi joka kerta saada tikkaria. Ratkaisuksi kehitin jääkaapin kylkeen sellaisen taulukon johon sai tarran aina kun tyhjensi tiskarin. Tarran voi saada myös pyykkien selvittämisestä tai Koiran pissattamisesta. Yhdeksällä tarralla saa tikkarin. Kahdeksastatoista tarrasta saa jo ostaa tabletille uuden pelin tai kaupasta pienen lelun. Kohta mä voin heittäytyä sohvalle ja nostaa jalat pöydälle, ainakin kunnes ne kyllästyy.





Ai miks just yhdeksän tai kahdeksantoista? No kun autotallista löytyi sellaista valmiiksi tulostettua paperia ristinollan pelaamista varten ja arkissa olis just sopivasti kuusi ruudukkoa, kaksi kullekin lapselle. 

M rentoutuu koulun jälkeen


keskiviikko 25. helmikuuta 2015

ja kaiken takana olikin... teepuuöljy

Jokainen vähääkään sairaala- ja/tai lääkärisarjoista kiinnostunut muistaa tv-sarjan House. House ratkaisi ongelman jos toisenkin, samalla nappaillessaan narkoottisia kipulääkkeitä. Kinkkisimmät tapaukset, ne joissa ei tuntunut olevan päätä eikä häntää, ja potilas teki kuolemaa annettiin Dr Housen ratkaistaviksi.

Tänä aamuna istuin taas lääkärissä. Puolikas naamaa ja vähän toistakin puolta turvoksissa. Me käytiin Jameksen kanssa läpi kaikki niitä testituloksia. Mitään ei löytynyt, valkosoluarvot näytti hyviltä ja silti naama näyttää siltä että joku on lyönyt mua ja lujaa. James haluaa että mä menen näyttäytymään silmäspesialistille. James haluaa että syön kaikki antibioottini loppuun, ihan vaan senkin takia että ne toimii tarvittaessa myös jatkossa. Tunnelma oli leppoisa, lauma oli koulussa ja Fredden kanssa kotona, ja me juotiin Jameksen kanssa kaffetkin. Kysyn kuinka kauan tässä kestää ja se sanoo että olis yllättynyt jos naama paranis alle kahdessa viikossa. Kivaa. Kaksi viikkoa, kolme tai neljäkin on onneksi aika lyhyt aika ihmiselämässä.

Mua on alusta saakka vaivannut tässä koko jupakassa se että naama turposi sen jälkeen kun ryhdyin valelemaan sitä nenänvarren näppylää teepuuöljyllä. Niinpä siinä kahvittelun lomassa kysyin Jamekselta et onko se nyt ihan satavarmaa ettei tää voi olla allerginen reaktio. Kerron taas kerran laittaneeni nenänvarren näppyyn teepuuöljyä, paljon teepuuöljyä. Teemalla mitä enenmmän sitä tehokkaampaa... James katsoo mua ja kysyy oliko iho rikki siinä kohdassa mihin laitoin öljyä ja vastaan et oli. Sit se sanoo että allergisen reaktion pitäis periaatteessa olla kasvojen molemmin puolin. Periaatteessa. Sit se sanoo vielä kolmannen kerran ”periaatteessa... mutta ei aina” ja avaa ne labrat uudestaan. Labran vastauksista näkyy että vaikka ne leukkarit on normaalin rajoissa on kehossa silti käynnissä stressireaktio. James katsoo mua hetken ja kysyy oonko kokeillut hautoa kylmällä. Vastaan et käskettiin hautoa kuumalla ja kostealla ja niin oon tehnyt, ja James sanoo et joo, bakteeri-infektiota pitää hautoa kuumalla ja kostealla, mutta allergisen reaktion aiheuttamaa turvotusta hoidetaan kylmällä. Kokeile kylmää.

Se käskee kokeilemaan kylmää, ja laittamaan sähköpostia lopputuloksesta. Nyrkkisääntö on kuulemma et jos turvotus ei muutu miksikään ja iho punoittaa on kyseessä bakteeri-infektio, ja jos turvotus hellittää kylmällä hauteella edes hetkeksi on sangen mahdollista että se on allerginen reaktio. Kotona haudon naamaa kuuman hauteen sijasta jääpussilla ja turvotus laskee hetkeksi. Iho ei punoita ja kylmä tuntuu jotenkin hyvältä. Turvotus nousee pian takaisin, mutta laskee hetkeksi.

Laitan Jamekselle sähköpostia. Se vastaa että olen tässä kohdassa ollut fiksumpi kuin ne neljä tai viisi mua hoitanutta lääkäriä. Kukaan ei kuunnellut mua kun piipitin ensiapupolilla siitä öljystä. On siinä tässä vaiheessa jo tulehdustilakin, antibiootit on syytäkin syödä loppuun, mutta ehkä tältä kaikelta olis vältytty jos ne olis silloin ekalla kierroksella tajunnut hoitaa allergista reaktiota MRSA:n sijaan.


Koulunpihalla törmään tuttavaan odottaessani rinsessaa. Se kysyy miten voin ja kerron et tää onkin sit kai allerginen reaktio teepuuöljylle. Se sanoo ettei koskaan ole kuullut että kukaan saisi reaktion teepuuöljystä... kerta se on ensimmäinenkin. Naamiksessa lääkäriystävä kehoittaa unohtamaan öljyt ja rohtoyrtit. Illalla nakkaan teepuuöljyn roskikseen. Meidän perheessä ei enää käytetä teepuuöljyä. Onneksi se olin minä eikä joku meidän lapsista tai Fredde. Huomenna soitan ja varaan ajan siltä silmäspesialistilta. 



tiistai 24. helmikuuta 2015

uskallatko kysyä?

Ei mitään uutta auringon alla, paitsi tietty se ettei tänään oo tarvinnut käydä ensiapupolilla. Turvotus on ehkä – siis ehkä – vähän laskenut, mutta ainakaan se ei oo mennyt pahemmaks. Onhan sekin jo jotakin. Itseasiassa se on paljon. Se tarkoittaa että antibiootit puree ja tulehdus on pysähtynyt. Netistä kävin fiksuna tietty katsomassa että näitten paranemiseen saattaa mennä useampi viikko. Ei mua nolota kulkea tän näköisenä, siihen oon liian vanha tai jotakin. On mitä on. Huvittaa lähinnä ne jotka tuntee mut, ne jotka tuijottaa salaa eikä uskalla kysyä mitään. Paremmalta tuntuu ne jotka kysyy suoraan.



Kipu on pahin osa, se että jokainen kasvojen liike sattuu. Jokainen sana. Jokainen hymy. Jokainen suupala. Kaikki sattuu. Silmä aristaa valoa ja pieninkin auringonsäde tuntuu kuin puukoniskuna silmän takana. Aurinkolaseja ei voi pitää – sattuu liikaa. Tyydyn peittämään oikean silmäni kädellä. Se että ei saa maata, vaan pitää nukkuakin istualtaan, se että tätä pärstää pitää jatkuvasti hautoa sillä kuumalla, märällä rätillä. Antibiootit tekee huonovointiseksi. Kompensoin tilannetta pahoinvointilääkkeellä. Tasoitan myrkkymäärää syömällä maitohappobakteereita.

O oli yöllä nähnyt painajaisia. Kysyin mistä se näki pahaa unta ja ensin se sanoi ettei halua kertoa. Sanoin että kyllä mä kestän. Ei ole mitään, mistä mulle ei vois puhua. Ei ole mitään niin kamalaa. Kysyin; Hirviöitä? –Joo. Ajoiko ne sua takaa? –Ei. Oliko niitä monta? –Ei. Yks vaan? – Joo. Hmmm... Näyttikö se hirviö siltä miltä mun naama näyttää. –Joo... se purskahtaa itkuun, ja mä sanon etten mä moisesta pahastu. Kyllä mä tiedän et tää näyttää pahalta, niin pahalta et itseänikin pelottaa. Muistutan itkevää lastani että tän karmaisevan turvotuksen alla on edelleen se sama äiti. Kyllä mä edelleen täällä olen, ja rakastan ihan yhtä paljon. Mun kohdalla tämä on väliaikaista, toisinkin vois olla.

K:n bussikuski Jimmy kysyy mitä mulle on tapahtunut. Kerron ja se näyttää yhtä kauhistuneelta kuin kaikki muutkin. Sattuma on pelottavin osuus kuulijalle, näin voisi käydä ihan kenelle vaan. Ihan kuka vaan voi koskettaa ovenkahvaa-ostoskärryä-maitopurkkia-luottokorttilukijaa jossa asuu edellisen käyttäjän hyppykuppa tai paiserutto. Kuka tahansa voi huomaamattaan pyyhkäistä kasvojaan, ehkä rapsuttaa kutisevaa finniä, tai olla laittamatta laastarin siihen aamuiseen paperihaavaan. Kuka tahansa. Kenelle vaan vois käydä näin.  Ihan kenelle vaan. Tämä arpa on osunut meille nyt kolmasti. Silloin kun T kuoli. Kuka tahansa olis voinut olla se yksi neljästä tuhannesta. Silloin kun M sai bakteeri-infektion lonkkaan. Kuka tahansa olisi voinut saada sen. Kenen hyvänsä lapselle olisi voinut tulla vastaava infektio. Nyt kun mä sain vastaavan bakteeri-infektion kasvoihin, ollaan taas samassa tilanteessa. Näin olisi voinut käydä kelle tahansa. En tehnyt mitään väärin. En olisi voinut tehdä mitään toisin. Se oli sattumaa. Puhdasta sattumaa. En olisi voinut välttää tilannetta toimimalla toisin. En olis voinut elää terveemmin, puhtaammin, ekologisemmin, luonnonmukaisemmin välttääkseni tämän. Näin vain kävi.


Huomenna on taas lääkäri.


maanantai 23. helmikuuta 2015

paluu ensiapuun

Maanantai alkaa samaan tapaan kuin sunnuntai, paitsi että ekaks hoidetaan kaikki kolme lasta kouluun ja vasta sit Fredde ajaa mut lääkäriin. Yritin ensin saada ajan Jamekselle, mut James oli palavereissa aamun ja vasta iltapäivästä olis päässyt. Kello kolmeen on pitkä aika odottaa kun ei saa turvotukselta enää silmää auki, ja joku kuvitteellinen kaivaa puukolla silmäntakana.

Fredde toteaa et suutarin lapsilla ei tosiaankaan oo kenkiä, kun terveydenhuoltoalan ihmistä on niin vaikeeta saada lähtemään lääkäriin. Joo, kyllä mä tiedän et vuorokausi antibioottien aloittamisesta tilanteen ei pitäis näyttää ainakaan huonommalta, mut olisin silti jättänyt vaivaamatta ensiavun tyyppejä ja säästänyt niille sydärit ja keuhkoveritulpat ja liikenneonnettomuudet. Fredde suostuu mun kompromissiin ja me mennään ensiavun sijasta sen saman talon tokaan kerrokseen, sinne nuhapäivystykseen. Matkalla Fredde mutisee et ne lähettää meidät kuitenkin alakertaan.

Nuhapäivystyksen vastaanotto katsoo mun naamaa ja kuuntelee mun selityksen, sit se huikkaa lääkärille et tuutko joo suoraan tänne. Lääkäri lukee ne eiliset paperit, kysyy kolme kysymystä ja toteaa mulle et he ei kyllä hoida näitä tällaisia täällä, oota kun hän soittaa ensin alakertaan ja sit vie meidät sinne niin päästään suoraan sisään siellä.

Varttia myöhemmin mulla on käsivarressa kanyyli uutta - tukevampaa ja toisenlaista - antibioottisatsia varten ja huoneessa lääkäri. Sairaanhoitajat on samat kuin sunnuntaiaamuna ja ne vahvistaa lääkärille et näyttää joo hurjemmalta kuin eilen. Lääkäri on huolissaan mun pärstästä ja haluaa lähettää mut tietokonetomografiaan. Parikymmentä minuuttia tästä mä makaan kuvauksessa ja tunnen miten varjoaine leviää kuumana kaikkialle.

sama paikka, sama huone, eri päivä



Takaisintultua ne aloittaa uuden antibiootin ja parinkymmenen minuutin kuluttua tiedän että kipu silmän takana johtuu silmänalueen turvotuksesta eikä onneksi märkäpesäkkeestä. Sunnuntain bakteeriviljelyn tulokset tullee huomenna, keskiviikkona pitäis mennä näyttämään tilanne Jamekselle, jos nyt en ennen sitä ehdi taas takaisin ensiapuun. Kotihoito jatkuu kahden antibiootin sekoituksella ja kostealla lämpöhauteella. Josko tää nyt tästä, aamulla ajattelin jo kauhun vallassa et ne meinaa siirtää mut osastolle ja sit mä mätänen siellä vähintään puoli-ikuisuutta. Mätänen mieluummin kotiin.





M:n kouluun laitoin viestiä ettei musta oo tällä viikolla leikkimään kouluterveydenhoitajaa. Peruutin myös huomisen hammaspuhdistuksen a) en usko et ne haluaa tehdä mulle mitään niin kauan kun oon näin turvonnut b) en saa maata vakaatasossa. Naama näyttää siltä että lapsiraukat juoksis vaan karkuun ja näkis painajaisia. Pojat kiipeilee tylsistymistään pitkin seiniä ja Fredde tekee kotoa töitä. Toivottavasti kukaan ei kaipaa mua työhaastatteluun, eihän tää taitoihin vaikuta muuta kuin kivun osalta, mutta silti olis kivaa antaa vähän helpommin lähestyttävä ensivaikutelma sen sijaan että näytän siltä että oli viikonloppuna juoppotappelussa. 

kirjoittaminen yhden silmän varassa on yllättävän haastavaa

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

kun aamukirkko vaihtuu ensiapupoliin

Torstaina iltapäivästä huomasin nenänvarressa punoittavan näpyn. Tuijottelin sitä peilistä ennen kun hyppäsin jumpan jälkeen suihkuun. Puristelinkin vähän, ja totesin et ei sieltä mitään ulos tuu, täytyy jättää ”kypsymään”. Joo näppyjä ei saa puristella. Kaikkihan sen tietää ja silti niitä tulee puristeltua.

Perjantaina se oli vähän kasvanut ja sivelin sitä useampaan kertaan näppyvoiteella – dermatologin aikanaan määräämällä reseptirasvalla – ja yritin uudestaan puristaa. Sain ulos pikkukökkerön, mutta näppy voi paksusti, ja mun puristeluitten jälkeen tietty turposi entisestään

Lauantaina se näytti entistä kurjemmalta, sellaiselta ettei sitä mun vaatimattomalla meikkiarsenaalilla ollut enää mitään jakoa saada piiloon, etenkin kun koko nenänvarsi oli jo vähän turvoksissa. Kotiin tultua sivelin nenää vuorotellen sillä näppyrasvalla ja teepuuöljyllä. Taisin sipaista siihen muutaman pisaran varkaitakin.  Illalla sängyssä sitä särki, otin panadolia ja yöllä sorruin siihen kaikkein pahimpaan ja nappasin kourallisen ibuprofeiinia. Ibuprofeiini sinälläänhän on oikein hyvä kipulääke, mutta se ei kuulu marevanin käyttäjän lääkekaappiin. Puhutaan Fredden kanssa et maanantaina voi aamusta soittaa sille ihotautilääkärille jos nenänvarren näppy ei oo rauhoittunut et ne hoitaa sen kyllä samana päivänä.

Sunnuntaiaamuun herätessäni totesin siinä sängyssä et naama tuntuu kummalliselta. M katsoo mua ja kysyy et miten niin? Sanon M:lle et näen oman poskeni ja ehkä silmäluomenkin ja M vei huomaa mun naamassa mitään poikkeavaa. Tässä vaiheessa Fredde nousee istumaan, katsoo mua hetken ja sanoo ihan rauhallisesti et; ”Mä luulen et meidän pitäis lähteä nyt lääkäriin...” Makaan edelleen sängyssä puoliunessa ja vastaan et mennään vaan jos se kerran näyttää niin pahalta.

Kävelen kylppäriin, käyn vessassa ja kurkkaan peiliin. Katsoessani peilikuvaani kysyn Freddeltä et voitaisko me mennä nyt ihan heti, ennen aamiaista. Pystyasennossa turvotus tuntuu kasvavan ja matkalla päivystävälle yleislääkärille me vaihdetaan suuntaa ja päädytään suoraan ensiapupäivystykseen, yleislääkäri vaihtuu akuuttilääketieteen erikoislääkäriin. Näytän siltä että oon joutunut snagarijonossa tappeluun edellisenä yönä. 

Pääsen kahden muun jonottajan ohi suoraan hoitoon. Huoneessa on kolme hoitajaa, tunnen ekan hoitajan meidän edellisiltä visiiteiltä ja sanon et tänään on mun vuoro. Toinen hoitaja katsoo mua ja kysyy et mikä siis on ongelma sen ekan hoitajan sanoessa et toi naama on... melko turvoksissa. Vastaan kysymyksiin ja hoitaja on sitä mieltä et ehkä tohon pitäis joo ottaa joku kuuri. Hoitajat lähtee huoneesta kyselytunnin jälkeen ja lääkäri astuu sisään. Aikaa päivystyspolilla on tähän mennessä kulunut kymmenisen minuuttia. Lääkäri kyselee ja tutkii, kiinnostuu siitä korvareiän tulehduksesta. Katsoo lisää, ottaa haavasta labran. Entisenä kirran lähihoitajana tiedän että me puhutaan sairaalabakteerista, MRSA:sta.




Eka satsi antibiootteja menee suoraan suoneen. Lääkäri neuvoo kuvaaman kasvoja tiuhaan. Mukaan saan kaksi reseptiä, kahdelle eri antibiootille ja käskyn hautia naamaa kuumalla ja kostealla, pysyä vaakatasossa ja palata sairaalaan välittömästi mikäli päänsärky pahenee, saan neurologisia oireita tai mulle nousee kuume tai ihottuma.

lauma sai sairaalasta mukaan uudet nallet; Curly, Hoppy ja Dobby

mä sain lahjaksi kuurin jos toisenkin


Makaan päivän lämpöpakkaus naamalla ja nappailen tabuja. Iltapäivästä, joskus ennen neljää M viimeinkin huomaa et näytän aika oudolta. Nenä on vinossa, kulmakarvat eritasossa ja silmä turvonnut puolittain umpeen. Peiliin katsoessa tuntuu turvallisimmalta nauraa, niin hervoton on näkymä. Kysyn uudestaan M:lta eikö se huomaa mitään erkoista, ei se huomaa. Peitän paperilla terveen puolen kasvoistani ja lapsen ilme muuttuu kauhistuneeksi; "Sä näytät ihan hirveeltä! Sattuuko toi?"

kosteeta lämpöä oli tohtorin määräys



Labratulokset tulee alkuviikosta.


lauantai 21. helmikuuta 2015

tänään ei ollut mitään ohjelmaa

Lauantaina oli rentoa. Syötiin pitkään aamiaista, pelattiin lautapelejä ja tehtiin yhdessä yksi palapelikin Fredden siivotessa talon lattiasta kattoon. Lopulta oltiin siinä kohdassa missä Fredde pysähtyi kysymään et aloittaako hän alusta tän siivoamisen, vai lähdetäänkö johonkin?

Lähdettiin. Lähdettiin ensin lelukauppaan leikkimään ja mukaan tarttui seuraava palapeli. Samalla me aikuiset hypisteltiin potkulautoja ja Brion junaradan osia – synttärilahjaksi pojille... Keskusteltiin 24-tuumaisen pyörän ostamisesta M:lle. Lelukaupasta sujuvasti M:n vinkunan säestämänä Lake Washingtonin rannalle leikkipuistoon nauttimaan aurinkoisesta säästä, ja sieltä M:n kiukutellessa katsomaan jahteja siihen viereiseen huvivenesatamaan. M:aa kaihertaa tällä hetkellä kaikki. Siirtymät on vaikeita, muutokset sen ajateltuun ja suunniteltuun sisäiseen ohjelmaan liki katastrofaalisia. Just nyt se on jonkinlaisessa murroksessa itsensä, tai ehkä ennemminkin koko maailman kanssa.





Viimeviikolla täydessä kukassa ollut Magnolia oli nyt kukissaan loppusuoralla viereisten vaahteroiden  puhjetessa kukkaan. Tunnen suurta onnea ja siunausta saadessani elää paikassa jossa kevät voi halutessaan kiiruhtaa paikalle jo helmikuussa. 







Kotimatkalla ostettiin kaupasta Cointreauta, Absolutin Sitruunaa ja muita tykötarpeita. Kotona tehtiin meille kuoharikoktailit; loraus Limoncelloa, loraus Cointreauta, päälle proseccoa ja vielä loraus Pellegrinon sitruunalimua. Lapsille laseihin Pellegrinoa ja lasinreunaan sitruunaviipaleet. Palapeli osoittautui aivan liian helpoksi, se oli suurin ”Frozen” palapeli minkä löysin ja sen tekemisessä meni korkeintaan vartti. Yritin löytää meille 500 tai 1000 palan palapeliä, tässä oli paloja 200.

Illalliseksi syödään tänään kevätparsaa ja pihvit. Jääkaapissa odottaa käsittelijäänsä kokonainen sisäfile. Alkupalaksi lampaanmaitojuustoa ja salamia.


Ihanaa viikonloppua kaikille lukijoille!


perjantai 20. helmikuuta 2015

päiväni Cancunin hoitajana

Sain tänään vastuullisen tehtävän; pitää M:n koulupäivän ajan huolta sen chihuahuasta. M oli epäileväinen onko musta näin vaativaan tehtävään, onhan Cancun maitoallerginen eikä se tykkää jos sen unohtaa vaan koko päiväksi auton keskikonsoliin – lapsi tuntee selvästi äitinsä. Todistaakseni M:lle että Cancunista pidettiin huolta, nappasin siitä kuvan aina säännöllisesti ja näistä kuvista muotoutui samalla ihan hyvä kuva mun tavallisesta perjantaista.

M on saatu bussiin, matkalla viemään O:ta kouluun

Saatuani kolmikon saatetuksi kouluihinsa, ja juoruttuani O:n koulun aulassa muitten äitien kanssa vartin verran K:n koulun vanhempainyhdistyksen eilisestä äänestyksestä ja kaikista niistä tunnekuohuista joita asian ympärillä liikkui, jatkoin matkaani pitkästä aikaa perjantaiaamun rukousryhmään. 

O:n pulpetti

päivän ekat tehtävät; koulupäivä alkaa O:n koulussa aina sillä että lapset tekee itsenäisesti kirjallisia tehtäviä




Rukousryhmän parasta antia sen hiljentymisen lisäksi on vaihtaa kuulumisia ja kuulla uusia ”tarinoita”. Tänään ryhmään liittyi äiti jonka lapset oli vuodenvaihteeseen asti käyneet kotikoulua. Itse oon aina miettinyt et en mitenkään kykenis opettamaan kotona sitä mitä koulussa käydään läpi, nimenomaan äidinkielen ja matematiikan osalta. Tämän äidin suurin murhe tällä hetkellä oli se miten paljon jäljessä hänen lapsensa ovat ikätovereihin nähden. Aikaa kuroa kiinni on kesäkuulle, jotta välttää tämänhetkisen luokka-asteen tuplaamisen. Ei käy kateeks. 




Rukousryhmästä renkaat vinkuen hakemaan K koulusta, K oli ”tiennyt” et tuun tänään hakemaan sen. Mä tiesin vasta varttia ennen kun rukousryhmä päättyi et ehtisin ajaa koululle sen sijaan et olisin ajanut kotiin bussia vastaan. K oli intopiukalla siitä että niillä on viimeinkin koulussa retkipäivä. Ne lähtee luokkaretkelle akvaarioon Seattleen. K on surrut vuodenpäivät sitä ettei niitten koulussa järjestetä retkiä. Vanhempana mietin miten ne meinaa saada heinäsirkkalauman hoidettua akvaarioon ja takaisin ilman että yksikään heinäsirkka eksyy joukosta.





K:n koululta pikaisesti kauppaan, ostoslistalla tikkareita ja limonaatia (lemonade), tarttuis sieltä mukaan maustamatonta vuohenmaitojogurttia ja parsaakin. Hetken hipelöin alessa olevia reilunkaupan urheiluvaatteitakin, mutta maltoin kuitenkin mieleni.







O:n koulun aulassa me jatkettiin äitien kanssa siitä mihin aamulla jäätiin, ja O:n koulutoverin äiti sai mulle kyyneleet silmiin sanomalla että mä olen sille se äiti, jota hän katsoo ylöspäin, ja jonka kaltaiseksi hänkin haluaisi tulla. Äiti joka puhuu rohkeasti lastensa puolesta, rakastaa niin että se näkyy, asettaa rajoja ja ymmärtää sopivassa suhteessa. Eihän se meillä kotona ole, mutta lämmittää mieltä kuitenkin – paljon. Kenenpä ei aina välillä tekis hyvää kuullaa ne sanat: ”Sä olet hyvä tässä!”




Seuraavaksi kotiin lounaalle, ja koska viikon tunnekuohut niittivät satoaan kaaduin yläkerran sohvalle jannujen patjaksi nukkumaan niitten katsoessa Tuomas Veturin seikkailuita. K käpertyi mun kainaloon ja Cancun tuli meidän väliin.








Jo eilen lupasin M:lle et haen sen tänään koulusta. Eilen iltapäivällä noukin koulubussilta taas sen lapsen jolla ei ollut yhtään mikään hyvin. Jalkaa polkien se vaati autoa ja lopulta käveli kotiin valittaen milloin mistäkin. Kotona tilanne eskaloitui siihen pisteeseen et jos en olis sattunut olemaan alakerran vessassa kun K tuli pesemään en olis ehtinyt väliin. M:lla oli melko vakaa aikomus pistää veljensä nippuun, vain siitä syystä että tämä oli ehtinyt ripustaa takkinsa ja laittaa kenkänsä pois ennen sisartaan tämän keskittyessä vinkumaan.


Meillä ollaan harvemmin kiinnipitotilanteessa. Ennen niitä oli enemmän, nykyään onneksi harvemmin. Kiinnipitotilanteen katsominen olisi epäilemättä ulkopuoliselle aika hurjaa katsottavaa. Kannoin potkivan, lyövän, rimpuilevan ja kirkuvan lapsen yläkertaan, istutin sen sängylleen ja lupasin odottaa oven ulkopuolella. Parikymmentä minuuttia se heitteli tavaroitaan ja kirkui. Ei itkenyt, ei anellut poispääsyä, vaan ihan puhtaasti kirkui. Oven toisella puolella mä laitoin puhelimesta sähköpostia kouluun kysyäkseni mitä koulupäivän aikana oli tapahtunut.

Vähitellen tilanne rauhoittui. M pystyi itsekin kertomaan mulle että koulussa oli ollut yllättävä paloharjoitus. M:n opettaja pahoitteli ettei ollut tiennyt harjoituksesta etukäteen ja tänään hakiessani M:n sovitusti koulussa juttelin vielä rehtorin kanssa eilisestä tilanteesta ja me sovittiin että tästä lähtien ei ole sellaista paloharjoitusta josta M ei tietäisi etukäteen. Jos koulu oikeasti palaa, silloin on syytäkin pelätä, pelkästä harjoituksesta on kuitenkin kenenkään turha saada hermaria. meitä on siunattu koululla jonka Reksillä on vahva tausta erityislasten ja autististen lasten opetuksessa. 




M oli tänään saanut viimeinkin himoitsemansa ”Wilder Pride Awardin”, palkinnon esimerkillisestä koulutyöstä, erityismainintana aloitteellisuus ja pitkäjänteinen työskentely. Ei olis voinut tulla parempaan rakoon. 

kuvassa M on just astunut ulos koulun ovesta valkoisessa takissa