Tahdon Asiat

16. luukku - vielä kerran pähkinänsärkijä Viimeinen kouluviikko pyörähtää käyntiin ja mun ajaessa Tättistä kouluun me jutellaan edellisiltaisesta George Balanchinen pähkinänsärkijästä ja sen taianomaisesta tunnelmasta joka kantaa mukanaan uuteen viikkoon. Balanchinen koreografia taitaa olla se kuuluisin Yhdysvalloissa esitetyistä ja on muunmuassa New York City Balletn listoilla. Tarina on tuttu ja koreografia yksinkertaisesti hurmaava, eikä se tietenkään yhtään haittaa että lavastuksen on Pacific Northwest Balletlle suunnitellut Olivia-kirjoista tuttu Ian Falconer. Animaation ja perinteisen lavastuksen yhdistelmä oli maaginen.  Tättiksen mielestä se vanha versio, joka esitettiin viimeistä kertaa 2014 (Sendak/Stowell) oli parempi, sen Tättis kävi katsomassa koulun kanssa ja itse olisin taipuvainen sanomaan että aika ehkä kultaa muistot. Liput tähän Balanchinen ihanuuteen maksaa parhaimillaan vai ehkä pahimmillaan satoja taaloja ja ne meidän alesta ostetutkin oli ...

Jokaisella perheellä on omat joulutraditionsa. Yhdet lähtee aurinkoon, toiset jonnekin missä lumi kinostuu hangeksi. Oman perheen jouluperinteet on ehkä vähän... no, kaupunkilaisia. En osaa tehdä kauralyhdettä linnuille, okei, varmaan osaisin jos yrittäisin, mutta ne houkuttelee villieläimiä ja jätän mieluummin karhut ruokkimatta. Aamulla seurasin haukan puuhia lähipuussa. Mutta siis omiin joulunajan perinteisiin ei kuuluu kuusen hakeminen kotimetsästä, eikä siihen kuulu moni muukaan suomalaiseksi koettu asia, eihän me edes syödä niitä laatikoita tai rosollia. Meidän jouluperinteisiin kuuluu baletti. Muistan lapsuudesta Pähkinänsärkijän taian. Muistan tervapadat Aleksanterinteatterin ulko-ovilla ja niistä lähteneen tuoksun pakkasillassa. Käytiin koululuokan kanssa katsomassa Kansallisoopperassa kun Nina Hyvärinen oli hiiri, muistan miten yritin tunnistaa luokkatoveria hiirilaumasta.  Meidän kolmikko on käynyt joulun alla Pähkinänsärkijässä jo vuosia. Tättis taisi olla ekalla kier...

Maanantaina, joulukuun 7. Me jäädään naisten kesken kotiin potemaan. M on oksentanut kolmatta päivää, eikä se omakaan vointi ole kovin kehuttava. Me nukutaan puolillepäivin, M tekee vähän läksyjä netissä ja mä surffailen hetken. Yläkerrassa me katsotaan sohvalla elokuvaa Martan torkkuessa meidän välissä. Iltapäivällä häviän tyttärelleni useamman erän Monipolia ennen kuin me lähdetään kaatosateessa metsään Martan kanssa. Lounaasta ei tarvitse huolehtia, kummallakaan ei ole nälkä. Iltapäivällä me ajetaan koululle. K on menossa tekemään savitöitä kuvikseen ja mä olen luvannut olla läsnä. Me yritettiin ties vaikka mitä virityksiä että tää hoituis, mutta kuin sattuman kaupalla mun sairaspäivä tekee asiasta helpon ja mutkattoman. K tekee savityönsä ja me ajetaan kotiin. Tiistaina, joulukuun 8. Ajan töihin tavallista aikaisemmin. Edessä on kahdeksan tunnin koulutus. Käyn klinikalla ilmoittamassa olevani hengissä ja kävelen länsisiiven alakerran neukkariin, vedän kul...

Sit jos mulla joskus on lapsia... mä en ainakaan koskaan... mun lapset ei ainakaan... ...jos sanani syön, niin mörökölli minut vieköön, ja sehän vei. Eilen söin sanani ja seisoin jalkapallokentän laidalla ihailemassa omaa jälkikasvuani. Balettitunneilla oli selkeetä, että M:n tulevaisuus ei ole baletissa. Jalkapallokentällä oli yhtälailla nähtävissä että sen tulevaisuus saattaa hyvinkin olla jalkapalossa. Valmentaja kysyi meiltä että ihan oikeestiko se on aloittelija... Joo, ihan oikeesti. Mä näen jo tulevaisuuteni kentän laidalla ja viikonloput matseissa... inhoan pelkkää ajatustakin, edelleen ja yhtä syvästi kuin ennenkin. Iltapäivällä me vaihdettiin korkeakulttuuriin. Kävin pikaisesti lukemassa edellisvuotisen kokemuksen pähkinänsärkijästä... nyt se tiesi mihin mennään, eikä jännittänyt. Se pysyi kyllä paikallaankin, mutta istui enimmäkseen mun sylissä. Ja supatti mun korvaan kysymyksiä ja rakkaudentunnustuksia läpi esityksen. väliajalla me ...

eilen se avusti mua mun projektissa Nopea kiri ennen kuin lähdetaan uhmaamaan tota järjetöntä säätä, M:n ekoihin futisharkkoihin ja myöhemmin pähkinänsärkijään. M:lla on muuten itsetunto kohdallaan näissä asioissa. Se pontevasti ilmoitti olevansa menossa opettelemaan sen jalkapallon, kun baletti on jo hanskassa... Meillä oli eilen ihana ilta Supper Clubin joulukokkareilla L:n kanssa. Yhden ystävän kanssa ruodittiin näitä meidän erityisiä ja mä havahduin siihen, että ehkä M:n ongelma onkin joulua enemmän koulu ja se iso bussi ja uudet systeemit. Jos koulupäivän joutuu pinnistämään ja ponnistamaan ja keskittymään siihen net saa homman ja itsensä pidettyä läjässä niin mikä ihme se on että homma leviää käsiin sillä hetkellä kun se astuu ovesta sisään ja purkautuu riehumisena ja riitelynä. Hommaa ei varmasti ainakaan helpota ja ahdistusta lievitä lähestyvä loma ja matka ja tiedossa oleva muutos. Näinhän se sillä aina menee... ahdistus alkaa ennen kesälomaa ja jatkuu kesän l...

Me istutaan taas siellä Neuropsykologin huoneessa. Siinä huoneessa missä viimeksi itkin kun tajusin koko koulukaaoksen. Tänään me oltiin kuuntelemassa M:n testituloksia ja kuuntelemassa miten tästä kannattais jatkaa eteenpäin. Käytiin läpi kuulumisia ja sitä miten valtaisan hienosti koulun aloittaminen on mennyt. Miten innoissaan neiti on ja miten hyvin se on otettu vastaan. Kerrottiin miten kaikki on muuttunut lääkityksen aloittamisen jälkeen ja miten elämä on oikeastaan aika ihanaa M:n kanssa tällä hetkellä. Puhuttiin siitä miten lääkitys tuli tosiaan oikeeseen paikkaan ja miten paljon lääkityksestä voi parhaimmillaan olla iloa. Me kuultiin että koulussa vastaanotto on ollut täydellistä, koska koulupiirin dirika oli kertonut erityisopetustiimille että M:n asiat pitää hoitaa kuntoon, se auttoi ja homma hoituu – ihanaa. Sit meidän eteen ladattiin taas se kellokäyrä ja sen rinnalle nippu paperia. M:n älykkyyttä testattiin kahdella testillä ja nyt käytiin läpi tuloksia. Olihan s...

Viikko on edennyt keskiviikkoiltapäivään ja mä löydän itseni piiloutuneena poikien sängyn takaa. Ei, me ei leikitä piilosta, mä vaan tarvitsen edes hetken aikaa hengähtää ja se hetki löytyy sieltä sängyn ja seinän välistä samalla kun etsin sängyn alta poliisiautoa. Joku alakerrassa huutaa mua ja kaikki yhdessä pohtii mihin mä oon kadonnut, pehmolelu tuntuu ihanan pehmeeltä mun piiloutunutta poskea vasten. Ollaan myös edetty siihen pisteeseen, että ajatus sisäoppilaitosopetuksesta koko kolmikolle alkaa kuulostamaan houkuttelevalta... sääli ettei sitä ole tarjolla ja ettei siihen olis rahaa, vaikka oliskin tarjolla. Mä ymmärrän ettei ne pysy nahoissaan ja mä ymmärrän et ne on turhautuneita, niin mäkin. Me yritetään tehdä hiljaisia ja kevyitä juttuja, käydään kirjastossa ja nuohotaan kauppojen leluosastoja. Mä ymmärrän ettei viisvee jaksa istua puiston penkillä ja mä ymmärrän et se karkaa... sillä hetkellä mä kyl vähän nauroin kun juoksin sen perässä sinne kiipeilytelineeseen ja kann...