Tahdon Asiat

Se huutaa yläkerrassa niin että varmasti kaikki tietää muutaman korttelinkin päässä. En voi mitään, mutta jotenkin mulle tulee mieleen herttakunigatar Liisa Ihmemaassa tarinasta, melkein odotan että se huutaa: Pää poikki!!!! Hetiii pää poikki! Herttakunigattaren valta on raivokasta. Syytetyn alahuuli väpättää kun se kuiskaa mun korvaan että se vaan sanoi että se antaa toisen aasille porkkanoita. Se oli vitsi, eihän mulla edes ole 63:a porkkanaa. Herttakuningatar kuulee yläkerrasta kuiskauksen ja karjuu ettei hänen aasilleen saa antaa porkkanoita, että se kasvaa liian suureksi 63:sta porkkanasta. Lupaan ettei kukaan syötä hänen kuvitteelliselle aasilleen porkkanoita. Syyllistä muistan ettei vitseillä ole tapana toimia kovin hyvin siskon kanssa. Siskon kanssa pitää olla silleen täsmällinen ja selkeä, ainakin jos haluaa pysyä hengissä. Herttakuningatar on aika huumorintajuton. Lauantaina Fredde hakee mut lasten kanssa töistä ja me pysähdytään kotimatkalla viereiseen panimoon. ...

Onneksi sillä on kuitenkin kypärä ja suojat vaikkei hampaita pesekään. Mieluummin aivot ja tekarit.  Kysyin meidän pojilta eilen illalla että montako kertaa ne on pesseet hampaansa viimeisen viikon aikana. Jannut katsoi toisiaan ja sitten sormiaan, lopulta yksi vastaa neljä ja toinen sanoo kuusi. Kurtistan kulmiani ja kerron että oikea vastaus on neljätoista. Kysyn niiltä että onko niin että jos mä olen sairaana niitten hampaat saa pudota suusta? Niinkö? Vastaukseksi tulee jotain epämääräistä mutinaa ja mä jatkan samaan hengenvetoon että ilmeisesti meillä ei viikkoon ole myöskään pesty kertaakaan käsiä tai harjattu hiuksia, koska äiti ei ole käskenyt. Tiedän oikein hyvin että niitten hiukset on harjattu kyllä päivittäin ja kädet nyt on pesty ainakin kylvyssä käydessä mutta onhan se totta että tämä perhekone ei kulje samalla tapaa kun mutsista ei ole potkimaan persauksille jokaisessa välissä. Faija kyllä hoitaa minkä ehtii, muistaa ja pystyy mutta se nyt ei vaan ole sama a...

Torstai ei ole täynnä toivoa. Torstain ainoa toivo on että sekin loppuu joskus. Torstai on täynnä koiran verisiä kalsareita, yllättäviä käänteitä työpäivänjälkeisenä lastenlääkärikäyntinä, tunnin myöhässä olevana kardiologina ja yleisenä säätämisenä. Kokemuksen heleyttä siivittää lääkeaineurtikaria, suomeksi allerginen reaktio lääkkeelle ja nokkosrokko, vielä selkeämmin sanottuna; kutisee niin perkeleesti. Kuvat puhukoot puolestaan: käsissä, jaloissa, selässä, vatsassa, naamassa... apteekki- ja lääkeainenetti on terveellistä olla välillä potilaana aika lähteä kotiin kotona odotti sairas Tättis, sain ajan vartin päähän puhelusta tänään meidän lääkäri oli Dr Julie ...ja apteekkiin

Martta rakastaa popkornia. Mä haluaisin aloittaa tän tarinan jotenkin sujuvasti, ei silleen kuin aina, et eilen tai tänään tai tällä viikolla tai perjantaina, mutta jos aloitan keskeltä joudun kuitenkin palaamaan alkuun ja... Kiljusen herrasväen tarinaksi tää on kuitenkin liian koominen, hullu ja pelottavakin jotta sen vois jättää kertomatta. Tarinalla on myös opetus, tai ainakin itse opin tällä viikolla taas uutta. Jälleen kerran olen kiitollinen siitä että olen löytänyt sen työperheen joka elää mukana, ymmärtää ja venyy ja paukkuu. Se itkee ja nauraa mukana, ojentaa perjantaiaamuna kukkakimpun kaoottisen viikon päätteeksi ja kysyy samalla että monelta mun tarttee lähtee, kun kuitenkin lähden taas kesken päivän. Tällä viikolla meillä ei ollut kesäleirejä. Maanantain ja tiistain lähdin töistä kahdelta jotta Fredde voi mennä iltapäiväksi toimistolle. Keskiviikkona kiirehdin puolitapäivin lastensairaalaan K:n toimenpiteeseen ja torstain olin kotona hoitamassa sairasta lasta....

Aamulla tyydyin "suomalaiseen small-talkiin" töissä – valitin. Ihan aiheesta, mutta valitin silti. Jo tiistaina olin hyvin nukutusta yöstä huolimatta uupunut – allergia. Maanantain pilkin koulutuksessa – allergia. Tiistaina lounasaikaan hiivin tyhjään tutkimushuoneeseen, vedin lämpökaapista ulos lämmitetyn lakanan, kiipesin tutkimuspöydälle ja otin torkut. Heräsin puhelimeen kolme varttia myöhemmin ja palasin tuijottamaan ruutuani lasittunein silmin.  Eilen sairastin allergiapöhnääni kotona. Tänään palasin töihin ja valitin. Tänään aamuisen valituksen kuuli kahden lääkärin assarin ja yhden sairaanhoitajan lisäksi työhuoneeseensa lääkäri. Jim pistää päänsä ulos työhuoneestaan ja toistaa mun lauseen; ”tuntuu ettet saa henkeä?” – Mä haluan että sä meet nyt labraan ja sanot että ne tekee sulle tänään spirometrian ja ekg:n, ja happisaturaation ja tietty kaikki perusarvot. Pyydä et ne laittaa tulokset mun pöydälle. Mä tuun juttelemaan kun saan tulokset. Hiivin labran o...

Bellevue on Seattlen itäpuolen keskus. Me asutaan Bellevuesta vielä vähän itään, tonne vuorten suuntaan. Ja sitten toisella nuotilla heti perään. Alkuun kiitän yhdessä ja erikseen jokaista uudesta työpaikasta onnitellutta lukijaa. On huikea tunne nähdä miten niin moni elää mukana meidän perheen elämässä, sen mutkissa ja kurveissa joissa meinaa aina välillä itsekin pudota pois kyydistä. Edellisellä kierroksella me lähdettiin vähän soitellen sotahan. Ensinnäkin kaikki tapahtui liian nopeasti. Ensin koulu, sitten monen viikon lomamatka ja siitä sit liki laakista duuniin. Me ei osattu valmistella lapsia, eikä ennen kaikkea katsoa kokonaisuutta oikealta kantilta. Äkkipäätään tuntui siltä että se että Fredde on duunissa päivät ja mä illat olis ollut optimaalinen ratkaisu. Toisin kävi. M koki menettäneensä äitinsä ja sai ihan valtaisia pelkotiloja asian takia. Me ajateltiin että se sopeutuu, mutta se ei sopeutunut. Lopulta mä itkin jokainen kerta matkalla töihin, ei siksi etten ol...

Aamu alkoi tutusti ja totutusti lastenlääkäriasemalla tutulla puheenvuorolla; ”Kun tää valittaa et sen on vaikeeta hengittää...” Lapsi tosin oli toinen kuin aiempina kertoina. Tänään oli vuorossa keuhkokuvat isosiskosta. Kotiin lähdettiin totutusti inhalaattorin kanssa. Iltapäivällä ne soitti koulusta. M oli terveydenhoitajan huoneessa ja valitti ettei se saa henkeä, koulusihteeri saattoi olla vähän hämmentynyt kunlangan toisessa päässä raikui nauru. Ajoin hakemaan sen koulusta, pakkasin mukaan inhalaattorin. Mun mielestä M:lla on ennen kaikkea ahdistus. Ahdistus mun töihinmenosta, ahdistus siitä että ahdistaa ja ahdistus siitä että noilla kahdella jannulla on oikeesti hengitystiet vähän tukossa. Huomenna se pääsee purkamaan korvienväliahdistustaan psykologille. Inhalaattori hoitakoon sen fysiologisen hengenahdistuksen. Illalla peittelen sänkyyn pienen pojan jolla on kuume nousussa, mieli maassa ja kipuja kaikkialla. Viimeiseksi se ottaa muutamat henkoset ventolinea ja mä jään odottam...

Mielessä soi Faith Hill... ei tosin samalla teemalla, mutta - ”and here we go again” - kuitenkin. Olis kivaa jos kaikki edes hengittäis ensi yönä, vielä parempi jos nukkuisivat. Ihan parasta olis jos ei tarvitsis keskellä yötä ajaa ensiapuun. Nukkui tai ei, mä tiedän jo etukäteen että mun yö menee hengitysääniä kuunnellessa... Mulla on ollut muutama päivä aikaa analysoida tätä, tarkalleen kaksitoista. On paljon perheitä joissa lapsen hengitysvaikeudet on arkipäivää. Niitä joissa inhalaattori kulkee aina mukana, eikä kukaan enää hermostu ”jos se vetää vähän siniseks...” Meidän lapset on aina osanneet hengittää. Mitä nyt O unohti vauvana syödessään, ahne kun oli. Hengittäminen on kuitenkin ollut aika itsestäänselvää, silloinkin – ne kymmenkunta kertaa – kun M:lla on ollut kurkunpääntulehdus on kortisonia annettu enneminkin varotoimenpiteenä kuin vakavaan tarpeeseen. Tää on meidän perheessä uusi maailma, se että lapsen hengitystiet vetää oikeesti umpeen, niin umpeen ettei siitä kotik...