maanantai 31. joulukuuta 2012

2012

Ekaa kertaa kahdestaan lomalla. Ajettiin Oregoniin, oltiin kaksi yötä motellissa ja nautittiin!


Satoi lunta enemmän kuin aikoihin. Se suli viikossa. Sen jälkeen lunat on satanut muutama hassu hiutale nyt joulukuussa.



Hyvä ystävä kävi kylässä meillä ensimmäistä kertaa. Oli ilmeisen mukavaa kun tulee uudestaan parin viikon päästä.


M:lla oli ekaa kertaa yövieraita, M luisteli eka kertaa ja aloitti uudessa koulussa. Kirsikat kukki ja oli kevät.
Mä aloitin Bloggaamisen.


Lomailtiin Lomatalossa

Juhlittiin M:n synttäreitä

Eläintarhassa M halus vaan syöttää undulaatteja.



Ja meidän 15-vuotis hääpäivää

Kanaset tuli meille kasvamaan

Lomailtiin viinilaaksossa

M:n koulu ja baletti alkoi


Syysretki Lomataloon

Mä pidin vapaapäivän











sunnuntai 30. joulukuuta 2012

60 munaa


Kaikkihan, tai siis kaikki äidit tietää minkälaista on äitien sairastaminen. Jokaisessa välissä – huom! Siis välissä, missä välissä? – yrittää lepuuttaa. Maata sohvalla kun lapset katsoo telkkaria kiipeilee mun päällä, levähtää vessan lattialla kun ne kylpee, yskiä öisin niin hiljaa ettei kukaan herää ja toivoa nukahtavansa ennen kuin joku taas herää. Lasten sairastaminen on helppoa aina siihen asti kunnes sairastuu itse ja lapset on toipilaina. Tässä kohdassa meillä nousee vaikeusaste huomattavasti. Mä taidan vaan olla nynny sairastaja. Puuttuu sisu ja perkele.

M alkaa olemaan terve ja onneksi tää ”loma” on myös lopuillaan. Aletaan olla siinä vaiheessa kun sohva pitäis vaihtaa struktuuriin ja rutiiniin ja meidän sairastupailu on omiaan aiheuttamaan kiukkua ja stressiä ja tolkutonta riehumista. M haastaa riitaa ja valittaa et kaikki muut on kauheita ja kiusaa ja... Lisämausteeksi se, että kun se saa pojat riehumaan, ne alkaa yskimään ja oksentaa. Se taas johtaa siihen et mä saan luututa lattioita ja pöytiä ja pestä mattoa ja vaatteita ja kylvettää noita miehiä, kaikki sen sijaan että makaisin sohvalla hyppyalustana. Just nyt ne on hajasijoitettuina. M omassa huoneessaan järjestämässä, K poikien huoneessa ja O pesee mandariineja keittiössä. Sen aikaa et saan ruuan laitettua.

L on kotona vielä tänään, huomenna ja tiistaina. Sen jälkeen alkaa arki. Ei ole ketään muuta vaihtamassa vaippaa, tai komentamassa ja puuttumassa. Ei leikkimässä tai tyhjentämässä tiskikonetta.. On vain mä, käytännössä 24/7. Onneksi kalenteri sentään ammottaa tyhjyyttään. Terapiaa ja balettia keskiviikkoisin, psykologi joka toinen perjantai ja M:n koulu

Purkamassa ostoksia autosta. Huomatkaa 60 kananmunan paketti. Meillä kun menee aina 8-10 munaa kerralla.



nilkkaan kolahti tämäkin tauti


Just kun kuvittelin et ollaan kuivilla se kolahti – omaan nilkkaan. Joka paikkaa särkee ja yskittää ja kurkku on kipee... M on just sen verran terve ja kärsimätön ettei jaksa eikä edes halua ymmärtää et muut on kipeenä.  Paranemassahan toi kaksikkokin on ja kunnon tropeilla pystyssäkin. Mä en vaan niitä troppeja saa ottaa... yhdessä on ibuprofeiinia, toisessa aspiriinia, kolmannessa jotain seuraavaa kiellettyä kamaa... juon teetä ja kärsin – kyllä se tästä, toivottavasti jo huomenna on asiat paremmin. Ensin oli vuodet 2007-2010 kun oli raskaana ja/tai imetti eikä voinut huumata itseään. Aina taudin iskiessä ajattelin et kohta saan taas vetää troppeja kaksin käsin ja sairastaa aikuisesti tuskitta... nyt ollaan tässä. Minttuteetä saa ottaa ja panadolia ja hunajaa.


Tällä yritin eilen nujertaa tautia... valkosipulia, chiliä, korianteria, sipulia, porkkanaa, herneitä, papuja, udon nuudeleita ja chiliöljyssä paistettua lihaa...

M lähdössä kauppaan L:n kanssa... Takki - Eddie Bauer First Ascent, mekko - Tea,
legginsit - Gap, tennarit - Skechers.
Tää on sellainen ihan normi talviasu täällä, monella ihan oikeesti toppatakki ja shortsit. 

K ja pallo... siskon kumpparit ja sadetakki.

lauantai 29. joulukuuta 2012

parisuhteellisuusteorioita


Lomat on meidän perheessä viimeaikoina menneet penkin alle. Kesällä mä sairastuin ja ne uimarantakeikat ja kivat retket jäi haaveiksi. Ei nähty ketään, ei menty mihinkään, ei tehty mitään. Mä lepäilin pihalla tulissa ja lauma sai tyytyä leikkimään siinä ympärillä. Nyt joululomalla piti mennä luistelemaan ja vuorille pulkkamäkeen ja eläintarhaan ja... vaan kuinkas sitten kävikään. Me ollaan sairastettu oikeastaan koko aika. Pakkolepo on tehnyt hyvää kaikille, mutta ne suunnitelmat jäi nyt vaan suunnitelmiksi. Telkkaria on katsottu enemmän kuin laki sallii ja leikitty yhdessä ja leivottu ja vaan oltu. M on nukkunut hyvin ja aamulla pitkään - no, 7:40 lienee ollut paras suoritus, vaan perheessä jossa vuosia herättiin ennen kuutta se ON pitkään  -  eilen tosin sen piti purkaa stressiä edellisen päivän lastenhoitajasta ja poikien sairastaessaan saamasta ylimääräisestä huomiosta ja pakkolevosta ja... molemmat lastenhuoneet yläkerrassa täyttyivät stressijonoista... eläimiä, autoja, pelikortteja, junia, nukkeja... jonossa. Mieluummin jonoja kuin kiukkua ja raivoa.



Tuntuu että lähistöllä on parisuhdekriisejä siellä täällä. Yhdellä enemmän kuin toisella mutta aika monella kuitenkin. Tuntuu jotenkin nololta että meillä eletään tavallaan sellaista seesteistä aikaa. Eihän tää nyt mikään romantiikan kehto ole, mutta just nyt meillä on kaikki hyvin – L:llä ja mulla. Me jotenkin vaan ollaan vakaalla pohjalla eikä siihen asiaan tarvitse uhrata niin kauheesti ajatuksia. Meillä on hyvä olla yhdessä eikä kumpikaan kipuile. Parisuhdetta hoidettiin torstaina kahdeksan tuntia. Ei me vakavia puhuttu, eikä edes pohdittu parisuhteen tilaa. Vietettiin kuitenkin aikaa yhdessä ja naurettiin ja meillä oli kivaa eikä kummankaan tarvinnut pakoilla toista mihinkään. Tammikuussa – sehän alkaa jo ens viikolla – me ollaan varattu viikonloppu ihan kahdestaan. Mennään Kanadaan kahdeksi yöksi ja mä salaa koko ajan pelkään et meidän lastenvahtiperhe peruu syystä tai toisesta... siksi siis vaan kuiskailen ihan hiljaa tästä aiheesta. Vuosi sitten oltiin kahdestaan viikonloppu Oregonissa ja se oli niin kertakaikkisen mukavaa ja ihanaa et oon koko vuoden haaveillut siitä ja muistellut kaihoten aamiaisia kahvilassa ja päivällisiä ilman et pitää siinä samalla säätää kolmen lapsen kanssa ja nukkumista ja autossa olemista ilman M:n katkeamatonta kiukuttelua ja...

On meillä kipuiltu. Ensin minä aikanaan ihan avioeron partaalle, se oli sellainen isompi sotku jota en muilta osin kadu kuin siltä miten paljon sen on täytynyt loukata L:llää. Sitä kadun ja siitä olen pahoillani, muuten se varmasti oli mun oman kasvun kannalta tärkeetä.  Omalla vuorollaan kipuili ja kasvoi L. Vauvavuosi on ollut yhtä kipuilua. Riitaa ja itkua ja astioiden heittelyä. Rumia sanoja ja rammassa parisuhteessa raahautumista. On me saatu osamme ja varmaan taas jatkossakin saadaan osamme kivuista ja tuskasta ja kovasta työstä. Mutta just nyt, kun niin moni muu tuntuu olevan suossa, me saadaan seistä vakaalla maalla.

Ehkä siihen vaikuttaa ne kohta kaksikymmentä yhteistä vuotta, tai se että molemmat on jo vähän kerinneet elämää nähdä, tai ne kaikki yhdessä läpi eletyt ja koetut asiat... kaikki kai yhdessä, asioiden summana. Kumpikaan ei hötkyile ja on oppinut pitämään suunsa kiinni siinä missä ennen olisi sanonut. Kyllähän me nahistellaan, kuuluuhan se asiaan, mutta se nyt on sellaista nahistelua ja arjen napinaa – ohimenevää eikä loukkaavaa. Kodin Kuvalehden kolumnisti kirjoitti ettei parisuhteessa saa käyttäytyä huonosti. No missä sitten saa? Mun mielestä se on suurin kunnianosoitus toista ihmistä kohtaan, se että saa ja voi käyttäytyä myös huonosti ja saada anteeksi ja jatkaa matkaa – yhdessä.

Joku viisas – oisko ollut mun suuri idoli Jari Sinkkonen – sanoi että avioero alle kuusivuotiaitten lasten vanhemmilta pitäis kieltää. Ei lasten takia, vaan siksi et parisuhde hakee uomaansa pienten lasten kanssa ja siihen kuuluu kriisit ja kipuilut ja liian moni eroaa ihan turhaan. Vasta kun lapset on isompia voi sanoa onko se ero nyt ihan oikeesti tarpeellinen ja välttämätön. Vasta siinä vaiheessa tietää oliko kyse pienistä lapsista ja sen aiheuttamasta stressistä parisuhteeseen vai ihan oikeista ongelmista siinä itse parisuhteessa. Sen jälkeen mä olen yrittänyt ajatella et tää aika on meille molemmille rankkaa ja pysähtyä miettimään inhoanko mä L:llää vai mun lapsia vai mun elämää yleensä vai ehkä vaan tätä ajanjaksoa kun kaikki on vaikeeta ja jossakin vaiheessa ja voimat loppui jo viis vuotta sitten.


perjantai 28. joulukuuta 2012

läpihuutojuttu


Mä jatkan vielä tohon edelliseen... infektiokierteestä tai lapsen vakavasta sairaudesta en siis tässä puhu. En myöskään siitä miten raskasta on olla sairaan lapsen hoitajana. Niistä mulla ei ole hajuakaan, ja on ihan eri asia elää lapsen kanssa joka viettää aikaa sairaalassa enemmän kuin kotona, tai lapsen jonka kanssa mennään korvatulehduksesta korvatulehdukseen. Meitä on siunattu perusterveillä lapsilla, joiden ongelma kenttä on jossakin muualla. Takana on 9 ½ lapsivuotta (4 ½ + 2 ½ + 2 ½) ja jos nyt en ihan väärin muista niin neljä tulehtunutta korvaa. Niistä neljästä korvasta just nyt kolme. Meitä on myös siunattu lapsilla jotka on ns. helppoja sairastajia. Valvotut yöt tulee muualta, ei sairastelusta.

Viikon saldo on siis yks poskiontelon tulehdus ja kolme tulehtunutta korvaa. Kaksi niistä korvista märkäisiä – ei olis uskonut kun ainoa merkki asiasta on kuume – ja yksi vaan vähän tulehtunut. Se vaan vähän tulehtunut korva on valittanut enemmän kuin kaksi muuta potilasta yhteensä. Jääkaapissa on viisi pulloa penisiliiniä erimuodoissaan, kolme erilaista aikataulua ja kolme erilaista annostusta. Mun lapset on sikälikin vinoutuneita, että ne ottaa sen litkun ihan mielellään, eikä kukaan edes saa ripulia – toivottavasti ei jatkossakaan - ja palkaksihan saa suklaata.

Meidän perheessä, siis disclosure – meidän perheessä – nää perussairastamiset on aika läpihuutojuttuja.


pitäiskö pelottaa?


Mä luulen et multa puuttuu joku tärkeä osa aivoista. Naamiksessa ja muualla näkee lastensa sairastumisesta huolestuneita ja/tai kärsiviä vahempia. Ykskin tänään pelkäs et sen lapsi kuolee oksennustautiin. Pitäiskö munkin nähdä kauhukuvia aivokalvontulehduksista tai jostakin?

Enkö mä osaa huolestua näistä vakkaritaudeista vai eikö meidän lapset oo samalla tapaa kipeitä kuin muitten? Käytän ne lääkärissä, haen apteekista tropit, istutaan sohvalla ja katsotaan telkkua ja elämä jatkuu. Pelottaako mua et ne kuolee? Ei. Koenko mä tän rankaksi? En. Saako poskiontelotulehdus tai märkäinen korvatulehdus molemmissa korvissa meidän lauman itkemään ja valvomaan? Ei. Joo, ne on aika fleguja – mukavan helppoa – ei syö – ei tartte laittaa ruokaa  -  ne nukkuu ja ottaa lääkkeet taisteluitta ja... Ne ei siis oikeasti ole mitenkään rasittavia kipeinä, päinvastoin. Oksennustaudista tulee potentiaalista sotkua ja mä inhoon oksentamista, mutta muuten... sekin on aika usein nopee vieras.

Pelko-osastolla sanoisin et olen ehtinyt elämässä pelätä niin paljoa et edelleen oon jotenkin immuuni pikkupeloillepeloille. Kai sitten niin. Kyllä mä pelkään. Mä pelkään toisenlaisia asioita. Mä pelkään mitä tapahtuu ens syksynä kun M aloittaa koulun. Sitä mä pelkään niin et mietin asiaa öisin, enkä saa nukuttua. Mä pelkään et joku lapsista katoaa ja löytyy joko kuolleena tai ei löydy koskaan. Mä pelkään et L kuolee tai et mä kuolen ennen kuin ne on aikuisia.




vapaalla


On mahtavaa huomata että yhä ja aina vaan meillä on asiaa toisillemme myös silloin kun ei puhuta kotiasioista tai lapsista. Puhuttiin ja naurettiin ja hassuteltiin... maisteltiin kuohuviinejä, istuttiin pubissa, shoppailtiin alesta lapsille, shoppailtiin aleista itselle. Kierrettiin sisustusliikkeitä – ostettiinkin... kynttilöitä ja siirappikannu ja mulle sellainen kannellinen sairaalalasi yöpöydälle. L osti itselleen viskilasit. 





Välipäivinä shoppailu on pelkkää säästöä... M:lle kaks paitaa ja shortsit ja hame, pojille kaks paitaa... yhteensä $86 alunperin $283. Kysymys lienee olisinko ostanut muutenkin ne samat vaatteet? Joo olisin, en tosiaan joo tolla lähtöhinnalla, mutta niinä vaatekappaleina kyllä.




Lähtiessä jo sanoin L:lle et nyt saatiin hyvä sitteri. L kysyi et kuin niin, onko se ollut ennenkin. Sanoin et mä vaan tiesin et se on hyvä het kun näin sen. Hyvä se olikin. Kaikilla oli ollut kivaa, ruoka oli maistunut, pojat oli nukkumassa ja aamulla kuumeinen O kysyi ekaks että missä Ms B on. Koti oli sen lähtiessä siistimpi kuin sen tullessa ja oli piirretty ja pelailtu ja... Sellainen on hyvä sitteri. Ei sen tartte olla kasvatustieteiden maisteri tai koulutettu siinä ja tässä ja tossa. Ei sitterillä ole kasvatusvastuuta. Ihan tavallinen ihminen  riittää.



Kotona jatkettiin katsomalla seuraava Wallander... ihana löytö Netflixistä. Viime jouluna, vai oliko se sitä edellisenä kun katsottiin kaikki Stieg Larssonit.



Kahdeksan tuntia oli lyhyt aika. oltaisiin viihdytty pidempäänkin. Aina välillä on terveellistä testata vieläkö me viihdytään keskenämme, ilman sen kummempaa ohjelmaa. Meillä on ystäviä, jotka menee aina deitille leffaan ettei tartte puhua.


Tänään siis seuraava potilas lääkäriin. Eiköhän me vielä jossakin välissä saada toi K:kin antibioottikuurille.  Yhdelle yhtä x määrä päiviä y kertaa päivässä ja toiselle toista a päivää y kertaa päivässä ja kolmannelle x päivää c kertaa päivässä. Mulla on kokemusta tästä. Se vaatii lääkekalenterin.


torstai 27. joulukuuta 2012

kyläilyä


Meillä on tänään vapaapäivä, meillä on tänään vapaapäivä, meillä on tänään vapaapäivä, meillä on tänään... tää mantra auttaa lasten tapellessa kaikesta. M ulisee ja pojat yrittää ärsyttää sitä parhaansa mukaan.

Eilinen kyläily oli M:lle selkeesti ihan liikaa ja tänään mikään ei oo hyvin. Se riitelee ja kiukkuaa kaikesta ja jannut heittää vettä myllyyn minkä kerkiää. Parempi vanhempi jäis varmaan kotiin hallitsemaan ja hillitsemään tilannetta, olemaan läsnä ja pitämäänkiinni. Mutta mä maltan tuskin odottaa et se lastenhoitaja pamahtaa tänne puoliltapäivin ja sit meidän ei tartte kuunnella tota enää koko loppupäivänä. Huomenna maksellaan sit, mut huomenna on vasta huomenna ja tänään meillä on vapaapäivä.

Oltiin Kummitäti K:n perheen luona, saatiin ihana jouluateria kalkkunoineen... Ilta venähti ajateltua pidempään – ihan kasiin asti joo –ja vaikka M tuntui pärjäävän oikeinkin hyvin niin ilmeisen raskasta se sille kuitenkin oli. Seuraava koitos on uuden vuoden bileet, just nyt tuntuu siltä et ne saattaa olla ihan itsemurhaa... ei me kuitenkaan voida aina vaan kotonakaan istua.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

done












Joulun rakentaminen vie viikkoja. Se alkaa marraskuun lopulla Kiitospäivän jälkeen ja huipentuu 
joulupäivään. Kuuset tuodaan sisään aikaisin – tänä vuonna joulukuun 10. – ja koti on juhlapuvussa pitkään. Ehkä tämän takia, kun joulupäivä kääntyy tapaniksi iskee joulukrapula... näkee punaista jos jossakin on punaista ja kaikki on pakko saada pois ja nopeesti. Aamupäivä on siis mennyt siivotessa ja joulu on enää muisto vaan ja muutama tiskille unohtunut liköörikonvehti. Joululaulut vaihtuu Lisa Ekdahliin ja Samuliin ja... yksikin ”oi jouluyö” vielä niin saatan oksentaa. Näin käy jokainen vuosi ja kumma kyllä kun kesä kääntyy syksyyn alkaa joulun odotus. Yhtä suurella lämmöllä ja rakkaudella kuin aina ennenkin.







tiistai 25. joulukuuta 2012

kuluneita vuosia, mennyttä aikaa


Eilen illalla kun makasin sängyssä unta odotellen ja M:n yskää kuunnellen muistin toivoneeni harmaata arkea ja tylsempää elämää. Luulin että se toive oli uudelle vuodelle 2012, mutta se olikin jo vuosi sitä ennen, 2011.

***

Vuosi 2010 ei ollut helppo, onnellinen kyllä mutta samalla myös täynnä monenlaisia tunteita.

Meillä viime vuosi alkoi hirvittävällä huolella meidän K:n terveydestä ja sitä aikaa jonka makasin sängyssä peläten keskenmenoa ja odottaen niitä punktion tuloksia peläten että pahimmassa tapauksessa menetämme molemmat pojat en tule unohtamaan koskaan. Riemu hyvistä uutisista oli suunnaton ja taidettiin molemmat purskahtaa itkuun lääkärin puhelun jälkeen.

Hyvien uutisten jälkeen se viikkojen ja päivien laskeminen; 24 että ovat elinkelpoisia, 28 jolloin kaikkein pahin vaara on takana, 32 jo parempi aika, 34+ jolloin vihdoin oltiin turvassa oli myös jotain sellaista ettei hetkeäkään kaduta etten sitä enää koskaan joudu uudestaan elämään. Viikolla 34+ jouduin rutiinitarkastuksesta sairaalaan. En lasten tilanteen takia vaan omani. Pojat olivat niin isoja etten enää kyennyt kävelemään ja niinpä vietin aikaa vuodelevossa erossa M:sta odottaen että pojat olisivat riittävän kypsiä syntymään. Jokaisen aamun aloitin neuvottelemalla lääkärini kanssa tulevaisuudesta ja lopulta raskausviikolla 36+0 sain sen haluamani punktion josta selvitettiin poikien keuhkojen kypsyys. Mitattavan arvon tulee olla alle 260 ja tulos oli 259. Näin sektioaika varattiin rv36+2 ja pääsisin vihdoin takaisin kotiin poikieni kanssa. 48 tuntia sektiosta olin takaisin kotona keskellä kaaosta.

Muutto uuteen taloon viikon vanhojen poikien kanssa kipeällä sektiohaavalla oli myös melkoinen työvoitto niin ihanaa kuin omaan taloon pääseminen olikin. Rakkaan L:n avustuksella tästä kuitenkin selvittiin ja alle viikko muutosta meillä ei ollut enää yhtään purkamatonta laatikkoa ja taulutkin olivat seinällä.

Jokaisena aamuna olen ollut vilpittömän onnellinen siitä että pojat ovat taas päivän vanhempia ja vauva-aikaa taas yhden päivän vähemmän edessä. En ole vauvaihminen ja L vielä vähemmän. Tämä vuosi on koetellut parisuhdettamme useampaan kertaan ja vihdoinkin näin uuden vuoden kynnyksellä voin sanoa että tästäkin kai selvittiin.

Olkoon siis vuosi 2011 vähän vähemmän vaiherikas, olkoon vaikka harmaampi mutta neljän äärimmäisen värikkään, jännittävän, riemun täyteisen ja niin surullisenkin vuoden jälkeen olisin valmis vähän tasapaksumpaan ja tavallisempaankin.

Toukokuun alussa vuonna 2007 aloitimme lapsettomuushoidot uudestaan ja elokuussa olin raskaana. Lokakuun alussa vain kuukausi sen jälkeen kun olimme muuttaneet isompaan asuntoon menetti L työpaikkansa ja sen mukana perheemme leivän ja ne tärkeät terveydenhuoltopalvelut. Olin raskaana ja meillä ei ollut kunnollista terveydenhuoltoa, elimme eläkesäästöillä.

Keväällä 2008 L sai taas vakituisen työpaikan tehtyään siinä välissä keikkaa. Uusi työ ja kunnollinen terveydenhoitovakuutus tulivat seitsemännellä hetkellä, kolme viikkoa ennen M:n syntymää. M oli kymmenen vuoden työn tulos ja jo haudattujen haaveiden täyttymä eli vähintäänkin odotettu vauva. Helppo lapsi M ei ollut ei vauvana eikä nyt kaksi ja puolivuotiaana. Ensimmäisen kerran M nukkui yönsä heräämättä 11kk vanhana, eikä niitä heräämisiä ollut yksi tai kaksi vaan seitsemästä pariinkymmeneen.

Vuosi 2009 on epäilemättä rankin vuosi tähänastisista. Helmikuussa palasimme takaisin lapsettomuushoitoihin ja kas kummaa olin raskaana ensimmäisestä hoidosta. Eihän sen näin helppoa pitänyt olla... eikä se ollutkaan. Koko alkuraskauden voin äärimmäisen huonosti. Tämä on ainoa kolmesta raskaudestani jonka aikana olen ollut pahoinvoiva ja minähän oksensin, aamusta iltaan M:n seistessä pöntön vierellä. Kävimme lukuisissa ultrissa, osin siksi etten millään voinut uskoa kaiken olevan hyvin. Viidennessä ultrassa rv 13+0 sain vahvistuksen vahvalle äidinvaistolleni. Pieneltä pojaltamme puuttui yhteys virtsarakosta ulos ja tämä oli jo tässä vaiheessa raskautta laajentanut poikamme munuaisaltaan ja virtsarakon moninkertaisiksi ja lopputulemana tuhoaisi munuaiset ja estäisi T:n keuhkojen kehittymisen. Ennuste oli mahdoton ja käytännössä jouduimme valitsemaan antaisimmeko asioiden kulkea luonnolista tietään ja T kuolisi joko kohtuun tai pian syntymänsä jälkeen. Raskaus keskeytettiin kesäkuun 6. rv14+0 ja pieni enkelimme kulkee sydämissämme aina.

Kahden kuukauden pakollisen odotuksen jälkeen palasimme takaisin hoitorumbaan ja lokakuun lopussa olin taas raskaana, hoidosta joka melkein peruutettiin kotuun kertyneen nesteen takia, sydän täynnä huolta ja samalla pakonomaista uskoa siihen että nyt kaikki päättyisi hyvin. Alkuraskauden ultrassa saimme kuulla että odotin kaksosia. En ollut yllättynyt, verikokeiden arvot olivat jo puhuneet omaa kieltään... munasoluja oli ennenkin ollut kaksi, nyt ensimmäistä kertaa molemmat hedelmöittyivät ja kiinnittyivät. B-alkion sydän oli kuitenkin heikko ja saimme 25% todennäköisyyden sille että tämä alkio selviäisi. Joulun alla aloin jo uskomaan siihen että ehkä me saisimme pitää molemmat pojat.

Ymmärrätte siis varmaan miksi harmaa arki tuntuu nyt houkuttelevalta... vuosi jona ei nyt niin kauheasti tapahtuisi. Uuden vuoden lupauksena lupaan ottaa itselleni myös omaa aikaa ja pitää itsestäni parempaa huolta jotta voin olla parempi ja jaksavampi äiti näille kolmelle, rakkaalle lapselleni. Loppuun palaneesta äidistä ei ole iloa kenellekään.

***

Oli pakko kaivaa tää kirjoitus tänään esiin, lukea ja liittää tänne. Jäin miettimään vuotta 2011. Saatiinko me arjesta harmaa vuosi? Kai me tavallaan saatiin – välivuosi. Pojat oli vauvoja, ne täytti kesäkuussa vuoden. M aloitti koulun ja elämän haasteet oli omalla tavallaan tavallisia. Syksy 2011 meni sairastaessa. Taidettiin kerätä kaikki mahdolliset ja mahdottomat flunssat. Keuhkokuumeet, angiinat, laryngiitit ja... lastensairaalassakin pyörähdettiin marraskuussa M:n kanssa. Silloin vatsakipujen takia. Pidinkö itsestäni hulta? Tuskin. Se taito on vielä opeteltavien listalla... jos sitten ensi vuonna, vuonna 2013. Vuoden 2010 lopulla oltiin käyty M:n kanssa psykologilla ja saatu apuvälineitä arjessa selviämiseen. Edelleen oon katkera siitä ettei se lähettänyt meitä eteenpäin. Vasta jouluna 2011 alkoi autismirumba, paria päivää ennen vuoden vaihtumista.

***

En mä oikein osaa sanoa mistä pitäis aloittaa ja mikä olis järkevä tapa lähestyä tätä asiaa. Sen tiedän että täytyy kirjoittaa ja sitä kautta jäsentää ajatuksia ja jotenkin yrittää kai ymmärtää.

Koska me ensimmäistä kertaa ymmärrettiin tai milloin meille tuli ensimmäistä kertaa mieleen ettei M ehkä olekaan samanlainen kuin muut lapset? Tai eihän kukaan siis ole samanlainen eikä sitä keskivertoihmistä ole oikeasti olemassakaan, mutta koska me tajuttiin että me ollaan tekemisissä lapsen kanssa joka on erityinen? Oliko se jo synnärillä kun kuulin M:n huudon jo kauas? Oliko se sinä päivänä kun mä ymmärsin että useimmat lapset nukkuu, edes joskus? Oliko se silloin kun mä olin ainoa joka ei päässyt edes vessaan ilman lastaan, vai silloin kun muiden lapset leikkivät lattialla ja M oli edelleen vain ja ainoastaan sylissä? Entä silloin kun M oli aina se lapsi joka ei viihtynyt lastenhoidossa tai silloin kun me tajuttiin että muiden lasten vanhemmat voi lähteä johonkin joskus ja jättää lapsen hoitoon? Kai sitä on jollakin tasolla ihan alusta asti ymmärtänyt että meidän tytär ei tosiaankaan ole se keskiverto, ei edes lähellä... M on erilainen, vaativa, erityinen ja niin kovin, kovin rakas.

Mikä sitten muuttui? Ensimmäistä kertaa me käytiin M:n kanssa perheterapeutilla vuosi sitten. Sieltä saatiin apuvälineitä meidän arkeen... neuvoja miten auttaa M:aa siirtymään tehtävästä tai asiasta toiseen, kehoitus käyttää kalenteria ja opettaa sitä hahmottamaan aikaa, aikatauluja ja päivän ohjelmaa kalenterista. Arki jatkui ja meidän elämästä tuli osin toimivampaa. Edelleen, jos M:lla oli tai jos sillä on huono päivä, on koko perheellä huono päivä. Me ollaan odotettu koska se alkaisi kiinnostumaan veljistään tai meidän lemmikeistä, aika turhaan... M:lle koira ja kissa ovat rasite, haittatekijä ja lähinnä tiellä leikkiessä. Veljistä on hyötyä leikin apuvälineinä mutta ei kuitenkaan itse leikissä, M asettaa lelunsa jonoon ja siirtää niitä muutaman sentin kerrallaan eteenpäin ja tähän järjestelmään on parempi kenenkään olla koskematta. Muutama päivä takaperin M tyrkkäsi O:n alas sohvalta ja poika putosi naama edellä lattialla olleeseen piparimuottiin. M ei säikähtänyt, ei pyytänyt anteeksi, ei osoittanut katumusta saati huolta veljestään. Tai oli sillä huoli, se ei halunnut verta itseensä, sohvaan tai lattiaan. Sen jälkeen varasin lääkärin.

Viimeisen kahden päivän aikana me olemme tavanneet kaksi lääkäriä. Lasten oman lääkärin ja sen lääkärin jonka luona käytiin ennen kuin muutettiin. Lopputulos molemmista keskusteluista on sama. M ei selkeästi pärjää itsensä ja ympäröivän maailman kanssa vaan sillä on tarve yrittää sovittaa ympäröivä maailma omaan maailmaansa ja M:n maailma tuntuu olevan osin aika erilainen kuin meidän muiden maailma. Huomenna otan yhteyttä koulupiiriin, jotta M voidaan arvioida ja mahdollisesti siirtää erityisopetuksen piiriin. Lähete Yliopistosairaalan ja Lastensairaalan Autismiyksiköihin lähtee huomenna ja sinne soitetaan ensi viikolla. Aikanaan toivottavasti selviää onko kyseessä HFA, ADD, RAD... kaikki vai ei mikään... meidän rakas ja ihana lastenlääkäri kehoitti muistamaan kaiken tämän kaaoksen keskellä että lapsi sinänsä ei ole muuttunut miksikään vaan on edelleen se meidän oma ja rakastakin rakkaampi M.

Mua väsyttää, mua itkettää... tavallaan olen helpottunut. Mä en olekaan kuvitellut tätä kaikkea... vaan kumpi mua pelottaa enemmän, diagnoosi vai se ettei sitä koskaan saataiskaan? En tiedä.

***

En pysty lukemaan tätä otetta päiväkirjasta itkemättä. Ne samat tunteet tulee pintaan ja mä muistan sen silmittömän pakokauhun omaisen tunteen joka meillä tossa vaiheessa oli. Muutaman päivän kuluttua, uuden vuoden aattona, tosta kirjoituksesta tulee kuluneeksi vuosi. Yksi kokonainen vuosi.

Vuosi 2012 oli raskas ja kaoottinen. Se oli jonkinlainen selviytymistaistelu ja nyt kun katsoo taaksepäin, lukee ton kirjoituksen, ymmärtää että tämän vuoden aikana on kuljettu määrättömän pitkä matka. Se on edelleen autistinen, mutta se osaa jo ainakin jollakin tasolla leikkiä vuorovaikutteisesti. Just nyt ne leikkii lääkäriä tuolla olkkarissa – joo kertaa eilisen lääkärikäynnin tapahtumia, mutta leikkii, K:n kanssa. Ei niin et K sais omaa vuoroa, mutta silti. M puhuu, se puhuu paljon, loputtoman paljon. Se on oppinut sietämään maailmaa ihan uudella tavalla. Niin, ja aika usein se nukkuu. Se on aivan hillittömän iso asia. Sen ymmärtää vain toinen joka on vuosia valvonut.

Kun elämä oli saatu edes jotenkin kasaan, alkoi kesäloma ja uusi kaaos. Kesäloma oli M:lle sokki ja ennen kuin se tilanne saatiin hallintaan, viikko kesäloman alkamisen jälkeen, mä sain keuhkoveritulpan ja jouduin sairaalaan. Toipumiseen ei mennyt se luvattu 4-6 viikkoa, siihen meni kuukausia ja ennen kuin veriarvo saatiin kohdilleen oli joulukuu.

Jossakin vaiheessa vuotta O sai diagnoosikseen kehitysviivästymän ja meillä oli yksi lapsi lisää terapiassa. Mun elämä on ollut yhtä terapiaa ja lääkäriä, aina viime viikon perjantaihin saakka.

Syksyllä tuli taas välirikko mutsin kanssa. Mä en jaksa enää yrittää ja riidellä ja epäonnistua. Meidän elämä on oikeesti parempaa ilman mutsia. Ennen eilistä, kun tajusin ettei lapset saaneet edes joulukorttia, en ollut asialle uhrannut montaakaan ajatusta. Aina kun niitä ajatuksia tulee sinne suuntaan uhrattua on ne aina sellaisia pahaa oloa tuovia.

Seuraavasta vuodesta tilaisin siis taas sellaisen tavallisen ja harmaan. Kyllä mä tiedän et edessä on uusia haasteita, kuten M:n siirtyminen uuteen - isoon -  kouluun, on kai niistä tiedossa olevista se suurin. Pienempiä on poikien testaaminen ennen kuin ne aloittaa koulunsa syksyllä. Missä, miten ja millä rahalla? En tiedä. Silti. Jos nyt ei mitään tavallista elämää kummempaa. Kiitos. Mitään en lupaa, mutta sitä harmaata ja tavallista toivon ja pyydän. Terveyttä ja onnellista arkea. Perhe-elämää.


paketti ja sen kaveri


Joulu, joulu, joulu... iki-ihana joulu.

Tää tapa avata lahjat vasta jouluaamuna oli ehkä parasta mitä ollaan koskaan kokeiltu. Saatiin mukava ja stressitön jouluaatto, ihana aattoillan ateria ilman sitä kohta avataan lahjat sähläystä. Lasten nukahdettua kannettiin lahjat kuusen alle ja syötiin kahdestaan lohi- ja kinkkuleipiä.


Tänään availtiin lahjat heti ensimmäiseks ja lasten tapellessa leikkiessä mä laitoin meille aamiaiseksi pannareita ja pekonia ja munia ja appelsiineja ja... L avas pullon skumppaa ja teki mimosat. Iltapäivällä – sitten kun siltä tuntuu - syödään kala-ateria. Graavilohta, savulohta, sillejä, täytettyjä munia, crabcakes...




Huomenna Tapaninpäivän päivälliselle poikien kummeille. Torstaina tulee lastenvahti ja saadaan päivä kahdestaan.

On oikeesti vähän pelottavaa kun lapsi on niin vähään tyytyväinen. Siis pelottavaa koska se ei ole ollut mikään kasvatuksellinen tavoite tai perheen yleinen ideologia. M ei vaan koskaan ole halunnut mitään. Kun siltä kysyttiin mitä se haluu joululahjaks se vastas et Santa kyllä tietää mitä hän tarvitsee. Ei siis listoja ja toiveita ja aneluita. Eilen aamulla kun ne avas joulusukat, ja niissä oli karkin lisäks tarroja ja pikkuautot, M luuli et tässä se nyt oli ja huudahti onnellisena ”This is just what I wanted!” - ystävät ympärillä kertoo miten niitten saman ikäiset on jo osanneet toivoa vaikka mitä.

Mun mutsi tais ylittää itsensä. On yksi asia pitää mua elämänsä suurimpana epäonnistumisena ja valtaisana pettymyksenä. Mutta se, ettei se toivottanut omille lapsenlapsilleen edes hyvää joulua, ei korttia, ei sähköpostia ei mitään... on säälittävää. Jos tarkoitus ja tavoite oli pahottaa mun mieli niin on pakko myöntää että täydet pisteet tuli, onnistui yli kaikkien odotusten. Miten selitetään lapsille ettei niitten toinen isoäiti - mun äiti - halua tutustua heihin, ei halua tuntea heitä, ei halua olla osa heidän elämäänsä. 


maanantai 24. joulukuuta 2012

joulurauhaa


Niinhän siinä sit kävi että se kuumeinen pieni tyttö myös heräsi kuumeisena ja aattoaamu alkoi lääkärissä. Tähän ei taas voi muuta sanoa kuin että kyllä pukki eiku äiti tietää... ehkä mä voisin ryhtyä valelääkäriks. Laryngiitti ja poskiontelotulehdus. Nyt odotellaan puhelua apteekista et päästään hakemaan tropit potilaalle.




Mun entisessä joulunatsielämässä tää olis ollut maailmanloppu – ei jouluna sairasteta vaan juhlitaan sääntöjen ja aikataulun mukaisesti. Samoin kuin se et suklaata syötiin jo aamiaisella, ennen kuin Suomen Turku julisti joulurauhan Youtubessa (vm 2011, mutta kyllä se vähän kuluneempikin joulurauha meille kelpaa). Maailmanloppu olis myös ollut se, että L lähti poikien kanssa puistoon tai et mä istun tässä koneella tai et me ei syöty riisipuuroa tai... tää joulurentoilu on vaan oikeesti aika mukavaa.

Joulurauhan julistusta kuunteli niin elävät kuin kuolleetkin



sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Hyvää Joulua!


Glögit juotu yhdessä ystävien kanssa. Kinkku keräämässä lämpöä uunissa ja ruisleipätaikina kohoamassa. Joululaulut soi hiljalleen taustalla. Pieni kuumeinen tyttö sängyssä yläkerrassa.


ei lametta meille


Aatonaatto. Ootteko muuten koskaan miettineet että suomalaisilla on tapana juhlia etukäteen, aattona. Jouluaatto, vappuaatto, juhannusaatto. Joku on varmaan tutkinutkin asiaa. Tänään leivotaan ruisleipää, käydään vielä kertaalleen kaupassa, paistetaan kinkku ja käydään jouluglögillä. Paras hetki on kinkun tullessa uunista iltamyöhään... ne ensimmäiset maistiaiset.

Siirsin kameran muistikortin sisällön koneelle ja liitän tähän vähän kuvia – joulukuusesta. Meidän, mun makuun, niin täydellisestä joulukuusesta. Ihana sekoitus lasten tekemiä koristeita ja eleganssia ja maanläheisyyttä. Sopivasti myös kitchiä. En muuten oo ainoa jolla on traumoja lapsuuden joulukuusista. Täällä on radio-ohjelma aiheesta ja sillä toimittajalla oli ihan sama trauma mun kanssa. Lame. Se miten se piti laittaa sinne kuuseen yksi kerrallaan. Ei tule meidän kuuseen lametta – ikinä.










Joku kysyi odottaako M joulua. Kai se odottaa, omalla tavallaan. Ei sillä ole perhosia vatsassa sillä tavalla kuin lapsilla yleensä, tai en mä tiedä joko tän ikäiset osaa odottaa sillä tavalla kuin itse muistaa lapsuudessa odottaneensa. Musta tuntuu et pojat melkein odottaa enemmän tietämättä edes mitä ne oikein odottaa.

Eilen meillä oli se leffailta M:n kanssa – keskellä päivää. Katsottiin Ice Age 2. Kyllä M sitä jaksoi katsoa, mutta K oli se joka nauraa käkätti mun vieressä. Ice Agen kaltainen huumoripätkä ei ehkä ole se paras valinta lapselle jolla tunnetusti ei ole huumorintajua – ei edes alatyylin huumorin. Mitä yllättävimmissä kohdissa se antaa aina muistuttaa itsestään. Autismi.