Tahdon Asiat

  HERÄSIN kuuden aikaan innostuneena siitä että sain viimeinkin kokeilla kulkemista vain yhdellä kyynärsauvalla. Päästin koiran pihalle ja ruokin sen ja kissan kahvin tippuessa. Ennen aamiaista juon jokaisena aamuna yksitoista kupillista laihaa pannukahvia samalla kun vastailen sähköposteihin ja katson mitä päivä tuo tullessaan. Tänään sataa ja tuntuu syksyiseltä vaikkei vielä edes ole syksy. Aamiaiseksi on tuoretta hapanjuurileipää, marjoja ja keitettyjä munia. Hapanjuurileivonnasta on tänä vuonna tullut trendikästä, se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta kotonahan me kaikki ollaan ja mitä muuta meillä on kuin aikaa.   KAHDEKSALTA seisoin unisen Tättiksen kanssa vesisateessa koulun jumppasalin ulkopuolella jonottamassa koulukuvaan pääsyä. Mietin että pitikin sataa juuri tänään. Ovella ne sanoi ettei vanhemmat pääse sisään, vastasin että ajattelin nyt kuitenkin mennä ja menin. Ei tällä kertaa tarvinnut edes muistuttaa lapsen erityisopetussuunnitelmasta. Joskus tarvitse...

Meille kuuluu hyvää. Sellaista kesäistä mukavaa. Aamuisin me syödään Martan kanssa marjoja puskista. Punaiset mustikat – red huckleberries – on kypsiä ja alaskanvatukat vaihtuvat vähitellen thimbleberryyn. Meillä kasvaa ihan valtavasti erilaisia syötäviä marjoja metsässä . Kuisti täyttyy vähitellen tädin keräämistä polttopuista, ei niitä oikein kepeiksikään tohdi kutsua. Aamuvarhaisella meitä on liikkeellä aina samat tyypit, se vanhempi herrasmies joka tervehtii iloisesti juostessaan keskellä katua ja kiinalainen setä joka tervehtii mua ja marttaa kiinaksi samalla kun jumppaa risteyksessä. Työmatkalla tiedän olenko ajoissa vai myöhässä sen perusteella missä kohtaa ohitan keltapaitaisen miehen aamulenkillään. Epäilemättä mä olen se outo nainen halkoa kantavan koiran kanssa. Iltaisin pihalla kuumenee grilli, ja päivisin lauma katselee Seattlen nähtävyyksiä kesäleirillä. Huomenna ne on menossa eläintarhaan, eilisen ne oli uimarannalla. Leirielon alkuun liittyy koulunpäätt...

On perjantai. Sen sijaan että istusin toimistossani istun psykologin odotushuoneessa. Kaavakesulkeisiin meni tunti, ne tutut mahdottomat kysymykset. Ne joihin vastailen kolmatta kertaa. Osaan on helppoa vastata, osaan arvon parhaimmalta kuulostavan vastauksen. Seinän toiseltapuolen kuuluu vaimeana psykologin ääni ja pienen pojan vastaukset. Vielä kaksi tuntia. Ulkona on mitä kaunein kesäpäivä, puhelimeen kilahtelee viestejä kaikkien kolmen opettajilta... viimeisiä viedään, ensi viikolla on viimeinen kokonainen kouluviikko. Jannut on menossa eläintarhaan kevätretkellä. M:n luokka oli siellä eilen. Suomessa alkaa kesäloma. Sillä on tänään synttärit. Yhtäkkiä se on kuusi. Yhtäkkiä NE on kuusi. Pieni silmälasipäinen poika ja sen veli. Illalla me juhlitaan, ja huomenna. Miten me tultiin tähän. Selvittiin kaikista niistä kaaoksen vuosista kolmen pienen lapsen kanssa. Kuusi kesää sitten meillä oli kaksi vastasyntynyttä ja kaksivuotias. Ekan vuoden kaikki kolme oli vielä vai...

Jokainen työssäkäyvä vanhempi tietää sisäisen taistelun sairaan lapsen ja työn välillä. Sen kun pitäis olla kahdessa paikassa yhtäaikaa ja ollessaan toisessa miettii mitä siellä toisessa tarvitaan. Yleensä jako on meillä selvä. Fredde joustaa, sillä kun on työ jonka voi tehdä missä tahansa. Toisinaan jaetaan päiviä jos Freddellä on jotakin hypertärkeetä, mutta noin keskimäärin mä olen se joka antaa suukon otsalle, hyppää autoon, ajaa töihin ja jättää sydämen kotiin. Myös mun työ joustaa, tai siis työpaikka joustaa, mutta työt jää odottamaan. Kaikkien työ ei jousta, syystä tai toisesta. Tai vaikka joustais tietää että joustoa saa pitkin hampain ja tietää sanomattakin että poissaoloa katsotaan karsaasti. Tänä aamuna olin töissä ennen seitsemää. Tiesin että on paljon tehtävää, olinhan eilen kotona. Kotiin jätin pienen surkean tytön, me sovittiin jo että Fredde hakee sen puoliltapäivin koulusta. Lähtiessä se jäi telkkarin eteen nukkuvassa talossa. Me valvottiin yhdessä yöllä, ...

koulun jälkeen sähläys Mä olin ennen se vanhempi joka ajatteli et ne joitten lapsilla katkeilee luita ei anna lapsilleen riittävästi kalsiumia ja d-vitamiinia, tai ehkä ne on muuten jotenkin holtittomia vanhempina. Kunnes: Elokuun 19. mä olen naapuruston naisten kanssa yhdellä ja Fredde soittaa mulle just kun on saanut kaljan eteeni – kyllä, juon kaljaa – se kertoo että meidän seikailijatar on hypännyt sohvalta ja landannut suoraan kädelleen. Kymmenen minuuttia myöhemmin ajan itkevää tytärtäni lastensairaalan päivystykseen. Värttinäluu on poikki. Neiti aloittaa kouluvuotensa käsi kipsissä. Onneksi käsi paranee hyvin ja kuuden viikon päästä se on entisellään. Joulukuun 25. paimennan laumani pihalle riehumaan. Ne juoksee korttelin ympäri puhkuen joulun riemua ja tarmoa ja Martta juoksee niiten mukana. O pysähtyy. Martta ei pysähdy. Seuraava yö ollaan lastensairaalassa. Sääriluussa on spiraalimurtuma – käytännössä se on siis katkipoikki kahdesta kohtaa. Ensimmäise...

Ihan paska päivä töissä – joo, niitäkin on.  Kymmentäyliviis länttäsin kuulokkeet telineeseen ja tokaisin et mä lähden nyt kotiin kaljalle... sain vastaukseksi hyväksyvää mutinaa... Käytännössä ajoin kotiin ja painelin Martan kanssa metsään ilta-auringossa. Mä olen niin odottanut tätä, siis sitä että työpäivän jälkeen ehtii kunnon lenkille tuoksuvaan metsään. ei kipsiä, ei kävelykipsiä Seitsemältä aamulla me oltiin ortopedillä. Hyvin on luutunut. Kuukausi vielä liikuntakieltoa koulussa, tai siis kävellä saa, mutta ei juosta hyppiä tai pelata. Puolisen vuotta saattaa kuulemma hyvinkin ontua... Tänäkään kesänä se ei siis opi ajamaan pyörää. Mahtaako oppia koskaan. Fredden täti ei ole koskaan oppinut kyseistä taitoa. Mennyt viikonloppu sinetöi kuukausia ilmassa olleen keskustelunaiheen. Testata vai eikö testata? Onko se vaan vähän hidas ja vielä aika pieni, vai pitääkö meidän oikeesti alkaa miettimään että onko meillä kolmaskin erityislapsi. Testataan. Töistä so...

Lauantaina istun yhden nuoren herrasmiehen kanssa alakerrassa. Kello ei vielä ole kahdeksaa ja kaikki muut nukkuu. Olkkarissa Martta jyystää henkitorvea niin että rouske käy. Mun vieressä se nuorimies syö omenaa ja juttelee mukavia.  Vika kuva kipsissä Eilen se pääsi hirveellä huudolla eroon kipsistään, ja seuraavan neljän viikon tavoitteena on taivuttaa polvea ja nilkkaa – ne kun ei tällä hetkellä taivu, ja opetella astumaan jalalle uudestaan. Eihän se kipsin poistaminen satu, mutta kun muistikuva edellisestä kerrasta ilman kipsiä on siltä illalta kun onnettomuus tapahtui, on muistikuva kipsittömästä jalasta tuskallinen ja täynnä kipua. Kukapa siihen kohtaan haluaisi palata. Tulevat viikot miehen jalka on sellaisessa mustassa monossa, ja eilen illalla mies nautiskeli kylvystä ekaa kertaa viikkoihin. Tältä näyttää iho kun se on ollut reilut kuusi viikkoa kipsissä Viikolla istuin töissä syömässä lounasta, niin kuin jokaisena arkipäivänä. Pöytään istaht...

Iltaisin tää on ihan tavallista... Jäin miettimään Salamatkustajan Sadun postauksesta sitä, että minkälaista on ihan tavallinen arki. Minkä päivän videoisin - en videoi, ikinä, mitään, tai mistä päivästä kirjoittaisin... siis jos haluaisin tavoittaa ihan vaan sen tavallisen. En tiedä. En osaa sanoa. Just nyt arki ei ainakaan ole tavallista. Koska se sitten on? Ei se ollut tavallista maanantaina, eikä se ollut tavallista eilenkään. Huomennakaan ei ole ihan tavallista. Entä ensi viikolla, tai ensi kuussa? Koska olis ihan sellaista tavallista? Ehkä sitten kun kenelläkään ei ole jalka poikki? Mut sit jollakin voi olla jotakin muuta, tai töitä liikaa tai joku muu mullistus menossa. Ei meillä taida koskaan olla – ihan sellaista tavallista. Mun mielikuvissa tavallisena päivänä kaikki herää aamulla ja pukee ja syö aamiaista ja lähtee tavallisesti töihin ja kouluun. Työpäivä ei ole erityisen tapahtumarikas, eikä tapahtumaköyhäkään. Tavallinen työpäivä olis sellainen keskimäärä...

Silloin joskus. Silloin joskus, aikana kun vielä asuin Suomessa tapahtui amerikkalaisissa lääkärisarjoissa ja lakisarjoissa kaikkea ihan käsittämätöntä, niin kuin se että lääkärin antaman diagnoosin jälkeen mentiin muualle ja kysyttiin toista mielipidettä. Kai se on Suomessakin nykyään jo arkipäivää. Sitä toista mielipidettä saattaa meillä klinikalla potilaat kysellä jo ihan klinikan sisälläkin, ja joskus haetaan kolmatta ja neljättäkin mielipidettä. Itsekin olen muutaman kerran niin tehnyt, onhan se yhden lääkärin näkemys kuitenkin vain yhden lääkärin näkemys, ja yksi on konservatiivisempi kuin toinen, ja se toinen on saattanut lukea jonkun tutkimuksen joka sillä ensimmäisellä makoilee vielä työpöydällä. Noin periaatteessa olen sitä mieltä että keskimäärin meidän terveydenhoitopalvelut on ihan kärkikastia. Niin ei ole kaikkialla Yhdysvalloissa, niin ei ole kaikissa kaupungeissa, niin ei ole edes kaikkialla tässä osavaltiossa. Me nyt satutaan asumaan metropolialuee...

Vuoden ensimmäisenä aamuna mua tulee vastaan Martta. Sillä on suu täynnä hammaslankaa, mistä lie löytänyt. Naurahdan että oot sitten seurannut meidän iltatoimia ja todennut että hammashygienia on tärkeetä... Freddelle sanon että meillä on nyt sit runsaasti vähän käytettyä oral-b:tä, käyttöliittymä vähän sekava. Sohvapöydän kulmasta on ”joku” jyrsinyt palasen, uusitaan sitten joskus kun Martta on aikuinen... eipä tuon tekemät tuhot ole kovin kummoisia. Fredde sanoo että pienille tyttölabbiksille on helppoa antaa anteeksi.  K on istunut pankin päällä viikon. Lauma sai Isoäidiltä joulurahaa ja K on laskenut päiviä siihen että tammikuun ekana Lego julkaisee uudet tuotteet. Ei niin että se niitä haluais, se haluaa ostaa Ninjagoa. O:lle nyt on se ja sama mitä ostetaan, kunhan ostetaan jotakin. M ei halua Legoja, se haluaa kenkäkauppaan. Se ostaa itselleen Hunterin kumisaappaat ja Asics:n lenkkarit. Mulla polttelee taskunpohjalla se klinikan lääkäreiltä saatu sadan vi...