Tahdon Asiat

syksyistä aamusumua työpaikan nurkalla Aamulla ajaessani töihin usein mietin mistä kaikesta vois kirjoittaa. Aiheita putkahtelee mieleen ja runkoja syntyy viikon aikana kymmeniä, sitten ne menee, katoaa jonnekin päivän kiireeseen, sinne sadanteen puheluun tai sähköpostiin tai siihen etä väännän rautalangasta lääkärille ettei keuhkotuumoridiagnoosilla voi tilata magneettikuvaa aivoista, ei vaikka kuinka haluaa. Jos käsi on kipeä, ei voi kuvata jalkaa... ”No mitä sä sit haluut?!” tuhahtaa toinen turhautuneena, ja mä sanon että haluan diagnoosin joka kuvastaa mahdollisuuden siihen että potilaalla on etäpesäke aivoissa, jolloin aivojen kuvaaminen olis loogista. ”Aah, no käykö sulle levyepiteelikarsinooma?” – Kiitos, käy C34.90. vahinkolaukaus leikkaussalin ulkopuolella Kotimatkalla päätän kirjoittaa illalla kotona. Viitenä iltana viidestä se jää haaveeksi. Viitenä iltana viidestä illan nopeat tunnit menee päivän kuulumisiin, lukuläksyihin, koulupaperihin, koulusta tull...

Neljäkymmentäneljä ei ole vanha. 44 ei oikeastaan vielä ole ikä eikä mikään. Lapsuudenystävä synnytti männä viikolla esikoisensa, 42-vuotiaana, koulutoveri samoin – esikoisensa - päälle nelikymppisenä. Jo aikaa sitten päätin vakaasti kohdata vanhenemisen merkit ylpeydellä, katsoa ryppyjä rakkaudella ja kunnioituksella, merkkeinä eletystä elämästä ja karttuneesta kokemuksesta. Harakanvarpaat silmien ympärillä, vuosien tuomat juonteet suupielissä ja ne syvät uurteet otsassa, ne ovat osa mua enkä koskaan ole toivonut niitä pois. Oma äitini kävi ensimmäisessä kauneusleikkauksessaan jo kauan ennen kuin minä olin kouluikäinen, jo kauan ennen kuin täytti itse kolmekymmentä. Nuoruuden ylläpitäminen, oman itsensä muokkaaminen, omien sanojen mukaan paremmaksi, oli kiinteä osa elämää. Illuusion luominen. Nipistetään sieltä, vedetään tuolta. Oli kalliita rasvoja ja seerumeita, oli kauneudenhoitoon sisäisesti nautittavia kapseleita. Kasvojen kohotuksesta puhuttiin jo ennen kuin kukaan ol...

Oon haaveillut räpsyripsistä kauan. Tarkemmin sanottuna olen haaveillut räpsyripsistä toukokuusta 2011 kun ekaa kertaa näin sellaiset jossakin muualla kuin telkkarissa tai lehtikuvissa. Silloin lensin lentokoneella kotiin ja katsoin netistä mitä lysti maksaa... eka laaki $250:sta ylöspäin ja ylläpito 2-3 viikon välein reilun satasen. hautasin unelmani samaan laatikkoon rakennekynsien kanssa. Sen jälkeen oon aina säännöllisin väliajoin törmännyt niihin ihaniin räpsyripsiin, ystävillä ja tuttavilla ja blogistaniassakin - aina joku on menoissa ripsihuoltoon. Mä oon jokainen kerta miettinyt sitä vaivaa ja rahaa... haluaisinko-pystyisinkö-voisinko laittaa moisen summan pelkkään turhuuteen, ja kerta toisensa jälkeen sulkenut sen ajatuksen sinne rakennekynsilaatikkoon. Muutama viikko takaperin yks ystävätär oli löytänyt uuden ripsarin, sellaisen joka ihan oikeasti pidentäisi ripsiä. Kolleega taas oli menossa sinne kuuluisaan ripsihuoltoon. Kotona istuin tietokoneen ääreen ja laitoin naamik...

Aamu menee samalla kuviolla kuin ne meidän kiireettömät aamut muutenkin. M koulubussiin, mulle kuppi kahvia ja pojille telkkari päälle. Pojat saa vuoroaamuin laittaa mun kahvin. K on seiskasta saakka kysynyt koska se saa katsoa telkkaa, se on meidän tv-addikti, pahasti. Luen sähköpostit ja laitan muutaman tärkeän viesti menemään. Välillä puutun jannujen systeemeihin kun meno olkkarissa äityy liian hurjaksi ja taiston äänet häiritsevät mun rauhaa. Ens viikko on M:n kevätlomaa. Laitan M:n opelle viestiä M:n synttäreistä ja siitä et ollaan kevätloman jälkeisellä viikolla loppuviikko poissa – lomalla, uudessa lomatalossa. Veeran blogin , ja kaikkien Veeran saamien blogikommenttien herättämänä pohdin ikää. Mä olen 41-vuotias. Täytän tänä vuonna 42.  Koen olevani parhaassa mahdollisessa iässä, toisaalta mähän toivoin jo 13-vuotiaana olevani 40 – ehkä siis siksi. Mä oon lapsesta saakka tiennyt että 40 on hyvä ikä, hyvä vuosikymmen eikä mulla ole mitään syytä uskoa etteikö se 50 tai ...

Ihan valtavat kiitokset ihan jokaiselle teistä myötäelämisestä ja mukanamatkaamisesta.  Tuntuu huikealta että niin moni on kulkenut mukana meidän isossa huolessa, jännittänyt ja miettinyt. Kiitokset siitä! Jokaisen kommentin olen lukenut useampaan kertaan, suurella lämmöllä ja kiitollisuudella. Ison huolen jälkeen tunnelma ei vastoi odotuksia ole rihakkaan riemukas vaan enneminkin hämmentynyt ja hiljainen. Niin läheltä se meni. Niin isosti kiitollinen sitä on ja samalla tietää ettei mammografiaan meneminen tule enää koskaan olemaan sellainen ”läpihuutojuttu” vaan – kyllä ihminen on urpo. Kaikkihan nyt puhuu rintasyövästä. Kuinka paljon sitä kuitenkaan aiheesta ihan oikeesti tietää? Mä opin paljon. Opin huolimatta siitä että ”kaikkihan” jonkun tuntee jolla on tai on ollut rintasyöpä. Moni tietää myös ainakin yhden siihen menehtyneen, niin minäkin. Opin vaikkei se osunutkaan omalle kohdalle, ainakaan vielä. Eilen skoolattiin Mummilla ja juhlistettiin terveyttä. Mun ve...

Mitä tehdä päivänä jona ei haluais tehdä yhtään mitään ja kaksi alle kolmevuotiasta kiipeilee pitkin seiniä haluten tehdä ihan mitä tahansa... oikeesti mä olisin halunnut kiivetä takaisin sänkyyn ja peiton alle odottamaan sitä hetkeä kun se lääkäri soittaa mulle ne tulokset. Olo on kuin teinitytöllä joka odottaa että se tietty poika soittaa ja sitä istuu puhelin kädessä vaikka tietää ettei se soita tai ettei se ainakaan tänään soita. Lopulta sain potkittua itseni suihkuun ja pukemaan ja pakattua lauman autoon. Me lähdettiin tutustumaan tossa kulman takana olevaan ”terapeuttisen ratsastuksen keskukseen” – mikä on oikee sana? Little Bit on Pacific Northwestin suurin vammaisratsastukseen keskittynyt talli ja tänään juhlittiin uusien tilojen avajaisia. Ratsastuskeskuksessa työskentelee kahmalokaupalla vapaaehtoisia, ratsastuksenopettajia, vammaisratsastusohjaajia, fysioterapeutteja ja toimintaterapeutteja. Paikka palvelee laajaa kirjoa erilaisten rajoitteitten kanssa eläviä; kehitys...

Jos multa kysytään tänään miltä musta tuntuu, mä sanoisin et se on syöpä. Tai ei välttämättä syöpää, muttei kuitenkaan hyvänlaatuinenkaan. Mutta kukaan ei kysy. L on ainoo joka kysyy ja se on mun kanssa samaa mieltä. Kaikki sanoo et se ei ihan varmasti oo yhtään mitään... mistä vitusta ne sen tietää. Ei kukaan muukaan tiedä. Siksihän se koepalakin otetaan, jotta tiedettäis. Mä aina välistä mietin mitä kaikkia päättömyyksiä sitä tuleeitse lauottua kun jotain pitäis sanoa, muttei tiedä mitä sanois... parasta olis tehdä niin kuin se yks ystävä, joka suoraan sanoi ettei osaa sanoa mitään. Ei tarvitse osata lohduttaa.  Mä mietin et onko ne mun yöhikoilut sittenkin jotenkin liitännäisiä siihen pattiin? Mietin et onhan toi tissi ollut pidempään vähän kipeä. Ei pahasti. Oon ajatellut et se on vaan joku lihas ja hieronut ohimennessäni. Särkee sitä nytkin, vasenta rintaa. Ei mua pelota. Ei mua ahdista. Mietityttää. Oon varma että tästä mennään läpi. Ihan niin kuin niin monesta muus...