keskiviikko 31. lokakuuta 2012

mä jo kerkesin kuvitella että ne meidän vieraat lähti


Sanainen arkku ei ole sulkeutunut... se sairastaa ja on viettänyt päivänsä vessassa ja olkkarin sohvalla kahden - kolmen lapsen alla. Se on nähnyt lukemattomia jaksoja Paavo Pesusientä – ihan kamala ohjelma. M ja L juoksi terapiat ja kävivät Trick-or-Treating L:n toimistolla... seuraavaksi ne on lähdössä kierrokselle tohon naapurustoon ja mä taidan painella sänkyyn. M ei tahdo pysyä mekossaan kun se odottaa että tulee tarpeeksi pimeetä.

K:n eleganssia... Mun pipo ja siskon vanha yöpaita. 

tiistai 30. lokakuuta 2012

koulubileet


Ajatelkaa jos joku joutuis työpaikallaan nostamaan takapuolensa tuolista kymmenen sekunnin välein koska joku tarvitsee jotakin? Ajatelkaa jos aamusta iltaan selvittelisitte alaistenne välejä ja sijoittelisitte niitä pitkin toimistoa niin ettei ne ylety toisiinsa ja pääse TAAS toistensa kurkkuihin kiinni. Ajattele jos alaisesi puhkeaisi vuolaaseen itkuun koska se ei saanut valita minkä värinen on Power Point presentaation taustaväri, kun sen olis just tänään PITÄNYT olla oranssi-sininen-punainen-vihreä-pinkki-keltainen. Tai saa raivarin kun tilaat sille väärän värisen nitojan tai palaverissa on väärää pullaa, tai kahvi on liian kylmää tai kuumaa tai sitä on kupissa liikaa tai liian vähän... Ajatelkaa jos joutuisitte töissäkin istumaan vessan ovi auki koska muuten alaiset vetää herneen nenään kun et oo tavoitettavissa... ajatelkaa. 

Kotiäidin arkea ja samalla myös erityisopettajan arkea. M:n halloween bileissä seurailin taas luokan tapahtumia ja sivussa yritin autella, eikä kyllä käynyt kateeksi... samat ongelmat kuin meillä kotona kertaa viisitoista. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Okei, mun työpäivä ON pidempi, mä olen töissä 06-19:30, tarvittaessa vuorokauden ympäri. M oli aamulla kuin joku olis laittanut muurahaisia sen sukkiksiin... kiemurteli ja pyöri ja vehtas... yhtäkkiä mä tajusin – tyhmä minä, että edessä on erilainen koulupäivä, se on hermostunut... lopullisesti mä ymmärsin miten hermostunut kun pääsin koululle ja opella valui tuskanhiki ja se kuiskaten myönsi mulle, että ne on olleet aivan tolkuttoman mahdottomia koko aamun.





Bileissä koristeltiin keksejä

 M:n hyvä ystävä Ryan ja K ja O koristelemassa

M:n keksi, oranssia ja punaisia nonparelleja


Show and Tell

Loppuleimat

Päivän satoa... ja nää kaikki kun laittaa yhteen pakettiin päästään siihen kohtaan, missä mun tekee mieli juosta kiljuen karkuun...

Olkkarissa K pudottaa muutaman sadan taalan lampun lattialle, O jää melkein alle eikä se lamppu ole ihan kevyt. Kannan K:n yläkertaan vähän rauhoittumaan... se huutaa koko matkan että se oli O eikä hän – mä näin – M käy päästämässä K:n ulos ja ne riehuu yläkerrassa. MÄ yritän saada päivällistä – jota kukaan ei kuitenkaan syö – uuniin joten en ehdi puuttumaan tilanteeseen, O istuu keittiön saarekkeella ja syö kaikki kypsät tomaatit. Tiskipöydällä on vuori tiskiä koska en ole ehtinyt tyhjentää tiskikonetta... M ulisee yläkerrassa koska se on pissannut housuun – lasken mielessäni sataan, laitan tytön kylpyyn, pissaiset vaatteet pesukoneeseen ja siirrän samalla puhtaatmärätpyykit kuivuriin... pojat on kiivenneet yläkerran porraskaiteelle – pudotusta portaikkoon useampi metri – sanaakaan sanomatta nostan ne omaan huoneeseensa ja suljen oven perässä. Menen alakertaan toivoen ettei M huku sinne kylpyaammeeseensa... lykkään ruuan uuniin, tyhjennän tiskikoneen ja palaan ylös. Avaan poikien oven, ne on tehneet mulle Duploista kakun, syön sen ja menen pesemään M:aa... tukkaa ei saa pestä se kiljuu ja huutaa ja lopulta en jaksa ja huuhtelen sen vaan nopeesti vedellä. Pojat on alakerrassa keittiösaarekkeen päällä ja koska kaikki kolme lasta kiipeää jatkuvasti keittiön saarekkeelle, eilen ne haukkas siellä saarekkeella palan kymmenestä omenasta... meillä on runsaasti vähän syötyjä omenia. Kannan saareketta reunustavat tuolit autotalliin. Ne kiipeää olkkarin ja keittiön väliselle – en tiedä mille – aidalle ja O siirtyy TAAS dyykkaamaan roskista... Ärisen jotakin ja se liittyy kattamaan olkkarin pöytää kahden muun kanssa, huokaan ja totean ettei se nyt onneksi ole kovin vaarallista... kattakoot. Musta tuntuu että mä olen töissä eläintarhassa ja yritän sivistää simpansseja.

O:lle on iskenyt kaksivuotisuus – pahasti - ja meidän keskustelu etenee tällä hetkellä tätä rataa; Lähdetäänkö? EI Mä lähden, hei, hei! Hei, hei – ja poika jää tyynesti leikkimään ja leikkii edelleen yksin M:n huoneessa kymmenen minuuttia myöhemmin, kannan sen autoon. Älä koske!- jätkä koskee kuitenkin – Oletko koskematta vai tuutko kärryihin istumaan? EI. Älä sitten koske... Kohta nostan sen kärryihin. ..Laita roskiksen kansi kiinni! What’s that? Laita se kansi kiinni? Yuck! Laitatko sen kannen kiinni vai meetkö omaan huoneeseen? EI – kannan jätkän yläkertaan... Mun tekee mieli nostaa se korvista jääkaapinpäälle ja jättää sinne... en nosta.

M:n toimintaterapeutti haluaa kokeilla iLS:ssää... sopiihan se, en tiedä suostuuko itse kohde, mutta kokeillaan... Mä tiedän, että sillä on saatu hyviä tuloksia aikaan. Eilen taas mietin kun vastasin johonkin kyselyyn – siinä kysyttiin onko perheessä erityislapsia – että mun on jotenkin vaikeaa hahmottaa itseäni erityislapsen vanhemmaksi. Ei ihme, että ulkopuolisten on vaikeeta hahmottaa meitä erkkaperheeksi jos vanhemmatkin unohtaa sen... Leijonaemojen blogissa suositeltiin taannoin – siis kieliposkessa – liittämään lapseen tarvittaessa kyltti jossa lukee ”Lapsi on epäkunnossa, huolto tilattu” Aika usein sille kyltille olis käyttöä tai ehkä mä tarviin kyltin jossa lukee ”Äiti epäkunnossa, ei voi enää korjata”.

Uskokaa tai älkää, mutta mä hymyilen edelleen ja tää järjetön puolitoistatuntinen jaksaa edelleen huvittaa... taitaa olla lääkitys kohdallaan.

ARVOITUS: Mikä näistä on M:n kurpitsa?
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
*
Tietty se missä ne siemenent on siistissä rivissä ;) 

Loppukaneettina totean että olen toistaiseksi hylännyt ajatuksen ateriakasvatuksesta... meillä eletään nyt kananuggeteilla Mac&Cheeselllä, crackereillä ja ties millä yhdentekevällä peellä... en jaksa laitta ruokaa, jota kukaan ei KOSKAAN syö.


50 minuutissa ehtii paljon ja vähän enemmän... tämän lisäksi me piirrettiin ja luettiin ja käytiin vessassa ja autolla ja...
Mosaic, tiistaina 30.10. klo 13-13:50





koska järisee?


Kerrottakoon nyt kaikille lukijoille että me ollaan turvassa. Me ollaan Länsirannikolla ja Sandy Itärannikolla. Uutisista ollaan seurailtu toisen rannan tapahtumia ja naamiksesta ystävien ja tuttavien kuulumisia. Meillä sataa vaan ihan tavallista sadetta.

Mä sen sijaan tarkkailen taas maanjäristyskarttoja... meiltä kivenheiton päässä, British Columbiassa järisee... sunnuntaina 7,7 ja 4,8 ja 5,1 ja 4,6 ja 4,7... eilen 6,2 ja 5,0 ja lukemattomia alle viitosia... tänään 4,7... Illalla tarkistin taas pitkästä aikaa että taskulamppu on yöpöydällä ja kengät sängyn alla. Autossa takit ja kävelykengät kaikille, folihuopia ja hätälyhtyjä.  Ruokakaapissa on säilykkeitä, autotallissa vettä... kukaan ei tiedä koska. Nyt, kohta, illalla, huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa vai 50 vuoden päästä.... kaikki on kuitenkin yhtä mieltä siitä että paine laattojen rajalla on kasvamassa ja se ISO on tulossa.

Ei siihen voi valmistautua tämän kummemmin ja pelossa ei kannata elää... tulee kun tulee ja sit toivotaan vaan parasta.


maanantai 29. lokakuuta 2012

nuori kapinallinen


Lasten fysioterapeutti Ms Rachel on tosi mukava nuori nainen. Mutta se on myös aika nuori – arvioisin vähän päälle kakskymppiä ja lapseton... Se ei siis mun mielestä tee tyhjäksi kenenkään ammatillisia kredittejä ja luotan siis ihan totaalisesti Ms Rachelin ammattitaitoon. MUTTA vähän näyttää siltä että meidän sangen voimakastahtoinen kaksvee O on jotakin mitä Ms Rachel ei ennen ole kohdannut. O ei heittäydy lattialle itkemään, se ei kilju ja huuda ja itke ja potki ja raivoa kuten veljensä. O sanoo EI. Se sanoo sen kuuluvasti ja painokkaasti, jopa uhmakkaasti kulmainsa alta... EI! – tai oikeastaan NOOOOOU! Se ilmaisee selkeästi ettei sillä ole pienintäkään aikomusta toteuttaa kysyjän pyyntöä ja ettei keskusteluvaraa ole. Pakkottamisesta seuraa spagetti... se ei edelleenkään ulise ja kilju se vaan on veltto kuin keitetty makaroni... Ms Rachelin pitää keksiä muita keinoja, seuraan mielenkiinnolla kuinka tässä käy.

Autossa Mosaicin edessä odottelemassa terapiassa olijoita...
maanantaina 29.10. klo 13:15

Mä luulin tällä lasten tautirintamalla – huom! Yrjö ja Pirjo ja Ripa ei ole lastentauti - aika paljon jo nähneeni, mutta se että sitä kakkaa on ripuloivalla lapsella niin reilusti että se sen seisoessa ja siinä kakatessa valuu vaipan yläreunan ylitse on uutta... Mä olen kuin sotilas valmistautumassa taisteluun, kaikki potentiaaliset lattioilleoksentajat on siirretty värittömään ruokaan... tarjolla on makaronia, voileipäkeksejä, omenamehua, kanaa... toista aamua – todennäköisemmin yötä – en halua kaapia tomaattikastiketta seiniltä.


kutsumattomia vieraita


Tää on mulle niitä aisoita joissa katastrofin odottaminen on oikeastaan pahempaa kuin katastrofi itse - koputtaa puuta – toivottavasti teoria ei muutu... Se pyörii ympärillä ja siitä kuulee huhuja oikealta ja vasemmalta. Se menee naapuriin ja mä jätän kassillisen tarpeita oven ulkopuolelle, en uskalla edes soittaa ovikelloa vaan poistun hiljaa ja laitan perään tekstarin... Se on käynyt jo siellä ja siellä ja siellä ja tulee välillä lähemmäksi ja menee sit kauemmaksi ja koko ajan sitä vaan odottaa koska se tulee... sen tietää että se tulee jossakin vaiheessa, väistämättä, SE tulee... vääjäämättä. Sitä toivoo että se kävi vaan pikaisesti, mutta kuitenkin järki sanoo että kyllähän se meillä on helposti viikon. Mä varaudun ja käyn valmiiksi kaupassakin... sitä varten tarvitaan paljon väritöntä juotavaa, suolakeksejä, omenasosetta, etikkaa, ruokasoodaa... 

Viime yönä se sit tuli, mä tosin sain tietää vasta aamulla että meillä on vieraita. Avasin poikien oven, totesin - et ai, nyt se Pirjo sit tuli kylään ja tais ottaa kaverinsa Ripankin mukaan. Pojat kylpyyn ja pyykkikone laulamaan... Hyppään sukkelaan siihen sairaanhoitaja-laitosapulais-dieettikokkirooliin ja ryhdyn toimeen. Joku korkeampi voima auttoi kahdessa kohtaa. Ensinnäkin mä en herännyt yöllä ja sain siis ryhtyä siivoamaan tuorein voimin JA K nukkui poikkeuksellisesti alasängyssä O:n kanssa... mä en halua edes ajatella miltä siellä olis näyttänyt jos poika olis ollut omassa sängyssään.

Nyt odotellaan kuka kaatuu seuraavaksi ja kuinka kauan siihen menee... toistaiseksi meillä on aikalailla ”business as usual” onhan eka potilas se ainoa meidän perheestä jolla ei ole pakollisia menoja...  M aamulla fysioterapian evaluaatioon, läpäisi muuten kaiken kirkkaasti mutta jää terapiaan niitten pihtipolvien ja lättiksien takia. Siitä tyttö kouluun ja kohta pakataan lauma autoon ja lähdetään terapioihin... iltapäivän leikkideitti tietysti peruutettiin. Kahden terapioidessa me luetaan K:n kanssa autossa kirjoja... myös auto on lastattu; pyyhkeillä, pesuaineilla, talouspaperilla, muovipusseilla...

Mun nenässö leijuu oksennuksen ja ripulikakan haju... ne on jotakin molekyylitason juttuja kun kaikki on pesty ja pyyhitty ja siivottu ja...

Aloitan maailman tylsimmän kuvasarjan... "Elämäni odotushuoneissa" - ihan vaan jotta kaikki ihan varmasti ymmärrätte miten paljon niissä tulee istuttua...

Mosaic maanantaina 29.10. klo 07:55



sunnuntai 28. lokakuuta 2012

kurpitsajuhlaa


Mä oon koko päivän miettinyt mitä kaikkea pitää kirjoittaa ja nyt kun viimeinkin istun tässä koneen ääressä kumisee pää tyhjää...

Kurpitsat saatiin kuitenkin kaiverrettua ja ohessa kuvasarja tehdystä työstä... M piirsi, pojat ronkki ja mä käytin veistä. Me ei tykätä kurpitsansiemenistä, joten jätin paahtamatta ja heitin roskiin...








Aloitin uuden juoksuohjelman jos tällä kertaa selvittäis ilman vammoja ja flunssia, tai ainakin ilman vammoja. Juoksin siis puhelin toisessa kätösessä puhelimen ohjeitten mukaan ja muut ulkoilijat oli vähän hämmentyneitä tästä miehenäänestä joka käski just aina sillä hetkellä kun olin ohittamassa kävelijöitä hidastamaan tai nopeuttamaan tai kävelemään tai... kaikkeen löytyy siis oma äppi ja mun on pakko kehua tätä puhelimesta kuuluvaa kirittäjää.

Käytiin synttäreillä ja siellä näin tuttavan, jonka poika on vasta saanut ASD diagnoosin (Autism Spectrum Disorder)... juteltiin ja se vaikutti jotenkin ihan hirvittävän ahdistuneelta ja masentuneelta ja ekaa kertaa toivoin ihan tosissani että pystyisin jakamaan sen ekan blogin englanniksi, jotenkin musta tuntuu että se olis voinut auttaa toista ymmärtämään että tästäkin asiasta pääsee yli ja läpi ja asiat helpottaa ja niihin tottuu ja kaikki on taas paremmin... ei maailma lopu siihen diagnoosiin vaikka se siinä vaiheessa tuntuu siltä kuin se loppuis. Se kysyi enkö mä enää sure, sanoin että välillä suren mutta että valtaosan ajasta me vaan eletään tätä uutta tavallista ja kaikesta tästä sähläämisestä ja ajamisesta ja... on ollut ihan mielettömästi hyötyä M:lle. Siinä missä meillä vuosi takaperin oli ihan selvästi erilainen lapsi niin meillä on tänä päivänä tällainen puolitavallinen.

Juhlissa ei tarjottu kakkua. Mitkä ne sellaiset synttärit on joissa ei kakkua saa? Kriisin paikka, eniten M.lle mutta myös pojille... koska oltiin höveleinä ajettiin kauppaan ja ostettiinsuklaakakku, laitettiin kynttilä palamaan, laulettiin päivänsankarille ja syötiin kakut. Kyllä kannatti.




Viikonloppuna siis bailattiin, kirkkokin jäi välistä kun oli kaikkea muuta ja aamulla ei jaksanut... silti me ajettiin ja istuttiin autossa... 4 tuntia 13 minuuttia, eli reiskat parituntia päivässä... matkaa tuli 204km – pelkkää nurkkapyöritystä hei!



bilehileet


Eilen biletettiin ja tänään jatketaan...Oli tosi makeeta nähdä miten hirvittävän paljon M on edistynyt, miten se pärjäs molemmissa juhlissa ja sillä oli kivaa. Se oli niin polleena prinsessamekossaan, tukka pinkkinä... yhtä äitiä se korjas kun tämä totes että M:llä on punainen tukkakin ihan kuin Merida Bravella – M sanoi sille et ”No, It’s pink, not red” ja vielä vähän sellaisella äänensävyllä että onko toi aikuinen aivan urpo. Aamulla se nukkui kahdeksaan, meidän juhlija... Tänään jatketaan iltapäivästä ystävien tytön synttäreillä. Tiistaina koulun Halloween bileet ja keskiviikkona ”The night”.



Nykyään se menee vapaaehtoisesti valokuviin, se hymyilee ja pelleilee pyydettäessä, se ei pakene yksinäisyyteen kun muut vieraat tulee... mä olen niin käsittämättömän ylpeä ja onnellinen kaikesta siitä mitä M on vuodessa oppinut... Ei kuiukkua ja raivareita juhlissa vaan juhlia eikä kiukkua ja raivareita edes kotimatkalla ja tänäänkään ei olla riidelty vielä kertaakaan ja kello on sentään jo melkein yksitoista... Taidan hyppiä hetken tasajalkaa riemusta ja yrittää muistaa eilisen ja tämän aamun sitten kun on taas huonopäivä, huono hetki ja riitaa, riitaa, riitaa...

On hetkiä kun kaksoset nyt on vaan niiiiiin kaksoset



lauantai 27. lokakuuta 2012

kiitos hyvää


Yöllä oli ollut sähkökatko ja niinpä kahvia joutui hetken odottelemaan... Ulkona sataa, sataa, sataa ja tuulee, tuulee, tuulee... Sisällä meidän ”pesässä” on onneksi lämmintä ja toistaiseksi ihan mukavaakin. Mistä johtuu että lapset on yleensä aamuisin parhaimmillaan? Silloinkin kun itse on vielä uninen ja silloin kun ne on heränneet liian aikaisin ja vähän kitisevät unisia silmiään... useimpina päivinä tää on päivän paras hetki. Onhan se aika makeeta kuunnella kun noi hoilaa tuolla olkkarissa vuoron perään ”Happy Birthday to you...” ja ”Twinkle, twinkle, little star...”

On pimeetä ja sataa, sataa, sataa...
Apinat aamiaisella
M:n aamiainen sen jälkeen kun se on "syöty"

Nopealla silmäyksellä muiden ihmisten elämä vaikuttaa helpolta tai ainakin helpommalta. 

Todellisuudessahan me nähdään useimpien muiden ihmisten elämästä vain se pieni siivu, se joka on tarkoitettu muitten nähtäväksi... hymyilevät kasvot, huoliteltu ulkoasu, itseleivottu leipä... harva tietää mikä siellä takana on piilossa. Läheisen sairaus? Uupumus? Väsymys? Valvotut yöt? Rahahuolet? Sitä tulee verrattua itseään muiden kiiltokuviin... pitäis lopettaa, pitäis muistaa että munkin elämä näyttää helposti varmaan aika paljon seesteisemmältä ulospäin ja toisaalta pitäis itse muistaa katsoa niitä kauniita ja seesteisiä kohtia. Miksi se muuten onkin niin vaikeeta antaa muitten nähdä ettei jaksa, että on väsynyt, että on ihan vaan ihminen... Miksi sitä kuvaa pitää puunata ja kiillottaa, käydä ”esiintymässä”? Miksei voi sanoa kun joku kysyy mitä kuuluu että on mulla joskus mennyt paremminkin? – Siksi että se toinen olettaa saavansa vastaukseksi sen kiitos hyvää.  On hämmentävää jos joku joskus vastaa toisin. 

Mitä sulle kuuluu? Noin niinku OIKEESTI?


perjantai 26. lokakuuta 2012

tuntikakskytkaks


Mä nautin suunnattomasti tästä tämän viikon suuresta kommenttimäärästä. Toki aiheetkin on olleet siihen houkuttelevia, niitä joihin kaikella on se oma sananen, oma näkemys, mielipide... osa aiheista on myös olleet sellaisia että niihin perinteisesti liittyy voimakastakin vastakkainasettelua. Kiitos keskustelusta! Se on ollut kivaa!

Jos muistatte nollasin mun auton matkamittarin – tai trippimittarin – maanantaiaamuna. Tämä viikko on ollut sikäli poikkeuksellinen että kaksi terapiaa peruuntui, toinen terapeutin sairastumisen ja toinen mun hammaslääkärin takia. Pojat on olleet puolikuntoisia ja ajamista on näinollen ollut tavallista vähemmän. Loppulukema on 278km ja 6 tuntia 50 minuuttia. Kilometrimäärä ei ole kovin vaikuttava... 55,6km/päivä, mutta se aika...  1 tunti 22 minuuttia autossa – jokainen päivä. Lisäksi ajelin jonkin verran L:n bemulla... sinä hermoromahduspäivänä kävin yksin kaupassa ja tankkaamassa ja eilen ajoin hammaslääkäriin ja takaisin. Laitetaan siis vielä seuraava viikko kirjoihin ja kansiin... meidän perheessä taitaakin olla kaks statistia.

Huomenna Halloween brunssille ja illalla bileisiin, sunnuntaina kirkon Halloween ja iltapäivällä synttäreille... täys viikonloppu – TAAS.


"Tonttu"


Mun suhteeni jouluun on pakkomielteinen intohimoinen. Mulla on kaksi teoriaa tästä aiheesta – ei niin että kaikesta nyt ylipäätään pitäis aina olla teorioita, mutta kuitenkin – ensinnäkin lapsena mutsi oli aina jouluisin onnellinen ja hyvällä päällä, mitä nyt vähän joustamaton traditioiden suhteen ja toiseksi, mä olen itse ”joulun lapsi”. Mun teorian mukaan kaikille ihmisille se oman syntymän aika on tärkein tai paras aika vuodesta... joulukuun lapsena mä olen siis aavistuksen jouluorientoitunut. Vuosien mittaan - 19 vuotta - L on oppinut elämään tämän asian kanssa vaikka tulee itse kodista jossa joululla ei nyt niin hirvittävän suurta merkitystä ollut... se tietää, että mun T-Ä-Y-T-Y-Y saada elää joulu kokonaisvaltaisesti.

Ero omaan äitiin on se, että meillä elää niin perinteet kuin ruokalistakin tarpeen mukaan ja tänä vuonna ajateltiin kokeilla tätä amerikkalaista mallia avata joululahjat joulupäivän aamuna... yhteen aikaan syötiin kalkkunaa, sit paahtopaistia kertaalleen ja nyt suolaan itse kinkun. Perunalaatikoita ja lanttulaatikoita en ole tehnyt vuosiin, enkä rosollia. Kerran kokeiltiin syödä aattona pelkkää kalaa... joustoa siis löytyy.

Mä rakastan kuitenkin ”rakentaa” tätä vuoden parasta aikaa, joka täällä polkaistaan käyntiin suoraan Kiitospäivästä – tänä vuonna siis 22.11. Kiitospäivästä aina jouluun meillä käy ”Tonttu”. ”Tonttu” näin lainausmerkeissä koska meillä sen tyypin nimi on Tonttu ja se on Santa’s Elf. Se käy Santan luona aina öisin ja aamuksi palaa, jättäen joulukalenteriin jotain kivaa lapsille – yleensä suklaata tai pikkuautot tai tikkarit... – ja palaa sen jälkeen istumaan tai roikkumaan jonnekin päiväksi. Tonttu on siis joulunaikaan näkyvissä ja se tarkkailee meidän elämää... se on ollut lastenhuoneissa, keittiönvalaisimessa, auton taustapeilissä, kylppärissä, taulujen päällä, meidän makkarissa... milloin missäkin... yhden päivän se istui jääkaapissa syömässä jogurttia.



Tänä vuonna me lähetettiin Tontulle violetti kaulaliina. Ihan vaan, jotta sen ei tulis kylmä näin syksyllä säiden viilentyessä. Me jätettiin se lahjapaketissa kortin kanssa roikkumaan siihen paikkaan johon se aina lasten lahjukset jättää ja monta päivää se paketti kerkis siinä roikkumaan ennen kuin hävis. Sit meni taas varmasti melkein viikko kunnes yhtenä aamuna siinä samassa kohdassa roikkui pussi, pussissa kiitoskortti ja vino pino violetteja paitoja M:lle. M:n uusi lempiväri on violetti ja sillä ei ole ollut mitään violetteja vaatteita ja se on useasti sanonut kirjoittavansa Santalle, että haluis jotain violettia.


M:n tekemäkortti Tontulle, kuvassa siis Tonttu

 Vastalahjus kortteineen

Todellisuudessa mä elän tässä tarinassa tytärtäni voimakkaammin. Me luettiin Tontun kiitoskortti, avattiin paketti ja M kiitti mua kivoista paidoista. Sen jälkeen se korjas ja sanoi – Oh, thank you Tonttu or Santa... Jotenkin mulla on vähän sellainen tunne että M ei usko Tonttuun tai Santaan, mutta esittää tehdäkseen mut iloiseksi... se ON vasta neljä.



mä unohdin


Eilen oli kiireinen päivä... terapiaa, kardiologia, hammaslääkäri ja M:n lääkäri. Aamulla vielä muistin, että kouluun piti laittaa sähköpostitse tieto siitä että laittavat M:n koulusta bussiin... sitten se unohtui. Havahduin tähän asiaan puolikolmen aikaan hammaslääkärissä kun puhelin soi ja sitten tuli viesti, sitten se soi uudestaan ja tuli toinen viesti. Kolmannella soitolla mä tajusin että ne soittaa koulusta mitä tehdä... Mä ryntään se paperilappu kaulanympärillä tuolista pihalle soittamaan kouluun, siinä vaiheessa ne oli jo laittaneet tytön bussilla kotiin ja sopineet että opettaja odottaa koululla jos M sinne kohta palautuu bussin kyydissä...

Tämä aamun aloitin maksamalla unohduksesta. Ostin kolme lahjakorttia Starbucksista ja vein yhden M:n SNAPS opelle, toisen erityisope Tiffanylle ja kolmas odottaa tossa pöydällä bussinkuljettaja Lisaa. M itse ei ollut tilanteesta moksiskaan, lähinnä harmissaan siitä ettei mentykään toimintaterapiaan niin kuin yleensä torstaisin koulun jälkeen. Mä EN oikeesti ole se äiti joka unohtaa lapsensa... en, en, en.

Viimeiseksi illalla lapseni teki jonoja... tällä kertaa astioista. Kai se sittenkin oli siitä tilanteesta stressaantunut vai oliko se se verikoe lääkärissä...  Lääkäri käski antaa sen syödä mitä se haluaa... se söi eilen purkillisen mansikkajäätelöä. Kasvatuksellisesti mä en tähän usko, tarvitseeko mun uskoa vai onko syöminen tärkeämpää?



torstai 25. lokakuuta 2012

L:n harrastuksesta


L luki mun kirjoituksen sen ”harrastuksesta”, myönsi totuuden ja ryhtyi mielipuuhaansa – statistiksi... se lähetti mulle sähköpostilla – tosta pöydän toiselta puolelta - erilaisia faktoja ja tässä siis niitä... On siis tärkeää että lukijat tietävät seuraavat asiat...
  • Olemme omistaneet - hmmmmm, rahoitusyhtiö tai pankki on omistanut 29 autoa, yhtään autoa ei olla omistettu ihan itse.
  • Jos lasketaan mukaan myös mun työsuhdeautot, on autoja ollut 39
  • Sinä aikana (10 vuotta) kun ollaan asuttu Yhdysvalloissa ja meillä on taloudessa ollut kaksi autoa, on autoja ollut yhteensä 18

Paljonko tähän lystiin L:n harrastukseen on täällä jenkeissä tähän mennessä palanut rahaa?
  • Autojen pääoma, korko ja arvonalennus 2002 -2012: Kuukausimaksut, käsiraha (vain kerran) $103478 eli $4311/vuosi/auto eli $11/paiva/auto
  • Huoltokulut: $6234 eli $623/vuosi eli $311.50/vuosi/auto
  • Rengaskulut: $727 eli $36.25/vuosi/auto

Pelkkää säästöä siis! (Tämä on tätä naisenlogiikalla säästämistä – ostin saappaat joiden alkuperäinen hinta oli tonnin kahdella sadalla ja säästin siis 800 - oikeesti en ostanut)

Suomessa asuessa meillä ehti siis olla 11 autoa vuosina, 1995-2002, ja niissä tehoa keskimäärin 88hv, ja keskimääräinen moottorin koko 1,7 litraa (pienin moottori 1,4 litraa ja suurin 2,2 litraa).

USA:ssa meillä on tähän mennessä ollut 18 autoa, vuosina 2002-2012, tehoja keskimäärin 214hv, ja moottorin keskimääräinen koko 2,7 litraa (pienin moottori 2,0 litraa ja suurin 4,0 litraa). 

Just nyt - huomenna voi olla toisin - meillä on kaksi autoa... Ford F150 XLT Ecoboost Supercrew  ja se uusivanha Bemu. Mä myönnän, olin Suomessa vuosia autoalalla ja oon aika autoistunut itsekin... autot ei oo vaan erivärisiä. 

Mä ja L:n Bemu


pitää olla itsekkäämpi, pitää olla itsekkäämpi, pitää...


Mä muistan lapsuudesta mutsin - ”hermoromahdukset” – kun se istui kylppärissä itkemässä ja mua pelotti. Eihän mulla kai mitään varsinaista syytä aihetta ollut siihen pelkoon, mutta silti aikuisen romahdus on rumaa ja lapsen silimissä pelottavaakin katseltavaa. Aikuisen kuuluu olla vahva ja jos aikuiset itkee on lapsen silmissä tosihätä. Mun onneni on että autistit ei prosessoi tunteita niin kuin me muut ja ne ohittaa toisen hädän olankohautuksella... M pelkää kojootteja ja sijaisopea ja tulipaloa, ei mun hermoromahdusta. Pojat on niin pieniä ettei ne tajua niin kauan kuin mä ymmärrän kyynelten läpi hymyillä, ottaa syliin ja halata.

Mä yritän välttää näitä ja silti mä aina kerran vuodessa löydän itseni jostakin ulisemasta... viimeksi heinäkuussa 2011. Eilen mä itkin elämän epäoikeudenmukaisuutta. Itkin kaikkea... T:n kuolemaa, M:n autismia, keuhkoveritulppaa, rotanmyrkkyä, väsymystä, äitisuhdetta... Itku puhdistaa ja tänään jaksan taas nähdä miten hyvin meidän asiat on. Mun vaan T-Ä-Y-T-Y-Y opetella pitämään parempaa huolta myös itsestäni, ottaa oma tila ja olla rohkeasti, jos ei itsekäs niin ainakin itsekkäämpi.

Teoriassahan tää on helppoa. Ei ole mitään syytä olla menemättä. Lapset kyllä pärjää ilman mua tunnin, kaksi, kolme tai päivän tai kaksi tai vaikka viikon. Ottaa ja lähtee... L pärjää niitten kanssa. Se ei tarvitse ruokia ja ohjeita ja ohjelmaa, tekevät mitä tekevät... Missä ongelma? No siinä että kun toinen tekee töitä 60 tuntia viikossa ei musta ole reilua lykätä sille sen jälkeen seuraavaa työvuoroa kotona, tiedänhän mä miten raskasta näitten kanssa on olla – ja varmasti vielä rankempaa jos ei ole tottunut. Mä aina välillä mietin että tajuaako L että sen työpäivän pidentyessä pitenee myös mun "työpäivä", ja että kolmesta eteenpäin mä katson kelloa ja odotan, odotan että se tulee kotiin ja jos se ei tulekaan on se vähän sama fiilis kuin jos sillä olis jo takki päällä ja kone kassissa ja joku tulis ulko-ovelta sanomaan ettei se voikaan vielä lähteä... On helpompaa olla "ylitöissä" jos sen tietää etukäteen.

Kuitenkin on raskasta rakastaa jos välillä ei saa kaivata, jos välillä ei saa olla poissa niin paljon että ehtii jo miettimään että kunpa olisin siellä... On säälittävää että mun suurin haave on vapaapäivä, yksi ainut päivä... ei viikko tai kaksi tai kolme... En muista että mulla olis koskaan – oikeesti koskaan – ollut ikävä mun lapsia. Kertooko se rakkaudettomuudesta? Välinpitämättömyydestä? Tunneköyhyydestä? Ei, se kertoo vaan siitä että mä olen liian paljon paikalla, läsnä, olemassa... Kokonaan erossa lapsista, siis kaikista kolmesta olen ollut; elokuussa 2011 San Franciscossa (2 vrk), tammikuussa 2012 The Dallesissa (2 vrk), syyskuussa 2012 kotona (24 tuntia) – vain kerran ihan yksin. On aika karua lähteä päivälliselle, kampaajalle, hammaslääkärille tai viikonlopuksi... päälimmäisenä ajatuksena että pian on PAKKO mennä takaisin. 




hiljaista, mä en ole tottunut tähän


Meillä on ihan järkyttävän hiljaista. Molemmat pojat nukkuu, siis ihan oikeesti nukkuu päiväunia ja mä juon kahvia ja syön keksiä – kohta on paketti tyhjä – ja mietin syntyjä syviä... Kahdelta olis mun hammaslääkäri, hammaspuhdistus ja tunnin rauha itselle. Neljäksi varasin M:lle lääkärin, saavat punnita sen ja ottaa verikokeet... selvitetään onko se oikeesti väsynyt vai onko ”väsynyt” M:n tapa ilmaista ettei se halua.

Musta tuntuu siltä kuin olisin törmännyt seinään. Kai mä tavallaan törmäsinkin... mulla ei ole aavistustakaan mihin tyrkkäsin farkkuni eilen ja aamulla lopulta luovutin ja vetäisin jalkaan legginsit. K:n heitin autoon pelkässä vaipassa ja vaatteet perässä, puettiin sit perillä. Ehkä munkin pitäis mennä päikkäreille. Ainakin otan kirjan - ystävän lähettämän - ja heittäydyn tohon sohvalle... Jos ette ole lukeneet, lukekaa ihmeessä Eve Hietamiehen "Yösyöttö"

M eilen L:n duunissa


harrastuksia


Uus päivä, uus yritys... etukäteen kyllä jo hirvittää lähteä ton kaksikon kanssa lääkäriin taas odottelemaan – siis mun lääkäriin, ei niitten... Niitten lääkäri oliskin ihan jees, niissä on totuttu lapsiin, ne on suunniteltu lapsille ja siellä on niille tekemistä. Mun lääkäreissä on vaan väsyneitä vanhuksia ja tylsiä odotustiloja ja lääkäri joka tulee sitten kun siltä tuntuu – tai siis sillä on enemmän asiakkaita kuin aikaa ja kaikille se silti antaa sen ajan minkä kukin tarvitsee...

L on ihana mies. Se kysyi oonko mä kondiksessa ja voiko mut jättää tänne näitten kanssa. Se kysyi haluanko lähteä johinkin ihan vaan yksin. Haluan, en vaan tiedä koska ja mihin ja mitä siellä tekisin... lukisin kirjaa, söisin hyvin, surffaisin, kiertelisin kaupoissa, nukkuisin... Reilu vuosi sitten olin viikonlopun yksin San Franciscossa, se oli oikeesti ihanaa. Se sanoi TAAS että pitäis vähän hellittää, laskea standardeja, yrittää vähän vähemmän. Kasvaa ne kuulemma vähemmälläkin, kai ne kasvaa ja traumansa ne saa kuitenkin.

M ei taaskaan halunnut lähteä kouluun, sanoi olevansa väsynyt ja kipeä. Ilkeä mutsi tyrkkäs bussiin ja vilkutti iloisesti. Illalla se meni salaa, siis oikeesti ilman lupaa tai vastoin sovittua meidän sänkyyn, löydettiin se sieltä nukkumasta ja kannettiin takaisin omaansa. Se ON väsynyt ja kalpea ja laiha. Sen vaatteet putoo pois päältä, se on laiha, se ei syö.

***

Useimmilla meistä on joku asia jonka voi laskea harrastukseksi. Joku joogaa, toinen rakentelee jotakin, kolmas – minä – neuloo, neljäs harrastaa yhdistystoimintaa, viides pelaa jalkapalloa, kuudes... got the point? L harrastaa autoja. Ei silleen perinteisesti että ostais jonkun romun ja laittais sitä sitten meidän autotallissa. L ostaa itselleen auton kahdesti vuodessa ja aina kun se tuo uuden auton kotiin se selittää että tätä hän pitää nyt ainakin kolme vuotta ja sitten... mä tiedän aina koska se alkaa. Ensin se rupee vaivihkaa selittämään mikä nykyisessä on vikana – liian pieni, liian iso, liian turvaton, on katto, ei oo kattoa, liian hidas, huonot jarrut, väärä tuntuma, heikko väri... sit se kertoo mulle ettei se missään nimessä ole kuitenkaan just nyt vaihtamassa autoa ja istuu kuitenkin koneella ja surffailee autokaupoissa. Sit se tulee töistä ja kertoo käyneensä koeajamassa. Sit se tulee töistä ja kertoo ajaneensa kaverin autoa. Sit se sanoo ettei kuitenkaan kannata tehdä mitään. Sit se soittaa ovikella ja esittelee uuden hankintansa ja kertoo sivulauseessa ettei se käyttänyt yhtään rahaa siihen. Eilen meille muutti BMW 328i, oli kuulemma sellainen diili ettei vaan voinut olla ottamatta...

***

Mä luulen että mä olisin onnellisempi tai siis jaksavampi jos sillä että saisin että saisin pariksi päiväksi jonkun katsemaan noita kahdeksasta neljään ja pääsisin itse kampaajalle ja lounaalle ja kahville ystävän kanssa... niin mä luulen.


keskiviikko 24. lokakuuta 2012

myrsky vesilasissa, eiku en tiedä


Kello neljään mennessä olin taistellut itseni L:n duunin kautta M:n terapiaan, sieltä kaikki kolme hammaslääkäriin, taiteillut kolmen lapsen hammaslääkärintarkastukset ja puhdistukset, ajanut kotiin pikalounaalle, vastahakoisen tytön balettiin ja sieltä kotiin. Baletin ajan hillitsin riehuvia poikia baletin aulassa... mitä luulette, osaako kaks kasvee poikaa riehua hiljaa? EI. Kotona M rikkoo poikien rakentaman palikkakaupungin koska mä kehuin sitä hienoksi, se ei edelleenkään kestä sitä että muutkin saa huomiota multa, se on raskasta enkä mä tiedä mitä mun pitäis edes asialle tehdä. L on sitä mieltä että mä en vaan ymmärrä mun lasta, mä olen sitä mieltä että mä en vaan osaa.

Aamukahdeksasta mussa kasvoi tunne että mä en selviä mun elämästä. En ihan oikeesti selviä, en kunnialla tai edes kunniatta... en jaksa, en pysty, en halua, en selviä...en osaa, mä en osaa tehdä tätä, ja KUKAAN ei huomaa että mä en pysty tähän. Neljältä istuin oman makuuhuoneeni lattialla ja ujelsin kuin pieni koiranpentu tai poikani pari päivää aiemmin, mua ei vaan kukaan ollut ottamassa syliin ja lupaamassa että mä selviän, että me selvitään, että kaikki selviää.

M rynkyttää huoneen ovea ja vaatii päästä sisään, se haluaa meidän vessaan kakalle. M kysyy miksi makkarin matto on märkä ja miksi mä haluan vaan olla ihan yksin.... se jatkaa olkaansa kohauttaen vessaan ja varmistaa etten lähde mihinkään vaan tuun pyyhkimään. Tottakai tuun. Ainahan mä tuun. Mulle tulee mieleen Vesta-Linnean Hirviöäiti, mäkin pimahdin ja itkin ja ujelsin ja huusinkin aika kovaa... M vaan ei huomaa, se ei ikinä huomaa.

Ne istuu katsomassa telkkaria ja mun puolesta syököön vaikka muroja, en jaksa tänään. Mä TAHDON lomaa, mä TARVITSEN lomaa... K syö sohvassa omenaa – meillä syödään vain ruokapöydänääressä ja VAIN ruoka-aikoina – syökööt... onhan tää senkin koti, ei kai maailma siihen kaadu jos sen päivälliseksi osui tänään omena, olis voinut valita huonomminkin. L räpättää mulle kun se saa tietää, räpättäkööt – ei ne kuitenkaan syöneet punajuuria. Jossakin välissä se muuttuu kierto-omenaksi ja pojat jakaa sen, minkä K aloitti O lopettaa. M ei koske ruokaan johon joka on ollut jonkun toisen lautasella, saati jos siihen on joku jo koskenut...



Juon kahvia ja itken edelleen - enää en ulvo, itken vaan. Nytkö mä sain hermoromahduksen?

Toivottavasti tämänkin myrskyn jälkeen tulee aurinko ja sateenkaari