Tahdon Asiat

Perjantai-iltana kaadan itselleni lasillisen kuoharia – onhan perjantai ja takana on, jos ei muuten niin, henkisesti rankka viikko. Ajellessani töistä kotiin eilen, en osannut olla ajattelematta sitä mahdollisuutta että jompi kumpi meistä saisi vastaavia uutisia kuin se perhe jonka kanssa aiemmin päivällä juttelin. Miten sekaisin onkaan sen perheen elämä? Sen, jossa sunnuntaina käytiin päivystyksessä vatsakivun takia, ja lähdettiin sieltä päivystyksestä kotiin keuhkosyövän kanssa. Miten valtavaa pelkoa sen perheen täytyykään kokea. Muutamassa tunnissa kaikki muuttui, vatsataudista tuli vakava sairaus ja elämä on yhtäkkiä täynnä lääkäreitä, konsultaatioita, toimenpiteitä... Puhuin puhelimessa perheen isän kanssa, varasin ajan kuvantamiseen ja konsultaatioon, mies sanoi että muutamassa vuorokaudessa on ollut pakko kasvaa tilanteen mittaiseksi. Kotimatkalla kuuntelin Natalie Grantia, mietin miltä tuntuisi jos se olisin minä ja meidän perhe. Keskiviikkona istuin asiakaspal...

Viikonlopusta tulee kesäinen. Bussipysäkillä oli jo aamusta niin lämmin että kannoin villatakit ja toppaliivit suosiolla takaisin kotiin. Kävellessäni juttelin naapurinrouvan kanssa pihaprojekteista, lasten ummetuksesta ja muusta jokapäiväisestä. Yläkerrassa käynnistin pyykkikoneen ja aloitin lakanapyykkiä. M on tykästynyt nukkumaan ilman tyynyliinaa ja näin ollen meillä pestään tyynyliinojen lisäksi myös tyynyjä. Keitin kupin kahvia, istahdin tietokoneelle ja vilkaisin sähköpostia. Mä luulin että se on joku naapurinpojan kouluprojekti kun avasin sen. Ei ollut. Kolmisen viikkoa takaperin pojan vanhemmat oli ajatelleet että sillä on joko loppukesän allergioita tai flunssa. Lastenlääkäri määräsi ahtautuneeseen hengitykseen astmalääkityksen ja elämä jatkui. Toissayönä kaksitoistavuotias oli herättänyt isänsä koska ei saanut henkeä ja poika lähti keskellä yötä ambulanssilla sairaalaan. Yön aikana tehdyissä kokeissa pojan henkitorven ja sydämen ympäriltä löytyi kasvain ja lapsi sii...

Kävelin M:n kanssa kevyessä kevätsateessa koulubussille. Me pelastettiin kastematoja ja juteltiin. Pysäkillä vaihdettiin kuulumiset muitten vanhempien kanssa, puhuttiin syntymäpäivistä, rintaleikkauksista, lapsista ja elämästä, kaikki mahtui kahden sateenvarjon alle sateelta suojaan. Kotiin palaan yhdessä tuoreen naapurin kanssa, puhutaan kevyitä; millä luokalla sun lapset on? Koska muutitte? Mistä muutitte? Missä talossa te nyt oikein asuittekaan... eilen oli sumua Kotona odottaa kaksi nälkäistä miestä. Toinen haluaa sen vakkarinsa – maapähkinävoileivät – toisen listalla on jogurttia, hedelmäsalaattia, paahtoleipää ja omenamehua. K on syönyt kauan ennen meidän nautiskelijaa ja hyppelehtii heinäsirkkana ympäri keittiötä. Pyyhkäisen ohimennessäni sen pellavaista päätä. Aamun kysymystulva koskee tabletteja; Onko Kindle tabletti? On. Onko iPad tabletti? On. Onko M:n Androidtabletti tabletti? On. Onko mun Kindle Fire tabletti? On. Miksi ne on kaikki tabletteja? Mistä t...

Sunnuntaiaamu, joulukuun 22. melkein joulu. Kello ei ole kahdeksaakaan ja me ollaan ehditty jo itkeä ja nauraa, taitella paperilentokoneita ja keittää kahvia. Nyt paperilentokoneet leijailee alas portaita, M:n kone taitaa olla paras lentäjä, vaikka tulevat kaikki samasta tehtaasta. L nukkuu pois flunssaansa yläkerrassa. Kinkku lepää uudessa kylpyvedessään vielä huomiseen. Pulla ja leivät on vielä leipomatta, lohi graavaamatta, jääkaapissa on paistamaton piparitaikina... kyllähän tässä ehtii. Maljakossa jouluruusut, Homeopatia ja säteily jatkavat omaa elämäänsä keskusteluissa, luen kommentit sen enempää osallistumatta, olen omat sanani aiheesta jo sanonut. Laitan naamikseen kuvan Koirasta ja hetkeä myöhemmin puhelin soi... me puhutaan pitkään, ei säästytä kyyneliltä kumpikaan kun puhutaan yhteisestä ystävästä, siinä puhuessa mun mieleen tulee elävästi joululaulu ”Christmas Shoes”. Matkalla kirkkoon kuuntelen sen kahdesti..se on ehkä maailman masentav...

Leipä paistuu uunissa aamiaista varten, lapset viihdyttää itseään, L lukee iPadiltä päivän uutisia ja mä kirjoitan kahvikupposen kanssa. Välillä joku kolmikosta kiipeää syliin... K roikkuu mun selässä ja ilmoittaa olevansa ”spider-monkey”. Sillä on Batmanpuku päällään. Aurinko paistaa ja elämä on suorastaan ällöttävän täyttä, ihanaa ja onnellista. Autotallissa odottaa seitsemisen kiloa lintua paistajaansa ja jääkaappi pullottaa bataatteja, yrttejä, voita, kermaa, makkarataikinaa... ruokakaapissa odottaa omenat, appelsiinit, vaahtokarkit. Iltapäivällä pelmahtaa talo täyteen väkeä, lapset odottaa jo ystäviään. Pöydän ääreen meitä istuu yhteensä kolmetoista. Ystävä on eilen saanut lääkäriltään viiden vuoden tuomion, ottanut haasteen vastaan ja päättänyt olla hengissä marraskuun 26, 2018. Siellä vietetään tätä päivää toiosenlaisissa tunnelmissa, juhlavieraan nimi on syöpä. Oman elämän täydellisyys ja maailman epäoikeudenmukaisuus iskee vasten kasvoja. Ystävällä on samanikäise...

Päivä on sellainen tyyillinen marraskuinen, harmaa ja märkä... kun täällä sataa, sade kastelee kaiken. Sade ei ole raivokasta, se ei vaikuta erityisen runsaalta mutta se kastelee kaiken. Se muistuttaa vähän ruokakaupan vihannestiskin sadesumua, sitä mikä pitää tuotteet tuoreina. Olen ruokatauolla, otan lasagnen jämät ulos mikroaaltouunista, istuudun ja puhkean hysteeriseen nauruun. Kurssikaveri katsoo mua hämillään ja kysyy mille nauran... Nauran hetken absurdiudelle. Hetkeä aiemmin olen kohdannut kuoleman, ottanut osaa läheisten suruun, poistanut vainajalta lääketieteeseen liittyät, luontoon kuulumattomat osat. Olen sitonut kuolleen varpaaseen lapun jossa lukee vainajan nimi ja syntymäaika, toisen lapun kiinnitin pussiin. Olen nostanut vainajan ruumispussiin ja jättänyt odottamaan kuljetusta alakertaan – sairaalan ruumishuoneelle. En ollut koskaan aiemmin nähnyt kuollutta ihmistä, saati koskettanut. Ruumis tuntui lämpimältä vielä puolisentoista tuntia tapahtuneen jälkeen, läm...

Mä oon niin uupunut että kaikkia lihaksia särkee. Mun ei oikeesti tee mieli tehdä yhtään mitään... mieluiten oisin viettänyt päiväni yöpaidassa – sängyssä – yksin ja hiljaisuudessa. Todellisuus on toisenlainen... lähetän K:n kouluun, ajan O:n omaansa. Vien Koiran eläinlääkäriin M:n kanssa ja ajan kaupan kautta kotiin. Lähetän M:n kouluun, otan K:n vastaan ja lähden K:n kanssa hakemaan O:n kotiin. Taideope tulee kahville ja hetkeksi unohdan olevani tappavan väsynyt. Väsymys hyökkää taas aaltona ylitse Taideopen lähdettyä ja nukahdan hetkeksi O:n sänkyyn. Herään puhelimeen... M:n koulun sihteeri soittaa kysyäkseen että ihan oikeestiko M on tulossa koulukyydillä kotiin, kun yleensä torstaisin mä olen hakenut... oon jo jonkin aikaa miettinyt et lukeeko M:n opettaja sähköpostejaan ja nyt tiedän että ei lue, tai jos lukee niin ei rekisteröi sisältöä... Erityisopelta tulee viesti palaveriajasta, hyväksyn. Laitan päivälliseksi lasagnen... raastan kastikkeeseen punajuurta, porkkanaa, kurpitsaa...

Ei oo syöpä. Ei kai oo mikään muukaan kasvis. Ihan varmasti ei tiedetä mikä se joku-muu-mikä on, mutta tällä tiedolla nappaan ensin pari panacodia ja sen jälkeen löydän itseni suihkusta hieromasta muhkuraista tissiäni. Sattuu, sattuu paljon. Laitan silmät kiinni ja annan kuuman veden valua ja samalla hieron. Hieron hampaat irvessä ja katson kuinka viemäriin valuu veden mukana ensin kirkasta nestettä, sitten kermamaista maitoa ja lopulta vahvan maitokahvin väristä nestettä. Suihkun jälkeen vedän päälle paksun talvifliseen ja käärin tissit vielä kaulaliinaan. Kaulaliinan alle sujautan mikrossa lämmitetyn geelipakkauksen. Työdiagnoosi on akuutti mastiitti – rintatulehdus. Korneinta tässä on se ettei mulla ole koskaan ollut rintatulehdusta, siis silloin kun sellainen yleensä saadaan – imettäessä. Aamulla pitää soittaa lääkärille. Jos tilanne on edelleen sama saan antibiootit tähän seuraksi. Jos ne ei auta, tutkitaan viikon päästä lisää. Se ultra. Se oli ihan kauhee. Tai siis...

Tekis mieli sanoa ruma sana tai kaksi, tai viisi... Tekis mieli heittää hanskat tiskiin ja sanoo et mä en ala. Mä en ala! Mua ei huvita! Mä en jaksa! Vetää peitto pään ylitse, vetää kännit ja paeta maailmaa. On se perhana ettei maailma toimi niin. On se niin väärin ettei sillä saa mitään aikaan, pitää vaan jaksaa ja alkaa, odottaa ja luottaa... tietää että tästäkin rypystä selvitään ja olla miettimättä et miksi aina rypyn perään tulee seuraava. Ehkä mun elämä onkin krepattua ja sen on tarkoituskin olla rypyssä. Lupasin aamulla et puhun MOPS:n kiitospäivämiitissä. Kerron elämästäni, äitiydestäni ja omasta uskostani. Siinä istuessani mietin mistä kertoisin... kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien vai kertoisinko kaiken sen rikkauden? Aikaa on miettiä mistä haluaa puhua, kai mä puhun siitä miksi olen kristitty. Oon lähetellyt M:n uuden erityisopen, sen Rva Enkelin kanssa sähköposteja ees sun taas. Aletaan olla yhtä mieltä siitä et prinsessa aloittaa koulunsa kahden viikon pää...

Ihan valtavat kiitokset ihan jokaiselle teistä myötäelämisestä ja mukanamatkaamisesta.  Tuntuu huikealta että niin moni on kulkenut mukana meidän isossa huolessa, jännittänyt ja miettinyt. Kiitokset siitä! Jokaisen kommentin olen lukenut useampaan kertaan, suurella lämmöllä ja kiitollisuudella. Ison huolen jälkeen tunnelma ei vastoi odotuksia ole rihakkaan riemukas vaan enneminkin hämmentynyt ja hiljainen. Niin läheltä se meni. Niin isosti kiitollinen sitä on ja samalla tietää ettei mammografiaan meneminen tule enää koskaan olemaan sellainen ”läpihuutojuttu” vaan – kyllä ihminen on urpo. Kaikkihan nyt puhuu rintasyövästä. Kuinka paljon sitä kuitenkaan aiheesta ihan oikeesti tietää? Mä opin paljon. Opin huolimatta siitä että ”kaikkihan” jonkun tuntee jolla on tai on ollut rintasyöpä. Moni tietää myös ainakin yhden siihen menehtyneen, niin minäkin. Opin vaikkei se osunutkaan omalle kohdalle, ainakaan vielä. Eilen skoolattiin Mummilla ja juhlistettiin terveyttä. Mun ve...

Mitä tehdä päivänä jona ei haluais tehdä yhtään mitään ja kaksi alle kolmevuotiasta kiipeilee pitkin seiniä haluten tehdä ihan mitä tahansa... oikeesti mä olisin halunnut kiivetä takaisin sänkyyn ja peiton alle odottamaan sitä hetkeä kun se lääkäri soittaa mulle ne tulokset. Olo on kuin teinitytöllä joka odottaa että se tietty poika soittaa ja sitä istuu puhelin kädessä vaikka tietää ettei se soita tai ettei se ainakaan tänään soita. Lopulta sain potkittua itseni suihkuun ja pukemaan ja pakattua lauman autoon. Me lähdettiin tutustumaan tossa kulman takana olevaan ”terapeuttisen ratsastuksen keskukseen” – mikä on oikee sana? Little Bit on Pacific Northwestin suurin vammaisratsastukseen keskittynyt talli ja tänään juhlittiin uusien tilojen avajaisia. Ratsastuskeskuksessa työskentelee kahmalokaupalla vapaaehtoisia, ratsastuksenopettajia, vammaisratsastusohjaajia, fysioterapeutteja ja toimintaterapeutteja. Paikka palvelee laajaa kirjoa erilaisten rajoitteitten kanssa eläviä; kehitys...

Mua väsyttää. Tuntuu kuin ei olis nukkunut ollenkaan ja kuitenkin nukuin pitkään ja hyvin ja keskeytyksettä... Melatoniini oli illalla loppu ja niinpä M oli vielä yhdeksän jälkeen iloisesti pystyssä ja ilmoitti etti hänen silmänsä mene kiinni vaikka kuinka yrittää. Mamma hyppää siis autoon ja lähtee kurvaamaan apteekkiin ostamaan pillereitä. Onneksi lähin apteekki on tossa omalla ostarilla, kotikaupassa. Puoli tuntia myöhemmin M kuorsaa sängyssään melatoniinin voimin. Mä olin eilen ahdistunut ja hermostunut ja kun M tuli koulusta oli meillä käytännössä täys kaaos kunnes lähdettiin. M ei kestä muuta kuin seesteisen rauhallista tunnelmaa ja kun sitä ei ollut tarjolla meni aika huutaessa ja kiukutessa ja riidellessä. Lopulta lapset oli kuitenkin saatu L:lle ja mulla L:n auto ja nokka kulki kohti sairaalaa. Auto parkkiin, perkkihallin neljänteen kerrokseen, portaat alas, kadun ylitse ja siitä ekasta ovesta vasemmalle. Allekirjoitan lapun ja seuraavan ja sitä seuraavan, ja istahda...

Jos multa kysytään tänään miltä musta tuntuu, mä sanoisin et se on syöpä. Tai ei välttämättä syöpää, muttei kuitenkaan hyvänlaatuinenkaan. Mutta kukaan ei kysy. L on ainoo joka kysyy ja se on mun kanssa samaa mieltä. Kaikki sanoo et se ei ihan varmasti oo yhtään mitään... mistä vitusta ne sen tietää. Ei kukaan muukaan tiedä. Siksihän se koepalakin otetaan, jotta tiedettäis. Mä aina välistä mietin mitä kaikkia päättömyyksiä sitä tuleeitse lauottua kun jotain pitäis sanoa, muttei tiedä mitä sanois... parasta olis tehdä niin kuin se yks ystävä, joka suoraan sanoi ettei osaa sanoa mitään. Ei tarvitse osata lohduttaa.  Mä mietin et onko ne mun yöhikoilut sittenkin jotenkin liitännäisiä siihen pattiin? Mietin et onhan toi tissi ollut pidempään vähän kipeä. Ei pahasti. Oon ajatellut et se on vaan joku lihas ja hieronut ohimennessäni. Särkee sitä nytkin, vasenta rintaa. Ei mua pelota. Ei mua ahdista. Mietityttää. Oon varma että tästä mennään läpi. Ihan niin kuin niin monesta muus...