maanantai 31. maaliskuuta 2014

ihan normaali

Jäin miettimään normaalia. Se särähti jotenkin korvaan yhdessä kommentissa ja jäin miettimään sitä. Normaalia. Sanotaan että ihminen on normaali. Mitä se tarkoittaa? Keskiverto? Sopeutunut? Sopeutettu menestyksekkäästi? Häiriötön ja pärjää... Sellainen normaali. Hajuton ja mauton ehkä? Normaali kuulostaa vähän pelottavaltakin, kuin vaatimukselta.

Mäkin oon kai normaali, vai olenko? Mistä tietää kuka mahtuu normaaliin ja kuka ei?  Niin mulle sanottiin; ”Sustakin on tullut ihan normaali, vaikka sitä ja tätä ja tota...” Niin kai. Mutta onko normaalia normalisoitua niin mutkikkaasti ja pitkään. Keskimääräistä se ei ainakaan ole... keskimäärin on kai poikkeuksellista – epänormaalia – aikuistua mielenterveyspalveluiden avulla, mielisairaalassa. Lopputulos oli ihan hyvä. Olen itse tyytyväinen ja silloin lopputulos on kai riittävän hyvä, ja onhan mulla toi "normaali" mies ja nää lapset... ne lapset nyt ei ehkä oo ihan normaaleja - keskiarvoisia, mutta ehkä niistäkin kuitenkin tulee normaaleja. Lopputulos on siis hyvä, mutta olihan se kai aika kallista yhteiskunnalle... menettää työikäinen ihminen useammaksi vuodeksi, eikä se mielisairaalakaan ilmainen paikka ole – siis yhteiskunnalle sen enempää kuin asiakkaallekaan. Terapiapalveluita, fysioterapeuttia, ravitsemusterapeuttia, erikoissairaanhoitoa, sisätautilääkäreitä, fysiatreja, psykologeja, psykiatreja, kuntoutussuunnitelmia... Verovaroin.

Missä kohdassa sukupolvien välisessä ketjussa tullaan siihen kohtaan, jossa pahoinvoinnin ketju katkeaa lakkaa valumasta sukupolvesta toiseen. Yksi menee rikki ja se korjataan. Hyvällä tuurilla kaikki se mikä on sukupolvienmyötä siirtynyt kuin huomaamatta jonossa eteenpäin pysähtyy. Se ei enää siirry seuraavalle sukupolvelle. On tapahtunut korjaava liike. Eikä seuraava sukupolvi kärsi enää edeltävän sukupolven traumasta. Olishan se hienoa jos siihen pystyis. Yritän.


Mulla on lapsi joka on ahdistunut. Se on niin ahdistunut ja täynnä vihaa että se murisee. Murisee ennen kuin hyökkää. Kolmea minuuttia myöhemmin se saattaa olla itse päivänpaiste. En edes yritä yksin. Rakastan ja ymmärrän. Annan tilaa ja tarjoan sylin. Tarvitsen kuitenkin melkoisen tiimin ihmisiä avuksi. Ehkä ja kyllä siitä tulee ihan ”normaali” mutta kyllä se aika epänormaalia tässä vaiheessa on, kaukana siitä keskiverrosta.

tänään puistossa


seuraava kärmes

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

mukavassa iässä

Aamu kirkossa, iltapäivä sunnuntaishoppaillessa... lapsille vaatteita ja yhden tennaritkin siihen mahtui... kotimatkalla puistoon päästelemään aamun höyryjä ja nyt lasissa punaviini, uunissa lohi. Lauma leikkii yläkerrassa – ainakin hetken – tappelematta. 

Mini Boden

Me mietitään melkoisella avuttomuudella M:n tilannetta. Päätettiin jo huomenna soittaa aamusta psykologille ja pyytää ”kriisitapaamista.” Sen seuraavan puhelun soitan psykiatrille, pyytääkseni samaa; ”Voitaisko tavata – ASAP.” Viime keväänä se oli tuleva siirtyminen isoon kouluun, ja siitä syntynyt syömishäiriö. Tänä vuonna se on mun töihinmeno. Mietityttää onko se isoin asia, asia itse – koulu tai työ – vai vuodenaika. Voiko pelkkä kevät aiheuttaa jossakin ihmisessä noin suhteetonta ahdistuneisuutta? Moni sanoo että kuusivuotiaat on mukavia... ne on siinä ”helpossa iässä.” Uhmaikä on jätetty taakse ja esimurrosikään on vielä matkaa... ehkä mä poikien kanssa pääsen näkemään senkin.



Mun melkein kuusivuotias on taas tänäänkin ollut kaikkea muuta kuin mukava:
  • Maannut kauppakeskuksen lattialla kirkuen – ainakin kahdesti – me lähestytään sitä ikää, jossa ne muut asiakkaat ei enää ole ihan yhtä ymmärtäväisiä.
  • Lyönyt ja potkinut mua – kahdesti
  • Lyönyt ja potkinut jannuja – useasti
  • Saanut autoraivarit – ainakin kahdesti
  • Kieltäytynyt totaalisesti kaikesta yhteistyöstä – jatkuvasti
  • Pyrkinyt tietoisesti aiheuttamaan kaaosta, epäjärjestystä ja riitaa - tauotta

Se kokeilee ja hakee rajojaan rajusti. Sillä on taukoamaton tarve varmistaa että se on tärkeä, ja että sitä rakastetaan. Hetkittäin mua hirvittää. Salaa pohdin hetkittäin jopa osastohoidon mahdollisuutta. Mietin miltä meidän elämä näyttää sit kun se on kolmetoista tai neljätoista. Pärjätäänkö me sille ollenkaan? Osataanko, tai kyetäänkö tarjotamaan tukea ja turvaa? Onko meillä se lapsi joka tullaan myöhemmin huostaanottamaan kaikkien yleisen edun nimissä? Miten paljon pojat tästä kärsii? Minkälaista on kasvaa näin ahdistuneen siskon varjossa? Ne on väistämättä varjossa. Tilaa valokeilassa ei ole – M vie taas kaiken, ja vähän päälle. Mä olen aivan suunnattoman pahoillani, haluaisin voida antaa enemmän.

Kello on seitsemän. Mä olen valmis nukkumaan. Tämä päivä on vienyt musta kaikki mehut ja muistan taas kerran miten raskasta rakastaminen voi välillä olla. Muistan sen hetken kun mietin onko se autisti alkuunkaan... on se, en epäile taas ollenkaan.

Rakas taivaaisä... anna mulle taitoa, kykyä ja voimaa. Anna mulle kyky ymmärtää ja ohjata, kyky rakastaa ja tukea. Anna mulle kärsivällisyyttä, myötäelämisentaitoa ja viisautta... auta mua...

Sit se tulee alakertaan ja kysyy saako se pestä vessan... olen sanaton.

kirkossa oli tänään eläimiä lapsille

kids and kids




ootko koskaan tarjonnut paahtoleipää kamelille?



kohta saadaan raparperipiirakkaa


elämä...on

Mikä sitten ei mennyt suunnitelmien mukaan? Tiedossa toki oli että vastaanotto kotona ei olis hyvä, eikä se tuskan määräkään ole niin kauheesti yllättänyt. Kasvukivuista puhuttaessa en osaa olla pohtimatta onko oikein ja reilua vaatia lapselta näin suurta kasvua... Mun mielestä noin keskimäärin kuitenkin sopiva määrä kasvua näitten ikäiselle on se mikä tapahtuu niistä lähtöisin – kipuineen kaikkineen – kouluun on mentävä halus tai ei, läksyt täytyy tehdä, omista tavaroita pitää alkaa huolehtimaan jne. Tähän mankeliin ne ei ole valmiita, eikä mun mielestä tarvitsekaan olla – enhän mä itsekään ole. Kunhan nyt jotenkin rävelletään yhdessä läpi tää perehdytysvaihe ja päästään laskeutumaan siihen aikatauluun mihin mut palkattiin ja mihin mä tiedän että me kaikki pystytään ilman kohtuuttomia kasvukipuja.

Viikko sitten maanantaina istuin siellä perehdytyksessä... sellaisessa yleisessä, kaikille uusille työntekijöille tarkoitetussa. Siellä oli ihmisiä ateriapalvelusta ja siistijöistä aina taloushallinnon johtoon. Väliin mahtui sairaanhoitajia, lähihoitajia, vartijoita... Tiistaina oltiin aamu tietojärjestelmäorientaatiossa ja iltapäivän vietin aikaa kouluttajan kanssa simuloimassa potilastyötä. Keskiviikkona pääsin ekaa kertaa omalle osastolle ja rupesin pikkuhiljaa kyselemään tulevan viikon työvuoroista... kukaan ei tiiä mitään ja niinpä lopulta kurkistan Isonpomon (IP) huoneeseen: ”Juu, ajatus on että oot nyt kahdesta kolmeen viikkoon aamuvuorossa, siis täysipäiväisesti... työaika 6:30-15.” En tiedä miten näkyvästi mä nielaisin ennen kuin poistuin sen huoneesta. Olinhan mä haastattelussa tietysti vakuuttanut että huolimatta kolmesta pienestä lapsesta olen kykenevä sitoutumaan tähän. Siinä kohdassa mulle toki kerrottiin että perehdytys tapahtuu arkisin virka-aikaan, mutta kukaan ei kertonut että se kestää neljä viikkoa. Olisinhan mä toki hakenut täysipäiväistä päivätyötä jos se olis ollut se mitä haluan tai tarvitsen.

työmatka on kaunis

L on koko viikon tehnyt töitä kotoa ja ottanut vaihtelevan määrän lapsia mukaan, niihin pariin pakolliseen palaveriin joita ei saanut hoidettua puhelimella. Yhden iltapäivän meillä oli ystävä auttamassa kaaoksen hallinnassa. Ensi viikolla sillä on kuitenkin vieraita Intiasta ja sitä seuraavalla viikolla se on Nevadassa. Mä käytän kotona päiväni siihen että ajan lapsia paikasta toiseen... kouluun, koulusta, koulubussille, koulubussilta, terapiaan, terapiasta... eikä maailmassa taida olla sellaista ihmistä joka pystyis ottamaan mun tai L:n paikan tässä systeemissä. Ei rahalla tai ilman. Ei ainakaan maanantaiaamuun mennessä, kahden tai kolmen viikon työsopimuksella.

Palaan siis IP:n toimiston ovelle notkumaan ja kysyn voisinko mitenkään tehdä tätä perehdytysjaksoa osa-aikaisena tai edes iltavuorossa. Selitän tilanteen ja sanon että sen jälkeen kun L palaa sieltä Nevadastaan se voi tehdä pari viikkoa töitä kotoa, mutta ennen huhtikuun puoltaväliä tää yhtälö nyt vaan on mahdoton. IP:llä on ymmärrettävästi nenässään jotakin oliivin ja tomaatin välimaastosta - olis mullakin, jos olisin se - kun se pitkin hampain ilmoittaa mulle että perehdytys jatkuu huhtikuun puolivälissä. Kaksi viikkoa päivää, yksi iltaa.

ja maisema meidän takotilan ikkunasta  on henkeäsalpaavan kaunis... 

Perjantai-iltapäivänä suljen takanani tulen työpaikkani oven. Mua harmittaa aivan valtavasti se etten saanut heti jatkaa täysillä päästyäni ensin alkuun ja sit tietenkin tunnollisena ylisuorittajana tää on mulle aivan hillitön nolousaspekti. Ymmärränhän mä, ja niin ymmärtää IP:kin – kun ei kerran kuitenkaan antanut mulle kenkää, ainakaan vielä – että suuressa mittakaavassa ”life happens” ja ettei tää ole koko maailmaa, ja että nää unohtuu kyllä, ja tästä selvitään, ja elämä jatkuu ja... silti vie oma aikansa ennen kuin mä selviän tästä ylettömästä noloudestani.


kevät etenee huikeaa vauhtia

Sitä en uskalla edes ajatella mikä on lauman reaktio niihin kolmeen viikkoon. Sitäkään en halua vielä miettiä miten puhki mä olen sen jälkeen, herättyäni kaksi viikkoa putkeen viitenä aamuna neljän jälkeen, ehtiäkseni töihin puoliseiskaksi. Juu, kyllähän muutkin... monet vuosia, viitenä päivänä viikossa. Mä kuitenkin halusin osa-aikatyön. Iltavuorossa, kolmena päivänä viikossa.


ja mä tuon perheelle vakuutuksen - se on iso asia

lauantai 29. maaliskuuta 2014

paljonko on liikaa?

Mistäköhän aloittais... siitä mitä kaikkea kuluneeseen viikkon mahtui? Siitä miten kaikki ei nyt taaskaan mennyt ihan kuin siellä kuuluisassa Strömsössä – josta en muuten ole nähnyt ainuttakaan jaksoa eli en oikeesti edes tiedä mistä on kyse – kuten elämässä nyt noin yleensäkään... asiat harvemmin menee kuten niitten piti. Vai kirjoitanko tunnepuolesta, omista ajatuksista ja ajatuksista lapsiin liittyen, siitä mihin Pinkki kommentissaan viittasi, aikuisen maailman vaatimuksesta, tai oletuksesta että lapset kyllä sopeutuu.

Koska viimeinen on eniten sydämellä, keskityn nyt tässä kohdassa siihen.

Suomalainen nainen kasvatetaan pärjäämään. On monesti tavallaan kunnia-asia hankkia koulutus ja ura, tehdä lapset siinä sivussa, olla kotona se äitiysloma, ehkä vähän hoitovapaata ja sit palataan töihin. ”Kaikkihan” niin tekee... on kunnia-asia ja tärkeetä palata työmaailmaan, lykätä lapsukaiset päiväkotiin ja siirtyä niihin kuuluisiin ruuhkavuosiin – ai että mä vihaan sitä sanaa – jonkinlaiseen limboon kodin, päiväkodin ja työn välillä. Töissä kaivata kotiin ja kotona töihin ja tietokoneella tuijotella kellokortin tunteja ja sovitella neuvolat ja vasut niitten mukaisesti. Suomalainen yhteiskunta pyörii niin. Toki myös toisenlaisia ratkaisuja tehdään, mutta moni nainen ei varmasti edes pysähdy kyseenalaistamaan tätä järjestelmää vaan kulkee sen mukana; ”koska se nyt vaan kuuluu asiaan...”

Tähän yllämainittuun systeemiin kuuluu se surullinen lause siitä että lapset, ne sopeutuu kyllä. Äärimmilleen vietynä niillehän nyt ei edes niin kauheesti tarvitse kertoa tulevasta, valmistella... kyllä lapset sopeutuu ja pärjää. Tänään mutsi on tässä, huomenna ei, ylihuomenna ei, sen jälkeen ei... mitä sitä selittelemään, kyllähän ne äkkiä ei huomaa että se muija joka siellä kotona on laittanut ruuat, ulkoillut, vienyt harrastuksiin, kuljettanut kouluun ei enää olekaan siinä. Huomaahan ne, ihan totisen varmasti ja ihan yhtä varmasti ne sopeutuu... pakkohan niitten on. Eikä ne kovin kauaa varmasti jaksa muistella minkälaista elämä ennen oli, mutta en osaa olla miettimättä minkälainen arpi tästä kasvaa. 

Vaan onko oikein vaatia lasta sopeutumaan aikuisten maailmaan? Hymyhuulin? Ymmärtäen? Aina ei joo ole vaihtoehtoja, on pakko mennä töihin. Onko kuitenkaan oikein vaatia lasta itsenäistymään kolmevuotiaana? Neljävuotiaana? Viisivuotiaana? Entä kuusi, seitsemän tai kahdeksan? Hyvää se niille vaan tekee sanoo liian moni. Tekeekö? Oikeesti? Kuluneen viikon aikana elämään on mahtunut kaikenlaista... siitä huolimatta että meidän tilanteessa lasten kanssa on yhtä iltapäivää lukuunottamatta ollut lasten isä. M kipuilee, kiukkuaa, itkee ja takertuu. O näkee painajaisia tauotta ja roikkuu itkien mussa kiinni kaksin käsin aamulla kun lähden... lapsi itkee kotona, minä autossa matkalla töihin. K kastelee sänkynsä öisin, poika on ollut yökuiva jo yli vuoden, Kastelu on selkeä reaktio mun töihin lähdön esille nostamiin pelkoihin ja stressiin. L nukkuu lastenhuoneessa ja lapset mun kanssa meidän sängyssä. Mun päivätyövaihe – perehdytysjakso – tulee kestämään vielä kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa 40 tuntista työviikkoa aamusta iltaan. Meillä se on lyhyt ja väliaikainen vaihe, enkä silti osaa olla miettimättä että pirunko järkeä tässä on... useimmille lapsille se 40 tuntia aamusta iltaan on se totuus.

tänä aamuna me leikittiin - yhdessä



keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

palaan pian

Olen liian väsynyt kirjoittaakseni yhtään mitään... hyvä että saan töiden jälkeen ruokaa pöytään... Olen töissä, tai siis käyn töissä... herään ennen kukonlaulua, ajan tunnin töihin, teen töitä ja ajan takaisin. Kotona olen neljän pintaan, nukkumassa kasilta... Jos on tottunut, niin eihän siinä mitään mutta kun mä en oo tottunut...


maanantai 24. maaliskuuta 2014

eka työpäivä katolisessa sairaalassa

Aamulla ennen päivänkoittoa, lähdin liikenteeseen muun perheen edelleen nukkuessa... Auton kello näytti laakson tullessa 6:36, ensimmäinen ”työpäivä” alkaisi 7:30...



aurinko nousee vuorten takaa

Ensimmäisen kahdeksantuntisen aikana olen oppinut että saan kenkää jos myöhästyn 12kk:n aikana enemmän kuin 12 kertaa yli minuutin. Myöhästymiseksi lasketaan sen varsinaisen työstä myöhästymisen lisäksi se että palaan tauolta yli minuutin myöhässä. L sai näppylöitä ja kutinaa tästä tiedosta. Lisäksi olen oppinut että sairaala säästää rahaa mun eläkkeen varalle, halusin tai en. Olen oppinut että uhkaavassa tilanteessa pitää soittaa NORA:lle (Need Officer Right Away) ja että ne samaiset turvatyypit vie mut autolle jos mua pelottaa mennä henkilökunnan parkkihalliin iltaisin.

Tiedän myös olevani töissä organisaatiossa, joka on ”faith based non-profit organization”, ja että tämä organisaatio tarjoaa ilmaisia lääkäri- ja sairaalapalveluita 1 miljardin dollarin edestä vuodessa, niille joilla ei ole vakuutusta tai joiden vakuutus on niin surkea ettei se korvaa tarvittavaa hoitoa. Meidän yksikkö käytti viime vuonna 53 miljoonaa varattomien/vakuutuksettomien sairaanhoitoon.

Mun yksikön – Everett Regional Medical Center - ensiapu on Yhdysvaltain kolmanneksi suurin... ajatelkaa! Oikeesti! Yhdysvaltain kolmanneksi suurin!!! Osavaltiotasolla koko sairaala on 503:lla vuodepaikalla mitattuna kapasiteetiltaan kolmanneksi suurin, rahaliikenteellä mitattuna suurin. Olen kieltämättä aika ylpeä siitä että saan työskennellä tässä organisaatiossa.



Maassa jossa uskonto on erotettu käytännössä katsoen kaikesta, tuntuu jotenkin tavallista suuremmalta rukoilla työpaikan orientaatiopäivässä – kahdesti. Mä pidän tästä paikasta, mä pidän niitten "mission statementista", ja paljon. Olen ylpeä siitä että saan olla osa tätä organisaatiota.

As People of Providence
we reveal God’s love for all,
especially the poor and vulnerable,
through our compassionate service.


Ensimmäinen hiljainen hetki oli ennen yhdeksää, toinen puoliltapäivin. Jokainen puhuja aloitti tuomalla esiin lauantaisen tragedian, ne 108 kadonnutta ja 14 kuollutta. Mukana myös sairaalan henkilökuntaa. 

Kotimatkalla, auton lämpömittarin kohotessa liki 23C:een, mietin miten onnellinen olen siitä että saan taas tehdä töitä. Että mun elämässä on muutakin sisältöä kuin lauma, lauman koulut ja terapiat, ja pyykinpesu. Tuntui jotenkin aikuiselta ja oikeelta – ihmismäiseltä – miettiä vakuutusasioita, eläkeasioita, infektioiden välttämistä ja sairaalaturvallisuutta... ihanaa mennä huomenna takaisin. Kasilta alkaa joku tietojärjestelmäkoulutus. Olen suorastaan lapsenomaisen innostunut. 


kotona mua odotti pihalla auringosta nautiskeleva lauma

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

lautalla kotiin

Kotona... pyykkikone pyörii viimeistä lastiaan yläkerrassa, lapset istuu syömässä ja edessä on lasi punkkua - hyvää punkkua. Huomista odotan kauhunsekaisin tuntein... kuusi vuotta poissa työelämästä on pitkä aika. Ihanaa, kamalaa ja ihanan kamalaa... ja odotan sitä niin. Huomisen pukeutumiskoodi on business casual, eli toimistovaatteet... tuijotan vaatehuonetta ja mietin voiko yhtään mun vaateparsista luokitella tohon kategoriaan. Eihän ne mitään rättejä ole, osa monen sadan taalan arvoisia vaatteita, mutta yhtään jakkupukua tai housupukua sieltä ei löydy, ei vaikka kuinka etsis... pellavaa, trikoota, puuvillaa, villaa... 

L uskoo että mä ajan aamulla hermostuksissani väärään sairaalaan, M istuu pöydän ääressä ja itkee, pojat on edelleen lähinnä tyytyväisiä kun kuulee et tuun takaisin kotiin ennen niitten nukkumaanmenoaikaa. Mä tiedän et L pärjää lasten kanssa. Siitä pärjääkö M itsensä kanssa en ole ihan varma... se raivoaa, itkee ja kiukkuaa kuin kaksivuotias, yrittää lyödä ja potkia. Kirkuu, karjuu, huutaa... melkein kuusivuotias on jo sen kokoinen että sen kanssa saa tosissaan painia kun se heittäytyy tosissaan hankalaksi. M on autisti. Sillä on ahdistuneisuushäiriö. Siihen ei päde ne keskimäärin lapsiin pätevät lainalaisuudet... Se ei kestä muutosta, ja jo paljon pienempikin vekki sen normaalissa aiheuttaa kaaoksen sen pienessä maailmassa. M:n mielestä kaiken pitää aina olla samalla tavalla, samassa järjestyksessä, samaan aikaan.

 meillä oli hetki aikaa pistäytyä alueen suomalaiskaupungissa, Astoriassa. 
Täältä saa mm. suomalaista suklaata, karkkia, vaatteita, tekstiilejä...
siltaakin olis toki päässyt, mut tää oli paljon hauskempaa... 



HUI!



sieltä se tulee... Wahkiakum Ferry









Puget Island näkyy jo!




mä en muistanutkaan miten kaunis tämä tie on