maanantai 27. toukokuuta 2019

mielipidekysymyksiä?


Image may contain: text
TezMania


Aborttikeskustelu velloo kuumana Yhdysvalloissa, se velloo myös tai ehkä etenkin oman osavaltion kaltaisissa liberaaleissa osavaltioissa joissa ne osavaltiot joissa aborttia on rajoitettu kuulostavat pelottavilta ja ajatus siitä että lainsäädäntö leviäisi maassa laajemmaltikin tuntuu kammottavalta ja tuo monelle mieleen Margaret Attwoodin dystopian.

Keskustelu käy kuumana, niin kuumana että ovia paiskotaan ja erilaisilla arvomaailmoilla varustetut keskustelijat taantuvat vähän yllättäin syytämään solvauksia toisilleen ison asian äärellä. Ei vain me keski-ikäiset vaan sama pätee myös nuorisoon. Puolesta ja vastaan, rajoittamattoman aborttioikeuden puolesta ja sitten ne jotka muistuttavat että myös syntymättömällä lapsella tulisi olla oma oikeutensa ja ehkä jopa myös lapsen isällä. Keskustelu kiertää kehää ja palaa ääritilanteisiin, raiskaukseen ja insestiin. Raiskaus tai insesti edustaa kuitenkin aika mitätöntä määrää aborteista (alle 0,5%) ja siten sen ehkä kuitenkin pitäisi pysyä marginaalisena osana keskustelua. Samoin on teiniaborttien kohdalla. Vuonna 2015 alle 15 vuotiaita oli 0,3% kaiksta abortin tehnestä ja 9,8% aborteista tehtiin 15-19 vuotiaille.

Minä en enää voi saada lasta eikä abortin tekeminen tai tekemättä jättäminen ole minulle henkilökohtaisesti asia jota joutuisin pohtimaan. Sen sijaan minulla on teini-ikää lähestyvä tytär ja pohdinta lähtee näkökulmasta, mitä jos minun lapseni? Mitä jos minun kolmetoistavuotiaani olisi yllättäin raskaana? Entä viisitoistavuotiaana tai parikymppisenä nuorena aikuisena? Mitä jos? Olen monesti leikkimielisesti todennut että toinen noista viikonpäästä yhdeksänvuotiaista on potentiaalisesti se jonka takia löydän yhtenä aamuna kuistilta käärön korissa... entä jos se onkin puhelu tytön perheeltä, kysymys siitä että mitäs nyt tehdään? Ainakin toivoisin että poikani olisi osa tätä keskustelua.

Raskaudenkeskeytys tai abortti on niin monimutkainen asia joka koskettaa monella tasolla. Se on niin iso asia että siitä on vaikeaa olla mustavalkoisesti vain yhtä mieltä, siis minun mielestäni. Oma perusajatus lienee kuitenkin se ettei abortti ole mikään ehkäisykeino, että siinä kohdassa kun teini tekee toisen tai kolmannen aborttinsa ollaan tilanteessa jossa kenenkään ei pitäisi olla. Raskauden ehkäisyn tulisi tapahtua kauan ennen aborttia ja ei-toivotun raskauden ehkäisyn tulisi alkaa jo kotona ja koulussa. Seksuaalikasvatus on koulun opetusohjelmassa viidennen luokan keväällä, vanhemmilla on kuitenkin oikeus päättää osallistuuko lapsi siihen vai ei. Omasta lähtökohdastani koen käsittämättömänä sen että lapsi ei osallistuisi tähän, mutta tunnen perheitä joissa ollaan sitä mieltä että seksuaalivalistus ei kuulu kouluun ja että siitä ei seuraa mitään muuta kuin aviottomia lapsia tai vaihtoehtoisesti niitä abortteja.

Yhdysvalloissa on 50 osavaltiota. Meillä on jotakuinkin 50 lainsäädäntöä abortista ja itse asun osavaltiossa jossa suhtautuminen aborttiin on hyvin liberaalia. Meillä ei ole odotusaikoja, pakollista keskustelua siitä mitä abortti tarkoittaa eikä alaikäinen myöskään tarvitse vanhemman lupaa. Abortin voi tehdä kunnes sikiön katsotaan selviävän kohdun ulkopuolella. Abortti on myös julkisesti rahoitettu eli rahasta sen tekeminen ei jää kiinni. Toisessa ääripäässä on sitten ne osavaltiot joissa abortti on rajoitettu hyvinkin tiukasti ja aborttia haluava joutuu maksaman lystin ihan omasta kukkarostaan ja jossakin toisessa osavaltiossa. Näissäkin osavaltioissa lainsäädännössä on kuitenkin äidin ja lapsen terveyteen liittyviä poikkeuksia. Useimmat osavaltiot sijoittuvat jonnekin välimaastoon. Yhdysvaltain ollessa tapetilla unohtuu että useimmissa länsimaissa on rajoituksia abortin tekemisen suhteen. On maita joissa abortti on käytännössä kielletty (Malta ja Puola) ja sitten kaikki ne maat joissa ollaan jossakin välimaastossa.

  • 42 osavaltiota vaatii että abortin suorittaa lääkäri. 
  • 19 osavaltiota vaatii että aborttiin tarvitaan kahden lääkärin mielipide tietyn raskausviikkomäärän jälkeen. 
  • 43 osavaltiota rajoittaa abortin tekemisen tietyille raskausviikoille, esimerkiksi meillä ennen viikkoa 24. 
  • 11 osavaltiota rajoittaa abortin korvattavuutta vakuutuksessa. 
  • 27 osavaltiossa on käytössä harkinta-aika ennen aborttia. 18 osavaltiossa aborttia haluava joutuu käymään läpi keskustelun siitä mitkä ovat abortin psykologiset ja fyysiset vaikutukset.
  • 37 osavaltiossa alaikäisen lapsen vanhemmille täytyy ilmoittaa abortista ja 26ssa osavaltiossa vaaditaan vähintään toisen vanhemman suostumus.
  • New Yorkin kaupungissa 35% raskauksista päättyi aborttiin vuonna 2015. 
  • Yhdysvalloissa tehtiin 879,000 aborttia vuonna 2017.


Mitä sitten sanoisin jos oma lapseni olisi tilanteessa jossa aiheesta joudutaan keskustelemaan? Muistuttaisin että abortti on aina iso päätös onhan kysymys ihmisestä. Abortti ei ole mikään läpihuutojuttu jonka voi hetkessä unohtaa, että se jättää pykologiset jälkensä silloinkin kun muista vaihtoehtoja ei ole tai päätös tuntuu järkiratkaisulta. Elämä harvemmin menee niin kuin sen on ajatellut menevän ja niin iso asia kuin lapsen syntymä onkin ei se tarkoita sitä että elämä on ohitse, tie on vaan toisenlainen kuin se mitä oltiin ajateltu. Omat lapseni ovat siitä etuoikeutetussa tilanteessa että he eivät tässä kohdassa olisi yksin vaan tukena olisi myös omat vanhemmat. Syyllistäisinkö? En. Olisinko eri mieltä? Olisin.

Olen ennenkin kirjoittanut abortista, syksyllä 2012 siis seitsemän vuotta sitten. Luin kirjoituksen ennen kuin lähdin tähän uuteen ja totesin että oma arvomaailmani on pysynyt muuttumattomana.


Guttmacher Institute
CDC

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

tasaista tavallista


Se huutaa yläkerrassa niin että varmasti kaikki tietää muutaman korttelinkin päässä. En voi mitään, mutta jotenkin mulle tulee mieleen herttakunigatar Liisa Ihmemaassa tarinasta, melkein odotan että se huutaa: Pää poikki!!!! Hetiii pää poikki! Herttakunigattaren valta on raivokasta. Syytetyn alahuuli väpättää kun se kuiskaa mun korvaan että se vaan sanoi että se antaa toisen aasille porkkanoita. Se oli vitsi, eihän mulla edes ole 63:a porkkanaa. Herttakuningatar kuulee yläkerrasta kuiskauksen ja karjuu ettei hänen aasilleen saa antaa porkkanoita, että se kasvaa liian suureksi 63:sta porkkanasta. Lupaan ettei kukaan syötä hänen kuvitteelliselle aasilleen porkkanoita. Syyllistä muistan ettei vitseillä ole tapana toimia kovin hyvin siskon kanssa. Siskon kanssa pitää olla silleen täsmällinen ja selkeä, ainakin jos haluaa pysyä hengissä. Herttakuningatar on aika huumorintajuton.



Lauantaina Fredde hakee mut lasten kanssa töistä ja me pysähdytään kotimatkalla viereiseen panimoon. Heti kun me noustaan autosta meitä vastaan parkkipaikalle kävelee vaalea nainen revityissä farkkushortseissa, pesislippiksessä ja isoissa aurinkolaseissa leveästi hymyillen. Nainen naurahtaa että jos me ei törmätä satojen mailien päässä viinitilalla niin sitten ainakin panimossa, hän istuu oman perheensä kanssa siinä patiolla, lapset pelaa lautapeliä ja aikuiset juttelee oluen ääressä. No meidän reksihän se siinä.



Peruutan ulos autotallista. Tättis hihkuu että katsokaa, katsokaa, katsokaa tota... katson Tättiksen osoittamaan suuntaan enkä näe yhtään mitään. Lähden ajamaan ja tyttö osoittaa taas taivaalle, nyt minäkin näen sen, laskuvarjohyppääjään joka mun maallikon arvion mukaan on jo aika lähellä maata eikä varmastikaan ole ajatellut alunperin laskeutua meidän naapurustoon. Ajan lauman tanssitunnille ja käyn katsomassa mihin se laskuvarjotyyppi päätyi. Se puhuu koulun kentällä puhelimeen, avaan auton ikkunan ja kysyn tietääkö se missä se on... annan osoitteen jonka mies toistaa puhelimeen. Kaikenlaista sitä sattuukin.

Olen lääkärissä. Taas. Kuudes kerta muutaman viikon sisään. Päivystys, päivystys, päivystys, ensiapu, erikoislääkäri ja nyt taas omalääkäri. Olen ollut sairaana yli kuukauden. Keuhkokuume istuu sitkeässä ja omalääkäri määrää taas uusia lääkkeitä sen jälkeen kun reputan keuhkojen toimintakokeen.  Olen suorastaan nolona kun ystävät, työtoverit ja naapurit kysyy olenko jo terve, no en ole – vieläkään. Ihmiset katsoo mua hämmentyneenä, ikäänkuin ne ei tietäis mitä sanoa seuraavaksi. No ei ne kai tiedäkään. Kahden viikon päästä taas takaisin jos ei kuume yllätä ennen sitä. En muista koska olisin kävellyt kolmensadan metrin matkan koululle.



Istun neukkarissa puheterapeutin ja opettajan kanssa. Puheterapeutti kysyy onko mulla vanhempana jotain mielipidettä Kentsun haasteista tai vahvuuksista. Vastaan ja puheterapeutti nyökkää kirjaten samalla mun vastauksen kaavakkeeseen. Keskustellaan puheterapian edistymisestä, siitä miten jannu periaatteessa osaa erottaa ässän ja zetan, että sen pitäis vähän hidastaa tahtia. Puhutaan siitä miten englanninkielessä on kymmenen erilaista ärrää, että ärrän oppiminen on vähän haastavaa mutta sanapareissa tapahtuu kuitenkin edistystä hissukseen. Mietitään miten pojan oppimista tuettaisiin parhaiten taas ensivuonna, mitä neljännen luokan opettajan olis hyvä tietää jotta lapselle annettaisiin parhaat mahdolliset edellytykset onnistua. Mietitään taas kuvallisia ohjeita ja pienryhmätyöskentelyn tärkeyttä uusien asioitten yhteydessä.



Asiakkaan kissa istuu mun selän takana ikkunalaudalla. Se hengailee meillä kun asiakkaan koti on myynnissä. Täydenpalvelunkiinteistövälittäjä iskee jälleen. Meillä on hoidettu asiakkaitten kissoja ja koiria ja joskus lapsiakin. Miksi ei? Istun koneella ja kasaan markkinointimateriaalia asiakkaan kodin myyntiin. Kampanja Instaan, toinen Facebookiin ja kolmas Linkediniin. Käyn lemmikkieläinkaupassa ostamassa asiakkaan kissalle herkkuja.

Elämä soljuu eteenpäin tavallista rataansa. Arkea arkisine sattumineen. Sellaista täydellisen epätäydellistä ja ihanaa elämää. Hetken mietin sitä vanhempaa joka arveli että kolmen erityislapsen kanssa elämä on rankkaa... elämä on vähän tarpeettoman haastavaa keuhkokuumeen kanssa.



torstai 2. toukokuuta 2019

äiti meni rikki

Onneksi sillä on kuitenkin kypärä ja suojat vaikkei hampaita pesekään. Mieluummin aivot ja tekarit. 



Kysyin meidän pojilta eilen illalla että montako kertaa ne on pesseet hampaansa viimeisen viikon aikana. Jannut katsoi toisiaan ja sitten sormiaan, lopulta yksi vastaa neljä ja toinen sanoo kuusi. Kurtistan kulmiani ja kerron että oikea vastaus on neljätoista. Kysyn niiltä että onko niin että jos mä olen sairaana niitten hampaat saa pudota suusta? Niinkö? Vastaukseksi tulee jotain epämääräistä mutinaa ja mä jatkan samaan hengenvetoon että ilmeisesti meillä ei viikkoon ole myöskään pesty kertaakaan käsiä tai harjattu hiuksia, koska äiti ei ole käskenyt. Tiedän oikein hyvin että niitten hiukset on harjattu kyllä päivittäin ja kädet nyt on pesty ainakin kylvyssä käydessä mutta onhan se totta että tämä perhekone ei kulje samalla tapaa kun mutsista ei ole potkimaan persauksille jokaisessa välissä. Faija kyllä hoitaa minkä ehtii, muistaa ja pystyy mutta se nyt ei vaan ole sama asia. Muistutan itseäni että maailma on täynnä lapsia joiden vanhemmat ei osaa, jaksa tai pysty välittämään.

Tässä on paperisatoa repusta kyllä vähän pidemmältäkin ajalta. 


Nuorin on koko viikon ostanut hodarin lounaaksi ja sen veli oli tosi ylpeä omasta suorituksestaan, olihan se sentään saanut vähän monipuolisuutta ruokalistaan syömällä pitsaa, hampurilaisen ja hodarin. Huokaan ja vannon että musta on pakkaamaan niille eväät huomenna vaikka pöytään nojaillen. Ymmärrän ihan hyvin että kyllä ne hetken hengissä pysyy vähemmän terveellisin eväinkin, mutta heitteillähän ne on vähän olleet - lapsiparat. Aamiainenkin on ollut omatoiminen ja kun kaksi kahdeksanvuotiasta saa laittaa aamiaisensa omatoimisesti kuuluu listalle muroja, paahtoleipää, hilloa ja nutellaa. Enemmän hilloa ja nutellaa kuin paahtoleipää. Jonkun toisen hoidettavaksi jää ne murut, hilloklöntit ja maitolammikot keittiön tasoilla. Onneksi on Fredde. Muistutan itseäni että maailma on täynnä lapsia jotka ei saa ruokaa ollenkaan. 

Katsokaa miten mahtavan pikkuisen kakun mä sain! Kesäkurpitsaa, sitruunaa ja pistaaseja... kotona rakkaudella leivottua. 


Mun viimeinen viikko on mennyt sängystä sohvalle ja sohvalta yläkerran löhötyynyille siirtyillessä. Mukana on kulkenut kupillinen teetä, laatikollinen nenäliinoja, ilmankostutin ja kuumemittari. Tiistaina valikoimaan lisättiin antibiootit ja ventoline kun Fredde kärräs mut lääkäriin ja se täti siellä sanoi että mulla on keuhkokuume. On ollut pakko hidastaa kun ei enää päässyt eteenpäin vaikka kuinka yritti. On ollut pakko levätä kun ei kertakaikkiaan enää kyennyt tekemään töitä kuin vartin kerrallaan. Onneksi sattui hyvään väliin, rauhallinen hetki työrintamalla mutta on myönnettävä että me ollaan Fredden kanssa mietitty että jotenkin tätä mun työsysteemiä pitäis saada vähän vähemmän haavoittuvaiseksi, tällä hetkellä kun mua ei korvaa mikään eikä kukaan. Tarkoittaako se sitten sitä että palkkaan itselleni assarin vai miten tän kanssa edetään, mutta jotain tarttis vissiin tehdä.

Viimeisten päivien maisemakuvaa...


Kukkalähetti tuo mulle ihanat kukat miedän toimiston jengiltä. Ystävä piipahtaa ovella tuomassa leipomansa pikkukakun. Naapuri ruokkii meidät kanakeitolla ja vastaleivotulla leivällä. Toinen naapuri käväisee hakemassa Martan lenkille. Fredde tekee töitä yläkerrassa kun se ei halua jättää mua yksin kotiin – niitä pieniä rakkauden tekoja.

Katson kalenteria ja peruutan taas seuraavan päivän menot. Ehkä ensi viikolla sitten taas.

Kukkia toimistolta.