Tahdon Asiat

  Koulun ovella poliisi tervehtii meitä ystävällisesti avaten oven ja päästäen meidät ulos sateesta aulaan. Kaivan sadetakin taskusta vähän kosteat paperit ja ojennan ne pöydän takana istuvalle naiselle. ”Ai, sait ajan molemmille! Sehän on hienoa!” Naurahdan että se oli todellinen kujanjuoksu jonka jälkeen vaihdettiin Fredden kanssa yläviitoset. Meidän edelläolevalla miehellä ei käynyt yhtä hyvä tuuri, vahvistus jäi tulematta ja hänet käännytetään takaisin vesisateeseen. Takaisin voi tulla vähän ennen neljää, katsomaan jäikö joku tulematta. Seuraava jono kiemurtelee taas lukion sateisella pihalla. Tunnelma on iloinen ja innostunut, onhan tätä odotettu jo pitkään. Moni esittelee lapsilleen heidän tulevaa kouluaan ihan samoin kuin mekin. Toinen pojista toteaa että Tättis ei ehkä tule tänne, jos Tättis saa päättää jatkuu hänen koulutaipaleensa tieteeseen erikoistuneessa lukiossa. Aika näyttää miten käy, täällä erikoiskoulujen paikat valitaan arvalla keskiarvon sijaan. Vaihdamme muut...

  Autojono etenee hiljakseen bussiterminaalin parkkipaikalla ja mies huomioliiveissä osoittaa lasermiekallaan mihin suuntaan mennään. Ei siinä kauaa mene, ennen kuin ollaan ensimmäisellä teltalla, muutama hassu minuutti ja laitan maskin naamalle avaten sivuikkunan. Ojennan naiselle lapsen henkilötodistuksen ja nainen tarkistaa että meidän nimi on listalla, kysyy mun vieressä istuvalta nuorelta naiselta ikää kuin varmuudeksi - kolmetoista - ja ojentaa mulle kaavakkeen. Onhan sulla kynä se kysyy, kaivan kynän auton keskikonsolista hymyillen silmillä. Jatkan huomioliivisen laasemiekkatyypin ohjaamana seuraavaan putkeen ja pysähdyn sivuun täyttääkseni saamani kaavakkeen. Annanko lapselleni luvan Covid-19 rokotteen saamiseen? Kyllä. Onko lapsi saanut allergista reaktiota rokotteesta ennen? Ei. Onko lapsella lääkeaineallergia? On. Entä ruoka-aineallergia? Ei. Allekirjoitan kaavakkeen ja jatkan matkaa.   Ajan suoraan sen seuraavan huomioliivin luokse. Hymyilevä mies ojentaa meill...

Kun Suomessa juhlitaan juhannusta on meillä viimeinen koulupäivä. Otan kuvan pihalla, sen saman kuin syksyllä, mutta uudet hienot kouluvaatteet on koronakevään kunniaksi vaihtuneet yöppäreihin ja läppäreihin, 49 koulupäivää etänä. 103 päivää kotona. Tättiksen koulu järjestää kevätjuhlan videopuheluna, rehtori seisoo tyhjässä juhlasalissa ja puhuu oppilailleen ja koulun henkilökunnalle. Tättis istuu sängyllä yöpaidassa ja kuuntelee miten hänestä, kuudesluokkalaisesta tulee seiskaluokkalainen. Äidin silmäkulmaan nousee väkisinkin liikutuksen kyyneleet. Poikien koulussa järjestetään paraati. Virallisesti sellaista ei saa järjestää, niinpä meidät on kaikki kutsuttu palauttamaan jo kertaalleen palautettuja kirjastonkirjoja ja läppäreitä. Musiikki soi, ilmapallot kertovat juhlasta, autot tööttäilevät sen kunniaksi ja mekin ajetaan jokaisen opettajan, rehtorin ja kouluavustajan ohitse jakaen ruusuja kaikille; hyvää kesää, kiitos ihanasta keväästä kaiken omituisuuden keskellä... kiitoslahjat o...

Jotta ei pääse syntymään mitään väärinkäsityksiä niin kerrottakoon nyt alkuun että mä en tosiaankaan ole mikään fitness-tyyppi vaan enneminkin se pesunkestävä sohvaperuna joka seuraa muitten urheilusuorituksia mieluiten viinilasin tai oluen kanssa terassilla ja jonka mielestä juoksulegginsit on hyvät koska ne on ennen kaikkea mukavat. Niin kuitenkin pääsi käymään että tämäkin himoliikkujien ympäröimä, keski-ikäinen ylipainoinen nais-ihminen päätti kokeilla liikuntamuotoa jonka nimiin yksi hänen ihanista lääkäriystävistään vannoo. Mies joka bilettää viikonloput Seattlen klubeilla poikaystävänsä kanssa, rakastaa hampurilaisiaan eikä elä päivääkään ilman viiniä. Tämä sama mies hurahti tähän juttuun vuosi sitten mun hymyillessä vieressä ymmärtäväisesti viiniä siemaillen ja hiljaa ajatellen että hyvä jos jaksaa kuukauden. Mutta kun se hurahdus on vuodessa syventynyt jonkinlaiseksi kyseenalaiseksi rakkaudeksi ryhmäliikuntaa kohtaan ja miehen puheessa vilahtelee soutu- ja juoksuviikot...

Marttanen mamman työpöydän alla. Vuosi sitten moni asia oli ihan tosi, tosi toisin. Joulu tuli vähän – eikä niin vähääkään – puskista haastavan syksyn jälkeen ja itse kipuilin työsuhteen päättymisen ja jäähyväisten kanssa. Yhtäaikaa olin onnellinen siitä että olin tehnyt ratkaisun, toisaalta ikävöin työyhteisöä jo etukäteen. Olin uupunut. Lapset oli sairastaneet koko syksyn. Muistan etten ollut yhtään kokonaista viikkoa töissä, tai jos olin mulla oli ainakin muutamana päivänä lapsi mukana. Mulla oli jatkuvasti migreenejä, ramppasin lääkärissä selkäkivun takia ja napsin diapameja. Joulu tuli silloinkin, sillä joulu tulee kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi. Leikitäänkö? Tällä kertaa lauma jäi joululomalle jo perjantaina. Sunnuntain olin töissä. Maanantaina vedin laumaa perässäni töissä ja sillä aikaa kun palaveerasin klinikalla uuden koordinaattorin ja parin lääkärin kanssa muutamasta toimenpiteestä ja kuvantamisesta, selitin miksei Medicare korvaa PET-kuvantam...

pupuballerinat Aamukymmeneltä myönsin esimiehelleni että on mahdotonta tehdä vanhaa ja uutta työtä yhtäaikaa, jos vaan toinen kärsis, mutta kun ne molemmat. Päätös oli et keskityn uuteen. Sähköpostiin pukkasi pyyntöjä sieltä ja täältä, puhelin soi ja sairaanhoitaja seisoi ovella post-it lappusen kanssa; ”ehtisitkö?” Yks puheluista on taas potilaan omainen, potilas oli kuollut aamulla kotonaan. Esitin surunvalittelut, täytin sen tarvittavan kaavakkeen ja peruin tulevat lääkäriajat. Lounaalla me vertailtiin kokemuksia pääsiäsjumalanpalveluksista, pääsiäissuklaasta ja pääsiäisestä noin ylipäätään. Joku huomas että mulla on jalassa pupuballerinat.  Vakuutusyhtiö antaa hylkäävän päätöksen tietokonetomografiaan potilaalle, joka on tupakoinnut 35-vuotta askin päivässä ja sillä on keuhkoauhtaumatauti. Vakuutusyhtiön tyyppi on ihan yhtä hämmentynyt kuin minäkin, ai miten niin ei täytä kriteerejä? Totta hemmetissä täyttää. Kriteereissä sanotaan että potilaan pitää olla tupak...

Olen käynyt kommenttiosiossa keskustelua anonyymin kanssa sairauden määrittelemisestä. Hyviä pointteja molemmin puolin, ja ehkä siksi olen jäänyt asiaa pohtimaan. Miten määritellään että ihminen on sairas? Minkälaisia keinoja tähän voidaan käyttää? Onko se selkeärajainen asia, vai onko sairaudessakin mustan ja valkoisen lisäksi se harmaan alue? Yksi määrittelykeino on diagnoosi. Jos ihmisen tilalle on määritelty diagnoosi, on kyseessä sairaus. Noin äkkipäätään tää vaikuttaa hyvältä ja selkeältä määritelmältä. Toisaalta diagnoosit ja määritelmät vaihtelevat kuitenkin kulttuurien ja jopa ajan mukaan. On ollut olemassa aika jona homoseksuaalisuus oli sairaus, ja itse asiassa on edelleen olemassa maita ja kulttuureja joissa homoseksuaalisuus on edelleenkin sairaus. Onko diagnoosikoodi siis tyhjentävä vastaus kysymykseen sairaudesta? Voidaan myös todeta, että henkilö joka tarvitsee elämässään apuvälineitä on sairas. Jos joku tarvitsee kainalosauvoja, pyörätuolia tai kuulokoj...

Mä oon jotenkin ajatellut että jos kirjoitan karikatyyrin amerikkalaisesta elämästä, tai niistä päivittäisistä kipukohdista on niitä ehkä vaikeaa nähdä huvittavaina, humoristisina tai rasittavina kun asiaa katsoo kaukaa, maailman toiselta laidalta, ilman kokemusta siitä minkälaista elämä ihan oikeasti on Yhdysvaltain Länsirannikolla, maan kooltaan 20. suurimmassa osavaltiossa. Paikassa, jossa ihmiset haluavat pitäytyä omissa oloissaan, rannalla jossa vielä viitisentoista vuotta takaperin muualta muuttaneet olivat enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Washington on jaettu karkeasti kahteen ja jakajana toimii luonto. Itäinen Washington, siellä Kaskadien tuolla puolen on autiomaata. Siellä kasvaa, hedelmiä ja viiniä Siellä viljellään maata ja espanjaa kuulee kaikkialla. Läntinen osavaltio on taas teknologiakeskus, verrattavissa Kalifornian piilaaksoon, ja Seattleen ja sen laitamille siirtyy yhä enenevässä määrin teknologiayrityksiä kaikkialta maailmasta. Näiden kahden maailman välinen ero...

Oon jotenkin löysänä. Voisin puhua ja paasata vaikka mistä, ensi alkuun karhuista, rasismista, vaaleanpunaiseen pukeutuvista pojista tai vaikka parisuhteesta. Siitä miten en itse usko – ainakaan toistaiseksi – siihen että ihmiselämän varrella kuuluu olla erilaisia parisuhteita elämäntilanteesta riippuen, siitä miten itse uskon että sitä parisuhdetta kuuluu kasvattaa niihin erilaisiin elämänvaiheisiin sopivaksi.  sateenkarilapsi Avioerosta on tehty helppo ratkaisu ja ajatus siitä että niin kuuluukin olla, tekee ratkaisusta entistä helpomman. Avioerollakin tai parisuhteen päättämisellä on varmasti aikansa ja paikkansa, mutta et oikeesti meidän ihan kuuluis hakeutua uudessa elämänvaiheessa uuteen parisuhteeseen jotta oltais moderneja eikä rajoitettais itseämme ja elämäämme? Siitä olen samaa mieltä, että parisuhde, myös pitkäaikainen sellainen, perustuu nykypäivänä – tai sen pitäisi perustua – vapaaehtoisuuteen ja valintaan olla yhdessä ja rakastaa,  enemmän kui...

Puhutaan lasten kasvattamisesta, mutta aika hyvin nuo kasvaa ilman varsinaista kasvattamistakin. Niillä on ihan ookoo käytöstavat. Ne osaa pukea ja riisua ja syödä ja käydä vessassa. Nukkumisen kanssa on välillä vähän niin ja näin. Ei myöskään haittais jos K opettelis pyyhkimään käytyään kakalla. Tällä hetkellä kun joko minä pyyhin tai jos jannu ”pyyhkii” itse se vetää housut pyyhkimättä jalkaansa. Jos asetetaan diagnoosit ja sosiaaliset suhteet ja lauman erityisvaikeudet sivuun, on mun suurin huoli niitten kohdalla se että miten ne oppii ymmärtämään ettei ne ole noin vaan oikeutettuja moneen asiaan mitä meillä on tarjolla. Sama pelko ja huoli on monella muullakin vanhemmalla meidän lähipiirissä. Moni lapsi kun kasvaa ympäristössä jossa viiden sadan taalan pyörä on normi. Tai kevätloman lomamatka, tai ravintolassa syöminen, tai ihan vaikka se että kaupassa voi ilmoittaa haluavansa mehujäätä-pihviä-hedelmiä-mehua-maitoa ja saada sen. Koska se on mahdollista. Miten opettaa ylt...

Aamulla pakkasin tutusti kolmikon kouluihinsa. Fredde hihitteli meidän normiaamun systeemeitä: ”Pue päälle, pue päälle, pue päälle... eiku pue päälle... paita, paita, P-A-I-T-A... housut, hosut, housut... ne meni väärinpäin, käännä! Joko laitoit housut? Laita N-Y-T ne housut jalkaan...” K löysi portailta pienen ampiaispesän ja se pakattiin pakasterasiaan esittelykierrokselle kouluun. Fredde nappas O:n matkaansa ja me käveltiin M:n kanssa bussipysäkille. Matkalla pysäkille me nähtiin hanhia lentämässä, aamukasteisia hämähäkinseittejä, auringossa kimaltelevia etanan jälkiä ja kuollut kastemato. Mikä aamu, toteaa tyttönen, voiko hienompaa enää olla... kunpa meillä olis aina näin paljon aikaa aamulla kun kävellään bussille. Kävelin kotiin, laitoin pesukoneen pyörimään, lajittelin muutaman koneellisen ja istahdin kahvikupposen kanssa korjaamaan M:n luokan matikankirjoja. Open saatesanat oli ettei hänellä valitettavasti ole vastauksia tehtäviin, ja mä hymähdän että jos en ekan luo...