maanantai 29. lokakuuta 2018

terveiset perheestä!

Aina ei mee ihan putkeen...



Terve vaan, täällä paska mutsi.  Sellainen joka peruuttaa kaiken viimeistään viimetipassa ellei jopa sen jälkeen. Sellainen joka ei ole kotona aamulla kun lapset lähtee kouluun ja sellainen joka istuu puhelinpalaverissa tai papereittensa ääressä siihen saakka että on aika mennä nukkumaan. Pinna kireellä ja ajatukset jossakin aivan muualla kuin kotona. Onneksi lapsilla on isä. Mietin sitä taas kun puhuin ystävän kanssa joka kysyi miten mun mies suhtautuu tähän mun työtahtiin, että heillä ei kyllä olis mahdollista moinen meno, siis että äiti tekee viikonlopun töitä ja isä viettää viikonloppua lasten kanssa... Muistutin että olen töissä enkä jossakin joogarteriitissä ja että lasten isä on, niin, lasten isä. Perheitä on erilaisia ja aika monessa äidin tehtävä on edelleen pyörittää perhettä, vaikka oliskin töissä. Mutta onneksi meillä on kaksi vanhempaa, toinen ottamassa kopin silloin kun toista tarvitaan jossakin muualla.

Rannalla auringon laskiessa. 


Oli se hetki kun kävin hakemassa rakkaan tyttäreni sieltä partiotapahtumasta jossa mun piti olla mukana. Se muistutti mua jostakin perhekomediasta, sellaisesta jossa äiti keskittyy uraansa ja kompuroi pahasti perhe-elämän puolella. Itse katsoo elokuvaa sohvalla ja miettii etteikö toi muka tajua että lapset on töitä tärkeämpiä, paheksuu vähän kaukaa ja nauraa säheltämiselle. Se oli se päivä kun laitoin ensin ryhmänvetäjälle tienpäältä tekstaria että saisko Tättis kyydin, sen jälkeen soitin Freddelle ja käskin tiputtamaan tytön sinne ryhmänvetäjän talolle kolmelta ja lupasin olla paikalla siellä pellolla viiteen mennessä. Olinko? No en ollut.

Sen sijaan tipautin asikkaat pois kyydistä vähän viiden jälkeen ja yritin maanisesti soittaa sille ryhmänvetäjälle että olen edelleen tulossa. Ajan kolmevarttia kurpitsapellolle, pysäköin auton jonnekin huitsinnevadaan ja juoksin pikkukengissä ja jakkupuvussa hämärtyvässä illassa pellon poikki ostamaan rannekeen, juoksin takaisin traktoriajelun jonoon. Jonotin, kiilasin, hyppäsin traktorin heinälavalle, istuin tärisevässä kyydissä seuraavalle pellolle. Juoksin pellon poikki, kiersin maissipellon ja lopulta löysin tytöt leiritulelta paistamassa makkaraa. Kello oli lähempänä seitsemää. Tapahtuma alkoi neljältä. Menin kuitenkin. Olin luvannut.

Maissipellolla auringon laskettua.


Seuraavana päivänä oli sunnuntai. Aloitin duunit aamukuudelta. Lopetin joskus yhdeksän jälkeen illalla. Mun ammatissa kaksi kertaa vuodessa on yleensä aivan järjetön kiire. Maaliskuusta toukokuun loppuun ja syyskuusta marraskuulle.  Näiden aikojen puitteissa tehdään valtaosa kaupoista ja sen kyllä huomaa. Tämänkaltaisia päiviä, iltoja ja viikonloppuja on viimeaikoina ollut aika monta.

Niin että moni aihe ja ajatus on viime viikkoina jäänyt kirjoittamatta ja blogissa on ollut hiljaista. Mutta tänään on maanantai ja raollaan olevasta ikkunasta kuuluvat valtameren aallot ja hetken aikaa ei ole kiire mihinkään. Sellainen Amerikassa tavanomainen loma, lauantaista tiistaiaamuun, sähköpostissa lomatervehdys ja pyyntö että muhun otetaan yhteyttä ainoastaan jos kysymys on jotenkin kriittisestä sopimusasiasta, ei pitäis olla, eikä ole ollutkaan. Onhan mulla periaatteessa lomatuuraaja mutta tässä ammatissa toisen tuuraaminen on vähän monimutkaista kun jokainen sopimus ja kauppa on oma yksilönsä enkä mä kuitenkaan päätäni voi jättää toimistolle muitten käyttöön.

Rannalla auringossa.


Kohta aamiaiselle kulman taakse. Sitten ehkä rannalle kävelemään etsimään meritähtiä tai kirjakauppaan kaupungille. Iltapäivällä oluelle panimoon ja illalla tähtien alla paljuun yhdessä koko perheen kanssa. Aivan maailman parasta!



maanantai 8. lokakuuta 2018

minkälainen on amerikkalainen nainen?


Minkälainen on amerikkalainen nainen? Minkälainen nainen minusta olisi tullut jos olisin syntynyt ja kasvanut täällä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolassa, vuorten ja ikimetsien syleilyssä? Olisiko tämä maa muovannut minusta ihan toisenlaisen? Katson Laura Saarikosken esitystä Mustalaatikko ohjelmassa enkä tunnista minun amerikkalaista naistani, Lauran nainen asuu Bethesdassa Marylandissa ja tuntuu kovin erilaiselta kuin minun naiseni täällä Redmondissa. Välimatkaa minun ja hänen naisensa välillä on yli 4000 kilometriä, autolla taittaen matkaan menisi 40 tuntia, lentäen reilut viisi. Matkaa on saman verran kuin Helsingistä sinne Washington DC:hen eikä liene ihme että minun naiseni Washingtonin osavaltiossa on aika toisenlainen kuin hänen naisensa. Katson Lauran esitystä ja googlaan mikä on Mom Job. En ole koskaan kuullutkaan moisesta operaatiosta, toisaalta en myöskään tunne ketään joka siloittelisi ryppyjään botoksilla.

Täällä East Redmondissa lapset kävelevät keskenään kouluun. 


Meidän perhe asuu East Redmondissa, sellaisessa vauraassa  esikaupungissa joka on vähän kuin Kauniainen Suomessa. Meidän postinumeroalueen keskiarvotulo on $170,731 ja 28.1% asukkaista määritellään suurituloisiksi. Alueen kolme suurinta työnatajaa ovat Microsoft, Google ja Amazon. Aamulla kouluun jonottaa Tesloja, Maserateja, Porcheja, Bemareita, Lexuksia ja Mersuja. Siellä seassa $50.000 minivänejä. Jalkakäytävällä kulkevat keskenään tai vanhempiensa kanssa lapset jalkaisin tai pyörällä. Mutta minkälainen on se nainen joka istuu auton ratissa? Poimin joukosta amerikkalaisia naisia, siis sellaisia jotka ovat syntyneet ja kasvaneet Yhdysvalloissa. En itse kelpaa joukkoon, olenhan syntynyt ja kasvanut Suomessa.

Jennyllä on kaksi lasta – kaksoset, meidän Tättiksen ikäiset. Ennen lasten syntymää hän oli vuosia rauhanturvaajana maailmalla miehensä kanssa. Nykyään Jenny on Microsoftilla johtavassa asemassa. Kun tytöt olivat pienempiä oli perheessä aupair, nykyään tytöt lähtevät aamuisin kahdestaan kouluun ja tulevat iltapäivällä keskenään kotiin koulusta, tekevät läksyt ja odottavat että vanhemmat tulevat kotiin töistä. Jompi kumpi vanhemmista on kotona kuuteen mennessä. Jenny näyttää ihan tavalliselta keski-ikäiseltä naiselta, polkkatukka, muutama raskaudenjättämä kilo vyötäröllä edelleen roikkumassa. Ei ylipainoinen vaan sellainen ihan tavallinen. Talvella Jenny antaa säärikarvojen kasvaa rauhassa farkkujen alla, pedikyyrissä käydään sandaalikautena. Jenny ei käy kuntosalilla, ei ole aikaa. Jenny juoksee koiran kanssa ja harrastaa maratoneja. Tytöistä kasvanee äitinsä kaltaisia vahvoja naisia.

Heather on kotiäiti. Heather ei ole koskaan ollut töissä. Heatherin mies Sam työskentee Microsoftilla. Heillä on kaksi lasta ja koira. Heather ei ole koskaan meikannut, se ei kuulemma tunnu omalta ja kuntosalin sijasta Heather kulkee koiran kanssa metsäpoluilla. Heatherin ja Samin vanhin lapsi on yläkoulussa, nuorempi Tättiksen luokalla. Noah kulkee itsekseen kouluun reilun kilometrin matkan polkupyörällä. Heather muistuttaa emokanaa joka puolustaa raivokkaasti poikasiaan, hän on monta kertaa sanonut olevansa kateellinen minun rohkeudestani, rohkeudesta kouluttautua ammattiin ja tehdä työtä. Heather pyrkii kasvattamaan omasta tyttärestään nykyaikaisen naisen jolla on mielipide, koulutus ja työpaikka. Heather on vähän pyylevä, ei lihava mutta sellaisen keski-ikäisen pehmeä, maantienvärinen, värjäämätön polkkatukka, aika tavallinen.

Swetha on kasvanut Bostonissa ja asunut täällä länsirannikolla suunnillen saman ajan kuin minäkin. Hänellä on yhdeksänvuotaat kaksospojat jotka käyvät samaa koulua meidän lasten kanssa. Swetha työskentelee lääkärinä lääkäriasemalla. Hän on aina huoliteltu, luonnostaan hoikka ja ikäisekseen nuorekas, sellainen vähän teinityttömäinen. Swethan pojat ovat koulun yhteydessä aamu- ja iltapäiväkerhossa sillä Swetha ei luota kahteen villiin poikaan vielä niin paljon että antaisi näitten olla kahdestaan kotona. Swethan mies työskentelee Microsoftilla.

Gwen on kotiäiti. Perhe on asunut ekspatteina kaksi vuotta Tukholmassa ja Gwenin mies on kroatialainen. Mies työskentelee Microsoftilla ja matkustaa paljon, kotiäidin rooli on tuntunut Gwenistä aina luontevalta. Perheessä on kaksi lasta, nuorin meidän Tättiksen luokalla. Gwen ajaa lapset aamulla kouluun sillä perhe asuu vakuutusyhtiön korvaamassa tilapäisasunnossa sillä aikaa kun heidän kotinsa rakennetaan uudestaan tulipalon jälkeen. Gwen puhuu paljon, joogaa ja antaa harmaantuvan kiharapilven olla valtoimenaan. Joskus hän naurahtaa että pitäis varmaan yrittää enemmän mutta toetaa että meneehän tää näinkin ja olisi epäreilua jos hänen tarvitsisi ajella säärikarvat kun ei miestenkään tarvitse. Arvannet ettei Gwen juuri käytä meikkiä, ei tarvitsekaan. Mustat silmät tuikkivat kiharapilven alta ja hymy sulattaa paatuneimmankin.

Crystalilla on kaksi lasta. Nuorempi on Kinderissä, vanhempi Kentsun luokalla. Kun lapset olivat pieniä sairastui Crystalin mies vakavasti, niin vakavasti että oli työkyvytön liki kaksi vuotta ja sen ajan työkyvyttömyyseläkkeellä. Ne olivat perheelle haastavaa aikaa. Crystalin anoppi muutti perheen luokse asumaan auttaakseen perhettä. Zacin toivuttua Crystal laihdutti ne liki kaksikymmentä miehen sairauden aikana kertynyttä kiloa. Crystal pitää ryhmäliikunnasta ja käy jumpassa aamulla ennen kuin päivä alkaa. Zac lähtee töihin Googlelle, Crystal kävelee lastensa kanssa kouluun jossa hän työskentelee koulunkäyntiavustajana. Crystalilla on kauniit pitkät yönmustat hiukset onhan Chrystalin isä korealainen, meikkiä näen Crystalilla lähinnä juhlakuvissa.

Molly on kotiäiti. Mollyllä on kuusi poikaa joista vanhin on kolmetoista. Molly on vanhempainyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja ja se vie lasten lisäksi aimolohkon hänen ajastaan. Kolme nuorinta ei ole vielä koulussa eikä Mollylla ole aikaa kuntoiluun, hän naurahtaa että kuuden pojan jälkien korjaaminen, pyykinpesu ja ruuanlaitto ovat hänen kuntosalinsa. Molly ja hänen miehesä ovat mormoneja ja kaksi lapsista ovat perheeseen adoptoituja erityislapsia. Mollylla on ihanat luonnostaan punaiset hiukset, hän on hoikka ja tyttömäinen. Aamulla hän sipaisee vähän ripsiväriä ja huulikiiltoa huuliin. Mollyn mies on johtajana Microsoftilla.

Kuvassa vasemmalla Molly vanhempainyhdistyksen tervetulotilaisuudessa.


Julie on syyttäjä, hänellä on kaksi lasta ja mies Amazonilla. Melissa on opettaja, hänellä on neljä lasta ja mies Microsoftilla. Judy on kotiäiti, hänellä on kolme lasta ja mies Microsoftilla. Carriella on kaksi lasta, mies työskentelee Teslalla Kaliforniassa, Carrie hoitaa kotona perhettä ja on dementoituneen isänsä omaishoitaja. Kukaan heistä ei poikkea ulkonäöltään juurikaan suomalaisesta kanssasisarestaan. Jokainen näistä naisista on saanut yliopistokoulutuksen, myös Heather joka tapasi yliopistossa miehensä Samin. Täällä arvostetaan sivistystä enemmän kuin timatteja tai kosmeettista kirurgiaa. Moni antaa hiustensa harmaantua luonnollisesti, onhan se aika muodikastakin. Monen äidin vapaa-ajan uniformu on juoksulegginsit, vaelluskengät ja huppari, hiukset ovat ponnarilla tai lippiksen alla piilossa. Lapset kulkevat itsekseen kouluun ja vanhempien pelko ei ole pedofiili vaan suurpeto – puuma, ilves, karhu, kojootti tai susi. Perhe syö pääosin luomuruokaa, kierrättää ja kompostoi.

Tällainen on nainen täällä East Redmondissa. Epäilen ettei nainen Kaliforniasta, Teksasista tai vaikkapa Minnesotasta tunnista tästä kuvauksesta itseään.

Täällä ollaan totuttu muuttamaan työnperässä, meitäkin on melkein viety monta kertaa... New Yorkiin, Atlantaan, Dallasiin, Kansas Cityyn, Chicagoon. Kaikkialle oltais lähdetty jos se kortti olisi lyöty käteen. Potkut saattavat tosiaan muuttaa koko elämän mutta niinhän se on Suomessakin. Aika monta kertaa olen kuullut sen tarinan jossa perheen vaihtoehdoiksi jäi muuttaa Yhdysvaltoihin tai jäädä työttömäksi Suomeen. Useimmat valitsivat muuton valtameren ylitse.









perjantai 5. lokakuuta 2018

leirikoulussa


Torstaiaamuna yhdellä on kuumetta ja sen veljen kunto heikkenee silmissä kun kouluun lähdön aika lähestyy. Olen jo peruuttanut aamupäivän, iltapäivän asiakastapaamista en voi perua sillä asiakas on lähdössä viikonlopuksi kotiin toiseen osavaltioon. Kysyn siltä kuumeettomalta veljekseltä onko tällä mitään tekemistä sen kanssa että olen ollut viimeiset kolme päivää siskon leirikoulussa ja se vannoo kirkkain silmin että ei, ehdottomasti ei. Lähetän sen silti kouluun ja kun kouluterveydenhoitaja soittaa puoliltapäivin että jannu on jo kolmatta kertaa kertomassa miten sairas hän on lupaan hakea pojan kotiin. Ihmeparantuminen tapahtuu jossakin koulunportin tietämillä sillä tämän taudin nimi on ”mulla on ollut ikävä sua”.



Maanantaina koululla piti olla puoliyhdeksältä vastaanottamassa oppilaita viidesluokkalaisten lähtiessä leirikouluun. Fredde heitti mut ja tättiksen koululle ettei tarvinnut kantaa kolmensadan metrin matkaa kahta kassia, kahta makuupussia ja kahta tyynyä. Kasseissa oli reilusti vaihtovaatteita, sadevaatteita, vaelluskenkiä, suihkusandaaleita, kirjoja ja muuta leirielämässä niin tarpeellista. Mun homma oli olla yhdentoista tytön äiti kolmen päivän ajan - cabin leader. Kouraan lyötiin lista nimiä ja toiseen läjä oransseja huiveja tunnusmerkiksi mun ryhmästä. Kasvavassa metelissä toivotin tervetulleeksi tyttöjä, kysyin löytyikö laukuista ruokaa, lääkkeitä tai elektroniikkaa. Kuuntelin vanhempien ohjeet siitä kuinka sen yhden pitää muistaa rukoukset, toisen taas syödä halalruokaa, kolmas oli poissa kotoa ensimmäistä kertaa elämässään. On luvattu vesisadetta, ja tihkusateessa me lastaamme lapset ja lasten tavarat kahteen koulubussiin. Bussissa luen nimilistaa uudestaan ja salaa toivon että lasten nimet olis sellaisia helppoja mutta listalla lukee sen sijaan Suha, Sihan, Suniti, Ahana ja sitten mun helpotukseksi Sarah, Vivian, Avery, Alyssa, Maryam, Varsha ja Mia. Mietin ajatteleeko Suhan, Sihanin ja Sunitin äidit samoin meidän nimistä toivoen että Alyssa ja Avery olis jotenkin helpommin erotettavia. Kuitenkin Sarah ja Sihan vois olla kaksoset, Avery on kaksonen ja sekoitan sen toisen ryhmän Lexin kanssa ainakin miljoona kertaa.

Missä on mun välitunti?


Vajaat parituntia myöhemmin me saavutaan leirikeskukseen, noin tuntia myöhemmin kuin olis pitänyt sillä kuljettaja onnistui matkalla eksymään pariinkin otteeseen. Lapset ohjataan johonkin hengennostatustilaisuuteen yhdessä sen toisen uuden koulun oppilaitten kanssa ja meidät esiliinat viedään koulutukseen. Alkajaisiksi meille jaetaan lukujärjestykset, ihan hyvältä näyttää onhan ohjelmaa iltakymmeneen ja aamut alkaa seitsemältä. Kouluttaja kertoo mitä meiltä vanhemmilta odotetaan... hyvä esiliina osallistuu oppitunteihin aktiivisesti ja pitää huolta että lapset ovat oppitunneilla aikataulussa, puhelimia saa plärätä silloin kun ei olla lasten kanssa (siis käytännössä iltakymmenen ja aamuseitsemän välillä, ei sen puoleen että siellä nyt niin kauheesti olis kenttääkään ollut – keskellä metsää). Suihkussa voi käydä iltakymmenen ja aamuseitsemän välillä sillä meillä ei ole mitään asiaa suihkujen puolelle lasten 20 minuutin pesuvuoron aikana. Lapset liikkuvat aina pareittain ja yöllä vessaan kävellään kahden lapsen ja aikuisen ryhmässä. Ihan järkeenkäypää, eipä pääse kukaan eksymään. Ruokailuissa paikat arvotaan ekana päivänä ja sen jälkeen pysytään samassa pöytäryhmässä leirin loppuun. Kertaalleen ollaan keittiövuorossa ja kerran lipunnostossa tai -laskussa.

20 minuuttia aikaa kierrättää 11 tyttöä suihkussa ja hammaspesussa. 


Lounaan jälkeen alkaa oppitunnit. Ensin oranssit (11 tyttöä ja 13 poikaa) kävelee metsän läpi opiskelemaan vesistöjen ekosysteemiä. Me opitaan että terve puro on viileä, kirkasvetinen, puhdas ja siinä on eläimistöä. Sen jälkeen mun tehtävä on kahdeksan lapsen kanssa arvioida läheisen puron veden kirkkautta, mitata sen lämpötila ja Ph. Viereinen ryhmä mittaa veden happipitoisuutta ja kulman takana metsästetään haavilla sammakoita ja kaloja. Ohjaaja kierrättää ryhmiä ja vanhemmat opettaa. Purotsydeemien jälkeen me viedään laukut mökkiin tyttöjen kanssa ja niillä on hetki aikaa värkätä meille ryhmäjuliste. Ryhmän nimeksi tulee Purple Dragons, poikien julisteessa lukee Golden Clams. Ennen päivällistä kerkiän vielä rakentamaan suojan kuuden lapsen kanssa, materiaalina erimittaisia oksia, tilkkeenä kanadankaalin lehtiä ja saniaisia. Lopuksi ohjaaja testaa rakennelman vedenpitävyyttä kaatamalla kasaan kastelukannulla vettä. Koko ryhmä on kurainen ja märkä lisäksi sataa vettä – reilusti vettä. Me käydään vaihtamassa kuivat vaatteet ja suunnataan ekalle yhteiselle aterialle. Oman tyttäreni lisäksi mun pöydässä istuu kaksi lasta jotka tunnen, kaksi samasta koulusta ja kolme sieltä toisesta koulusta. Yksi ei syö lainkaan, toinen ilmoittaa ettei pidä juustosta, kolmas syö pieniin muovipusseihin pakattuja suolakeksejä, avaan pojalle pussin toisensa jälkeen pojan ojentaessa ne minulle äänettä – myöhemmin tulen huomaamaan että tämän lapsen ruokavalio koostuu pääsääntöisesti näistä suolakekseistä.

Parhaat kaverit!


Miksi purot ovat tärkeitä ekosysteemille...

Päivällisen jälkeen lähdetään ensin iltavaellukselle sateeseen ja sen jälkeen leikitään leikkiä jossa esiliina yrittää luotsata ankkalapsiaan turvaan ketuilta (opettaja) – kuoltiin kaikki kahdesti ja siirryttiin mökkiin odottamaan iltasuihkua. Mökissä on hiljaista ennen puoltayhtätoista. Kummitusjutut on kerrottu ja vähitellen kaikki nukkuu. Luen hetken kirjaa taskulampun valossa ennen kuin nukahdan levottomaan uneen josta herään kahdelta, puolikolmelta, neljältä, viideltä... viedäkseni kaksi tyttöä kerrallaan vessaan halki usvaisen pihan. Joskus ennen kuutta luovutan, nousen ylös, pukeudun pimeässä mökissä, käyn pesemässä hampaat ja haen keittiöltä kahvia. Tervehdin uutta päivää ja nousevaa aurinkoa. Myöhemmin päivällä huomaan vetäisseeni alkkarit pimeydessä takaperin päälle mutten ehdi korjaamaan asiaa ennen iltaa ja uusia pikkuhousuja.

Ei se pitänyt vettä vaikka kuinka yritettiin!

Toisena leiripäivänä me käydään seinäkiipeilemässä, opetellaan geokätköilemään raikkaassa syyssäässä, tutustutaan suotyyppeihin lämpimässä auringonpaisteessa, opiskellaan jousiammuntaa kaatosateessa, harjoitellaan näytelmää ja tehdään team building harjoituksia kaatosateessa. Illalla jokainen mökkikunta esittää oman näytelmänsä ennen kuin kokoonnutaan leirinuotiolle kirpeässä pakkassäässä. Meidän ryhmän näytelmä – tyttöjen käsikirjoittama ja mun ohjaama – äänestetään parhaaksi. Tytöt voittavat myös siistein mökki palkinnon. Illalla mökissä oli hiljaista jo hetki kymmenen jälkeen ja yöllä kuljin huurteisen pihan poikki vain kahdesti. Aamun valjetessa kuisti oli jäässä ja mökissä reilut kymmenen astetta lämmintä.

Kiipeilyharrastajalta homma sujuu sutjakasti.

Esimerkki siitä mitä tapahtuu jos ei noudata sääntöjä, saattaa joutua nuolen uhriksi! (kuvassa nuoli hupun alla, ei lapsessa)

Team buildingia kaatosateessa.


Kolmannen päivän aamuna on aika pakata tavarat, lakaista mökin lattia ja viedä roskat. Jokainen lakaisee vähäsen mun pitäessä lyhyttä luudankäytön oppituntia aiheesta miten lakaistaan ja kuinka rikkakihveli toimii. On helppo huomata kuka osallistuu kotona kotitöihin ja ken ei ole koskaan tehnyt yhtään mitään.

Leirinuotiolla. Tässä kohdassa kuvittele reilut sata lasta, saman verran grillitikkuja vaahtokarkkeineen ja kolme avotulta. Onneksi kukaan ei kuollut, palanut tai sokeutunut. 


Kolmen päivän aikana huolehdin yksitoista lasta aterioille, oppitunneille, suihkuun, vaihtamaan vaatteita, leirinuotiolle, vessaan ja välitunneille. Huomaan että yhdentoista tytön ohjaaminen vie aikaa, niitten paimentaminen on vähän samanlaista kuin ohjaisi valtamerilaivaa – kaikki tapahtuu hitaasti vaikka kuinka hoputtaisi. Opin varaamaan reilusti aikaa jokaiseen siirtymään ja silti myöhästymme aina väillä oppitunneilta. Tiedän kuka on aina viimeinen, kenen takki unohtuu ja kellä on kengät hukassa. Luotsaan laivuettani sarkasmilla ja hellyydellä, meillä on kivaa yhdessä mutta siellä syvällä kulkee rajat rakkauden kanssa käsikädessä. Istun niitten kahden väliin jotka eivät kuuntele. Tartun olkapäästä sitä yhtä joka hölisee ja nappaan sen unohtuneen sadetakin mukaan kymmeniä kertoja. Illalla me luetaan yhdessä kirjaa, kerrotaan jatkuvaa kertomusta, leikitään muistileikkejä ja mietitään minkälaista leirillä oli, mikä on ollut mukavinta ja mikä tylsää?

Viidesluokkalaisten leirikoulu oli ikimuistoinen kokemus niin lapsille kuin meille esiliinoillekin. Meidän koulussa on 61 viidesluokkalaista yhteensä neljällä luokalla. Tyttöjä on 22, poikia 39.  

Valmiina kotimatkaan!