tiistai 31. joulukuuta 2019

muutosten vuosikymmen



Haluanko mä edes katsoa taakse? Ei ollut helppoa, mutta jos palkinto on tässä niin kyllä oli sen arvoista. Nyt on hyvä. Nyt on oikeasti tosi hyvä. Lapset on kaikki jotenkin ihanassa vaiheessa, työ kulkee ja me ollaan Fredden kanssa aloittelemassa yhteistyötä myös työelämässä. Moni on ollut kauhuissaan, ainakin leikisti, ja osa myös ihan tosissaan todennut ettei koskaan, ikinä milloinkaan tekisi töitä puolisonsa kanssa... tässä me kuitenkin ollaan, nenät vastakkain sparraamassa asiakastapaamisia ja powerpointeja – yhdessä.

Työhuone.

Jos se tätä edeltäväkin vuosikymmen oli suurten muutosten aikaa ulkomaille muuttoineen, niin niin oli tämäkin. Tai ehkä tämä oli ennemminkin sellaista vanhemmaksi kasvamisen tai jonkinlaista asettumisen aikaa. Monessa mielessä haastava vuosikymmen, haasteellisempi kuin edeltäjänsä ja toivottavasti myös seuraajaansa. Kulunut vuosikymmen kasvatti paljon, se opetti suhteellisuuden tajua ja sitä että elämä kantaa kyllä, se kantaa silloinkin kun ei tunnu siltä.

2016

2018

2019


Kulunutta vuosikymmentä tuntui sävyttävän toive siitä että tuleva vuosi olisi helpompi ja tasaisempi, sellainen tavallinen vuosi, vähän hajuton, mauton ja väritön. Kulunutta vuosikymmentä kun ei niinkään värittäneet suuret seikkailut ja itse poimitut haasteet, vaan ennemminkin ne jotka elämä meille eteen asetti. Kyllä siihen kuului suuria seikkailujakin, niitä hyppyjä tuntemattomaan ihan vapaasta tahdosta ja omasta valinnasta, mutta ehkä se perusvire oli niitä odottamattomia kapuloita elämän rattaissa.






Viimeiseen vuosikymmeneen on mahtunut ihan valtavasti hyvää, mutta aika paljon siitä on tullut kipuillen, kuin jonkinlaisessa murroksessa. Elämää suurempia suruja, ammatinvaihtoja, luopumista ja vanhemmaksi kasvamisen tuskaa. Tempoilua sen kanssa ettei meistä kumpikaan ole erityisen onnistunut pienten lasten vanhempi. Kun vuosikymmen lähestyy loppuaan on pikkulapsivaihe takana ja kolmikko lähestyy murrosikää. Tulevan vuosikymmenen päättyessä meillä on kolme aikuista, tai aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta ja on vähintäänkin mahdollista että pesä on tyhjillään ja poikaset lentäneet pesästä. Sekin joka tänään viimeksi kysyi että saahan hän aina asua meidän kanssa täällä kotona... tottakai saat rakas, toki on mahdollista että mieli vielä muuttuu – lapsen, ei minun.

Tässä me nyt ollaan. Äiti, isä, kolme lasta, kissa ja koira. Omakotitalo suurkaupungin laitamilla. Keskiluokkainen unelma kauneimmillaan.

Onhan näitten kanssa vähän kätevämpää...

Tulevalla vuosikymmenellä täytän viisikymmentä ja alkukesästä jokainen meidän lapsistakin on toisella kymmenellä. Elämä kulkee eteenpäin. Fredde mulle just taannoin tokaisi että olen rauhoittunut, että tempoilen ja stressaan vähemmän, en tiedä olenko itse samaa mieltä mutta ihan jees jos ulkoisesti edes näyttää siltä. Tuleva vuosikymmen on myös kolmas täällä maailman laidalla, olen asunut aikuiselämästäni suuremman osan Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Koti on täällä. Tänään vietimme tovin passitoimistossa uusimassa kaikkien viiden passeja – viisi amerikkalaista.

2010 vs. 2019 kaksi vauvaa repuissa on vaihtuneet viinilasiin.

Katson tulevaisuuteen hymyillen. Ilmassa on enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia ja jonkinlaista odottavaa tunnelmaa. Edellinen vuosikymmen alkoi toisin ja päällimmäinen tunne taisi olla pelko. Pelko, koska olin juuri menettänyt lapsen ja odotin kaksosia. Pelko, koska raskaus oli vaikea, enkä ollut lainkaan vakuuttunut että minusta, saati meistä olisi kaksosten vanhemmaksi. Ilmassa roikkuvat kysymykset tuntuivat raskailta siinä missä tänään ne ovat täynnä kuplivaa yllätyksellisyyttä ja iloa.

Tuleva vuosikymmen on tervetullut ja näyttäytyy edessä valoisana. Aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kaadan lasiin kuohuvaa ja kohotan maljan niille vuosille joiden lävitse on rämmitty ja tuleville – kaikkine yllätyksineen.



maanantai 23. joulukuuta 2019

23. luukku - hyvää joulua




Aatonaattoaamu valkenee massiivisessa hammassäryssä. Soitan ensin omalle hammaslääkärille – lomalla. Sen jälkeen päivystysnumeroon, mihin jätän viestin. Päivystävä hammaslääkäriasema on sekin kiinni, koska joulu. palaavat joulun jälkeen. Jouluna tämä maa laittaa ovensa kiinni. Oma hammaslääkäri soittaa takaisin myöhemmin ja antaa toimintaohjeita. Saan lopulta iltapäiväksi ajan juurihoitoon – hammaslääkärini suhteilla. Leukaa pakottaa ja taitaa tuo poski olla aavistuksen turvonnutkin... olis pitänyt joo hoitaa aiemmin, niin kuin kolme vuotta sitten kun lääkäri ekaa kertaa sanoi että Suomessa parikymmentä vuotta sitten juurihoidettu hammas pitäis hoitaa uudestaan. Se ei vaivannut, eikä siis ollut ihan ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Nyt se kyllä on prioriteettilistalla kärjessä, mun prioriteettilistalla, ei hammaslääkäreitten. 

Joulu tulee silti.

Jokaisessa sängyssä on puhtaat lakanat. Lasten huoneet on siivottu ainakin hetkeksi. 

Illalla tulee ystävät glögille. Saa nähdä miltä mun naama näyttää siinä vaiheessa. Ehkä se juurihoitaja saa sen asettumaan ainakin muutamaksi päiväksi. Hammaslääkäri soittaa, pääsen juurihoitoon tuntia odotettua aiemmin. Juuri tällähetkellä se saattaa olla joulun paras lahja - juurihoito. 

Alakerrassa yskii ja pärskii sairas lapsi. Kuumettakin sillä on.

Joulu tulee silti.

Huomenna on jouluaatto.

Lahjat on paketoitu, paitsi ne muutamat jotka edelleen pitäis tuunata valmiiksi. Mietin olenko unohtanut jotakin autotallin kätköihin. Joulusukkien sisältö odottaa huomista aamua autotallissa. Me hoidetaan sukat pois alta aattoaamuna ja aattoiltana avataan ystäviltä saadut lahjat. En ole koskaan oikein kässännyt sitä joulusukkajuttua jouluaamuna kun väistämättä ne isommat paketit polttelee siellä kuusen alla. Joulusukista on kaikille enemmän iloa kun ne availlaan lievittämään jouluaaton painetta, pieniä ja tarpeellisia juttuja ja jotakin tekemistä odotuksen tunteihin. 

Kinkku menee uuniin huomenna aamupäivästä, samoihin aikoihin kun me istahdetaan pöydän ääreen riisipuurolle, sille missä on se manteli, ja kuunnellaan kuinka Suomen Turku julistaa joulurauhan. Fredden lautasella on leipää. Raukka ei ole 50:ssä vuodessa selvinnyt puurotraumoistaan. Joulurauhanjulistus on tärkeä rituaali mulle, Fredde muistaa miten sitä käytettiin lapsuudessa riehuvien poikien rauhoittamiseen, siis joulurauhalla uhkailua, ja lapsille se on lähinnä kahdeksan minuutin pakkohiljaisuus jonka jälkeen seuraa kysymystulva Porilaisten Marssin verta tihkuvasta sanoituksesta.

Iltapäivällä on joulukirkko. Onko pakko kysyy pojat – on pakko.



Viimeisenä jouluelokuvana iki-ihana Lumiukko.

Illalla istutaan pöytään syömään hyvin. Äyriäisiä. Kinkkua. Laatikoita ei ole. Kinkku on. Ja herneitä. Se ainoa kerta vuodessa kun syödään niitä lapsuudesta tuttuja säilykeherneitä – pieruherneiksi me niitä kutsutaan.

Ja sitten on joulu. Ihana, rakas joulu.

Suklaata ja kuohuvaa, uusia leluja, pehmeä pyjama ja aikaa vain olla. Jos vaikka jaksaisi kävelylle koiran kanssa, tai ehkä ei sitäkään... 

Hyvää joulua jokaiselle lukijalle lähelle ja kauas! Jokainen saa avata oman 24. luukkunsa omassa kodissaan. Omannäköisensä, perinteisen tai perinteettömän. Uudenlaisen? Toisenlaisen? Ehkä samanlaisen kuin ne kaikki edeltäjänsä. Terveenä, sairaana, siivottuna tai siivoamatta.

Joulu on silti.



sunnuntai 22. joulukuuta 2019

22. luukku - jouluelokuvien parhaat


Meillä on jo vuosia ollut tapana katsoa lasten kanssa jouluelokuvia ennen joulua ja välipäivinä. Tässä meidän valinnat joulun pakollisiksi elokuviksi. Tarkkasilmäinen huomannee että joukossa on myös kaksi uudempaa elokuvaa, ja kaksi ainakin osin suomalaista elokuvaa. Muutama poikkeusta lukuunottamatta nämä sopivat myös koko perheen katsottavaksi. 

Tom Hanks, Daryl Sabara, and Josh Hutcherson in The Polar Express (2004)

Rowan Atkinson, Colin Firth, Hugh Grant, Liam Neeson, Alan Rickman, Emma Thompson, Laura Linney, Keira Knightley, Martine McCutcheon, and Bill Nighy in Love Actually (2003)

Will Ferrell in Elf (2003)
Jim Carrey in How the Grinch Stole Christmas (2000)

Kurt Russell in The Christmas Chronicles (2018)

The Snowman (1982)

Jim Carrey in A Christmas Carol (2009)

Bruce Willis in Die Hard (1988)

Die Hard 2 (1990)

Morgan Freeman, Helen Mirren, Richard E. Grant, Eugenio Derbez, Keira Knightley, Mackenzie Foy, Misty Copeland, and Jayden Fowora-Knight in The Nutcracker and the Four Realms (2018)

Macaulay Culkin, Joe Pesci, and Daniel Stern in Home Alone (1990)

Macaulay Culkin, Joe Pesci, and Daniel Stern in Home Alone 2: Lost in New York (1992)

Joulutarina (2007)

Kaikki kuvat IMBd

lauantai 21. joulukuuta 2019

20. ja 21. luukku - potilaita


Viikossa tyypistä on tullut aika rento ja painoakin on tullut reilusti lisää. 

20. luukku - sairastupa


Viimeinen koulupäivä lähtee käyntiin tahmeasti. Takana on öinen myrsky joka on on matkassaan aiheuttanut mutavyöryjä, katkenneita sähköjä ja kaatuneita puita. Edelleen sataa kaatamalla, laaksoissa on tulvavaroitus. Yöllä on pitänyt hereillä myrskyn lisäksi se pieni poika joka ei saanut henkeä. Huokaan ja mietin että koska se kasvaa niin isoksi ettei ahdas kurkunpää turpoa umpeen lapsen sairastuessa. Yleensä kurkunpääntulehdus aiheuttaa hengitysvaikeuksia alle nelivuotiaalle lapselle, meidän jannu on kohta kymmenen. Varaan ajan lääkäriin iltapäiväksi, kortisoniresepti on vanhentunut, enkä ajatellut että me enää sitä tarvittaisiin vaikka tarvittiinhan sitä viimeksi huhtikuussa.                           

Alakerrassa tuoksahtaa kissankakka. Maeve on saanut flunssarokotteen keskiviikkona ja varoittihan ne että sillä saattaa mennä vatsa sekaisin. Etsin lasten kanssa hajun lähdettä, kurkkaan huonekalujen alle, tarkistan sohvatyynyjen alta ja lopulta Ollipolli löytää löysän läjän joulukuusen jalan ympärille kääritystä säkkikankaasta. Lauma yökkäilee sohvalla mun katkoessa kuusen alla saksilla nippusiteitä joilla kangas on kiinnitetty ja heitän koko höskän roskikseen. Kuuraan takapuolipystyssä lattiaa ja yritän olla kaatamatta puuta, mietin ettei tämä ihan vastaa mun mielikuvaa siitä että me syödään tunnelmallisesti viimeisen kouluaamun kunniaksi riisipuuroa joululaulujen soidessa taustalla. Tarjolla on muroja sille ainoalle joka haluaa jotakin syödä ja joululaulujen sijasta ilmassa leijuu kakan lemu. Vien alakerran vessaan toisen kissanhiekkalaatikon. Nyt niitä on yksi kummassakin kerroksessa - lyhyempi matka hädän hetkellä.   

Tämä kolmikko jäi meille.


Kouluun lähtee vain yksi vesisateisessa pimeydessä. Säälin nuorta miestä ja lastaan sen autoon ajaakseni muutaman sadan metrin matkan sen kanssa, onhan sillä kyydissä tonttuarmeijan lisäksi aineet piparitaloon, ne kun rakentaa viimeisen päivän kunniaksi piparkakkutaloja matematiikantunnilla. Kuljen lapsen kanssa koulun käytävillä ja autan sitä toimittamaan tonttuja perille, vaihdan muutaman sanan opettajien ja rehtoreitten kanssa, halaan ja toivotan ihanaa joulua ja rentouttavaa joululomaa. Käyn tekemässä saman kierroksen yläkoululla, Tättis on edelleen päänsärkypotilaana kotona ja muistan itse miten migreenit joskus aikanaan kestivät päiviä.

Niin kauan kun kukaan ei ala oksentamaan on kaikki hyvin, ja jouluhan tulee jokatapauksessa.

21. luukku - kolme päivää


Kolme päivää jouluun. Edelleen sataa vettä. Reilussa vuorokaudessa on satanut 82mm ja vuoret ovat saaneet 62cm uutta lunta. Monin paikoin teitä on suljettu joko veden tai lumivyöryvaaran takia, joet tulvivat ja meidän vesiputous raivoaa eikä tahdo mahtua uomaansa. Kaikki vitsailee harkitsevansa arkin rakentamista. Olemme onnekkaita, meillä on lämmintä, kuivaa ja sähköä. Monessa muussa perheessä tilanne on toinen.

www.snoqualmiefalls.com


Nostan kinkkuämpärin ulos jääkaapista ja kaadan vaaleanpunaisen suolaveden viemäriin. Vaihdan kinkun kylpyveden uuteen – suolattomaan. Riisipuuro hautuu hellankulmalla ja kattilassa kiehuu luumuhillo. Kissankakan haju on vaihtunut jouluiseen kaneliin. 

Joulupuuro riisistä ja ohrasta.


Myöhemmin Ollipollilla on karate, meillä edessä käynti kierrätysasemalla viemässä pahvia kierrätykseen ja ehkä piipahdus panimossa. Työpöydän kulmalla palaa kolme tuikkua ja taustalla soi ne eilisestä aamusta puuttuneet joululaulut. Kentsu yskii alakerrassa ja Maeve leikkii mun jaloissa. Saatan siirtyä virkkaamaan kissalle hiiriä nyt kun tontut on toimitettu.

Fredden ja mun toimistossakin on ihanan jouluista. 


torstai 19. joulukuuta 2019

16. 17. 18. ja 19. luukku - melkein joulu



16. luukku - vielä kerran pähkinänsärkijä


Viimeinen kouluviikko pyörähtää käyntiin ja mun ajaessa Tättistä kouluun me jutellaan edellisiltaisesta George Balanchinen pähkinänsärkijästä ja sen taianomaisesta tunnelmasta joka kantaa mukanaan uuteen viikkoon. Balanchinen koreografia taitaa olla se kuuluisin Yhdysvalloissa esitetyistä ja on muunmuassa New York City Balletn listoilla. Tarina on tuttu ja koreografia yksinkertaisesti hurmaava, eikä se tietenkään yhtään haittaa että lavastuksen on Pacific Northwest Balletlle suunnitellut Olivia-kirjoista tuttu Ian Falconer. Animaation ja perinteisen lavastuksen yhdistelmä oli maaginen. 



Tättiksen mielestä se vanha versio, joka esitettiin viimeistä kertaa 2014 (Sendak/Stowell) oli parempi, sen Tättis kävi katsomassa koulun kanssa ja itse olisin taipuvainen sanomaan että aika ehkä kultaa muistot. Liput tähän Balanchinen ihanuuteen maksaa parhaimillaan vai ehkä pahimmillaan satoja taaloja ja ne meidän alesta ostetutkin oli kahdelta (1 lapsi ja 1 aikuinen) kuluineen $200. Perheen kanssa me ollaan yleensä tyydytty edullisempaan Evergreen City Balletn versioon jonka koreografian takana on jo neljännesvuosisadan ajan ollut Wade Walthall.

Ehkä meidät on nyt pähkinänsärkijöity tämän vuoden osalta kun takana on kaksi versiota samasta baletista. Ensi jouluna sitten taas... vai olisko ensivuonna joulkonserttivuosi?



17. luukku - paperia ja teippiä


Mun sisäinen materialisti riuhtoo itsensä valloilleen joulunaikaan ja kaikkien valveutuneitten kauhuksi meidän lahjat eivät ole elämyksiä ja kokemuksia, vaan ne kääritään ihan perinteisesti paperiin, kultaan ja kimalteeseen. Puolustaudun sillä että meillä ei kuusen alle päädy tänäkään vuonna krääsää vaan jokainen lahja on harkittu, toivottu ja useimmiten myös tarpeellinen. Paketeista löytyy kirjallisuutta – joo, mä olen vanhanaikainen tässäkin ja pidän paperikirjoista – vaatteita, kodin pienelektroniikkaa, kosmetiikkaa ja leluista lähinnä Legoja. Aika moni lasten kavereista on ollut vähän kauhuissaan siitä ettei pojilla ole niitä perinteisiä leluja, sellaisia muodikkaita hilavitkuttimia vaan niillä on Legoja enemmän kuin laki sallii. Legoilla myös leikitään ja itse mä rakastan näitä rakennelmia jotka kasvaa tarinan mukana.  Poikkeuksen tähän tekee poikien Nerf-aseet. Meillä ei todellakaan ole mitään yhden lahjan politiikkaa vaikka vuosi toisensa jälkeen vannotan lapsille ettei se toivomuslista ole mikään tilauskaavake.

Luovaa leikkiä kauneimmillaan!


Olen itsekin vähän järkyttynyt siitä että mulla meni käytännössä koko tiistai siihen lahjojenkäärimis savottaan, että oikeasti istuin meidän olkkarin lattialla viisi tuntia lahjapaperirullien, pakettikorttien, juuttinauhan ja teipin ympäröimänä. Fredden avulla kasat kannettiin autotalliin ja kätkettiin mun ja Fredden autojen takakontteihin odottamaan jouluaamua. Lohduttaudun sillä että osa ajasta meni kissan kanssa leikkimiseen. Kissa ja paketointitarvikkeet kun on täysin lyömätön yhdistelmä ja jokainen kissan joskus omistanut tietää ettei sellaista kissaa ole vielä keksitty joka voisi vastustaa näin valtaisaa, rapisevaa kiusausta. 



Kamalinta ehkä kuitenkin on se että se oli musta aivan mahtavan ihanaa, istua siinä lattialla teippaamassa, leikkaamassa ja kirjoittamassa niihin lappusiin että; ”brace yourself, it’s not what you wanted” tai ”not a pony” tai ”please pretend to like it”, joululaulujen soidessa taustalla. Enkä edes osaa hävetä. 



18. luukku - tonttu


Tonttuarmeija on matkalla uudelleen sijoitukseen. Oikeastaan näitä mun virkkaamia tonttuja on sijoitettu uusiin koteihin jo marraskuulta lähtien, ja laskin että loppujen lopuksi virkkasin liki 30 tonttua. Ohjetta en ole tarvinnut enää aikoihin ja uskon että osaan loppuelämäni virkata joulutontun ilman ohjetta, kertaus kun on opintojen äiti ja tätä tonttua on opiskeltu jokunen kerta. Niitä on tullut vihreinä, punaisina, harmaina ja nyt loppumetreillä jo vaaleanpunaisinakin. Perjantaina jaetaan viimeiset tontut opettajille joululoman alkamisen kunniaksi.

19. luukku - pikkujoulujen pikkujoulut


Työstän joulukorttia Tättiksen nukkuessa pois migreeniään. Olon helpottaessa me katsotaan yhdessä elokuva, se suomalainen Joulutarina. Mua vähän häiritsee että se on päällepuhuttu englanniksi, mutta Tättistä se ei ymmärrettävästi haittaa yhtään. Me ollaan viimeaikoina keskitytty suomalaiseen elokuvaan ja kolmikko on nähnyt niin Nikot, Renny Harlinin Die Hardin kuin se uuden Tuntemattoman Sotilaankin.

Päänsärkypotilas ja sen kissa. 


Fredde lähtee iltapäivällä vielä yksiin pikkujouluihin, niissähän me ollaan viimeiset kaksi viikkoa laukattu vuorotellen. Holiday Party, Holiday Happy hour, Holiday Brunch... Mullakin on näitä erilaisia versioita pikkujouluista mahtunut viimeiseen kymmeneen päivään seitsemät. Mukaan mahtuu koko repertuaari edustustilaisuuksista hyväntekeväisyyden kautta ystäviin. Kaikkiin kutsuihin en edes vastannut myöntävästi ja silti odotan innolla sitä että me päästään perheellä rauhoittumaan joulunviettoon, että saan hiihdellä päivät pyjamassa, tehdä palapeliä – mitäköhän siitäkin tulee ton räpeltäjän kanssa – ja ottaa vielä sen yhden ylimääräisen suklaan.

Yhdet niistä viimepäivien juhlista.

Onneksi me ollaan melkein perillä. Tervetuloa joululoma!

Mä veikkaisin että näistä tulee vielä kaverukset. 


sunnuntai 15. joulukuuta 2019

13. 14. ja 15. luukku - rääpäle


On sunnuntaiaamu, viikon paras aamu miltei poikkeuksetta. Talossa on vielä hiljaista, muut nukkuvat ja kahvi höyryää kupissa. Joulukranssi valaisee pimeää ikkunaa aamun hämärässä eikä ole kiire mihinkään. Pieni ruttana on löytänyt lämpimän paikan mun sylistä ja leikkii mun kirjoittaessa hupparin nauhoilla, me vasta tutustutaan tyyppi pysähtyy mun tehdessä liian nopean liikkeen tai kun sähköposti kilahtaa, minä taas yritän olla paikallani ja hiljaa.



13. luukku - poni


Tämä on se luukku jossa Fredde ostaa taas auton, tai oikeastaan minä ostan auton Freddelle. Takana on usemman vuoden viivytystaisto ja asemasota. Fredde kun jostakin käsittämättömästä syystä tuntee valtavaa vetoa amerikkalaisia muskeliautoja kohtaan ja mun mielestä ne on älyttömintä mitä maa päällään kantaa, no ei ehkä älyttömintä, mutta turhakkeita kuitenkin. Fredde on kuitenkin halunnut sellaista jo kauan ja joutunut raukka tyytymään sellaisiin tylsiin vaimon hyväksymiin korvikkeisiin kuin Audi S5 ja BMW 340i. Olen yrittänyt, oi miten olenkaan yrittänyt tarjoilla tilalle kaikkea maan ja taivaan väliltä, viimeinen korvike oli Alfa Romeo Giulia eikä sekään tappanut miehen kaipuuta Mustang Shelbyyn, Dodge Challenger Hellcatiin tai Mustang GT:hen. Päinvastoin, ihminenhän tunnetusti haluaa sitä mitä ei voi saada. Osta rakas vaikka Porsche...

Perjantaina mies sai Mustang GT:nsä, konepellin alla 480 hevosta, ilmastoa säästävä V8 ja kiihtyy nollasta sataseen 4:ssä sekunnissa, vehje joka pitää koko naapuruston takuuvarmasti hereillä paukkuessaan. Eihän siinä tosiaankaan ole mitään järkeä, mutta jotenkin mä löysin itseni allekirjoittamassa kauppakirjaa tästä laitteesta.



14. luukku - rääpäle


Rääpäle. Adoptioyhdistyksen kissahuoneessa on kaikenikäisiä ja kokoisia kissoja. Jokaisen häkin ovessa lukee se mitä kissasta tiedetään, arvioitu ikä, terveydentila ja sukupuoli. Tättiksen keskittyessä ihastelemaan mä kyselen kysymyksiä. Samalla vastaan meille esitettyihin kysymyksiin. Olen täyttänyt esitietolomakkeen – kolme kouluikäistä lasta, koira, omakotitalo, ollut kaksi kissaa, ei kissaa tällä hetkellä. Kissanpentuja ei adoptoida perheisiin joissa on pieniä lapsia tai joilla ei ole aiempaa kokemusta kissoista. Viereisen häkin kaksikko pitää adoptoida yhdessä, alla on jo vuodenikäinen jättiläinen.






Löytynyt metsästä äitinsä ja kuolleitten sisarustensa kanssa. Laiha reppana. Todennäköisin tarina on että äiti on hylätty kun omistajalle on selvinnyt että se on raskaana. Äiti on uudelleensijoitettu perheeseen, rääpäle on ollut viikkoja adoptioyhdistyksen eläinsairaalassa aliravitsemuksen ja hengitystieinfektion takia. Tänään se on vapautettu adoptioon. Syö huonosti, edelleen alipainoinen, kolmetoistaviikkoisena alle kilon. Tättis katsoo mua ja sen silmät on täynnä sydämiä, pentu on kiivennyt Tättiksen olkapäälle.

Pelottaa!

Hetkeä myöhemmin täytän adoptiosopimusta. Tättis on valinnut nimenkin, Maeve. Vakuutuspaperit, sopimus, mikrosiru, eläinlääkärintodistus, rokotuspaperit. Pahvilaatikon reiästä tulee ulos pieni käpälä, ennen kuin ehdin varottaa on lapsen sormessa verinen naarmu, kaivan sateessa käsilaukusta laastaria samalla kun tasapainottelen kissalaatikkoa jalkojen välissä.




Takiainen.

Kentsu ja Maeve


Kentsu ja Maeve


15. luukku – sunnuntai


Vajaassa vuorokaudessa ollaan tultu pitkä matka. Maeve rohkaistuu silmissä. Se on kiinnostunut ympäristöstään, pitää ihmisistä ja janoaa kosketusta. Mietin että miten niin ei syö, meillä se syö kuin hevonen. Tuntuu että sillä on pohjaton vatsa ja jatkuva nälkä. Illalla se pysäköi itsensä lankakorin turvaan, tänään se on siirtynyt mun jalkoihin pöydän alle.

Huomenta!


Martta tottui kesällä kissaan joka oli meillä hoidossa. Se on vähän häkeltynyt ja mustasukkainen mutta muuten pärjää tulokkaan kanssa hyvin. Maeve on kiinnostunut koirasta ja jahtaa sen heiluvaa häntää. Odotan sitä hetkeä kun löydän ne nukkumasta samasta sängystä, en usko että siihen menee montaa päivää. Lapset opettelevat käsittelemään rääpälettä. Muistutan niitä että kissanpennut tarvitsevat lepoa, että nenää ei kannata työntää liian lähelle ja että Maeve tulee lähelle sitten kun haluaa. Kentsu pärjää sen kanssa parhaiten kolmikosta. Se istuu kissan vieressä tuntikausia. 

On sunnuntaiaamu, kahvi höyryää kupissa – nyt jo kolmas kupillinen. Kaksi pelaa Minecraftia alakerrassa, Kentsu katsoo Youtubea mun jaloissa. Fredde on omalla koneellaan pöydän toisellapuolen. Maeve on nukahtanut mun syliin. Viikon paras päivä.