keskiviikko 11. syyskuuta 2019

kuukautisbileet





On joulukuun puoliväli, tai oikestaan on joulukuun kolmastoista päivä, olen edellisenä päivänä täyttänyt kolmetoista. Me ollaan tultu kotiin Lucia-kulkueesta ja ulkona on kipakka pikkupakkanen. Istun ruskeaksi kaakeloidussa vessassa ja tuijotan pikkuhousujani – niissä on verta. Kyllähän minä tiedän mistä on kysymys mutta olen silti aika hämmentynyt. Puhuttiinhan tästä koulussakin. Vähän kuitenkin pelottaa enkä oikeastaan kuitenkaan tiedä mitä pitää tehdä. Huudan äidin apuun, äiti tulee vessaan vähän ärtyneenä ja kun esittelen sille mun pikkareita, se katsoo mua ja tuhahtaa että kyllähän minä, iso tyttö, tiedän mistä on kysymys. Lähtiessään hän lykkää mun käteen paketin siteitä ja sanoo että käytä noita... et sitten jätä niitä verisiä alusvaatteita kenenkään nähtäväksi. Eletään 80-luvun alkupuoliskoa. Jälkikäteen mulle on selvinnyt että moni muu ei uskaltanut äidilleen edes kertoa kuukautisten alkaneen. Siteet ostettiin salaa ja ne piilotettiin omaan huoneeseen, rahat tuli kerätyistä pulloista tai lehtien jakamisesta. Olin onnekas ja silti muisto on vahva. Häpeän tunne oli valtava, niin suuri että voin palata siihen hetkeen ihan koska tahansa, siihen pieneen tyttöön siinä vessanpöntöllä – 35-vuotta sitten.

Äiti on toki edistyksellinen oman aikansa mittapuulla, sain sentään siteet silloin ekalla kerralla ja myös jatkossa ilman että jouduin miettimään asiaa sen kummemin. Kun pelkäsin siteitten näkyvän ratsastushousujen alta käteeni tungettiin laatikollinen tampaxeja ja käsky lukea käyttöohjeet tarkkaan. Harjoittelu oli kirjaimellisesti kivuliasta, mutta tuotti lopulta tulosta. Ratsastuspäivinä siteet vaihtuivat tamponiin. Pelkäsin hysteerisesti tamponi-tautia (TSS) josta äitikin pelotteli. Sitä kukaan ei kuitenkaan muistanut kertoa että TSS on harvinainen, vaan minä olin varma että jos jätän valkoisen vanupuikon vaihtamatta tasan neljän tunnin välein, kuolen sillä siunaamalla hetkellä.

https://www.shethinx.com/pages/btwn


Kymmeniä vuosia myöhemmin häpeä kuukautisista on kadonnut tai nopeasti vähenemässä – ainakin täällä Yhdysvaltain länsirannikolla. Terveyssidemainosten sininen neste on aikaa sitten vaihdettu vaaleanpunaiseen mediakohun saattelemana ja Some tarjoaa kuukautisalushousuja, kuukautisuikkareita, kuukautislegginsejä ja kuukuppeja vasemmalla ja oikealla. Mietin jo vuosia sitten, että miten loistava onkaan tuote jonka voi pestä ja uusiokäyttää ja pestä taas uudestaan. Miten mullistava keksintö on ettei siteitten kanssa tarvitsekaan enää pelata, ettei tarvitsekaan pelätä siteen näkymistä tai teipin irtoamista, että kuukautispäivinä voi nykäistä jalkaan vaikka stringit joissa on sisäänrakennettu terveysside. Ensimmäinen versio tästä oli kestositeet, paluu menneiltä vuosilta. Niitten ongelma oli se ettei ne ainakaan mun housuissa pysyneet paikallaan vaan vaelsivat mihin sattui.

https://www.shethinx.com/


Tättiksen ekoihin kuukautisiin on valmistauduttu jo kauan. Aiheesta on luettu, siitä on juteltu ja käytiin me aiheesta kurssikin. Koulussa siitä puhuttiin niin neljännen, kuin viidennenkin luokan aikana. Meillä on ollut kotona laatikossa siteitä tarjolla ja kuukautisalkkaritkin koulurepussa – varmuuden vuoksi – jo pitkään. Viimeksi viikko sitten juteltiin siitä, mitä tehdä jos kuukautiset alkaa koulussa? Muistutin että jokainen koulussa työskentelevä nainen osaa varmasti auttaa ja että kouluterveydenhoitajaa voi pyytää soittamaan kotiin, ja että tämä on asia joka on jokaiselle naiselle tuttu. Jossakin kohdassa kysyin haluaako neiti kuukautiskakun, sain vastaukseksi kohollaan olevat kulmakarvat. Amerikkalainen traditio on kuukautiskakku ekojen menkkojen kunniaksi, monissa perheissä se on teemaan sopivasti red velvet cake mutta noin ylipäätään ensimmäiset kuukautiset ovat juhlan aihe, kakulla tai ilman.

https://www.shethinx.com/


Sitten se tapahtui. Aamulla pörröpää ilmestyi keittiöön koulun verkkareissa ja veti mut sivuun, se sanoi että se luulee että sen kuukautiset alkoi. Me mennään yhdessä vessaan, totean että näin se taitaa olla ja tarjoilen sieltä kylppärin laatikosta terveyssiteen ensihätään. Liimaan sen verkkareihin lapsen puolesta ja sanon että jatketaan aamupalan jälkeen. Mietin että se eilisiltainen alavatsakipu ei ehkä ollutkaan balettitunnin tuomaa lihaskipua ja se kohtuuton räjähdys autossa saattoi myös liittyäaiheeseen. Halaan lasta, lupaan että tää on oikeasti aivan mahtava juttu.

Aamupalalla se nostaa esiin ajatuksen niistä kuukautisjuhlista, se haluaa lihapullia ja jäätelöbileet, sivulauseessa kysyy että voinko kertoa Freddelle, lupaan että se järjestyy, siis kaikki... ne lihapullat ja jäätelö ja Fredde. Kysyn saako pojillekin kertoa kun ne kuitenkin jossakin välissä huomaa, ja saan luvan. Kouluun se lähtee kuukautispikkarit jalassaan vailla huolen häivää. Se kertoo sen kavereille, mä tekstaan mun kavereille. Koulun jälkeen mennään ostamaan uudet Vansit ja mä totean että se valitsi ekoille kuukautisilleen merkittävän päivän 9/11. Illalla on tanssitunti, mutta kiitos kuukautispikkareitten sen ei tarvitse miettiä näkyykö side balettipuvun alta, pikkarit näyttää ihan samalta kuin kenen tahansa alushousut.

Ero 80-luvun alkupuolella ja 2010-luvun lopulla on tähtitieteellinen. Häpeän tilalla on ylpeys. Ylpeys omasta puhkeavasta naiseudesta.





perjantai 6. syyskuuta 2019

kouluampuja vai vesuri?


Eka viikko koulua takana. Kaikki on hengissä ja keskimäärin kai aika hyvissä voimissakin. On hyvää ja on huonoa ja on jotakin siltä väliltä. Me ollaan takaisin kahden koulun taktiikassa, no okei, ennen niitä oli kolme ja se asettaa vähän haasteita ja kapuloita yhden äidin päivään kun se helikopteriäiti ei anna lapsen kulkea kouluun jalan tai pyörällä. Ei vaikka ne kaikki muut kuinka antais.

Ekana aamuna nukutti.


Ajatukset kiertää vähän kehää ja palaa aina hetkittäin Laura Saarikosken kolumniin Hesarissa. Ärsyttää. Miksi? Mitä välii? Koska anoppi muun muassa kysyi miten me pärjätään täällä kun kidnappaajat vaanii jokaisessa nurkassa ja vesikin on ihan järkyn pahaa. No ei vaani, eikä ole. Mitä välii? No, on välii koska Laura on Helsingin Sanomien toimituspäällikkö ja hänellä on mahdollisuus luoda Yhdysvalloista laajempaa mielikuvaa kuin se mitä hän tarjoaa, onhan Laura kuitenkin nähnyt Yhdysvalloista aika monta muutakin puolta kuin sen oman pienen lähiönsä jossa asui täällä ollessaan. Miksi Laura haluaa tarjota Yhdysvalloista niin negatiivisen ja ahtaan kuvan? En tiedä. Sen tiedän että minun aivoni ovat riittävän kurvikkaat jotta ymmärrän että minun Yhdysvallat ei ole jonkun muun Yhdysvallat, kas kun Teksasissa, Alabamassa ja New Jerseyssä on vähän toisenlaista kuin täällä meillä. Olen ihan varma että Lauran aivot on vielä paljon paremmat kuin minun ja siksi olen harmistunut siitä että mielipidevaikuttaja valitsee tämänkaltaisen viestin. 

Mutta se eka kouluviikko. Jannut aloitti neljännen luokan. Kumpikin sai aivan mahtavan opettajan, kummallakin ekaa kertaa miesope. Koulu alkoi mukavasti, viikko meni joutuisasti ja kaikki oli kivaa kunnes perjantaina vanhemmat sai tekstarin koulusta, siinä kerrottiin että koulu on lukittu ja poliisi on paikalla koska oli tullut ilmoitus ammuskelusta koulualueella. Se oli se hetki kun maailma pysähtyi ja hetken mieli laukkasi kaikista kauheimmissa kuvitelmissa... Tosiasiassa ja ihan oikeasti mitään ei tapahtunut vaan poliisit oli paikalla todistamassa vesurin paukkuvaa pakoputkea. Parempi tietysti vara kuin vahinko mutta olishan se tietysti ihanaa ettei koskaan tarvitsisi tällaista tekstaria edes saada. Tragikoomista on myös se että kun jannut tuli koulusta ne kertoi mulle että yhdellä oli aseena sakset ja toisella lyijytäytekynä – valmiina taisteluun.

Kauhun hetket.


Tättis siirtyi yläkouluun. Oma yläaste alkoi sinä vuonna kun täytti 13. Tättis täytti keväällä 11. Äidin sydän huutaa että se on niin pieni vielä... liian pieni.

Tällä viikolla on opittu että se meidän uusi yläkoulu on aivan mahtava ja upea ja koulussa on ihan järjettömän kivaa, paitsi matematiikan opettaja. Matematiikan opettaja on ihan tyhmä eikä se edes tiedä yhtään mitään matematiikasta... äiti on lapselle yrittänyt vähän vihjata että on ehkä mahdollista, ehkä, että se matematiikan opettaja saattaa kuitenkin tietää matematiikasta enemmän kuin lapsi. Ehkä. Lapsi katsoo minua, pyörittää silmiään, kääntää pään ja itkee hiljaa. Äitikin on kai aika tyhmä. Vielä tyhmempi äiti on kun sanoo että joskus on helpompaa olla väittämättä vastaan ja kuunnella. Vaikka se opettaja olis kuinka tyhmä. Sellaista elämä nyt vaan on, joskus esimiehet on kusipäitä.

Yläkoulussa käteen ojennetaan lukujärjestys. Siinä on lista opettajia, luokkahuoneita ja oppiaineita. Aikaa siirtyä luokasta toiseen on viisi minuuttia. Mun lapsen mielestä välitunnit on noin yleensä olleet aika turhia joten tiivis aikataulu ei haittaa. Äidin silmissä lukujärjestys näyttää siltä että voi itsekin palata yläkouluun. Ei meillä vaan opetettu johtamistaitoa, rikospaikkatutkintaa ja tanssia. Aika innoissaan se oli kun se oli kuullut että ne saa leikellä sammakoita ja lampaanaivoja.



Äiti on käynyt Don Quijoten lailla omaa taisteluaan tuulimyllyjä vastaan. Ihan yksin en taistele, mutta vastustaja lähinnä kohauttelee olkapäitään ja vastailee samoin fraasein kyllästymiseen saakka. Käyn taistelua siitä että nämä lapset tarvitsevat koulubussin. Koulupiirin mielestä ne voi oikein hyvin kulkea kouluun jalan tai pyörällä ja niin moni tekeekin. Miksi se sitten on mun mielestä niin järjetön ajatus? Kouluun on meidän kotoa matkaa 2,25km. Joo, joo me kuljettiin suksilla kouluun kaulaan ulottuvassa hangessa vastatuuleen ja ylämäkeen. Pakkastakin oli ainakin -45C. Hyvin pärjättiin, yhtään ei paleltu ja hengissä selvittiin. Onko meidän koulutiellä sit niitä Lauran kidnappaajia? Ei ole. Lapsen sieppaus-kaappaus on mun huolien listalla aika häntäpäässä, eikä se oikeastaan mahdu listalle ollenkaan. Täällä meidän onnelassa kun on aika tavallista että lapset kulkee kouluun pyörällä tai jalan, ilman aikuista jo alakoululaisena eikä täällä kukaan lapsia varastele.

Koululla on kolme massiivista pyöräparkkia ja ne on täynnä. Kaikkien koulutie ei kuitenkaan kulje metsän läpi. 


Tie kouluun vie kuitenkin metsän halki. Kilometri reilun kahden kilsan matkasta on käytännössä valaisematonta metsätietä, tietä joka on kuitenkin vilkasliikenteinen. Kapea jalkakäytävä on vain toisella reunalla ja tienpätkällä sattuu toistuvasti ulosajoja ja se on tunnettu siitä että siellä liikkuu karhuja, kojootteja, ilveksiä ja puumia. Aika kivaa, eikö? Kaiken muun kivan lisäksi lokakuusta toukokuuhun meillä sataa vettä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Koulussa ei ole naulakkoja takeille tai mahdollisuutta vaihtaa sadeasusta kouluvaatteisiin eli käytännössä lapset viettävät koulupäivän märissä vaatteissa suurimman osan kouluvuotta. Kävisitkö sinä pyörällä tai jalan töissä tässä tilanteessa? Tuskin. Tai mä en ainakaan. Miksi lapsia pitäisi kohdella toisin? Viimeisenä on vielä se tosiasia että 11-vuotiaan tytön koulureppu painaa läppäreineen, lounaineen ja koulutarvikkeineen kymmenen kiloa. Se on aika iso prosenttiosuus pienen tytön painosta ja mun mielestä on kohtuutonta vaatia että ne kantaa sitä reppua selässään jalan tai pyörällä kaksi kertaa päivässä reilut kaksi kilometriä. Näillä perustein me ajetaan se aamulla kouluun ja haetaan se sieltä iltapäivällä. Työpäivään se asettaa vähän uusia haasteita mutta kaikkeen kai tottuu. Tähänkin.

Aika kiva koulumatka?


Koulussa on oikeesti tosi kivaa. Ongelma ei ole lapsella vaan lapsen vanhemmalla. Se minkä olen tällä viikon mittaisessa yläkoulutaipaleella kuitenkin jo ehtinyt oppimaan että amerikkalainen yläkoulu on vähintäänkin yhtä monimuotoinen kuin alakoulu. Samassa kaupungissa, samassa koulupiirissä, samanlaisella sosioekonomisella alueella kaksi yläkoulua eroaa toisistaan kuin yö ja päivä. Yhdessä koulussa on luokanvalvojat ja toisessa ei ole. Yhdessä koulussa lukujärjestys vaihtelee viikonpäivän mukaan, meillä se on jokaisena päivänä samanlainen. Siinä toisessa koulussa on vessapassit, meillä ei ole. Yhdessä koulussa on yhdellä tavalla, toisessa toisin. Miten suuria ne erot mahtavatkaan olla siinä vaiheessa kun vaihdetaan osavaltiota, saati sitten rannikkoa tai muita maantieteellisiä koordinaatteja. Viikon kokemuksella totean että tiedän vähän minkälaista on meidän yläkoulussa, amerikkalaisesta yläkoulusta noin laajemmassa mittakaavassa en oikeastaan tiedä yhtään mitään. Paitsi että matematiikan opettaja saattaa olla tyhmä – ainakin lapsen mielestä.



keskiviikko 28. elokuuta 2019

viikko ennen koulujen alkua

Uusi yläkoulu.



Koulut alkaa tiistaina mutta miltä näyttävät nämä viimeiset päivät ennen kuin koulu alkaa? Vähän sekavilta. Aika täysiltä ja elämänmakuisilta.

Perjantai, elokuun 23.


Edellisenä iltana me ollaan palattu lomalta. Pyykkikasat värittävät yläkerran lattiaa kun kone jauhaa lastia toisensa jälkeen. Ne samat pyykkikasat ovat siellä lattialla edelleen, viisi päivää myöhemmin – nyt puhtaina tosin.

Mä teen töitä jonkinlaisessa puolihurmoksessa loman jälkeen ja lähetän sähköposteja sinne sun tänne. Varmistan asiakkailta että niillä on kaikki hyvin eikä hoitamattomia huolia joihin mun pitäis vaikuttaa. Katselen syksyn markkinointia, luen talousuutisia ja alaan liittyviä tuoreita uutisia. Jaan muutaman artikkelin somekanavissa ja aina välillä vilkaisen kelloon.

Koulukuva.


Yhdentoista aikaan me seistään Tättiksen uuden yläkoulun pihassa. Otan valokuvia. Aina vaan niitä valokuvia huokaa yksi. Yhteiset koulutarvikkeet jätetään heti ovensuuhun; riisi kopiopaperia, valkotaulukyniä ja nenäliinoja. Päivän päätteeksi siinä pitäis olla jotakuinkin 700 riisiä paperia, nenäliinapakettia ja noin 4500 valkotaulukynää. Mun kädessä on edelleen nippu kuitteja, kaavakkeita ja lääkärintodistuksia. Me kuljetaan jumppasalissa ohjeitten mukaisesti pisteeltä toiselle. Ensin lääkärintodistukset ja terveyspaprut terveydenhoitajalle, tämän pöydän luona pysähtyvät kaikki, nekin jotka jättävät tyhjän kaavakkeen allekirjoitettuna. Käydään sovittamassa jumppavaatteita, mutten maksa niitä vielä kun en tiedä osallistuuko se koko koululiikuntaan. Jos osallistuu niin sillä pitää olla ne koulun omat liikkavaatteet, hyvä siis sovittaa varmuuden vuoksi. Seuraavaksi koulukuva ja koulun oppilaskortti. Kirjastosta haetaan läppäri ja viimeisenä päästään tutustumaan itse koulurakennukseen.  
Meidän parturissa on melkein aina joko työntekijöitten tai asiakkaitten koiria. 


Seuraavaksi jannujen parturit. Ensin yksi ja sen jälkeen toinen perään. Odotellessa kuvaan parturissa olevan asiakkaan koiraa joka pyörii tuolien välissä ja ympärillä ennen kuin hyppää omistajansa syliin.

On perjantai, pizzapäivä.

Lauantai, elokuun 24.


Vähän ennen kymmentä me lampsitaan lasten kanssa meidän lähipuistoon. On ensimmäinen asukasyhdistyksen nuorten yhteisötapahtuma. Paikalla on vajaat viisikymmentä lasta, nuorta ja vanhempaa, tavoitteena kerätä roskat pois jalkakäytävien vieriltä, ei niin että niitä olis mitenkään erityisen paljon, oikeastaan niin vähän ettei niihin edes kiinnitä huomiota mutta hyvähän nekin on poimia pois. Kumihanskat käsiin ja roskikset kouraan ja sitten mennään... Kentsu on varma että löytää timanttisormuksen tai satasen setelin. Ei löydä, mutta löytää kaksikymppisen kuitenkin. Jannu loistaa kuin naantalin aurinko.

Lähdetään lauantai-asioille. Ruokakauppaan ja tilaamaan Ollipollille uudet silmälasit kouluvuotta varten. Näkö on muuttunut vuodessa sen verran että uudet lasit on hankittava. Vasta kolmannesta liikkeestä löytyy pokat jotka miellyttää miestä ja ne laitetaan tilaukseen.

Näistä ei löytynyt yhtäkään voittajaa ja nettilasit osoittautuivat muutenkin aika kalliiksi.


Viideltä on naapurin koiran hautajaiset. Luit oikein. Siellä me seistään ringissä, katsotaan muistovideo, kirjoitetaan muistokirjaan ja lopulta kuopataan tuhkat takapihalle. Jokainen laskee uurnalle multaa ja sanoo tärkeimmän muistonsa naapurin koirasta... onhan niitä, se kerta kun omistaja sai idean lähteä rullaluistelemaan ison kouluttamattoman koiran kanssa ja mä ajattelin että nyt lähti naapurinfrouvalta henki. Onneksi se landasi naama edellä meidän pihanurtsille ja koirakin saatiin kiinni.

Loppupäivän vietän pihalla grillaten. Ruuaksi on lehmän kylkeä ja nyhtöpossua. Niiten valmistamiseen menee jokunen tovi jos toinenkin ja siksi teen vähän isommat satsin.

Sunnuntai, elokuun 25.


Hetken mielijohteesta paistan aamiaiseksi kasan lettuja, koska meillä ei kuulemma ole koskaan mitään kivaa aamiaiseksi kun mä aina vaan teen töitä.

Aamiaisen jälkeen kannan kaikki koulutarvikkeet autotallista olohuoneen lattialle. Läjä on vaikuttava. Yhdessä me istutaan siinä lattialla ringissä nimitarrojen kanssa ja jaetaan tavaroita kolmeen reppuun. Kolme kansiota sulle, neljä toiselle, viisitoista liimapuikkoa, paperia, kyniä, vihkoja, viivottimet viimevuodelta, harppi, laskin... Urakkaan menee puolisentoista tuntia kun välillä pitää käydä metsästämässä edellisen vuoden saksia tai penaalia.

Iltapäivästä käydään pyöräretkellä meidän omassa metsässä. Polkuja pitkin ajomatkaa kertyy kymmenisen kilometriä ja vain yhden kerran yhdeltä menee hermot mun neuvomiseen. Se huutaa mulle pää punaisena, että eikö täällä saa ikinä ajaa rauhassa kun sä vaan valitat että pitää tehdä sitä tai tätä... Niin, äidit nyt vaan yrittää auttaa. Silloinkin kun olis hyvä olla ihan hiljaa vaan.


Me syödään samaa kuin edellisenäkin päivänä.

Maanantai, elokuun 26.


Samalla tavalla se kulkee aamusta kuten jokainen muukin päivä. Teen töitä aina aamuisin muitten vielä nukkuessa. Mun aamu alkaa usein jo ennen kuutta ja juoksevat asiat saa hoidettua kymmeneen mennessä. Jos ei ole asiakastapaamisia tai pakko mennä toimistolle loppu päivä hoituu kännykästä. Odotan koulujen alkua ja sitä että mulla on aikaa olla enemmän toimistolla. Sitku.

Ennen puoltapäivää tapaan suomalaisia naisia ja lapsia kässäkahveilla. Me kokoonnutaan aina maanantaisin kahvilaan tai näin kesällä jonnekin missä lapset viihtyy vähän paremmin. Nämä tapaamiset on mun viikon lempihetkiä, erilaisia, eri-ikäisiä naisia, yhdistävänä tekijänä rakkaus käsitöihin. Tai on meillä mukana niitäkin joille koulun käsityötunneista jäi niin vahva muisto ettei tulis mieleenkään tarttua puikkoihin, neulaan tai virkkuukoukkuun.

Olen luvannut että Kentsu saa toisen korviksen ennen koulujen alkamista. Me pysähdytään laittamaan pojan korvaan lävistys. Se kohauttaa kulmakarvojaan kun liikkeen nuori työntekijä kysyy haluaako se halata nallea silloin kun korva lävistetään, mä nauran salaa sen tyypin selän takana.

Skeittaaja.


Poikien kummisedällä on synttärit ja me viedään lahja perille ennen kuin tiputan yhden pojan karatetunnille ja ajan toisen skeittipuistoon skeittaamaan. Me ollaan taas oltu valtaosa päivästä liikenteessä ja kello lähentelee puolta seitsemää ennen kuin olen kotona keittelemässä kalakeittoa.

Tiistai, elokuun 27.


Kentsun oikomahoito alkaa aamuvarhaisella. Oikomalääkärillä menee puolisentoista tuntia heti aamusta ja lääkärin vastaanottosali on täynnä lapsia ja vanhempia tekemässä ihan tasan samaa kuin mekin, aloittamassa urakkaa jonka ensimmäiset päivät ovat kivuliaita ja kurjia. Mun oikealla puolella istuu sikhi-isä turbaani päässään ja toisella puolella korealainen äiti. Amerikka on monimuotoinen maa. Ihan samalla tavalla me kaikki kolme tehdään töitä odotellessa ja sivussa keskustellaan siitä mistä sen waterpikin saa halvimmalla. Lopputuloksena meillä kaikilla kolmella on lähetys tulossa Amazonista ennen iltayhdeksää, ehtii vielä saman päivän hammaspesulle.

Vähänkö jännää...


Lapset jää kotiin kun mä menen koululle vanhempainyhdistyksen hommiin. Me lajitellaan ja pussitetaan lomakepaketit jokaiselle perheelle. Täällä kouluvuosi alkaa aina samalla tavalla ja lomakesulkeiset on oleellinen osa tätä tapahtumaa. Muutama tunti vierähtää pakatessa, lajitellessa ja rupatellessa. Vaihdan kuulumisia toimiston väen ja oppilaanohjaajan kanssa.

Iltapäivällä valokuvaaja tulee ottamaan musta uudet valokuvat käyntikortteihin ja esitekuviin. Seison meidän takapihalla mustassa housupuvussa paahtavassa helteessä, poseeraan jakulla ja ilman, koiralla ja ilman. Olen helpottunut kun pääsen takaisin sisään ja ilmastointiin.

Kentsu on surkeana ja me katsotaan sen kanssa loppupäivä elokuvia. Laitan sille ruuaksi kanalientä ja kermaisen pirtelön. Me muut syödään taas niitä lauantain grillauksen jämiä.

Illalla silittelen ison pienen pojan uneen mun kainaloon samalla kun vastailen työmeileihin vielä sängystä.

Keskiviikko, elokuun 28. – tänään


Meidän pitää lähteä liikenteeseen vasta iltapäivästä, joten ehdin hoitelemaan töitä ja juoksevia asioita kotitoimistolta. Markkinointijutskat ja nettisivujen päivittäminen on sitku-osastolla. Sitku lapset on saatu kouluun.

Aamiaisella.


Juoksevien asioitten hoitamiseen menee paljon aikaa. Soitan vakuutusyhtiöön kysyäkseni hylätystä korvauspyynnöstä. Selviää ettei vakuutusyhtiötä ole koskaan edes laskutettu. Soitan palveluntarjoajalle ja pyydän heitä laskuttamaan vakuutusyhtiötä. Miks tää on aina tällaista säätämistä. Mietin että moni varmaan maksaa kiltisti näitä laskuja ilman että tarkistaa miksi se vakuutus ei maksanutkaan. Varaan Ollipollille ajan lääkärille. Se tarvitsee uuden reseptin migreenilääkkeille ja todistuksen siitä että lääkityksen tulee olla tarjolla myös koulussa. Tässä maassa rakastetaan lomakkeita ja kaavakkeita. Reseptin olis voinut uusia puhelimitsekin, mutta siihen paperiin pitää saada lääkärin kuittaus ja on helpompaa mennä vaan suosiolla lääkäriin. Neurologille saatiin aika vasta lokakuun loppupuolella ja mua vähän huolestuttaa kun nuorella miehellä on tällä hetkellä parikin päänsärkykohtausta viikossa. Triptaanit toimii hyvin, mutta silti. Saan ajan iltapäiväksi.

Kahdelta pitää olla ekassa terapiassa ja heti sen perään on kolmelta seuraava. Ennen sitä ehdin vielä hoitaa vahempainyhdistyksen asioita.

Taidetaan syödä sitä toissailtaista kalakeittoa.

Loppuviikko...


Torstai menee käytännössä kokonaan koululla vanhempainyhdistyksen hommissa ja kouluun tututumistouhuissa.

Perjantaina aamusta Tättiksellä on ravitsemusterapian ja sosiaalityön ajat kivennavalla ja siihen menee puolipäivää jo ihan siksi että ajomatkaa on tunti suuntaansa. Pitää lähteä ajoissa kun ne kuitenkin haluaa verikokeetkin.

Lauantain olen liikenteessä asiakkaitten kanssa käytännössä aamusta iltaan. Työpäivä tienpäällä siis. Ympyrä sulkeutuu. En tiedä olenko sunnuntaina töissä vai kotona, maanantai on pyhäpäivä ja tiistaina alkaa koulut.






keskiviikko 21. elokuuta 2019

mökillä maailmalla

"Konttorilla" täällä Deer Lakella



Päivästä tulee kuuma vaikka vielä on viileää. Mun toimistosta, tästä yläterassilta avautuu ihan mieletön maisema järvelle ja vastapäätä kohoaviin kukkuloihin, veden liplatus säestää näppäimistön naputusta ja naapurin vene kolisee laituria vasten. Pieni mies istuu mun kännykän kanssa ja katselee vanhoja valokuvia, yllättävän hyvin ne on pärjänneet, nyt jo kolmatta päivää ilman padejään ja pelaamista. Netti toimii täällä niin hitaasti että se on varattu aikuisten työskentelyyn, ei lasten pelaamiseen ja toisaalta onhan täällä tekemistä muutenkin.

Yläterassi ja alaterassi ja laituri.


Kesämökkeilyä pidetään suomalaisena tai siis pohjoismaisena juttuna ja aika ainutlaatuisena maailmassa. Itsekin luulin ettei muualla ole kesämökkejä ja mökkikulttuuria. Luulin väärin. Täällähän mekin nyt ollaan, itäisessä Washingtonissa, järven rannalla – ystävien kesämökillä. Täällä on kesämökki kesämökin vieressä ja näitä tämänkaltaisia järviä on täällä paljon. Järven toisessa päässä on leirintäalue ja uimaranta. Yhdysvalloissa on yli 9 miljoonaa kesämökkiä ja loma-asuntoa. Paljon vähemmän toki kuin Suomessa missä jokaisella tuntuu olevan se oma mökki, tai melkein sillä Suomessa on reilut 500.000 loma-asuntoa. Mökkeilykulttuuri ei siis sellaisenaan olekaan ihan niin ainutlaatuinen kuin minä sitä pidetään. Omassa ystäväpiirissä kesämökkejä on paljon, vuoristossa, järvien rannoilla ja merenrannassa. Yhdenkään omistaja ei ole suomalainen. Yhteistä mökeille on että niillä vietetään lomat ja viikonloput, niitä lainaillaan ystäville ja kaverit kutsutaan kylään. Kuulostaako tutulta?

Viikonloppuna poikien kummivanhempien mökillä Ronaldissa. Se on vuoristomökki.


Tämä mökki jolla me nyt ollaan on ollut tässä perheessä jo pitkään. Isoäidin jokainen aviomies on rakentanut oman lisäsiipensä kuin korostaakseen omaa omistusoikeuttaan, ei niinkään mökkiin vaan siihen isoäitiin. Lopputuloksena on mielenkiintoinen yhdistelmä huoneita ja käytäviä, terasseja siellä ja täällä. Ainut mikä pysyy lävitse talon on 60-luvun tyyli huikean värisine pitkänukkaisine kokolattiamattoineen ja marmorijäljitelmä kylppäreineen, niin karmaisevia yhdistelmiä että ne ovat jo kiistattoman upeita, paitsi silloin kun allekirjoittanut irroittelee koiran ripulikakkaa kokolattiamaton pitkistä karvoista aamupuhteenaan. Silloin olisin kiitollinen lyhyemmästä nukasta tai vaikka vinyylilattiasta.

Niin kauhea että se on jo aivan järjettömän hieno.


Kahvi jäähtyy pressopannussa ja käyn keittämässä tuoreen pannullisen aamiaisen seuraksi. Pian meillä on taas kolme lasta järvessä. Saatan napata kirjan kainaloon ja lampsia itsekin aurinkoiselle laiturille. Polkuveneestä hyppääminen on niistä ehkä parasta ikinä ja toiseksi parhainta on se loputon ilmapatjalla seisomaan nouseminen ja veteen kaatuminen. Muistan elävästi miten hauskaa se oli lapsena ja onhan se aika kivaa edelleen, siis se ilmapatjailu kun ei meillä lapsena mitään polkuveneitä ollut. Iltapäivään mennessä järvenselkä täyttyy uimareista, suppailijoista, veneistä, vesihiihtäjistä ja vesiskoottereista. Muistelen että niistä oli joskus aikanaan puhetta Suomessa, Suomi on hiljainen maa, täällä kaikki on enemmän tai vähemmän äänekästä, tiskikoneesta alkaen.

Poluveneestä järveen.


Mökkeily on rentouttavaa. En muistanutkaan miten hyvltä se tuntuu kun kännykkä ei toimi ja netti on niin hidas että ehtii hörppimään monta kulausta kahvia sivun latautuessa. Ei ole kiire mihinkään ja aika kuluu aamiaisesta lounaaseen, lounaasta iltapäivä oluseen ja lopulta iltaruokaan. Aamulla aloitetaan alusta. Lapset kysyy multa että saadaanhan me tulla tänne takaisin, toivon että saadaan. Minäkin tulisin mielelläni.



perjantai 16. elokuuta 2019

mitä yhdestä murtumasta


Suomessa on syksy on alkanut koulujen myötä. Sosiaalisessa mediassa oli yhtenä aamuna kymmeniä ellei satoja ihania kuvia ensimmäisestä kouluaamusta, reppuselkäisistä tyypeistä jotka oli matkalla takaisin kouluun. Toisaalla hehkutettiin syksyn tuntua ilmassa, sienisatoa ja villasukkia. Me lähdetään huomenna kesälomalle, onhan kesää jäljellä vielä muutama viikko ja ihan oikeasti syksy alkaa tuntua ilmassa vasta syyskuun loppupuolella. Yhdysvalloissa koulujen alkamisajankohta on ensin osavaltiokohtainen ja sitten sitä vielä säädetään vähän kuntien ja koulupiirien välillä. Monessa osavaltiossa koulut ovat jo alkaneet. Meidän lapset aloittaa koulun syyskuun 3. Melkein kuukautta myöhemmin kuin Suomessa. Toisaalta täällä viimeinen koulupäiväkin oli vasta kesäkuun jälkimmäisellä puoliskolla.

Tämä viikko meni skeittileirillä. Kuulemma aivan parasta!


Näitä viimeisiä viikkoja ennen koulunalkua värittää lähes jokaisessa perheessä samat asiat. Päivät täyttyvät hammaslääkäreistä, silmälääkäreistä, urheilulääkärintarkastuksista, oikomahoidosta ja yhdestä sun toisesta tapaamisesta mikä on hyvä saada pois päiväjärjestyksestä ennen kuin koulut alkaa. Osahan näistä on toki kouluvuoden läpi jatkuvia, kuten se oikomatyyppi, mutta ettei niitä nyt ihan heti tarttis kiikuttaa mihinkään kesken koulupäivän. Meillä tähän listaan kuuluu lisäksi erilaiset evaluaatiot ja psykiatrit. Kun kolme lasta käytetään jokainen edellämainituissa yhdessä tai erikseen alkaa kalenteri näyttämään siltä että rohkeampaakin hirvittää. Loppuviikosta oikomalääkäri kysäisi että tuutteko huomennakin... niin, olihan se vasta viikon kolmas aika. Pelkästään tällä viikolla mun kalenterissa oli kahdeksan, siis K-A-H-D-E-K-S-A-N lääkäriaikaa lapsille, yksikään niistä ei ollut akuuttiaika, se akuuttiaika oli se yhdeksäs kun Kentsu kaatui skeittileirillä ja sai hiusmurtuman ranteeseensa. Siinä seassa tehdään vielä töitä, hoidetaan vanhempainyhdistyksen hallituksen juttuja, ajellaan leireille ja leireiltä ja ostellaan koulutarvikkeita.

Stevie Wonder on ollut silmälääkärissä.


Vienosti me alakoulun vanhempainyhdistyksen hallituksessa yritettiin keväällä ehdottaa rehtorille että mitä jos koulu tilais koulutarvikkeet ja vanhemmat vaan maksais. Ajatus ei ottanut tulta alleen ja niinpä mä olen taas kerran tilaillut vihkoja, kansioita, paperia, kyniä, kumeja, valkotaulukyniä, harppeja, tusseja, värikyniä, välilehtiä sun muuta mukavaa. Autotallista kävin hakemassa pari kansiota ja viivottimetkin näytti ihan käyttökelpoisilta. Yhdeltä hyllyltä löysin edellisen vuoden jättitilauksen lyijärinjämät, lapset kun ei edes käytä niitä perinteisiä lyijäreitä vaan haluavat lyijytäytekyniä. Yläkoululaisen listaa väritti lisäksi funktiolaskin. Ilokseni huomasin ettei ne enää maksa ihan järjettömiä vaan koulun haluaman laskimen olis saanut reilulla kympillä, siitä limenvärisestä erikoismallista piti maksaa vajaat kolmekymppiä, kun eihän KUKAAN voi mustaa tai harmaata laskinta käyttää. Lisäksi kouluun kannetaan jokaisen oppilaan toimesta kopiopaperia, liimaa, nenäliinoja, käsidesiä ja vähän lisää valkotaulukyniä.

Raudoilla vai ilman? Tää edelleen ilman, sen veli on sit ihan toinen stoori. 


Meidän Fredde täyttää sunnuntaina puolivuosisataa – sori Fredde, paljastin.  Me lähdetään pakoon korpeen, siis sellaiseen korpeen että mulla on epäilys siitä ettei siellä kännykkäkään toimi – sori lasten kummisetä, se nyt ei vaan toimi metsässä vaikka sä sen verkon toimintaa edistätkin työksesi. Mun on myönnettävä että mä vähän jopa odotan sitä ettei puhelin ehkä toimi, että mä ihan oikeesti joudun lukemaan sähköpostit koneelta muutamaan otteeseen päivässä ja luottamaan siihen että tuuraaja osaa hoitaa mahdolliset rypyt asiakkaitten elämässä muutaman päivän. Eihän me olla siis edes poissa kuin muutaman päivän, mutta kun mä en ole ollut tavoittamattomissa sen jälkeen kun aloitin tämän työn kohta kolme vuotta sitten. Odotan aamiaista aurinkoisella kuistilla, lasten loputonta uimista järvessä mökin rannassa yhdessä Martan kanssa, kanootti- ja veneretkiä, lettuja ja sitä että mulla on aikaa lukea ja neuloa tai olla tekemättä yhtään mitään. Kuulostaa oikeesti aika mahtavalta.

Ei nyt yks pikkuinen murtuma skeittaamista haittaa...


Torstaina iltapäivällä palataan tähän samaan sirkukseen joka täyttyy taas oikomalääkäreistä, kouluuntutustumisista, hallituksen kokouksista, asiakastapaamisista, erityisopetussuunnitelmapalavereista ja kaikesta siitä mitä elämään kuuluu elokuun loppupuolella, siihen loppuhuipennukseen joka päättyy hiljaiseen kotiin ja päivään toimistolla tiistaina syyskuun neljäs. Perinne on ollut että sinä aamuna kun koulut alkavat, me äidit tavataan shampanjabrunssin merkeissä.

perjantai 9. elokuuta 2019

242 mailia - 388 kilometriä - kotiin




Käytiin hakemassa lapsi kesäleiriltä. Ajettiin leirikeskukseen, käytiin lounaalla ja palattiin kotiin. Sellainen käypä amerikkalainen päiväreissu. Olis se tullut sieltä bussillakin, mutta haluttiin nähdä minkälaisessa paikassa se viikkonsa oikein vietti. Kun oltiin vikassa risteyksessä navi sanoi että viiden kilometrin matkaan menisi parikymmentä minuuttia, mietittiin miten ihmeessä... ajettuamme tovi vastakynnettyä peltoa muistuttavaa hiekkatietä, ei ihmetelty enää. Oltiin sen sijaan aika tyytyväisiä että meidän kalustolla voi kurvata tarvittaessa vaikka pystymetsään. Ei olis ollut pikkubemarilla mitään asiaa sille tielle. Siellä se oli viikon. Tiettömän tien päässä.

Leirikeskuksen pihalla meitä juoksi vastaan hyväntuulinen kultainen noutaja. Myöhemmin selvis että koiran nimi oli Amber ja se oli leirin ESA – emotional support animal – kiitos siitä että Tättiksellä meni niin hyvin kuulunee ainakin osaksi Amberille sillä kun vastaan tuli ensimmäinen ohjaaja, se totes että tyttö lienee siellä missä koirakin.



Mun ensimmäinen kysymys lapselle oli sellainen kaiken kattava, en kysynyt pesikö se hampaat tai kävikö suihkussa. Myöhemmin selvisi että hampaat oli pesty kerran ja suihkussa se ei käynyt kertaakaan. Onneksi oli kuitenkin uinut päivittäin ja saanut iilimadon varpaaseen, kokemus sekin. Kysyin että haluaako se tulla leirille uudestaan ensi kesänä... Ajattelin että jos se sanoo et ehkä, on leirillä ollut osin ihan kivaa. Jos vastaus taas on ei, oli viikko ihan kamala ja lapsi odotti maanantaista eteenpäin pääsevänsä kotiin. Vastaus oli kuitenkin huudahtaen ilmoille kajautettu KYLLÄ. Ilmeisesti oli ihan hyvä viikko.

Alakoulusta yläkouluun siirtyminen on iso askel. Ei vähiten siksi, että isosta tulee taas pieni, että siitä joka kaiken osaa ja tietää, tulee yhtäkkiä vanhempien tovereitten silmissä pikkulapsi, että niitten isompien jutut on sille pienimmälle aika huikeita. Sellaista on kasvaminen. Alakoulun isona on edelleen aika pieni, yläkoulun pikkuisena altistuu isompien jutuille seksistä, huumeista ja alkoholista. Vanhempana olen kiitollinen siitä että meidän iso-pieni edelleen puhuu, kertoo siitä nelitoistavuotiaasta jolla on juttujen perusteella laajempi elämänkokemus kuin lapsen viisikymppisellä äidillä. Sama tyttö oli kutsunut minun lastani nartuksi. Tervetuloa yläkouluun. 

Kotona se ei enää jaksa. Se itkee, raivoaa ja huutaa. Purkaa kuitenkin laukkunsa pyykkikoneeseen. Lasken sille kylpyveden. Mietin miten monta saippuaa sinne pitää sekoittaa että saan sen kuurattua puhtaaksi. Lapsi jää kylpyyn kyyneleet poskillaan, koska veljet, kamalat veljet... minä ajattelen että koska väsymys ja koska se selviytyi yläkoululeirillä ihan kokonaisen viikon – kaikkien niitten isojen lasten kanssa. Meidän pikkuinen joka ei enää ole niin kovin pieni.



sunnuntai 4. elokuuta 2019

kuukauden kymmenen - elokuu


Mietteitä elokuun ensimmäisinä päivinä. Miltä tuleva kuukausi näyttää, mitä mietin? Kysymykset olen napannut Sadulta ja lopussa on linkki heinäkuun kymmeneen.

Aika salaisella rannalla. Täällä luonnonvedet ovat keskimäärin puhtaita ja niissä uidaan paljon. 


Kuukauden ensimmäisen aamun ensimmäinen ajatus:

Elokuun eka... pakko saada uutiskirje ulos ennen kuin teen mitään muuta. Markkinaraportti, toisen kvartaalin tilanteesta, palkinto jonka pokkasin ja sit jotakin vähän yleisesti mielenkiintoisempaa. Onneks kaks ekaa on valmiina ja kolmas pitää vaan keksiä. Ehkä sen jälkeen ehditään lasten kanssa uimaan. 



Tämän kirjan aion lukea:

Yllätin itseni heinäkuussa ja luin kaksi ihan oikeeta kirjaa, Tara Westoverin “Educated” (Opintiellä) ja Cece Bellin “El Deafo”. Näistä kahdesta loistavasta lukukokemuksesta innostuneena aloitin elokuun ensimmäisen kunniaksi uuden kirjan Delia Owensin ”Where the Crawdads Sing” ja olen pahasti koukussa taas kerran. 

Ihania kirjoja jokainen. 


Työasia, jonka aion saada valmiiksi:

Mun työ ei taida koskaan valmistua. Pari kauppaa pitäis saada kasaan ja löytää asiakkaille sopivat kodit. Mun työreviiri on laaja, se kulkee miljoonakaupungin pohjoisesta rajasta etelään ja idästä länteen, tuhansia neliökilometrejä ja tunteja auton ratissa. Ehkä jollakin tapaa alueen laajuutta kuvaa se että auton mittariin kertyy vuodessa reilut 32.000 kilometriä vaikka työskentelen taajama-alueella.

Työasia, jonka tiedän roikkuvan puolivalmiina vielä tämän kuukauden jälkeenkin:

No ne nettisivut. Elokuun lopussa valokuvaaja saa ottaa uudet kuvat musta, ne jos sais alkuun päivitettyä kaikkialle niin oltais jo vähän pidemmällä. Työ on sellainen ikuinen keskeneräisyyksien kierre, etenkin tälläinen mun työn kaltainen projektityö. Yksi asiakas saa kotinsa ja toisen kanssa lähdetään etsimään sitä unelmien kotia, oli se sitten ensiasunto, perhekoti tai unelmien luksuskoti trendikkäässä naapurustossa. 

Mutta ajatelkaa miten ihanaa olis jos pyykinpesu vois valmistua? Onko mikään turhauttavampaa kuin se että kolme minuuttia pyykinpesun jälkeen pyykkikorissa on taas likaisia vaatteita...

Mun kampaajan työtuoli aamulla... samanlaista hommaa toisenlaisessa mittakaavassa.

Lausahdus, josta saan juuri nyt energiaa arkeeni:

En mä edelleenkään näitä lausahduksia... jotenkin mietelauseihmiset on mun mielessä niitä tyyppejä jotka kirjailee autonsa erilaisilla tarroilla, tyyliin ”make love not war”. Mä oon nyt kaksi päivää yrittänyt saada teille kuvaa sellaisesta autosta, ei osunut kohdalle... 

Ruoka, jota aion kokeilla:

Ruoka. Ainakin kerran viikossa mietin miksi ihmisen, etenkin lasten, pitää syödä ihan jokainen päivä. Olis vaan niin paljon kätevämpää jos ruokaa vois laittaa vaan silloin kun on keittiöinspis. Keittäminen ispiroi enemmän syksyllä ja kesäisin tulee lähinnä heitettyä jotakin grilliin ja tehtyä salaatti sen kaveriksi. Ne viimekuiset kukkakaaliwingsit on muuten meidän perheen uusi suosikki.

Mikään ei voita itsepoimituista mustikoista leivottua mustikkapiirakkaa. 


Tässä kuussa tapahtuvista asioista eniten olen laittanut aikaa tämän suunnitteluun ja nyt se viimein toteutuu:

Olen vuosia suunnitellut mitä mä teen sitten kun lapsia ei enää tarvitse herkeämättä vahtia uima-altaalla ja rannalla. Nyt kun se viimein toteutuu huomaankin kaikesta haaveilusta huolimatta olevani asian kanssa vähän hukassa.

Uimakoe altaalla. Uimakokeen läpäisseet saavat olla altaassa ilman aikuista.


Asia, joka tuntuu ristiriitaisimmalta:

No just toi tossa yllä, ettei jotenkin osaakaan ottaa sitä omaa aikaa ja tilaa kun se yhtäkkiä on saatavilla.

Mustikassa lasten kanssa.


Yksi tavoite, joka on mahdollista saavuttaa:

Lapset kouluun syyskuuksi! Se on mahdollinen ja melko todennäköinenkin – sellainen kepeä – elokuun tavoite. Siihen liittyy taas kerran se jokavuotinen vihko-lyijykynä-kansio-välilehti-kopiopaperi ostoskierros, täällä kun jokainen ostaa omansa. Siellä mä seison pian taas kaupassa kaikkien muitten vanhempien kanssa miettimässä minkälaista kansiota se opettaja nyt tarkoittikaan ja pitääkö niissä vihkoissa olla minkälaiset viivoitukset ja kun merkin A liimaa ei ole niin käviskö merkki B ehkä kuitenkin?



Minkä asian haluaisin lasteni muistavan tästä kuukaudesta:

Mustikanpoiminta meni heinäkuulle, mutta sadonkorjuu maalla tulee vastaan kuun puolivälissä. Isot leikkuupuimurit on meidän kaupunkilaislapsille uusi kokemus. Mutta ennen kaikkea haluan että ne muistaa kesän ja likaiset varpaat ja uimaretket. Sen miten mustikanpoiminnan jälkeen pulahdettiin hyiseen jokeen tai kuinka kavereitten kanssa hengattiin järvellä ja uima-altaalla.

Tättis lähtee huomenna viikon leirille. Toivon että leirikokemus on yhtä antoisa kuin edellisetkin, että se antaa itsevarmuutta ja työkaluja lähteä yläkoulun erilaiseen maailmaan syyskuussa. Muistan vielä itse sen kipuilun kahden maailman välillä, kuinka alakoulu tuntui pieneltä ja yläkoulu odotti yhtäaikaa kiehtovana ja pelottavana.


Hyisessä joessa vilvoittelemassa mustikkaretken jälkeen.


perjantai 2. elokuuta 2019

uusi aika

Altaalla kirjan kanssa.



On huikeeta miten syyllinen olo ihmisellä voi olla siitä että lukee kirjaa uima-altaalla. Että koko sen ajan siinä aurinkotuolissa miettii, miten mun pitäis itsekin olla tuolla vedessä, leikkimässä lasten kanssa – olenhan mä niitten äiti, ja kaikki oikeesti hyvät äidit varmasti leikkii... Kuin hetkessä omalle itselle olisi jotakin perustavanlaatuisesti väärää. Omassa pienessä päässä pyörii ajatus siitä että muut vanhemmat varmasti tuijottaa salaa paheksuen, että ne ajattelee että olen huono äiti – itsekäs. Tosiasiassa kukaan ei katsahdakaan mun suuntaan, viereisissä tuoleissa kaksi äitiä juttelee keskenään. Altaassa olijat keskittyvät lapsiinsa, minä olin se äiti vielä muutama viikko sitten, silloin korkeintaan vähän kadehdin niitä kirjaäitejä.

Jos olisin tehnyt töitä, puhunut työpuhelua tai vastaillut sähköposteihin olisin ihan sujuvasti vetäytynyt sivummalle ja sihissyt hampaitten välistä ettei mua saa häiritä, mutta hetkessä uima-altaalla oli jotakin niin hedonistista, että koin syyllisyyttä. Syyllisyyttä mistä? Siitä että mun kolme uimataitoista lasta on läpäisseet hengenpelastajien uimakokeen ja saavat olla altaassa ilman aikuista? Syyllisyyttä siitä ettei ne tarvitse mua enää vuorokauden ympäri? Syyllisyyttä siitä että voin ottaa hetken aikaa itselleni ilman että teen mitää tuottavaa. Järki sanoo ettei tarvitse, mutta jossakin syvällä sisimmässä on se pieni ääni, se ikuinen suorittaja, se joka kuiskuttelee että oikeesti mun pitäis ainakin tehdä jotakin järkevää – ikäänkuin kirjan lukeminen olis jotenkin huono valinta aurinkoisena iltapäivänä.

Järvellä viime viikolla.


Tämä on ensimmäinen kesä kun kaikki kolme osaa uida. Ne osaa uida riittävän hyvin että uskallan luottaa niihin rannan ja uima-altaan hengenpelastajiin, että uskon niitten pysyvän hengissä ilman että loputtomasti seuraan niitä katseellani laskien kolmeen, yksi pää, toinen pää, kolmas pää... Uima-allas on ollut sellainen viimeinen, tiiviisti varhaislapsuuteen sitova lenkki. Paikka jossa tarvitaan mun herkeämätöntä läsnäoloa, sanoohan säännötkin että jos lapsi ei läpäise uimakoetta tulee aikuisen olla altaassa lapsen kanssa. Uimarannalla kun matalaksi rajatulla alueella on voinut olla ilman aikuista - aina. Kirjaa en toki sielläkään ole tohtinut lukea, mutta neulonut olen ja kahvitellut ystävien kanssa, ja perustanut laiturille toimiston läppärin kanssa.

Laitan kuvan itsestäni kirjan kanssa someen ja saan kommentteja uudesta elämänvaiheestani. Äideiltä jotka ovat edelleen vasta matkalla tähän hetkeen, niiltä jotka katsovat kuvaa haaveillen tulevista vuosista ja niiden mukanaan tuomasta vapaudesta. Saan kommentteja äideiltä jotka ovat nauttineet tästä ylellisyydestä jo jonkin aikaa, he toivottavat tervetulleeksi tähän uuteen maailmaan. On vähän pelottavaakin ettei ne enää tarvitse mua koko ajan. Haparoiden opettelen ottamaan tilaa itselleni, heittäytymään aurinkotuoliin tai sohvalle lukemaan kirjaa sen sijaan että olisin aina joko saatavilla tai töissä. Tasapainoilen, harjoittelen. Opettelen olemaan minä itse, yhdentoista vuoden tauon jälkeen.

Hyppään altaaseen siinä vaiheessa kun paahde käy liian kuumaksi. Lauma ryntää mun kimppuun kuin pienet apinat. – Heitä mut ilmaan! Saanko sukeltaa sun jalkojen välistä?!!! Katso äiti kun sukellan! Äiti katso!!!! Katsothan? Leikin hetken vedessä ja palaan takaisin tuoliin. Tuttu uimaopettaja käy kysymässä eikö olekin kivaa että ne saada viimeinkin olla altaassa keskenään, myönnän ja yritän nyökytellä iloisesti. Vähän väkisin hautaan itseni takaisin kirjaan. Kun uima-aika loppuu kysyn oliko niillä kivaa, vastaus on että ihan parasta. Me syödään nurmikolla yhdessä lounasta, ne kysyy koska tullaan taas uimaan.

Läheisessä joessa alkuviikosta.


torstai 25. heinäkuuta 2019

voiko pikkulapsivuosista selviytyä eksymättä?





Miten selvitä vuosista pikkulasten kanssa? Tää on varmaan yksi niistä lapsiperheitten ikuisuuskysymyksistä. Miten toiset selviää ja toiset ei, pitääkö edes selvitä vai saako nostaa kädet pystyyn, sanoa että kasvettiin erilleen ja jatkaa matkaa? Tää on hyvä kysymys ja olen itsekin sitä joskus pohtinut ja samalla tullut päätelmään etten ole pätevä henkilö puhumaan aiheesta, samoista syistä kuin sinäkin Annuska sen sanot, minä olen vain oman parisuhteeni ekspertti ja se oma polku on ehkä erilainen kuin monella muulla. Mun kokemus parisuhteesta on laihanlainen, parisuhteita on ollut kaksi, se ensimmäinen ja nyt tämä. Vain tämän ihmisen kanssa olen jakanut kodin ja elämän, mitä mä siis mistään tiedän, ehkä olen harhautettu ja jäänyt paitsi jostakin suuresta, ymmärtämättä että ruoho on vihreämpää toisaalla ja elämä helpompaa... tuskin kuitenkaan.

Me ollaan oltu yhdessä reilu neljännesvuosisata, 26-vuotta, naimisissa jo päälle 20-vuotta. Lapsi tai lapsia meillä on ollut vasta 11-kesää. Me oltiin ensin tiiviisti me kaksi, pariskunta. Opittiin elämään yhdessä, rakastamaan, riitelemään ja sopimaan – olemaan me kaksi. Opittiin asumaan maailmalla, ja maailma nivoi meidät yhteen tiiviimmin kuin mikään muu. Joku joskus sanoi että näin se on, maailmalle lähteminen joko sitouttaa tiiviimmin yhteen tai erottaa. Olen nähnyt kumpaakin. Olen nähnyt turhan monta perhettä joissa äiti pakkaa laukkunsa ja lapset, palaa koriin ja mies jää. Avioeropaperit lähetetään postissa perässä. Elämä kotiäitinä tai puolisona uudessa maassa ei ole helppoa. Se on kaukana siitä mielikuvien ikuisesta lomasta. Olen nähnyt lukemattomia perheitä jotka selviävät, pärjäävät ja jäävät tai palaavat Suomeen yhdessä – perheenä – taas yhtä kokemusta rikkaampana. Me opittiin paljon elämästä ja toisistamme ennen kuin lisättiin yhtälöön ensin yksi ja sitten kaksi lasta lisää. Ehkä siksi me ollaan edelleen tässä.

Kuvissa kaikki on kauniinpaa - tämä on se päivä joka päättyi siihen että rikoin yhden astiaston suutuspäissäni ja Fredde kysyi puolitosissaan että voisko ne antaa adoptoitavaksi. Yksi meidän parisuhteen suurimmista riidoista. 


Meillä on kolme lasta. Meillä ei ole vaan kolmea lasta, meillä on kolme erityistarpeista lasta. Ehkä joku muu olis luovuttanut, lähtenyt kävelemään. Ehkä mekin oltais luovutettu jos oltais oltu toisin tai toisaalla.  Kyllä meilläkin on varmasti kummankin tehnyt mieli päästää irti ja luovuttaa, montakin kertaa. Jotenkin me aina vaan ajateltiin että sen tunnelin päässä on valo, että me tullaan vielä siihen kohtaan kun meitä ei enää tarvita 24/7/365, kun elämä ei ole enää pelkkiä kuvakortteja ja terapiaa. Meni vuosia ennen kuin siihen tultiin, mutta nyt me ollaan siellä. Katson taaksepäin, pudistelen päätäni, joskus naurahdan jollekin ettei mulla ole kauheesti muistoja poikien ensimmäisistä vuosista. Se ei ole vitsi, ei mulla ole, silloin keskityttiin selviytymään ei luomaan muistoja. Muistot löytyy valokuvista ja vanhoista some postauksista joita katson kuin vieraan ihmisen muistoja, miettien että tollaista meillä oli.

Meillä on taas me kaksi.

Mä sanoisin että meillä vastaus siihen että miten on se että meillä olis se pohjaton luottamus ja puheyhteys silloinkin kun kuultava ei aina ollut kaunista, että toinen ymmärsi silloinkin kun istuin pihalla autossa dokaamassa kun pää meinas haljeta ja auto oli ainoa paikka mihin lasten tarve ei kuulunut, se minne pääsin lukkojen taakse viinipullo kädessä ja nenäliinapaketti toisessa kuivaamaan väsymyksen ja turhautumisen kyyneleet. Ei siellä autossa vietetty vaan yhtä iltaa, aika monta kertaa mä siellä olin ja Fredde koputti ikkunaa ja kysyi oonko ihan ookoo, mun nyökätessä kyynelten keskeltä.



Meidän pikkulapsivuodet eivät olleet seesteisiä. Ne ei olleet kaunista katsottavaa. Aika ei ole kullannut muistoja enkä muista kaivaten pieniä palleroisia käsiä ja jalkoja. Ne vuodet olivat selviytymistä, vähän kuin eksyisi syvään metsään ilman karttaa ja kompassia, ja päättäisi selvitä hengissä syöden marjoja ja puunlehtiä. Yöt palellen itse kyhätyssä majassa, likaisena, vaatteet riekaleina mutta silmissä silti elämän palo – periksi ei anneta. Lopulta löydät tiesi ulos metsästä, me löydettiin. Minä rakastan näitä pitkiä päivettyneitä koipia ja mullan likaamia varpaita, rakastan niitten pieruhuumoria ja yhdessä tehtyjä pyöräretkiä. Näitä minä rakastan.

Pitkiä jalkoja, huonoa huumoria.


Miten meidän parisuhde selvisi? Sillä että meillä oli luja pohja. Että me kumpikin tiedettiin että joskus se helpottaisi, että jossakin kaukana odottaisi taas se aika kun voisi hengittää. Ei me aina puhuttu, joskus oltiin vaan hiljaa ja toisinaan huudettiin ja kovaa. Riideltiin ja tempoiltiin. Koskaan ei kuitenkaan ajateltu luovuttaa. Puhuttiin kyllä siitä että vuokrattaisiin asunto jossa toinen meistä sais välillä hengähtää, näin jälkikäteen mietin että olis varmaan pitänyt uskaltaa ja tehdä juuri niin. Elämän punaisena lankana oli tulevaisuus eikä ero tullut koskaan oikeasti mieleenkään. Onneksi ei tullut.

Joku Sinkkonen tai Keltikangas-Järvinen, ehkä se oli joku Väestöliiton erhespessu sanoi ettei pikkulapsiaikana pitäis saada erota, ettei silloin kukaan kykene tekemään järjellisiä päätöksiä. Olen taipuvainen ajattelemaan juuri näin, mutta eihän se päde kaikkeen eikä kaikkiin. Se toimi meille ja meillä. Olisi kaduttanut nyt, jos olis päästänyt irti eikä roikkunut siinä elämänlangassa siellä synkässä metsässä, eksyksissä ja kaukana maailmasta. Minä rakastan tuota ihmistä, rakastan vahvasti ja syvästi.

Tuntemattoman ohikulkijan ottama kuva syyskuussa 2011. Aurinko paistoi mutta elämä oli raskasta. 


Raskainta oli se että olin niin kiinni lapsissa. Fredde oli kiinni työssä koska jonkun oli tuotava leipä pöytään. Me elettiin ihan erilaisissa maailmoissa kun mun päivät täytti lapset ja niitten haasteet, Fredden haasteet olivat mulle vierasta kieltä, oli helppoa ajatella että se pääsi helpommalla – epäreilua ajatella niin. Fredde ei koskaan ajatellut että mun elämä olis helppoa mutta minä kadehdin hetkittäin sitä että toisella oli ihan oikea elämä.

Tänä päivänä me ollaan kumpikin töissä. Taloudellisestikin tasapainossa. Meidän keskustelut eivät enää kulje toistensa ohitse yhden puhuessa työstä ja työelämästä, toisen vastatessa vaippasodalla, ihottumalla ja puheterapeutin viimeisimmällä. Me puhutaan taas samaa kieltä, sparrataan toisiamme, kohdataan. Ehkä enemmän kuin koskaan.

Kannatti selviytyä.