sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Karhuherra Paddington



Seison meidän kuistilla kesäkuisessa auringonpaisteessa juttelemassa ystävän kanssa, Martta pyörii jaloissa, käy vähän haistelemassa puutarhan puolella ja palaa takaisin. En kiinnitä siihen mitään huomiota kun ei se kuitenkaan mihinkään lähde. Havahdun juttelun tuoksinassa kuitenkin siihen että koira murisee, matalaa syvältä rinnasta kumpuavaa murinaa. Martta ei koskaan murise, paitsi nyt. Käännän pään selvittääkseni mikä saa aikaan näin poikkeavan käytösmallin koirassa ja seuraavaksi sanon ystävälle rauhallisesti että nyt olis varmaan hyvä mennä sisään kuiskaten samalla Martalle että tule sinäkin.

Puutarhan toisella puolen, vähän turhan lähellä meitä löntystelee valtava uroskarhu. Painoa tyypillä on pikaisella arvioinnilla varmasti ainakin kolmisensataa kiloa. Ei se meistä ole kiinnostunut, murisevaa koiraa se vilkaisi mutta jatkoi matkaansa kävellen nurmikentän ylitse talojen taakse. On maanantai ja roskapäivä, karhujen paras pikaruokapäivä jätesäiliöiden odottaessa kujalla rivissä hakijaansa, tai nälkäistä karhuherraa. Ystävä ei ole koskaan nähnyt karhua muualla kuin eläintarhassa ja järkytys on melkoinen. Asukasyhdistyksen sivuilla muistutetaan taas kerran että jäteastiat pitäisi tähän aikaan vuodesta pitää autotallissa. Meillä on karhuroskikset, siis sellaiset erityisen tukevat joissa on lukko ja siksi ne ovat talojen välissä myös kesäaikaan.

Tääkin on tällainen pikkutyyppi, lapsi vasta. 


Viimeisten kahden viikon aikana olen törmännyt karhuun miltei päivittäin ja muistanut taas että näin alkukesästä on hyvä vähän vilkuilla ympärilleen ennen kuin astuu kadulle, kävelee autolle tai roskikselle ja metsän polulla kannattaa pysyä äänessä, jutella Martalle niin ettei metsän asukkaille jää epäselväksi että me ollaan tulossa niitä kohti. Kahdesti karhu on nyt tullut vastaan laskiessani koiran iltapissalle. Perjantaina Fredde oli törmännyt nuoreen karhuun istuessaan meidän pihalla karhun kurkatessa aidan ylitse. Samaan aikaan meidän yhdeksänvuotias pikkumies oli kävelemässä koulun karnevaaleista kotiin – yksin.

Aamuyöllä Fredde nykäisee mua yöpaidan hihasta. Karhu. Talojen välissä yrittämässä murtautua niihin meidän karhuroskiksiin. Me katsotaan ikkunasta miten koosta päätellen vuoden ikäinen pentu hyppii kaadettujen roskisten päällä, yrittää kynsiä niitä auki ja lopulta nostaa kompostilaatikon ilmaan ja heittää sen maahan kiukuspäissään. Fredde avaa ikkunan ja kysyy tyypiltä että mitä se oikein kuvittelee tekevänsä, karhu katsoo takaisin korvat höröllään, tuhahtelee ja kiipeää talojen väliselle aidalle luoden meihin vielä viimeisen katseen ennen kuin se jatkaa matkaansa seuraavien talojen väliin. Me kuunnellaan kesäyössä miten vähän kauempana naapurin roskikset kaadetaan ja toivotaan että niillä on karhuroskikset niilläkin, muuten teinikarhu saa haluamansa.

Amerikan mustakarhu ei ole mitenkään erityisen vaarallinen. Ei sitä nyt taputtelemaan kannata mennä, onhan se kuitenkin aika kookas peto ja sen verran nopea ettei sitä kannata juosten yrittää paeta. Luonteeltaan tämä tyyppi ei kuitenkaan ole agressiivinen ja mieluumin väistää ihmistä kuin hakeutuu konfliktiin. Edes emo poikasten kanssa ei ole erityisen vaarallinen sillä mustakarhuäiti käskee lapsensa puuhun pakoon ihmistä eikä ihminen siten ole uhka lapsille. Karhu on kuitenkin karhu, jopa nämä meidän nallukat ja roskikselta yllätetty tyyppi tuskin haluaa jakaa eväitään ihmisen kanssa.

Lapsille on opetettu miten karhun kanssa toimitaan jos sellaiseen törmää. Toistaiseksi Tättis on meidän lapsista ainoa joka on ollut nenäkkäin nallukan kanssa meidän talon viereisellä nurmella. Ylpeänä tyttö kertoi miten oli osannut kääntyä karhua kohti, levittää kätensä suuriksi ja korkealle ja huutaa tyypille että mene pois, samalla rauhallisesti peruuttaen kotia kohti. Karhu lähti ja tyttö tuli sisälle.

Teini, ei vielä täysikasvuinen karhu. 


torstai 6. kesäkuuta 2019

minä olen muistanut




Sinä vilahdat puheissa aina toisinaan, joku lapsista kysyy miten se menikään tai kertoo kavereille että ihan oikeasti meillä on neljä lasta. Joskus me katsotaan sinusta kuvia, niitä rullautuvalla paperilla olevia mustavalkoisia tuhruja, niitä lapset pyytää harvemmin koska ne tietää että silloin äiti yleensä itkee - edelleen.

Miten sä et vieläkään ole päässyt siitä yli? Olisko jo aika päästää irti siitä?

Tänään sinä täyttäisit kymmenen, tai oikeastaan et, sillä sinun syntymäpäiväsi piti olla vasta syksyllä mutta sinun kuolemastasi tulee tänään kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta siitä kun opin että suru voi tuntua myös fyysisenä kipuna. Kymmenen vuotta siitä pilvisestä aamusta ja harmaasta päivästä. Kymmenen vuotta on pitkä aika ja toisaalta vain yksi silmänräpäys. Ilman sinua en olisi se ihminen joka olen tänään. Ilman sinua katsoisin maailmaa toisin.

Tuomas. Me muistamme sinua taas tänään niin kuin niin monena muunakin päivänä. Meillä on ikävä sinua, meillä kaikilla... Hyvää syntymäpäivää rakas, tai siis jotakin sen tapaista.

Äiti

Minä olen miettinyt sinua paljon
Paljon enemmän kuin ketään muuta
Kaipuuta polttavaa olen tuntenut kylmin illoin
Miettinyt sinua silloin enemmän kuin muita

Minä olen muistanut sinut hyvin
Niin paljon paremmin kuin ketään muuta
Minä olen muistanut sinut niin kauniina kuvina
Vakavina unina muistanut paremmin kuin muita

Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana
Suruna sielussain, valona yössä vain

Minä olen valvonut tuhat yötä
Tehnyt työtä tyhjää niin kuin kuolemaa
Kaipuuta polttavaa olen tuntenut näillä teillä
Elämäni kintereillä ajanut eteenpäin

Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana
Suruna sielussain, valona yössä vain

Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana
Suruna sielussain, valona yössä vain

- Kim Lönnholm

maanantai 3. kesäkuuta 2019

tanssia ja sirkushuveja


Hikoiluttaa jo hyvissä ajoin kun katson kalenterista kauhulla viikonlopun ohjelmaa, mietin että ei varmaan olis yhtään haitannut tuijotella sitä samaa kalenteria vähän tarkemmin silloin kuukausi sitten kun mun mielestä kesäkuun 2. oli ihan loistava päivä poikien synttäribileille, ja kyllähän se periaatteessa sitä onkin kun lapset on syntyneet kesäkuun 3. periaate ja käytäntö eivät vaan aina kohtaa, ainakaan kalenterin lehdillä. Rakas tyttäreni, jota ilman varmasti joutuisin perikatoon nimittäin muistutti että saman viikonloppuna on sitten tanssikoulun kevätnäytökset – ou jee.

Nyt on maanantai ja hetki sitten ajoin koululle pussillisen pehmoleluja jaettavaksi luokassa, Ollipollin  mukaan kun heillä on siellä sellainen perinne, perinne josta lapsi muistutti mua sunnuntai-iltana yhdeksän pintaan. Hengissä siis selvittiin ja enää jäljellä on rennot perhejuhlameiningit tänään.



Keskiviikkona kiroilin ensimmäistä kertaa kun kurvailin lapsoseni tanssikoululle kolmeksi. Onhan ne jo siitä käteviä ettei siellä tarvitse olla niitten kanssa, vaan ne voi vaan tipauttaa autosta siihen etuovelle ja heiluttaa heipat mutta koska tällä kertaa sitä tanssia oli kenraaliharjoitusten merkeissä iltaysiin tarkoitti se että niillehän piti viedä sinne studiolle ruokaa siihen väliin kun tanssitunnit oli tanssittu, ennen kuin kenraalitanssi alkaisi. Äiti ajaa lapset tanssiin, käy koirakaupassa ostamassa kissanruokaa lainakissalle, ajaa kotiin, istuu alas puoleksi tunniksi tekemään töitä, hyppää takaisin autoon, hakee Mäkkäristä ruokaa - joo, ei meillä syödä mäkkärissä kuin kerran tai kaksi vuodessa että ei kannata kovasti huolestua – ajaa takaisin tanssistudiolle, ajaa kotiin, laittaa meille aikuisille ruokaa, tekee vielä vähän töitä, ajaa tanssistudiolle ja poimii tanssijat kotiin. Joko hengästyttää? Mutta täähän ei ole vielä edes alkanut kun tässä vasta harjoiteltiin.



Torstaina olin ensin koululla vastaanottamassa hienon pinssin työstä vanhempainyhdistyksen hallituksessa, ja kun mut niin auliisti puhein ja perinkoin palkittiin vietin iltapäivän työpöydän sijasta tietysti vapaaehtoistyössä siellä koululla, nikkaroimassa sadan kolmasluokkalaisen kanssa. Muutama tunti siinä meni pitäessä puukapulaa toisesta päästä lapsen sahatessa, naulatessa ja teipatessa tekelettään.



Perjantaina oli eka näytös. Edellisenä iltana meillä hengiteltiin jännityksestä taas paperipussiin - kirjaimellisesti. Koulusta kotiin ja hiekkahikiset lapsoset suihkuun. Sitten ne samat lapsoset fööniin ja tukkaan kolme purkkia geelin ja hiuslakan sekoitusta. Sen jälkeen meikkiin, ja tanssireleet päälle. Jannuilla musta alaosa, toisella keltainen ja toisella oranssi yläosa. Kysyn miksi ja saan vastauksen että sittenhän näet. Pojat on tanssineet nyt kaksi vuotta ja siinä missä useimmat muut pojat pelaa jalkapalloa, koripalloa, pesäpalloa, käsipalloa, tennispalloa, golfpalloa tai pallopalloa, meidän jannut tanssii. Ei balettia vaan hiphopia. Tättis oli ekan tanssin asussa ja laukussa oli mukana seuraava asu, hiuslakka ja hiusharja, kampaus kun oli kummassakin tanssissa erilainen. Lasten jäädessä highschoolin teatterirakennukseen me aikuiset ajeltiin lasilliselle. Muutamaa tuntia myöhemmin poimittiin kyytiin hikinen ja onnellinen kolmikko täynnä intoa. Iltakymmeneltä kaikki oli ruokittu ja matkalla nukkumaan, tarvittiinhan lepoa seuraavan päivän geimeihin.



Lauantaina perjantain rituaalit uusittiin, suihkuun, fööniin, geeliin, meikkiin... paitsi että tällä kertaa me aikuiset tultiin sisälle auditorioon ja istuttiin katsomoon ihailemaan meidän ja monen muun jälkikasvua. Olihan ne aivan mahtavia ja oli huikeeta nähdä miten paljon kaikki kolme ovat vuodessa kehittyneet. Tättiksestähän tiedettiin että se alkaa jo olemaan ihan osaava, se kun kuitenkin tanssii useamman tunnin viikossa ja on tällä viikolla menossa kilpatiimin pääsykoetanssiin, mutta pojat. Pojat oli vielä vuosi sitten tanssijoina aika hukassa ja siskonsa niitä aina siellä lavalla nykäisi paidanhelmasta näyttääkseen mihin suuntaan pitäis mennä. Tällä kertaa sitä saattoi oikeasti kutsua tanssiksi ja onnellinen äiti hymyili katsomossa ruusut kourassaan miettien että se mikä alkoi pienellä patistuksella ja puolipakkona – siksi että oli kätevää että kaikki kolme harrasti samaa ja samaan aikaan – alkaa kantaa hedelmää.



Fredde tiputtaa mut ja pojat kotiin ja lähtee Tättiksen kanssa ostamaan jätskiä. Avaan kotioven ja mua vastaan tulee koira jonka naama on muurautunut valkoiseksi. Mun aivot yrittää kuumeisesti keksiä mitä ihmettä se on voinut pölliä ja mistä, koira joka ei yleensä edes varasta mitään, ei siis vaikka jättää jotakin pöydälle tai keittiön tasolle, no banaanit se kertaalleen varasti hedelmäkorista, mutta se kori oli käytännössä lattiatasossa. Keittiössä mysteeri selviää. Tanssiin lähtiessä kolmikko oli pakannut mukaan vähän evästä ja viimeinen kolmesta – minä tiedän kyllä kuka, se sama tyyppi joka tyynesti jätti myös meidän etuoven päiväksi sepposen selälleen – oli jättänyt ruokakomeron oven auki. Ruokakomeron lattialla oli iso pussi vehnäjauhoja ja nyt ne jauhot oli liisteröity meidän Martan naaman lisäksi myös keittiön lattiaan, ruokakomeron oveen ja tiskikoneeseen. Siinä kirosanojen siivittämänä sitten taklailin jauhokaaosta pölynimurin ja pistolastan yhdistelmällä, imurilla irtonaiset, paistolastalla rapsutellen varovaisesti se kiinni liisteröity osuus, tavoitteena olla naarmuttamatta uutta parkettia ainakaan kovin paljoa.



Sitten koittaa sunnuntaiaamu ja ne synttärijuhlat. Koiralla on hillitön ripuli vehnäjauhoista ja lasken sitä pihalle kymmenen minuutin välein. Houkuttelen toisen jannuista mukaan kauppaan ostamaan kuppikakkuja ja siellä ruokakaupan kassajonossa seisoskellessa karmaiseva totuus iskee tajuntaan, mä olen ihan kokonaan unohtanut ostaa jannujen juhliin ”party favor”:it, siis ne pussit jotka annetaan juhlista lähtiessä kouraan, joissa on yleensä jotain turhanpäiväistä krääsää. Meidän ruokakauppa ottaa onneksi taas kerran kopin, ja hetkeä myöhemmin siellä kärryissä on kymmenen suklaalevyä joissa lukee ”Thank You!” ja kymmenen pikkuautoa, ei sen puoleen kyllä niille varmaan olis kelvannut juustomakaronitkin, niitä olis saanut kympillä kymmenen. Kotona ehdin laskea ostokset keittiönlattialle kun koira oksentaa mun jaloille sellaista järkyttävän hajuista käynyttä jauhovelliä, ja sitä muuten oli paljon. Kaikki kolme lasta ja Fredde juoksee kakoen pihalle, mun hommaksi jää kerätä liisterit lattialta. Sellainen on äidin osa.



Tuntia myöhemmin me onneksi ollaan täydenpalvelun trampoliinipaikassa kivenheiton päästä meiltä kotoa. Mun ainoaksi tehtäväksi jää juoda kahvia, kuvata lapsosia ja murehtia siinä sivussa sitä ripuloivaa ja oksentavaa eläintä, kun paikan juhlamestarit hoitaa kaiken muun juomista pizzaan ja niihin kuppikakkuihin jotka me käytiin ostamassa. Kaikkien mielestä HotWheels yhdistettynä suklaaseen oli ihan paras joten ihan selkeä menestyshän tästä tuli. Saatan järjestää juhlat samassa paikassa vuoden päästä, edes se pelirekka jota kokeiltiin kaksi vuotta sitten ei ollut yhtä helppo kuin tää.



Iltapäivällä jatkan koiran hoivaamista. Freddeä pistää pihalla ampiainen sen tehdessä puutarhahommia ja osuessa vahingossa ampiaispesään. Mut lähetetään pihalle hakemaan haravat ja sakset turvaan ja samalla sohin sen ampiaispesän rikki ennen kuin juoksen sisään. Meidän lapset kuitenkin leikkii pihalla jatkuvasti enkä halua että ne vahingossa kompuroi siihen puskan alla piilevään ansaan. Ampiaisia rakastaville sanottakoon että meillä on pölyttäjiä ja perhosia varten pesälaatikko pihassa, ampiaiset ei siinä kuitenkaan viihdy, ne pesii joko maassa tai räystäissä. Henkisesti valmistaudun kärräämään koiran eläinlääkäriin maanantaina, onneksi sen vointi kuitenkin paranee yön aikana ja se herää maanantaiaamuun nälkäisenä.



Tänään nousin kuudelta aamulla leipomaan aamiaispullaa päivänsankareille – ei, se ei valitettavasti ollut vitsi vaan myönnän olevani ylisuorittaja myös tässä asiassa – ajatus oli toki tehdä hetki töitä ennen kuin ne herää mutta siihen en koskaan ehtinyt, tai kyllähän mä kaksi vai kolme sähköpostia rustasin. Lahjat tais olla mieluisia ja sitten syötiin se aamiainen. Lauman lähdettyä kouluun mä hyppäsin autoon ja lähdin ostamaan niitä pehmoleluja lapsen luokkatovereille, hakemaan kakkua leipomosta ja käväisin mä vielä ostamassa pinaattilettuaineet illan päivällisellekin. Tässä nimittäin kävi niin, että kysyin kaksikolta mitä ne haluaa syödä synttärinä, haluaako ne ravintolaan vai että mä laitan? Ja jos ravintolaan niin minne? Jos kotona niin mitä? - Saako valita ihan mitä vaan? – Joo, saa. Hetken ne supisi ja sitten vastaukseksi tuli, me halutaan pinaattilettuja. Jonakin päivänä ne vielä nimeää kaupingin kalleimman ravintolan, mutta toistaiseksi mennään oman äidin tekemillä pinaattiletuilla ja prinsessakakulla.





maanantai 27. toukokuuta 2019

mielipidekysymyksiä?


Image may contain: text
TezMania


Aborttikeskustelu velloo kuumana Yhdysvalloissa, se velloo myös tai ehkä etenkin oman osavaltion kaltaisissa liberaaleissa osavaltioissa joissa ne osavaltiot joissa aborttia on rajoitettu kuulostavat pelottavilta ja ajatus siitä että lainsäädäntö leviäisi maassa laajemmaltikin tuntuu kammottavalta ja tuo monelle mieleen Margaret Attwoodin dystopian.

Keskustelu käy kuumana, niin kuumana että ovia paiskotaan ja erilaisilla arvomaailmoilla varustetut keskustelijat taantuvat vähän yllättäin syytämään solvauksia toisilleen ison asian äärellä. Ei vain me keski-ikäiset vaan sama pätee myös nuorisoon. Puolesta ja vastaan, rajoittamattoman aborttioikeuden puolesta ja sitten ne jotka muistuttavat että myös syntymättömällä lapsella tulisi olla oma oikeutensa ja ehkä jopa myös lapsen isällä. Keskustelu kiertää kehää ja palaa ääritilanteisiin, raiskaukseen ja insestiin. Raiskaus tai insesti edustaa kuitenkin aika mitätöntä määrää aborteista (alle 0,5%) ja siten sen ehkä kuitenkin pitäisi pysyä marginaalisena osana keskustelua. Samoin on teiniaborttien kohdalla. Vuonna 2015 alle 15 vuotiaita oli 0,3% kaiksta abortin tehnestä ja 9,8% aborteista tehtiin 15-19 vuotiaille.

Minä en enää voi saada lasta eikä abortin tekeminen tai tekemättä jättäminen ole minulle henkilökohtaisesti asia jota joutuisin pohtimaan. Sen sijaan minulla on teini-ikää lähestyvä tytär ja pohdinta lähtee näkökulmasta, mitä jos minun lapseni? Mitä jos minun kolmetoistavuotiaani olisi yllättäin raskaana? Entä viisitoistavuotiaana tai parikymppisenä nuorena aikuisena? Mitä jos? Olen monesti leikkimielisesti todennut että toinen noista viikonpäästä yhdeksänvuotiaista on potentiaalisesti se jonka takia löydän yhtenä aamuna kuistilta käärön korissa... entä jos se onkin puhelu tytön perheeltä, kysymys siitä että mitäs nyt tehdään? Ainakin toivoisin että poikani olisi osa tätä keskustelua.

Raskaudenkeskeytys tai abortti on niin monimutkainen asia joka koskettaa monella tasolla. Se on niin iso asia että siitä on vaikeaa olla mustavalkoisesti vain yhtä mieltä, siis minun mielestäni. Oma perusajatus lienee kuitenkin se ettei abortti ole mikään ehkäisykeino, että siinä kohdassa kun teini tekee toisen tai kolmannen aborttinsa ollaan tilanteessa jossa kenenkään ei pitäisi olla. Raskauden ehkäisyn tulisi tapahtua kauan ennen aborttia ja ei-toivotun raskauden ehkäisyn tulisi alkaa jo kotona ja koulussa. Seksuaalikasvatus on koulun opetusohjelmassa viidennen luokan keväällä, vanhemmilla on kuitenkin oikeus päättää osallistuuko lapsi siihen vai ei. Omasta lähtökohdastani koen käsittämättömänä sen että lapsi ei osallistuisi tähän, mutta tunnen perheitä joissa ollaan sitä mieltä että seksuaalivalistus ei kuulu kouluun ja että siitä ei seuraa mitään muuta kuin aviottomia lapsia tai vaihtoehtoisesti niitä abortteja.

Yhdysvalloissa on 50 osavaltiota. Meillä on jotakuinkin 50 lainsäädäntöä abortista ja itse asun osavaltiossa jossa suhtautuminen aborttiin on hyvin liberaalia. Meillä ei ole odotusaikoja, pakollista keskustelua siitä mitä abortti tarkoittaa eikä alaikäinen myöskään tarvitse vanhemman lupaa. Abortin voi tehdä kunnes sikiön katsotaan selviävän kohdun ulkopuolella. Abortti on myös julkisesti rahoitettu eli rahasta sen tekeminen ei jää kiinni. Toisessa ääripäässä on sitten ne osavaltiot joissa abortti on rajoitettu hyvinkin tiukasti ja aborttia haluava joutuu maksaman lystin ihan omasta kukkarostaan ja jossakin toisessa osavaltiossa. Näissäkin osavaltioissa lainsäädännössä on kuitenkin äidin ja lapsen terveyteen liittyviä poikkeuksia. Useimmat osavaltiot sijoittuvat jonnekin välimaastoon. Yhdysvaltain ollessa tapetilla unohtuu että useimmissa länsimaissa on rajoituksia abortin tekemisen suhteen. On maita joissa abortti on käytännössä kielletty (Malta ja Puola) ja sitten kaikki ne maat joissa ollaan jossakin välimaastossa.

  • 42 osavaltiota vaatii että abortin suorittaa lääkäri. 
  • 19 osavaltiota vaatii että aborttiin tarvitaan kahden lääkärin mielipide tietyn raskausviikkomäärän jälkeen. 
  • 43 osavaltiota rajoittaa abortin tekemisen tietyille raskausviikoille, esimerkiksi meillä ennen viikkoa 24. 
  • 11 osavaltiota rajoittaa abortin korvattavuutta vakuutuksessa. 
  • 27 osavaltiossa on käytössä harkinta-aika ennen aborttia. 18 osavaltiossa aborttia haluava joutuu käymään läpi keskustelun siitä mitkä ovat abortin psykologiset ja fyysiset vaikutukset.
  • 37 osavaltiossa alaikäisen lapsen vanhemmille täytyy ilmoittaa abortista ja 26ssa osavaltiossa vaaditaan vähintään toisen vanhemman suostumus.
  • New Yorkin kaupungissa 35% raskauksista päättyi aborttiin vuonna 2015. 
  • Yhdysvalloissa tehtiin 879,000 aborttia vuonna 2017.


Mitä sitten sanoisin jos oma lapseni olisi tilanteessa jossa aiheesta joudutaan keskustelemaan? Muistuttaisin että abortti on aina iso päätös onhan kysymys ihmisestä. Abortti ei ole mikään läpihuutojuttu jonka voi hetkessä unohtaa, että se jättää pykologiset jälkensä silloinkin kun muista vaihtoehtoja ei ole tai päätös tuntuu järkiratkaisulta. Elämä harvemmin menee niin kuin sen on ajatellut menevän ja niin iso asia kuin lapsen syntymä onkin ei se tarkoita sitä että elämä on ohitse, tie on vaan toisenlainen kuin se mitä oltiin ajateltu. Omat lapseni ovat siitä etuoikeutetussa tilanteessa että he eivät tässä kohdassa olisi yksin vaan tukena olisi myös omat vanhemmat. Syyllistäisinkö? En. Olisinko eri mieltä? Olisin.

Olen ennenkin kirjoittanut abortista, syksyllä 2012 siis seitsemän vuotta sitten. Luin kirjoituksen ennen kuin lähdin tähän uuteen ja totesin että oma arvomaailmani on pysynyt muuttumattomana.


Guttmacher Institute
CDC

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

tasaista tavallista


Se huutaa yläkerrassa niin että varmasti kaikki tietää muutaman korttelinkin päässä. En voi mitään, mutta jotenkin mulle tulee mieleen herttakunigatar Liisa Ihmemaassa tarinasta, melkein odotan että se huutaa: Pää poikki!!!! Hetiii pää poikki! Herttakunigattaren valta on raivokasta. Syytetyn alahuuli väpättää kun se kuiskaa mun korvaan että se vaan sanoi että se antaa toisen aasille porkkanoita. Se oli vitsi, eihän mulla edes ole 63:a porkkanaa. Herttakuningatar kuulee yläkerrasta kuiskauksen ja karjuu ettei hänen aasilleen saa antaa porkkanoita, että se kasvaa liian suureksi 63:sta porkkanasta. Lupaan ettei kukaan syötä hänen kuvitteelliselle aasilleen porkkanoita. Syyllistä muistan ettei vitseillä ole tapana toimia kovin hyvin siskon kanssa. Siskon kanssa pitää olla silleen täsmällinen ja selkeä, ainakin jos haluaa pysyä hengissä. Herttakuningatar on aika huumorintajuton.



Lauantaina Fredde hakee mut lasten kanssa töistä ja me pysähdytään kotimatkalla viereiseen panimoon. Heti kun me noustaan autosta meitä vastaan parkkipaikalle kävelee vaalea nainen revityissä farkkushortseissa, pesislippiksessä ja isoissa aurinkolaseissa leveästi hymyillen. Nainen naurahtaa että jos me ei törmätä satojen mailien päässä viinitilalla niin sitten ainakin panimossa, hän istuu oman perheensä kanssa siinä patiolla, lapset pelaa lautapeliä ja aikuiset juttelee oluen ääressä. No meidän reksihän se siinä.



Peruutan ulos autotallista. Tättis hihkuu että katsokaa, katsokaa, katsokaa tota... katson Tättiksen osoittamaan suuntaan enkä näe yhtään mitään. Lähden ajamaan ja tyttö osoittaa taas taivaalle, nyt minäkin näen sen, laskuvarjohyppääjään joka mun maallikon arvion mukaan on jo aika lähellä maata eikä varmastikaan ole ajatellut alunperin laskeutua meidän naapurustoon. Ajan lauman tanssitunnille ja käyn katsomassa mihin se laskuvarjotyyppi päätyi. Se puhuu koulun kentällä puhelimeen, avaan auton ikkunan ja kysyn tietääkö se missä se on... annan osoitteen jonka mies toistaa puhelimeen. Kaikenlaista sitä sattuukin.

Olen lääkärissä. Taas. Kuudes kerta muutaman viikon sisään. Päivystys, päivystys, päivystys, ensiapu, erikoislääkäri ja nyt taas omalääkäri. Olen ollut sairaana yli kuukauden. Keuhkokuume istuu sitkeässä ja omalääkäri määrää taas uusia lääkkeitä sen jälkeen kun reputan keuhkojen toimintakokeen.  Olen suorastaan nolona kun ystävät, työtoverit ja naapurit kysyy olenko jo terve, no en ole – vieläkään. Ihmiset katsoo mua hämmentyneenä, ikäänkuin ne ei tietäis mitä sanoa seuraavaksi. No ei ne kai tiedäkään. Kahden viikon päästä taas takaisin jos ei kuume yllätä ennen sitä. En muista koska olisin kävellyt kolmensadan metrin matkan koululle.



Istun neukkarissa puheterapeutin ja opettajan kanssa. Puheterapeutti kysyy onko mulla vanhempana jotain mielipidettä Kentsun haasteista tai vahvuuksista. Vastaan ja puheterapeutti nyökkää kirjaten samalla mun vastauksen kaavakkeeseen. Keskustellaan puheterapian edistymisestä, siitä miten jannu periaatteessa osaa erottaa ässän ja zetan, että sen pitäis vähän hidastaa tahtia. Puhutaan siitä miten englanninkielessä on kymmenen erilaista ärrää, että ärrän oppiminen on vähän haastavaa mutta sanapareissa tapahtuu kuitenkin edistystä hissukseen. Mietitään miten pojan oppimista tuettaisiin parhaiten taas ensivuonna, mitä neljännen luokan opettajan olis hyvä tietää jotta lapselle annettaisiin parhaat mahdolliset edellytykset onnistua. Mietitään taas kuvallisia ohjeita ja pienryhmätyöskentelyn tärkeyttä uusien asioitten yhteydessä.



Asiakkaan kissa istuu mun selän takana ikkunalaudalla. Se hengailee meillä kun asiakkaan koti on myynnissä. Täydenpalvelunkiinteistövälittäjä iskee jälleen. Meillä on hoidettu asiakkaitten kissoja ja koiria ja joskus lapsiakin. Miksi ei? Istun koneella ja kasaan markkinointimateriaalia asiakkaan kodin myyntiin. Kampanja Instaan, toinen Facebookiin ja kolmas Linkediniin. Käyn lemmikkieläinkaupassa ostamassa asiakkaan kissalle herkkuja.

Elämä soljuu eteenpäin tavallista rataansa. Arkea arkisine sattumineen. Sellaista täydellisen epätäydellistä ja ihanaa elämää. Hetken mietin sitä vanhempaa joka arveli että kolmen erityislapsen kanssa elämä on rankkaa... elämä on vähän tarpeettoman haastavaa keuhkokuumeen kanssa.



torstai 2. toukokuuta 2019

äiti meni rikki

Onneksi sillä on kuitenkin kypärä ja suojat vaikkei hampaita pesekään. Mieluummin aivot ja tekarit. 



Kysyin meidän pojilta eilen illalla että montako kertaa ne on pesseet hampaansa viimeisen viikon aikana. Jannut katsoi toisiaan ja sitten sormiaan, lopulta yksi vastaa neljä ja toinen sanoo kuusi. Kurtistan kulmiani ja kerron että oikea vastaus on neljätoista. Kysyn niiltä että onko niin että jos mä olen sairaana niitten hampaat saa pudota suusta? Niinkö? Vastaukseksi tulee jotain epämääräistä mutinaa ja mä jatkan samaan hengenvetoon että ilmeisesti meillä ei viikkoon ole myöskään pesty kertaakaan käsiä tai harjattu hiuksia, koska äiti ei ole käskenyt. Tiedän oikein hyvin että niitten hiukset on harjattu kyllä päivittäin ja kädet nyt on pesty ainakin kylvyssä käydessä mutta onhan se totta että tämä perhekone ei kulje samalla tapaa kun mutsista ei ole potkimaan persauksille jokaisessa välissä. Faija kyllä hoitaa minkä ehtii, muistaa ja pystyy mutta se nyt ei vaan ole sama asia. Muistutan itseäni että maailma on täynnä lapsia joiden vanhemmat ei osaa, jaksa tai pysty välittämään.

Tässä on paperisatoa repusta kyllä vähän pidemmältäkin ajalta. 


Nuorin on koko viikon ostanut hodarin lounaaksi ja sen veli oli tosi ylpeä omasta suorituksestaan, olihan se sentään saanut vähän monipuolisuutta ruokalistaan syömällä pitsaa, hampurilaisen ja hodarin. Huokaan ja vannon että musta on pakkaamaan niille eväät huomenna vaikka pöytään nojaillen. Ymmärrän ihan hyvin että kyllä ne hetken hengissä pysyy vähemmän terveellisin eväinkin, mutta heitteillähän ne on vähän olleet - lapsiparat. Aamiainenkin on ollut omatoiminen ja kun kaksi kahdeksanvuotiasta saa laittaa aamiaisensa omatoimisesti kuuluu listalle muroja, paahtoleipää, hilloa ja nutellaa. Enemmän hilloa ja nutellaa kuin paahtoleipää. Jonkun toisen hoidettavaksi jää ne murut, hilloklöntit ja maitolammikot keittiön tasoilla. Onneksi on Fredde. Muistutan itseäni että maailma on täynnä lapsia jotka ei saa ruokaa ollenkaan. 

Katsokaa miten mahtavan pikkuisen kakun mä sain! Kesäkurpitsaa, sitruunaa ja pistaaseja... kotona rakkaudella leivottua. 


Mun viimeinen viikko on mennyt sängystä sohvalle ja sohvalta yläkerran löhötyynyille siirtyillessä. Mukana on kulkenut kupillinen teetä, laatikollinen nenäliinoja, ilmankostutin ja kuumemittari. Tiistaina valikoimaan lisättiin antibiootit ja ventoline kun Fredde kärräs mut lääkäriin ja se täti siellä sanoi että mulla on keuhkokuume. On ollut pakko hidastaa kun ei enää päässyt eteenpäin vaikka kuinka yritti. On ollut pakko levätä kun ei kertakaikkiaan enää kyennyt tekemään töitä kuin vartin kerrallaan. Onneksi sattui hyvään väliin, rauhallinen hetki työrintamalla mutta on myönnettävä että me ollaan Fredden kanssa mietitty että jotenkin tätä mun työsysteemiä pitäis saada vähän vähemmän haavoittuvaiseksi, tällä hetkellä kun mua ei korvaa mikään eikä kukaan. Tarkoittaako se sitten sitä että palkkaan itselleni assarin vai miten tän kanssa edetään, mutta jotain tarttis vissiin tehdä.

Viimeisten päivien maisemakuvaa...


Kukkalähetti tuo mulle ihanat kukat miedän toimiston jengiltä. Ystävä piipahtaa ovella tuomassa leipomansa pikkukakun. Naapuri ruokkii meidät kanakeitolla ja vastaleivotulla leivällä. Toinen naapuri käväisee hakemassa Martan lenkille. Fredde tekee töitä yläkerrassa kun se ei halua jättää mua yksin kotiin – niitä pieniä rakkauden tekoja.

Katson kalenteria ja peruutan taas seuraavan päivän menot. Ehkä ensi viikolla sitten taas.

Kukkia toimistolta. 




keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

sairastupaa ja muuta


Kahvikuppi lämmittää käsiä ja tuntuu hyvältä aamun viileydessä. Hörppään ja poltan melkein kieleni. Moottoriöljyä, sanon lapsille kun ne katsoo mun mustaa kahvia. Mustaa. Ei maitoa. Ei sokeria. Moottoriöljyä. Lapsi maistaa ja irvistää, naurahdan. Kolmatta päivää töissä kotona. Ensin yksi sairas lapsi, nyt niitä on jo kaksi. Kevätflunssa, ei sen kummempaa. Yläkerrasta kuuluu puheensorinaa, annoin niille luvan pelata. Ei varmaan olis pitänyt, mutta saan tehtyä töitä kun ne saa hetken olla tableteillaan. Tehdään kohta jotain muuta, vaikka legoja. Josko huomenna pääsis takaisin maailmaan... tapaamisiin, toimistolle.



Ulkona paistaa kevätaurinko, Martta lepää mun jaloissa ja sähköposti kilahtelee tasaista tahtiaan. Rakennan tarjousta, kirjoitan blogia, suunnittelen markkinointia. Pitäis tilata tatskoja koulun karnevaaleihin. Nostan pöydän yläasentoon ja lasken sen tovin päästä takaisin ala-asentoon. Tykkään tästä uudesta työpöydästä vaikka säännöllisesti mun kahvikupillinen ajelee sitä ylös ja alas osuessaan hipaisunappeihin.

Tää jannu tokaa kertaa elämässään skeitillä. 


Perjantaina oli Tättiksen synttäribileet. Muistin taas kerran miksi on huono ajatus olla ainoa aikuinen viidentoista lapsen lastenjuhlissa, ja miksi viimeiset vuodet kotikutsuilla on ollut aina vain muutama lapsi kerrallaan. Ei auta vaikka ne on jo aika isoja, silti meillä oli liian monta kaatunutta juomaa ja tahmeat lattiat. Tytöillä oli kivaa ja se oli tärkeintä. Ne maalas kukkaruukkuja, leikki rikkinäistä puhelinta, pelas twisteriä ja metsästi pääsiäismunia. Itse tehty jäätelökakkukin maistui ja ne viisitoista pitsaa jotka yksitellen paistoin. Joku käytännöllisempi tyyppi olis ehkä paistanut pitsan uunipannulla ja unohtanut ajatuksen siitä että jokainen saa itse tehdä omansa. Minä pyyhin hikeä otsalta, söin irtareita, luuttusin lattioita, laastaroin sormia ja etsin sopivaa säilytyspaikkaa hampaalle joka yhdeltä juhlijalta lähti kesken juhlien.

Bileet ja pääsiäiskakku.


Se pieni kiinalainen tyttö, Tättiksen paras ystävä - Anna - jäi juhlista yökylään. Anna on maailman helpoin vieras ja vuodessa englantikin on alkanut sujumaan ihan kohtuullisesti. Ne nyt on toistensa luona yökylässä muutenkin harva se viikonloppu, joko Tättis Annalla tai Anna meillä. Mä tiedän jo että Anna tykkää pitsasta ja spagetista. Tiedän että jauhlihakastike ja pekoni on hyvää, pannarit ihan jees mutta vohvelit parempia, kertaalleen paistoin lettujakin. En tiedä mitä Tättis syö heillä ollessaan mutta ei se ainakaan kovin nälkäisenä ole tullut kotiin. Lauantaiaamuna olin kuitenkin lähdössä töihin ja koska sunnuntaina oli pääsiäinen en paistanut pannareita tai vohveleita vaan viittasin ruokakomeron suuntaan ja sanoin että syökää muroja tai vaikka paahtoleipää. Pieni kiinatar katsoi aamiaistarjoiluja pää kallellaan, osoitti Kentsun paahtoleipää ja kysyi kiinnostuneena mitä se on. Sen jälkeen hän osoitti voirasiaa ja kysyi onko se kenties juustoa. Voitelin työlle paahtoleivän ja ojensin sen lapselle. Hän maistoi varovaisesti yhdestä kulmasta ja lausahti vähän epäilevän tuomionsa: ”It's okay... I guess.” Joskushan ihmisen on se ensimmäinen paahtoleipänsäkin syötävä.

Keitän itselleni lisää kahvia, nappaan kupin matkaan ja loikin yläkertaan katsomaan mitä meidän potilaat puuhailee. On keskiviikko, ulkona on keväinen auringonpaiste.

Pääsiäisenä lauma ajoi keskenään pyörillä koululle leikkimään. Mietin miten niitten reviiri on kasvanut vaikka eihän se edelleenkään kovin laaja ole, meiltä koululle on matkaa muutama sata metriä, sen verran ettei ihan voi huudella kotipihalle. Me käytiin Fredden ja Martan kanssa vaklaamassa niitä  ja jatkettiin matkaa lenkille. Lampaan muhiessa uunissa naapuri tarjoili maistiaisia autotallipanimostaan ja me nautittiin pihalla ihanasta kevätpäivästä. 

Pääsiäisbrunssi. 


keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

yksitoista




Sinä päivänä kun synnyit, satoi maahan myöhäisin lumi koskaan. Kahden suomalaisen vanhemman amerikkalainen lapsi syntyi sattuvasti hyiseen säähän lämpimän huhtikuisen auringonpaisteen sijaan. Siitä aamusta on tänään yksitoista vuotta. Katson sinua farkkuhaalareissasi olohuoneen sohvalla. Ranteessa kimmeltää uusi ranneketju, se vanha kun oli jo jäämässä lyhyeksi. Olet itse valinnut vaatteesi syntymäpäivälahjoistasi, kampasit hiuksesikin ihan itse. Tarjosin apua muttet huolinut, et tarvinnut enää. Katson sinua, lumen lapsi. Katson sinua rakkaudella ja pohjattomalla ylpeydellä. Minun esikoiseni. Miten minusta onkaan lähtenyt mitään noin hienoa ja kaunista.

Olet kasvanut vuodessa lapsesta jonnekin orastavan naiseuden kynnykselle. Elät tunteiden sekamelskassa ja mielesi vaihtaa suuntaa kuin pyörteinen myrskytuuli. Elämäsi on murroksessa. Et aina huomaa miten tärkeä olet veljillesi, olet isosisko ja pikkuveljet on lähinnä aika rasittavia. Sinäkin kyllä rakastat. Vähän salaa. Tiukan paikan tullen puolustat tulisesti. Heille olet koko maailma, niin minullekin. Minä rakastan sinua.

Olet kasvanut vuodessa myös fyysisesti. Pääsi on jo minun olkapääni yläpuolella ja aamuisin kenkämme tahtovat mennä sekaisin. Lastenvaateliikkeet ovat taaksejäänyttä elämää ja katson vähän kaihoisasti kevätmekkoja kauppojen ikkunoissa. Sinä haluat revityt farkut ja t-paidan. Minä rakastan sinua.

Olet kasvanut vuodessa ihmissuhdetaidoissasi. Olet viimeinkin löytänyt ihan oikean ystävän. Sellaisen jonka kanssa jaat ne suurimmat salaisuudet, ilot ja surut. Ystävän jonka kanssa vaihdat varmasti satoja tekstiviestejä viikonlopussa. Jokainen meistä tarvitsee ystävän ja olen onnellinen siitä että olet löytänyt sellaisen. Minä rakastan sinua.

Olet kasvanut vuodessa tanssijaksi. Vuosi sitten olit vasta aloittanut. Nyt sinulla on soolo tanssikoulun kevätnäytöksessä kahdessa esityksessä ja odotat kilpatiimin pääsykokeita. Tanssinopettajasi sanoo että olet taitava, että olet kehittynyt ihan valtavasti ja että kova työnteko näkyy. Tanssinopettajasi sanoo että olet ystävällinen ja autat jokaista muuta tanssijaa, että olet ilo jokaisella tanssitunnilla. Olet löytänyt oman juttusi. Siinä missä minä lapsena vihasin tanssitunteja, sinulle ne ovat päivän paras hetki, ja haluat mennä tanssitunnille tänäänkin, syntymäpäivänäsi. Minä rakastan sinua.

Olet kasvanut vuodessa. Menet syksyllä yläkouluun ja minua jännittää enemmän kuin sinua. Sinulle on tärkeintä että sielläkin saa tanssia. Vuodet menevät niin nopeasti ja tiedän jo että ennen kuin huomaankaan olet aikuisuuden kynnyksellä. Onneksi olet kuitenkin vielä aika pieni. Tulet meidän aikuisten väliin nukkumaan, halaat ja kiipeät syliin. Minä rakastan sinua.

Hyvää syntymäpäivää!



sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

keväthype




Me ollaan menossa keskellä kevään hypetystä, siis sitä juhlasta ja lomasta toiseen loikintaa. Tänä vuonna hypetys on ollut ihan erityisen hypeä sillä me saatiin ekaa kertaan vuosiin vieras Suomesta.



Meille suomivieraat ovat sen verran harvinaista herkkua että sitä ihan ilokseen toimii viikonpäivät matkaoppaana esitellen omaa elämäänsä. Turistikohteet jäi aika vähiin ja vieraalta jäi tällä erää kokematta ne monet ”pakolliset”. Sen sijaan tarjolla oli panimoita, viinitiloja, koulutapahtumia ja aika tavallista arkea. Muistin taas että se mikä on mulle arkipäiväistä, ei välttämättä ole sitä ollenkaan vieraalle ja meidän tavis ruokakauppakin voi vieraalle näyttäytyä loistavana retkikohteena.



Samalla tehtiin vähän työprojekteja ja sivutuotteena syntyi myös ulkomaille muuttamisesta kertova vlogipostaus. On muuten aika kätsää kun perheestä löytyy videoguru ja tuottaja.



Viikko vierähti nopeasti kierrellessä näitä meidän kulmia, esitellessä meille rakkaita ja tärkeitä juttuja siinä sivussa. Kun vieras oli saateltu takaisin lentokentälle ja kohti Suomea me pakattiin kipsut ja kamsut ja lähdettiin kevätlomalle.



Siinä missä Suomessa hiihtoloma on se kevään lomabreikki on täällä kevätloma vastaava ja sosiaalisesta mediasta voi seurailla ystävien ja tuttavien matkailua. Nopealla skrollauksella voi vilkaista kuvia Japanista, Saksasta, Hollannista, Uudesta Seelannista, Karibialta, Floridasta, Meksikosta, Hawaiilta... ja sitten on meidän kaltaiset automatkailijat jotka pyörivät niin Grand Canyonilla, Kaliforniassa kuin meidän tavoin Oregonin rannikolla. Tuntuu siltä että kaikki on jossakin.


Kolmenkopla.

Nousuvesi

Depoe Bayn vesi on huikaisevan turkoosia.

Merileijonat yrittävät kiivetä kalustusalukseen.


Ensi viikolla onkin sit Tättiksen synttärit, synttärijuhlinnat ja vielä hännän huippuna pääsiäinen. Onneksi sen jälkeen saadaan hengähtää hetki ennen äitienpäivää ja jannujen synttäreitä.




torstai 4. huhtikuuta 2019

Oletko onnellinen?




Ystävä kysyy olenko onnellinen, tai ei se multa sitä varsinaisesti kysy vaan jokaiselta joka sattuu somessa kysymykseen törmäämään. Vastaukset vaihtelevat jokaisen elämäntilanteen ja kai vähän tunnelmankin mukaan – olen, en ole, olen surullinen, olen onnellinen, olen aina joskus onnellinen... Vastaan omasta puolestani ja jään vastausten viidakossa pohtimaan onnellisuuden määritelmää, mitä tarkoittaa olla onnellinen? Tutkimusten mukaan suomalaiset ovan maailman onnellisin kansa. Mutta miten onnellisuus määritellään? Onko onnellisuus kuitenkin ainakin jossakin määrin subjektiivinen ja yksilöstä toiseen vaihteleva käsite johon vaikuttaa ihan valtavan moni asia riippuen meidän jokaisen taustasta ja kokemuspohjasta? Voiko onnellisuutta edes mitata tutkimuksella, vai mittaako tutkimus kenties jotakin muuta kuten amerikkalaistoimittaja Michael C. Moynihan videossaan vihjaa?

Suomea maailmalle! Onhan se nyt aika hyvä maa...


Moni suomalainen vaikuttaa tyytymättömältä, mutta onko tyytymättömyys ehkä kuitenkin lähinnä tapa, sanoohan vanha sananlaskukin että se jolla onni on, sen kätkeköön. Onko turvallisempaa vähän narista ja olla tyytymätön, ikäänkuin hyvän onnen amulettina pahaa päivää vastaan.

Minä vastasin aamuiseen kysymykseen olevani onnellinen. Mutta miten minä mittaan omaa onnellisuuttani? Miksi minä olen onnellinen, entä minkälaiset asiat tekevät minusta onnellisen.

Vastasin että minun onnellisuuteni asuu siinä pellavapäisen pojan aamuisessa tuhinassa olohuoneen sohvalla, se asuu siinä että olen kiitollisuudella saanut kolme lasta. Minun onnellisuuteni on siinä että perheen esiteini uskaltaa tuittuilla ja haastaa, olla oma itsensä vaikka helpompaa varmasti olis jos haastais vähemmän, mutta se että se kokee olevansa riittävän turvassa, että se ei pelkää rakkauden loppuvan kun se läimäyttää oven ja julistaa taas kerran miten hirvittävän epäoikeudenmukaista sen elämä on. Minun onnellisuuteni syntyy tästä valtavasta rakkauden ja luottamuksenosoituksesta. Olen vähän kateellinenkin sillä minulla ei ollut mahdollisuutta samaan.

Tätä onnea ei voi eikä halua kätkeä.


Minun onnellisuuteni on yli neljännesvuosisataisessa parisuhteessa, siinä että toinen laittaa mun auton valmiiksi aamulla kun tietää että olen jo myöhässä tai soittaa ja sanoo käyvänsä kaupassa. Ne on niitä arjen huomaamattomia rakkaudentekoja, katse ruokapöydän ylitse, kevyt hipaisu, luottamus siihen että yhdessä vedetään. Se on yhteinen oluthetki työpäivän jälkeen ja hellämielinen vinoilu milloin mistäkin. Jokaisessa sanassa kuitenkin useimmiten se sama sisältö – minä tahdon rakastaa sinua tänäänkin.

Melukylän lapset.


Onnellisuus on siinä että saan aamuisin lähteä työhön josta pidän ja tehdä jotakin sellaista mistä pidän. Että meillä molemmilla on yhtäläinen mahdollisuus tehdä työtä josta nauttii, että vastuu on jaettu. Se on onnellista. Sekin on onnellista että on koti. Paikka johon iltaisin tulla, jossa tuntee olevansa rakastettu, missä levätä ja kokea turvallisuudentunnetta.


Onnellisuus löytyy myös metsän polulta, aamukahvin tuoksusta, sateenropinasta ja keväisestä auringonpaisteesta narsissien ojennellessa katsetta kohti lämpöä.

Aamuhetki ihan yksin. 


Olen etuoikeutettu. Olen kiitollinen. Ei elämä ole täydellistä muttei sen kuulukaan olla. On onnellisuutta nähdä vastoinkäymisten ja haasteitten lävitse, ettei elämä ole haastanut niin paljon ettei enää kykenisi näkemään. Onnellisuus ei ole staattinen tila ja on ollut aikoja jolloin voisin sanoa etten ollut onnellinen. On ollut kipeitä ja vaikeita jaksoja elämässä, liian kipeitä, tai ehkei sitten kuitenkaan. Jokainen niistä ajanjaksoista on rakentanut minua ihmisenä, kasvattanut, eikä yksikään niistä ole turha.

Moni sanoo suomalaisten onnellisuuden johtuvan siitä että yhteiskunnan turvarakenteet ovat valmiina ottamaan vastaan jos elämä pettää alta. Toinen sanoo että onnellisuuden salaisuus piilee tasa-arvoisuudessa ja suomalaisessa koulutuksessa. En tiedä. Ehkä niin. Itse näen ongelmallisena sen jonkinlaisen yhteisöllisyyden puutteen, sen että ne turvarakenteet ovat niin vankat ja vahvat, että on helppoa olla tyytymätön silloinkin kun voisi oikeastaan olla ihan vaan onnellinen.

Oletko sinä onnellinen?

Onnellista on olla kevätiltana pihanuotion äärellä. 


lauantai 23. maaliskuuta 2019

eka kerta lentokoneessa

Siellä se on, istuimen alla. 



Martta oli viimeviikolla elämänsä ensimmäistä kertaa lentokoneessa. Joo, joo, se on palveluskoira ja koulutettu ja rauhallinen ja ihan mitä vaan haluat sanoa ja ajatella, mutta se on silti eläin. Se on nuori ja eka kerta on aina eka kerta, sillekin koiralle joka on selviytynyt hermoilematta niin hiihtohissistä kuin kaivosjunastakin. Mielessä kummitteli ne satunnaiset uutiset siitä miten palveluskoira sekosi lentokoneessa ja söi handlerin aiheuttaen satojen tuhansien laskun tai karkasi koneessa handlerilta tai ei nyt muuten vaan kyennyt olemaan erityisen palveleva, niin että eka kerta on eka kerta.

Ravintolassa tuolin alla.


Siinä me sitten oltiin. Turvatarkastuksessa. Lapsi, koira ja minä. Oli siinä ne kaksi muutakin lasta ja viisi laukkua ja koiran matkakennel ja mies, mutta mä keskityin lähinnä siihen yhteen lapseen ja koiraan. Lapsi läpi ensin. Sitten minä ja koira. Piip. Lapsi näyttää huolestuneelta ja sanon sille ettei mitään hätää. Ajattelen heti Martan pantaa, siinähän on sellainen valtava metalliklöntti lukkona. Piip. Lentokenttävirkailija kysyy voitaisko me tulla uudestaan läpi erikseen. Näytän koiralle käsimerkin ja se istuu odottamaan. Kävelen läpi portista ilman piippauksia ja näytän koiralle käsimerkin ja se tulee rauhallisesti läpi portista. Piip. Olen vähän voitonriemuinen ja sanon virkailijalle että mähän sanoin et se on koiran kaulapanta. Virkailija kysyy voiko koiraan koskea ja tarkistaa sen liivin ja pannan, näytän Martalle käsimerkin ja se seisoo siinä keskellä lentokentän vilinää paikallaan, kiinnittämättä oikeastaan mitään huomiota naiseen joka taputtelee sen työvaatteita. Koira katsoo minuun ja saa luvan jatkaa matkaa.

Lasten kanssa koirarannalla. Martta oikeassa yläkulmassa.


Lähtöaulassa on useampikin koira. Kaikilla päällään samanlaiset valjaat kuin Martalla. Omistajat vaihtavat katseita ja hymynhäivähdyksen. Koirat vaihtanevat keskenään vastaavan eivätkä sen jälkeen kiinnitä toisiinsa mitään huomiota. Töissä ei tervehditä lajitovereita. Koneeseen me mennään ensimmäisinä. Ne viisi laukkua, koiran kennel, koira, kolme lasta ja mies. Rivi 11. Meitä tervehditään iloisesti koneessa. Martta saa ihailevia huokauksia kun se kävelee Tättiksen perässä ja mun edellä kapeata käytävää meidän paikoille. Sanon Tättikselle että antaa Martan mennä ensin. Se katsoo mua kysyvästi ja hakee paikan edellä olevan istuimen alta, sieltä minne yleensä laitetaan käsimatkatavara. Koira nukahtaa ja nukkuu koko lennon, voisi kuvitella että se on lentänyt pienen ikänsä. Tättis kumartuu ja silittelee sitä. Meidän koko perheen ehdottomasti helpoin lentomatka ikinä. Ei ahdistuskohtauksia, ei itkua, ei huutoa, ei pelkoa. Miten koiran läsnäolo voikaan helpottaa elämää noin valtavan paljon. Miten onnellisia me ollaankaan että meillä on Martta. Ihana, mahtava Martta.



Palveluskoira on vähän niin kuin pyörätuoli ja siksi se saa tulla mukaan sinne minne sen handlerkin. Koska Tättis on alle kuusitoistavuotias pitää koiralla olla erikseen aikuinen handler mutta koira kulkee mukana hotelleissa, ravintoloissa, ruokakaupassa, vaatekaupassa – Martta osaa käyttää tosi hyvin sovituskoppeja – lentokoneessa, vuokra-autossa, siellä missä mekin. Martta pääsee sinne minne koirat eivät pääse sillä Martta ei oikeastaan ole koira, se on se apuväline. Monesti mulle kommentoidaan että se on niin... jotenkin, huomaamaton. Näin kuulen usein kaupassa tai ravintolassa kun tarjoilija huomaa pöydän alla olevan koiran vasta laskua maksaessa. Vastaan että sen työ on olla läsnä ilman että sitä huomataan, olemassa vain sille joka sitä tarvitsee. Martta ei tervehdi tarjoilijaa tai kaupan myyjää, ei silloin kun Martalla on päällä työvaatteet. Kun liivi otetaan pois, tulee Martasta meidän melko tavallinen perhekoira, vähän tottelevaisempi vain.