torstai 24. toukokuuta 2018

loman tarpeessa

Onneksi on Martta ja onneksi on metsä.



Nyt jos koskaan on tämä äiti loman tarpeessa. Viimeiset viikot on olleet melkoista haipakkaa ja kun siihen päälle heitetään vielä menneet seitsemän päivää alkaa tilanne olla aika kohdillaan. Olen ehtinyt muunmuassa useasti pohtimaan yön pimeinä tunteina miksi kukaan ylipäätään haluaa lapsia ja vielä vapaaehtoisesti. Vaikka eihän tämä lapsiin liity vaan järjestelmään.

Amerikkalaisessa koulujärjestelmässä, ei kun meidän koulupiirissä ja vielä tarkemmin meidän lasten koulussa on ihan valtavasti hyvää. Lapsia ei lokeroida, heitä kuunnellaan, opetusta muokataan jokaisen lapsen tarpeisiin sopivaksi silloinkin kun luokassa on 29 oppilasta, pieneenkin kiusaamiseen puututaan rakentavasti ja järeästi,  ja kaikki mahtuu mukaan oli kysymys sitten kielipuolesta kiinalaislapsesta, autistista, sähköjäniksestä, huippuälykkäästä tulevaisuuden maailmanmullistajasta, tavallisesta taapertajasta tai siitä jolle koulunkäynti ei oikein iske. Retkeillään paljon, opitaan tekemisen kautta. Tehdään projektia, esiinnytään, lauletaan, leikitään, liikutaan, tehdään taidetta... oikeesti ihan super, hyper huippua. Läksyjäkin on todella maltillisesti. Just nyt neljäsluokkalaiset kasvattaa luokassaan sammakoita ja valmistautuvat vankkurivaellukselle villiin länteen. Ne siis oikeesti lähtee vankkureitten kanssa, roolivaatteisiin pukeutuneena taivaltamaan metsään päiväksi jotta voivat eläytyä uudisraivaajien elämään.

Siis katsokaa nyt näitä tyyppejä! Mittaa reilu sentti... kudusta kasvatettu ja kun ovat tarpeeksi isoja palautetaan nää tyypit takaisin luontoon. Ihan mieletön projekti.


Mutta sitten se kolikon kääntöpuoli, ne perhanan testit. Tokan luokan loppuun niillä on ihan selkeä tarkoitus, selvittää lapsen taso jotta opetsta voidaan sitten taas kohdentaa paremmin lapselle sopivaksi. Tästä hyvänä esimerkkinä Dibels, lukemisen ja luetunymmärtämisen testi auttaa bongaamaan lukihäiriöitä, löytämään lapselle lapsen tasoon sopivaa luettavaa jne. Kolmannesta luokasta eteenpäin niillä on sen sijaan jokainen kevät monta päivää testausta, Washington State Smarter Balanced Assessment Consortium eli kotoisammin vaan SBA-testit. Näiden testien tarkoitus on selvittää opetuksen tasoa eri kouluissa, koulupiireissä ja osavaltiotasolla. Siis huom, ei lapsen tasoa, vaan opetuksen tasoa. Jotta koulu ja opettaja saa hyvät arvosanat lapsia prepataan näihin välillä oikein olan takaa.

Viimevuonna meillä oli opettaja joka suhtautui tähän rumbaan olankohautuksella ja asenteella että tulee mitä tulee. Kehoitti leikkimään ulkona treenaamisen sijasta. Tunnelma välittyi myös lapsille eikä Tättis stressannut lainakaan vaan pärjäsi itselleen tyypillisen loistavasti. Tänä vuonna sen sijaan näistä on puhuttu kuin YO-kirjoituksista konsanaan. Opettaja lähetteli jo tammikuussa linkkejä harjoituskokeisiin ja luokassa harjoiteltiin testausta monta viikkoa. Arvatkaa harjoiteltiinko me kotona? No, ei tasan harjoiteltu. Meillä tehtiin ne tavan läksyt ja sit leikittiin kavereitten kanssa ulkona kuten ennenkin. Viikkoa ennen kokeita alkoi yövalvominen, painajaiset ja kiukuttelu. Ei auttanut vaikka kuinka hoin ettei näillä kokeilla ole tuon taivaallisen merkitystä. Ne eivät vaikuta lapsen arvosanoihin. Ne eivät vaikuta tasoryhmiin koulussa. Niillä testataan vain ja ainoastaan koulua ja opettajaa.


Tuli testiviikko. Ei nukuttanut. Ei nälättänyt. Itku oli herkässä ja kaikki kiukutti. Paniikkikohtauksista tuli taas arkipäivää ja sieltä täältä löytyi jonoja... legoja järjestyksessä värin ja koon mukaan, kyniä jonoissa, vaatteita jonoissa. Mä uhkasin erityisopettajalle että vedän tytön pois testeistä, ne kun ei aikuisten oikeesti ole edes pakollisia. Koulu vaan ei halua ettei lapset tee niitä, koska silloin lapsen arvosana on hylätty ja se alentaa koulun arvosanaa. Tättis on vielä yksi niistä lapsista joka vetää sitä koulun arvosanaa ylöspäin. Aivan sama.

Perjantaina homma oli ohi ja lapsi lopen uupunut.

Raukka nukahti yläkerran lattialle.


Tuli lauantai ja tanssikoulun näytöspäivä. Ehkä huonoin mahdollinen viikko. Lasten piti olla esiintymispaikassa ennen kolmea ja tilaisuus kestäisi iltayhdeksään. Meillä oli liput iltanäytökseen. Pakkasin eväät, kampasin hiukset, puettiin näytösasut jokaiselle ja mentiin. Kentsu muistutti enemmän kännistä oravaa kuin ihmislasta. Tättistä oksetti ja itketti. Onneksi se kolmas vihelteli lakonisesti niitten välissä. Sanoin ettei ole pakko mennä, mutta kaikki halusi kuitenkin esiintyä, olihan tätä tanssia jo kuukausia harjoiteltu. Sinne ne meni, äidin sydän huolesta nyrjähtämäisillään kun vielä viimeiseksi pyyhittiin poskilta muutama kyynel. Ovessa lappu: Ei vanhempia.  – Pysykää yhdessä, kysykää aikuisilta apua, syökää eväitä... tulen käymään ennen kuin iltanäytös alkaa.

Illalla törmään teatterin aulan ihmisivilinässä meidän jannuihin joista toinen itkee koska ne on eksyksissä eikä löydä sitä huonetta jossa niitten tavarat on. Toisella on ihan hirvittävä pissahätä koska se ei tiedä missä vessa on. Tättis itkee koska se ei koskaan päässyt meikkiin. Murisen sisäänpäin, viittä veisaan oven kieltolapuista ja etsin sen huoneen ja vessan ja hoidan tytölle huulipunat. Kun aulassa tuttu äiti sanoo miten hän rakastaa näitä näytöspäivä mun tekee mieli läimäyttää naispoloa. Mutisen jotakin olemattomista turvajärjestelyistä, yksikseen vaeltelevista lapsista ja valvonnan puutteesta – joo mä oon vähän amerikkalainen – kuka tahansahan voi kävellä ihan mihin tahansa, napata pari lasta kainaloon ja kadota.



Tättis nukahtaa vasta aamuyöstä. Sitä ennen on hengitelty paperipussiin, kylvetty, tehty jonoja, kuunneltu musiikkia, itketty, raivottu ja riehuttu. Jannut oli syytä pitää vähän kauempana ja Fredde päätyi nukkumaan Kentsun kanssa Tättiksen sängyssä koska Kentsu ei ollut kovin paljoa paremmassa hapessa kuin siskonsa.

Testien päättymisestä on tänään viikko. Tanssinäytöksestä viisi päivää. Eilen illalla oli ensimmäinen ilta kun meidän prinsessa nukahtaa illalla järkevään aikaan rauhalliseen uneen. Tänä aamuna oli ensimmäinen aamu kun kouluunlähteminen sujui kohtuullisen järjestelmällisesti ilman järjetöntä riitaa. Yhden päivän Tättis oli kotona. Silloin se nukkui iltapäiväyhteen. Aika monta kertaa olen itselleni sanonut viimeisten päivien aikana ettei tässä ole mitään vitun järkeä – anteeksi. Ensi vuonna saattaa testit jäädä tekemättä ellei opettajan asenne ole yhtä lakoninen kuin ekalla kierroksella. Tanssinäytöksestä en osaa sanoa mitä ajatella mutta se ei ainakaan ole: “My most favorite day of the year.”

Lauantaina lähdetään lomalle. Odotan autiomaan auringon lämpöä, viinilasillista ja viiniköynnösten keskellä kirmaavia lapsia.

Tätä tulossa viikonlopulle!


perjantai 18. toukokuuta 2018

äidin kieli - äidinkieli



Oh baby, what’s wrong honey!!! – I don’t know… kyyneleet valuu pitkin pieniä poskia ja lapsen ahdistus on käsinkosketeltavaa. ”Did something happen at school?”  Itkun tyrskähtelyiden seasta kuuluu surkea vastaus: ”But, I don’t know... I don’t think so, maybe... I just don’t know...” – Come here sweet pea, let’s sit down and talk. You tell me everything, and I’ll listen…” Me istutaan sylikkäin sohvalla, silittelen lapsen hiuksia ja vähitellen itku korvataan sanoilla.

Lapsella on eri äidinkieli kuin minulla ja sen myötä ole itsekin oppinut vähitellen uuden tunnekielen joka on ihan yhtä vahva ja tärkeä kuin suomikin. Toki ne murtaen suomeksi sanotut muutamat lauseet läikähtävät äidin sydämessä, soivat ihan omalla tavallaan, mutteivät kuitenkaan tarkoita enempää kuin se sama soperrettuna mun korvaan lapsen omalla kielellä. Lapsen rakkaus on yhtä lujaa kummallakin kielellä, ehkä lujempaakin lapsen omalla kielellä lausuttuna. Ihan samalla tavalla kuin joskus teininä oli helpompaa sanoa: ”I love you” ja ”minä rakastan sinua” oli ehkä miljoona kertaa vahvempi ilmaisu jota ei poikaystävälle sanottu on se lapsen mielessä toisinpäin.  



Mutta miltä se tuntuu kun lapsi puhuu toista kieltä kuin minä ja Fredde. Miltä tuntuu kun sylissä soperretut itkunsekaiset sanat tulevatkin toisella kielellä. Mä haluaisin sanoa että se tuntuu jotenkin ja joltakin, mutta jos joltakin niin korkeintaan luonnolliselta. Meillä on näin. Meillä on aina – melkein aina – ollut näin. En osaa sanoa koska englanti lakkasi olemasta vieras kieli. Kyllä se sellainen alussa oli, aika pitkäänkin. Sellainen että piti ajatella mitä sanoo ja miten sanoo, opetella kuuntelemaan vivahteita ja ymmärtämään eroja äänenpainossa. Kyllä sellainenkin aika on ollut. Koska se loppui? Sitä en muista. Koska helpotus siitä että sai puhua suomea katosi ja tilalle asettui tunne siitä että sanat ovat hukassa eikä ole ihan varma osaako kuitenkaan ilmaista itseään. Koska kahden kielen navat keikahtivat toisinpäin?



Ehkä se liittyy siihen että mulla on aina ollut kaksi kieltä. Ehkä siksi tähän kolmanteenkin oli helppoa kasvaa. Ehkä siksi rakastaminen tuntuu tänä päivänä ihan yhtä syvältä myös englanniksi. Ehkä siksi lapsen tunteet osaa kohdata lapsen omalla kielellä. Ehkä siksi se että lapsen kieli ei ole se oma ensimmäinen kieli ei tunnu muulta kuin siltä että näin sen kuuluu olla. On Fredden ja mun kieli, ja on lasten kieli. Vain harvoin jos milloinkaan me Fredden kanssa puhutaan englantia sillä meidän kieli, parisuhteen tunnekieli on suomi. Ehkä onkin mahdollista että ihmisellä on monta tunnekieltä, ruotsinkieleen liittyy isä ja famo. Siitä on tullut kaukainen, menneisyyden kieli joka tuntuu kankealta, vieraaltakin vaikka se on aikanaan ollut rakas ja läheinen. Suomenkieli on mun ja Fredden, ja englanti mun ja lasten.

Lohdun sanat löytyvät kummallakin kielellä. Polven naarmuun voi puhaltaa ja pussata molemmilla. Yhtälailla niillä voi samanarvoisesti kohdata surun ja ahdistuksen, rakkauden, onnen, ilon, vihan, kiukun, turhautumisen, tuskan ja pelon. En ole koskaan ollut lapsilleni ”äiti” eikä Fredde ole ollut ”isä, isi tai iskä”. Meidän perheessä on aina ollut mamma ja pappa silloin kun puhutaan oikeista asioista ja samalla tapaa, kuin mutsi ja faija jollakin muulla, on meillä mom ja dad arkisiin hetkiin. Kyllä ihmisellä voi olla monta tunnekieltä.  






maanantai 14. toukokuuta 2018

pum, pum... ja totuus




Kaiken äitienpäiväsiirapin, kaikkien someen ladattujen kauniitten kuvien ja korusanojen jälkeen katsotaan hetki eiliseen ja siihen miten se ihan oikeasti meni. Ja kyllä mulla oli ihana äitienpäivä, oli se ihana siitä huolimatta että taisin jossakin vaiheessa tokaista että ensi vuonna jätetään väliin koko typerä juhla. Illalla multa varovaisesti kysyttiin että voitaisko me kuitenkin ensi vuonnakin yrittää...



Se äitienpäivä, kuten elämä yleensäkin, oli sangen elämänmakuinen ja täynnä tunteita. Arjen komiikaltakaan ei vältytty. Kaukana todellisuudesta oli se mitä some tyrkyttää, kahveja sänkyyn, hymyileviä lapsia, säteilevää onnea... vaikka oli meillä ripaus sitäkin.



Fredde heräsi joskus ennen kukonlaulua katsomaan Formulaa isänsä kanssa valvottuaan ensin yön meidän esikoisen kanssa, sen jota äitienpäivä jännitti, ilahdutti ja ahdisti. Löysin siis Freddeni keittiönpöydän äärestä tuijottamassa luurit päässä sinisenä vilkkuvaa ruutua. Jossakin vaiheessa se tajuaa että mä olen hereillä ja huikkaa: ”Kuule, se puhelu johon mä en eilen illalla vastannut... se oli sieltä leipomista josta mä unohdin hakea sun kakun... Haluutsä hakea sen vai hanks mä kun tää loppuu...” Fredde saa hakea, mutta mä soitan leipomoon etteivät myy sitä. Lapset nukkuu.



Kumpikaan jannuista ei muista että on äitienpäivä kun ne ilmestyy unisine hiuksineen alas. Ensin tulee toinen padinsä kanssa, kääntää lämmityslaitteen nupit kaakkoon jo valmiiksi kuumassa talossa ja käpertyy lämmittimen puhaltimen eteen peiton alle. Vähän myöhemmin toinen tulee perästä, kaivaa kaapista muroja ja ryhtyy tekemään itselleen aamiaista – kato ku täällä näköjään mitään palvelua saa... Kainosti kysyn et voisko odottaa että syödään yhdessä äitienpäiväaamiaista sit kun Fredde saapuu kakun kanssa. Saan vastaukseksi hymyn ja pusun ja sanat, mutkun mulla on ihan hirvee nälkä.



Odottelen aamiaiseni valmistumista ja kun Fredde kiroilee keittiössä, lapset riitelee siitä kuka laittaa lautaset ja kuka haarukat riennän hätiin. Avaan vastahakoisen leikkelepaketin Freddelle, leikkaan hedelmät kulhoon ja jakelen ohjeita lapsille. Tättis vetää ensimmäiset kilarinsa kun se ei osaa käyttää sytytintä ja tulitikut on liian lyhyitä... tehdään yhdessä sanon ja hetken on rauha maassa.



Kun me viimein päästään pöytään Kentsu kiemurtelee kuin mato koukussa ja puhuu tauotta. Sen takapuoli ei pysy tuolilla sekuntia kauempaa ja lopulta uhkaan sitä ilmastointiteipillä: But I have really bad wiggles mom... – I know honey, but is there any chance you could wiggle on the chair and not everywhere? Ei näköjään ole. Olen päättänyt nautiskella tästä juhlavasta hetkestä huolimatta siitä että yksi kiukuttelee, toinen kysyy taukoamatta koska saa kakkua ja kolmas toteaa aamiaisen syömäkelvottomaksi – murot olis olleet parempia. On kuitenkin perhe ja kakkua, sunnuntairauha vaan uupuu.



Lähden Fredden kanssa lenkille. Suutuspäissäni meinaan astua säikähtäneen käärmeen päälle. Martta löytää jostakin kakkaläjän, syö sen salaa ja haisee aika mehukkaalle. Poltan olkapääni toukokuisessa auringossa siitepölyn kutittaessa kurkkua mutta hei, ei sada ja kyllä tää lämpö oikeesti hyvältä tuntuu vaikka hiki valuukin pitkin selkää mun kaivaessa kuoppaa uudelle rhodolleni ja kantaessa tyhjää kaasupulloa kauppaan vaihtoon. Kun toisesta suunnasta tuleva auto kaupan pihassa kurvaa siihen paikkaan johon itse olin menossa on äitienpäiväidylli täydellinen.



lauantai 12. toukokuuta 2018

annetaan pois




Annetaan eniten tarjoavalle tai mahdollisesti ilmaiseksi kelvoton äiti. Käyttöönotto omalla vastuulla. Ei useista lupauksista huolimatta ole siirtänyt juomalaseja paikkaan josta niihin ylettyy kiipeämättä keittiön tasolle. Tekee toisinaan usein liikaa töitä. Pyykkihuolto takkuaa toistuvista huomautuksista huolimatta ja ruokakomerossa vallitsee kaaos. Yhteydenotot sähköpostilla.

Aika usein saan kuitenkin kuulla olevani maailman paras äiti, täydellinen juuri tällaisena, pyykkikasoineen päivineen.

Mikä on kaikkein kivointa äidin kanssa? Kierrän kaikki kolme lasta ja kysyn jokaiselta saman kysymyksen, saan kolme erilaista vastausta. Legoilla rakentaminen, elokuvissa käyminen, shoppailu. Lienee helppoa arvata että viimeinen oli meidän esiteini.

Minä rakastan teitä. Minä rakastan teitä kaikkia enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä rakastan teitä silloinkin kun kaikki menee pieleen, väsyttää ja kiukuttaa. Minä rakastan meidän omia juttuja, jokaisella omansa. Nämä on mun mielestä ne kaikkein kivoimmat jutut, meidän pienet yhteiset hetket.

Can I watch some tv with you mom? – What are we watching? – Can we watch Chicago Fire or Chicago Med? – Sure baby… Se käpertyy mun kainaloon ja kuiskaa ohjelman alkaessa: “Can you you give me a massagee mommy? A back massageee...” Me katsotaan yhdessä telkkaria ja mä silittelen samalla pienen pellavapään selkää, sitten jalkoja ja viimeiseksi päätä. Kun ollaan noin puolivälissä ohjelmaa se katsoo mua silmiin ja sanoo: ”I think it’s time for me to go to bed now. Let’s stop watching.”

Good Night, sleep tight, don’t let the armpit bugs bite… kutitus ja kikatus. Äiti syö löytyneet ötökät. Ne on mehukkaita ja rapsahtelee hampaissa. Muistan sanoa nam. Mom... you’re the best mom in the entire universe! – And you my dear, you are the best Ollipolli in the entire Galaxy and the next galaxy and the next galaxy, and if there was a planet filled with boys just like you, you would still be the best one. Kisses, and hugs, and rubba-dub-dubs. Good nite! I love you… ja lentopusut jotka napataan ilmasta kiinni vielä loppuun.

Ajan lapset kouluun matkalla toimistolle. Meillä on hetki aikaa kuunnella musiikkia koulun parkkipaikalla ennen kuin ajan jonoon pudottaakseni ne koulun etuovelle. Etuovella ne hyppää ulos autosta, viimeinen kääntyy ympäri ja sanoo: ”Mama... minnä rrakasstan sua!” – Niin minäkin sinua kultaseni... ”Mmoi!” – Moi! See you after school, have a great day!

Äitiyttä on miljoona erilaista! Yhtä monenlaista kuin äitejä ja äitejäkin on kaikenlaisia... biologisia äitejä, äitipuolia, isoäitejä, adoptioäitejä, sijaisäitejä, varaäitejä, naapurinäitejä... suuria, pieniä, lihavia, laihoja. Helposti lähestyttäviä ja sydämellisiä, pelottavia, ankaria, lepsuja. Kaikki äitejä. Ihania, rakkaita äitejä.

On äitejä joiden lapset eivät koskaan päässeet syliin saakka. On äitejä jotka ovat menettäneet lapsensa. On lapsia jotka ovat menettäneet äitinsä. Viime vuonna kirjoitin naapurin perheestä. Perheestä jossa vanhemmuuden tavoittelusta oli jo kauan aikaa sitten loppunut ilo, jossa jokainen raskaus päättyi suruun. Perheeseen syntyi muutama viikko takaperin lapsi, sijaiskohdussa kasvanut biologinen lapsi. Matka äitiyteen oli pitkä, siinä oli mutkia eikä se ollut sellainen kuin useimmilla äideillä. Mietin miltä ensimmäinen ihan oikea äitienpäivä tuntuu siinä perheessä. Minä itkin ensimmäisenä äitienpäivänä, koska en edelleenkään ollut ihan varma siitä että olin viimeinkin äiti.



tiistai 1. toukokuuta 2018

yövieras




Meillä oli viikonloppuna yövieras. Se että meillä oli joku yökyläilemässä tai että joku on jossakin muualla nukkumassa ei nyt sinällään ole mitenkään kovin poikkeuksellista kolmilapsisessa perheessä, mutta tää oli toisenlainen yökyläily vaikka se päällisin puolin näyttikin ihan samanlaiselta kuin ne kaikki muut. Paitsi että meidän yövieras ei puhu meidän kanssa yhteistä kieltä muutamaa sanaa enempää. Tättistä ei jännittänyt mutta mua kyllä senkin edestä.

Anna on muuttanut tänne meidän lähistölle tammikuun alkupäivinä. Anna asuu tätinsä luona yhdessä isänsä kanssa. Annan täti on taannoin muuttanut tänne Kaliforniasta, asuttuaan sitä ennen itärannikolla. Yhdysvalloissa täti on asunut kolmisenkymmentä vuotta käytyään koulua ensin UIUC:ssa Illinois:ssa ja sen jälkeen Harvard Business Schoolissa. Anna ja Annan isä taas ovat kasvaneet ja eläneet Kiinassa. Sen tiesin jo etukäteen että Annan sisko ja äiti ovat edelleen Kiinassa, miksi Anna ja isä muuttivat tänne kesken lukuvuoden oli mysteeri johon saatiin valoa viikonloppuna.

Anna on kasvanut kiinalaisessa yksityisessä huippukoulussa. Sisäoppilaitokseen tyttö on lähetetty viisivuotiaana ja kaikki minkä täti kertoi kuullosti tällaisesta suomalaisesta pehmovanhemmasta aika hurjalta. Tarinat suurista, pimeistä makuusaleista valvontakameroineen aikuisten loistaessa poissaolollaan, häpäisyyn perustuvasta opetustavasta, paremmuusjärjestykseen asettamisesta, rangaistuksista, pienen tytön paniikista ja ahdistuksesta... katson lasta ja tunnen ihan valtavaa tarvetta ottaa toinen syliin. Anna on täällä koska vanhemmat näkivät miten lapsi kärsi koulussaan. Anna on täällä nyt kun monivuotinen immigraatioprosessi on saatu kuljettua läpi, oleskelulupaa kun joutui odottamaan pitkään. Annan isä opiskelee kieltä kolmella eri kielikurssilla ja tekee töitä supermarketissa, mitä se sitten tarkoittaakaan. Isä lähti mukaan koska niin oli lapselle parempi, rakkaudesta.

Iltalukemista tai oikeastaan kielenopiskelua, vasen sivu on englanniksi oikea mandariinikiinaksi.


Tytöillä on kivaa. Ne piirtää ja tanssii ja tulee loistavasti toimeen keskenään huolimatta Annan vähintäänkin rajoittuneesta englanninkielentaidosta, tai ehkä juuri siksi. Ilman yhteistä kieltä on vaikeaa riidellä. Aamulla tarjoilen sunnuntaiaamiaiseksi pannareita ja pekonia, tyttö katsoo kysyvästi veistä ja haarukkaa, ottaa ne käteensä väärinpäin ja yrittää seurata Tättiksen touhuja siinä onnistumatta. Pannarinpalanen luiskahtaa syliin ja siitä lattialle, Anna näyttää kauhistuneelta ja pyytää nopeasti anteeksi. Hymyilen ja ajattelen että kyllä tää oli ihan mun vika ja tarjoan apua: ”Help?” – Please! Paloittelen ruuan valmiiksi. Anna sanoo kainosti kiitos ja pistelee ruuat poskeensa. Tarjoan lisää pekonia kun se näyttää maistuvan pannareita paremmin. Muistan miten aikanaan suomalainen kansanedustaja päivitteli miten taitava hänen adoptiolapsensa olikaan osatessaan nelivuotiaana syödä puikoilla. Hymyilen ja mietin että jos olisin vaihtanut aterimet puikkoihin en varmasti olisi kohdannut samaa kysyvää katsetta. Yläkerrassa neiti törmää meidän robotti-imuriin ja katsoo sitä pääkallellaan. Se kysyy Tättikseltä hiljaa; what? Osoittaen samalla lattialla kulkevaa laitetta. Kieli loppuu kesken ja etsin netistä Roomban käyttöohjeen mandariiniksi, Anna hymyilee, katsoo mua ja sanoo: ”Aah! Okay.”

Kasvoin itse 70-luvun Helsingissä. Mun kosketus muihin kulttuureihin oli lähinnä Neil Hardwick. Jään miettimään taas kerran mikä rikkaus meidän lapsilla on kasvaa monikulttuurisessa ympäristössä, paikassa jossa kaikki ovat jostakin muualta, Kiinasta, Intiasta, Pakistanista, Keniasta, Puolasta, Michiganistä, Brasiliasta, Koreasta, New Yorkista, Alankomaista, Ranskasta, Iso-Britanniasta, Washingtonista, Irlannista, Etelä-Afrikasta, Oregonista, Japanista, Kuwaitista, Jordaniasta, Kaliforniasta, Ruotsista, Kreikasta... ja listaa voisi jatkaa loputtomiin.