Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on joulukuu, 2013.

uusi vuosi ja osin uudet kujeet

Avasin eilen uuden blogin 365 Tahdon Asiaa, kuva vuoden jokaiselle päivälle.Nyt alkuunhan se on aika tynkä... kaksi kuvaa, vuoden 2013 viimeiset päivät... toivottavasti siitä tulee viikkojen ja kuukausien myötä kiinnostavampi jatkumo. Hammaslääkärini sanoin: "Bear with me" Samalla ajattelin vähän muuttaa meidän kuukauden ekan päivän kuvausta ja ainakin yrittää - kokeillaan toimiiko - pudottaa määrän 120-180 kuvasta yhteen jokaista tuntia kohden... kokeillaan toimiiko - huomenna aloitetaan!

Nyt Hyvää Uutta Vuotta 2014 teille kaikille!





Ja loppuun vielä aina niin rakas ABBA - Happy New Year!


friends, friendships and kindness

Epäilemättä mulla ja meillä – molemmilla – on assipiirteitä, ihmehän se ois jos ei olis. Huumorilla usein tuleekin vertaisilta kysyttyä että kummaltako se niitten autisti on autisminsa perinyt? Vai molemmilta? Keskimäärin kuulija ymmärtää kysymyksen. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys ystävyyksistä, ystävistä ja ystävällisyydestä kirjoittaessa. Miten Jeesus tähän liittyy, en tiedä... paitsi että meitä toki kehoitetaan olemaan ystävällisiä ja ottamaan huomioon myös toiset. Mä haluan ajatella tän olevan lähtöisin musta, ei raamatusta. Vaikka kirkossa käynkin, se tuntuu silti paremmalta näin. Toisaalta eikö ystävällisyyttä ja toisen huomioon ottamista korosteta kaikissa filosofioissa? Puhuttiin sitten kristinuskosta, islamista, buddhalaisuudesta, hindulaisuudesta tai mistä hyvänsä.
On mulla ystäviä, siis niitä ihan oikeita ns. core friendships. Ne jotka kulkee mukana tyrskyissä ja tuulessa, kykenee hyväksymään mun puutteet ja keskeneräisyyden siinä missä mä omasta puolestani hyväksyn heidä…

vuosi 2013

Mua on laiskottanut koko viikon… en olis jaksanut ryhtyä tähän jokavuotiseen välitilinpäätökseen ja nyt vuoden viimeisenä aamuna otan itseäni niskasta kiinni.
M halus eilen että meen sen kanssa samaan aikaan nukkumaan, se taitaa olla ihan parhaita juttuja M:n mielestä – saada vetäytyä peiton alle yhdessä mun kanssa. Se sen aloitti, muistelemisen. Se pohti kuinka se ei tammikuussa mene kouluun... ei mennyt tänä vuonna, eikä mene ensivuonnakaan. Tänä vuonna tammikuun alku vietettiin lastensairaalassa – sunnuntaista torstaihin, jos nyt en ihan väärin muista ja sen jälkeen vielä levossa kotosalla. Siitä retkestä on muistona useamman sentin mittainen arpi, siinä lonkkanivelen kohdalla. Se muisti kuinka kipeä se oli, ja kuinka se ei tykännyt siitä yhdestä yöhoitajasta, ja kuinka se ei voinut syödä mitään voimatta pahoin... Katson taaksepäin ja mietin alkoiko se lopullinen matka syömättömyyteen jo tammikuussa. Mä muistan sen hetken kun tajusin että leikkaus kestää ja kestää ja kestää, ihan li…

arkisia asioita

En valita. Olisi kohtuutonta valittaa. Me ollaan vihdoinkin päästy siihen kohtaan – vuosien valvomisen jälkeen – jossa meillä nukutaan öisin, ainakin keskimäärin ja useimmiten. Nukkumisjärjestelyt ehkä on vähän omituisia, mutta tärkeintä on että nukutaan. Viimeyö olis siis poikkeus ja vaikka aamukolmelta ärräpäät lentelikin oli se ehkä lähinnä huvittavaa... kukaan ei ole sairas, kukaan ei oksentanut, tässä nyt vaan kävi näin... Puoliltaöin O herää ekaa painajaiseensa. Käyn pussailemassa ja silittelemässä... K pyytää että vaientaisin sen petikaverin, hän haluaa nukkua. En muista että K:lla olis koskaan ollut kauhukohtausta tai painajaisia. En muista että se olis koskaan herännyt keskellä yötä. K nukkuu yönsä. K on aina nukkunut yönsä. Alusta lähtien.
Vähän ennen yhtä löydän itseni taputtelemassa ja pussailemassa O:ta uudestaan. K nukkuu sikeästi. Kysyn haluaako O tulla meidän sänkyyn, ei niin että siellä olis erityisesti tilaa, siellä kun on jo L, M ja Koira... se ei halua ja nukahtaa …

ole ystävällinen

Kirkossa käyminen on hyvää terapiaa. Aulassa tapaan ystäviä ja tuttavia, jutellaan ja vaihdetaan kuulumisia... joskus puhutaan ihan asiaakin. Jumalanpalveluksessa istun mieluiten itsekseni, yksin ja ominen ajatuksineni. Kuuntelen ja käytän ajan itsetutkiskeluun, välillä turhaudun kun tajuan miten keskeneräinen olen, asetan itseni taas uudelle polulle ja jatkan matkaa seuraavaan jumalanpalvelukseen... jos vaikka viikon tai kaksi, joskus kolmekin pärjäisi ilman kompassin tarkastamista.
Joskus kauan aikaa sitten sanoin hoitajalle mielisairaalassa etten oikeastaan pidä ihmisistä... silloin se oli totta. Tänä päivänä toteasisin ehkä olevani aika turha ystävä, koska en koe tarvitsevani ketään. Viihdyn yksin, kaipaan harvoin seuraa muuten kuin noin pintapuolisesti... kun säästä ja yhdentekevistä asioista on puhuttu vartti voi hyvin jatkaa matkaa eteenpäin. Itseriittoinen? Niin kai. Omat ongelmat kun nyt on lähempänä kuin muitten. Jos väitän muuta, teeskentelen. Tässä asiassa muistutan L:llää…

tylsiä tyyppejä

A: Mitä teette uutenavuonna? Me: Ei mitään, voitte tulla meille jos haluutte. A: Eiku tulkaa te meille se olis kivempaa. Me: Joo voidaan tullakin, lapset voi nukahtaa sohvalle.
B:ltä tulee tekstari: Järjestän bileet, oon kutsunut A:n ja C:n ja D:n ja E:n ja F:n... tulkaa tekin!
B:n koti ei ole lapsiystävällinen, mä tiedän että mun ilta menis siellä lasten perässä juostessa ja K:ta komentaessa. Siellä on liikaa ihmisiä ja touhu menee tolkuttomaksi riehumiseksi.
Soitan A:lle ja kysyn onhan kutsu vielä voimassa...
A: Ei kun me halutaan mennä B:n bileisiin. Me: Aah, no me jäädään sit kotiin alkuperäisen suunnitelman mukaan. A: Aijaa, mut tulkaa tekin B:lle kun sinne tulee ehkä ne C ja E:kin. Me: Ei me taideta.
Laitan B:lle tekstarin, kiitän kutsusta ja sanon että ollaan kotosalla vaan.
Illalla saan A:lta tekstarin että he tosiaan haluaa mennä mieluummin, nähdään sit ensi vuonna jos ette kerran tuu.
Joo nähdään vaan, ei me tulla.

Miten mulle tulee tunne että ”we just got ditched”... tuli jotakin parem…

happy feet

Noin keskimäärin mä en oo mikään eläintarhaihminen ja jaksan aina hämmästellä niitä vanhempia jotka tuntuu kulkevan jonkinlainen villieläinensyklopedia päässään... Mä seison oman laumani kanssa elefanttiaitauksen ulkopuolella ja kerron tarinaa kuolleesta vauvaelefantista Hansasta ja vieressä oleva nainen kuvailee lapselleen pikkutarkasti aasian- ja afrikanelefantin eroja. Lähestymistavassa on selkeä ero enkä osaa olla tuntematta huonommuutta sen tosiasian edessä, että mulle ne on ”vaan” elefantteja.







Sää on kieltämättä aika sopiva eläintarhaan. Mä olin jotenkin kuvitellut että eläimet olis sisätiloissa ja siellä olis tosi rauhallista. Toisin kävi. Aina aiemmin oon joutunut selittämään laumalle että ne kivet siellä vedessä ei oo kiviä vaan virtahepoja, mutta sitä on vaikee nähdä kun ne ei liiku... nyt meillä oli kaks sukeltelevaa ja leikkiivää virtahepoa. Me nähtiin vauvakirahvi ja karjuva leijonauros. Ilmeisesti kymmenen astetta ja puolipilvistä oli täydellinen sää vai oliko se sitten…

iloisia kiloja

En oo yhään sentimentaalisella päällä, enkä millään jaksa vielä istahtaa alas pohtimaan sitä männyttä vuotta... en jaksa, palaan aiheeseen myöhemmin – kai. Mielenkiinnolla ja innolla odotan mitä uusi vuosi kantaa tullessaan... loman! Työpaikan?
Uudenlaista arkea? Mun seistessä suihkussa M hyppäs eilen vaa’alle ”mittaamaan jalkojaan”. Edellisellä kerralla siinä samalla vaa’alla, joskus loppukesästä kai, se lukema oli 19.7kg eilen 22.8kg. Kolme kiloa alle puolessa vuodessa... jos jostakin, niin se kertoo siitä miten laiha se oli kesällä ja miten pitkä matka sieltä on tultu lääkityksen, syömisterapian ja toimintaterapian avulla. Hoikka se on edelleen, mutta nyt se näyttää terveeltä. Musta tuntuu edelleenkin vähintäänkin absurdilta että sekin on tuillut koettua, viisivuotias joka lopettaa syömisen – kokonaan, mä kun aina ennen kuvittelin että lapsi syö jos sillä on nälkä.

Tää riiviölauma on pakko saada tänään ulos täältä tuvasta. Eilen meno oli jo sellaista että minä tuskissani karjuin ja …

ohi on!

Joulun jälkimainingeissa... eilen ne kyllä tuntui enneminkin hyökyaalloilta M:n käsitellessä joulun kaaosta riehumalla, kiljumalla ja raivoamalla. Me L:n kanssa muisteltiin aikaa jolloin kaikki päivät oli niitä hyökyaaltoja ja oli ihan normaalia joutua laittamaan lapsi nukkumaan kirkuvana ja potkivana.
Joulu oli just sellainen satukirjojen joulu josta kaikki kai haaveilee, iloista ja onnellista, seesteistä ja ihanaa. Yhdessäoloa, hyvää ruokaa ja yhdessä tekemistä. Lopulta ollaan myös siinä kohdassa elämää, missä lapset leikkii myös itsenäisesti uusilla leluillaan ja me vanhemmat saatiin myös nauttia joulustamme ilman jatkuvaa syöttämistä, vaipanvaihtoja, päiväunia ja itkua. M teki palapelejä ja palapelejä ja rakensi legoja, legoja ja legoja... O leikki junilla ja monster truckeillaan, se ei osaa päättää oliko joulun paras lahja se iso monster truck vai Brion metro. K – meidän Batman – nukkui batmanlego ja supersankarikirja kainalossaan...







Humanisti vei mut miettimään lapsuuden jouluja. …

meidän joulu