Tahdon Asiat

Pieni poika katsoo minua kulmat kurtussa ja kysyy voidaanko pitää vähän taukoa? Katson kelloa, se on pian yksitoista ja me ollaan edelleen sen ensimmäisen matikantunnin kimpussa, vastaan että pidetään vaan. Kuinka pitkään? Vartti? Okei. Jannu palaa takaisin alakertaan ennen kuin lakisääteinen kahvitauko on päättynyt ja moiskauttaa pusun mun poskelle, olet ihana äiti. Pussaan takaisin ja vastaan että niin sinäkin, enää kolme tehtävää, viimeiset viisitoista laskua - murtolukuja. Päättäväisesti poika istuu takaisin tuolille ja me palataan takaisin hommiin. Luen tehtävän ja kirjoitan vastaukset, poika itse laskee mun avustuksella. Kymmenen jaettuna kahdella? Kaksikymmentä tulee topakka vastaus. Ookoo, kymmenen JAETTUNA kahdella on kaksikymmentä? Ei, kun kaksitoista... viisi, se on VIISI. Oletko varma? Olen. Kirjoitan vastauksen tietokonesovelluksen lomakkeeseen. Kun kaikki tehtävät on tehty, me katsotaan kertausvideo, kun alligaattori kertoo että 12/8 voidaan supistaa etsimällä k

Osaako teidän robotti-imurit kääriä vessapaperia? Meidän näköjään osaa.  Huolimatta siitä että tätä hetkeä oli odotettu koko se kuusi viikkoa kun opetin itse lapsia kotona, oli viikonloppuna ilmassa pientä paniikkia. Me oltiin jotenkin päästy hyvään rytmiin ja kun koulut kuitenkin toimittivat heti toisesta viikosta alkaen meille tukitehtäviä, pyöri arki oikein mukavasti. Tanssitunnilla. Aamulla tehtiin ne opettajien toivomat DreamBoxit, Lexiat, Aleksit ja EduTypingit ja sen jälkeen saatettiin mun johdolla tutustua milloin mihinkin. Kuudessa viikossa me ehdittiin metsään tunnistamaan kevätkukkia, siivoamaan, pesemään pyykkiä, ruuanlaittoon, leipomaan, katsomaan elokuvia ja kirjoittamaan niistä, tai vaikka vertailemaan kahta musiikinlajia keskenään. Kahden ekan viikon takeltelun jälkeen kotikoulu sujui ongelmitta ja mä ehdin hyvin hyppimään omiin palavereihini ja ohjelmoimaan sivussa lasten terapioita, tanssitunteja ja karatesysteemejä. Ulkoilu hoidettiin joko yhdes

Ja sitten sinä täytit kaksitoista. Päivää edelsi kyyneleet ja turhautuminen, suru siitä   ettei ole syntymäpäiväjuhlia ystävien kanssa, ettei kukaan ole kuuluttamassa syntymäpäivää koulun aamunavauksessa eikä mikään ole niin kuin sen piti olla. Syntymäpäivä joka oli tuomittu tyhmäksi jo kauan ennen tärkeää päivää. Laihaa lohtua tilanteeseen toi toki se että todennäköisesti jannuilla olisi sama kohtalo, epäsyntymäpäivä epäjuhlineen. Ei Tättis ole ensimmäinen, eikä myöskään viimeinen lapsi jonka syntymäpäiväsuunnitelmat koronavirus muuttaa. Esiteiniä ei kuitenkaan juuri auta tieto siitä että sitten joskus, tämä vuosi on muistoissa erityisenä syntymäpäivänä tai että kaikki muutkin kevään lapset ovat samassa veneessä. Aivan sama, se sanoo silmiään pyöritellen. Mutta syntymäpäivä tulee halusi tai ei. Se tulee silloinkin kun on koronakevät ja kaikki peruutettu. Se tulee silti, eikä sitä voi siirtää tai peruuttaa. Somessa on ollut postauksia autoparaateista, kylteistä ja ikkuna

Pyykkiä tulee silti. Myönnän auliisti, ja monen avoimeksi kauhuksi, että meidän kolme lasta on olleet yöpaidoissa nyt 39 päivää. Kyllähän nyt päivävaatteisiin pitää vaihtaa sanoo poikien englantilainen kummitätikin. Ai miksi, kysyn minä... pyjama on mukava ja sen voi vaihtaa puhtaaseen vaikka jokainen ilta, niin että yöpaidoissa on oltu. Yöpaidoissa on käyty metsäretkellä, pyöräretkellä ja kävelyllä. Yöpaidassa on osallistuttu karatetunnille ja terapiaan, ja ihan helposti vielä, tosin nyt kun ilmat ovat lämmenneet vaihdetaan shortsit ja t-paidat päälle ulkoillessa, lähinnä d-vitamiinin saannin turvaamiseksi. Yöpaidoista huolimatta päivittäin pestään hampaat kahdesti, harjataan hiukset ja peseydytään, niin että on joku roti sentään. Pakko toki myöntää etten itsekään ole ollut niissä niin sanotuissa oikeissa vaatteissa kuuteen viikkoon. Pukeutumiseksi riittänee legginsit ja huppari tai shortsit ja t-paita, sellaiset mukavat ja joustavat shortsit. Viimeiset kynsilakat hinkkasi

Jokainen päivä, kellon lähestyessä seitsemää ja meidän linnoittautuessa yhdessä olohuoneen sohvalle, totean ääneen että me ollaan selvitty taas yhdestä päivästä ja aika kun näistä viikoista ja kuukausista tulee muistoja on taas hetken lähempänä. Ensimmäisten viikkojen kipuilun jälkeen elämä on löytänyt uuden uomansa, sen jonkinlaisen normaalinsa poikkeuksellisissa olosuhteissa. Rapsutuksia.  Muistan jotenkin poikkeuksellisen elävästi omat ajatukseni meidän vanhempainyhdistyksen hallituksen ensimmäisen videopalaverin aikana maaliskuun 6. Rehtori puhui siitä miksi koulupiiri ei vielä ollut tehnyt päätöstä koulujen sulkemisesta ja arveli samaan hengenvetoon että viikon päästä tuskin enää käydään koulua. Rehtori oli oikeassa. Ilmoitus koulujen sulkemisesta kolmen piirikunnan alueella tuli seuraavan viikon puolivälissä, muutamaa päivää sen jälkeen kun omat lapset olivat jo jääneet kotiin. Vanhempina meistä tuntui hullunkuriselta lähettää lapsia kouluun tilanteessa jossa

Uudet tilastot 2020 Tähän aikaan vuodesta palaan ajassa taaksepäin, siihen maaliskuiseen hetkeen rintatutkimusyksikön parkkipaikalla. Siinä nojaan autoon ja katson kyynelten lävitse vieressä kohoavaa sairaalaa. Yritän epätoivoisesti pysäyttää kyynelten virtaa ja koota itseni, jotta voisin kävellä sisään mammografiaan. Tänne saakka selvisin, lastensairaalasta aikuistensairaalan parkkipaikalle. Selvisin tapaamisesta neuropsykologin kanssa, tapaamisesta jossa kuuntelin ilmeettömänä lääkäriä, otin vastaan nivaskan papereita, kuuntelin vähän lisää, nyökkäsin, kiiton, varasin ajan jatkoon ja lähdin. En itkenyt, en tuntenut oikeastaan mitään vaikka olin kuvitellut olevani voitonriemuinen ja helpottunut. Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin miksi psykologi kysyi ymmärsinkö mitä hän sanoi, kysyi koska en osoittanut minkäälaista tunnetilaa, kuuntelin ja nyökkäsin. Ojensin käden, otin vastaan nipun papereita ja lista kirjoista jotka pitäisi lukea. Vasta siellä ajomatkan jälkeen, seuraavan sa