Tahdon Asiat

Kuva Maanantaiaamuna vetäisen leikkaussalivihreät päälle ja meen mukaan toimenpiteeseen. Se olis kolmisen tuntia leikkurissa. Mä oon ihan liekeissä! Useimmat kai aloittaa maanantainsa mieluummin jotenkin muuten. Mulle bronchial thermoplastyn seuraaminen leikkurissa on kuin joulu. Näitä toimenpiteitä hyväksytään – ja siis tehdään -  vuodessa kourallinen. Saliin on usein tunkua. Jonakin päivänä tämäkin toimenpide on toivottavasti yhtä mielenkiinnoton kuin lonkkanivelen korjaus. Multa kysytään usein et miten duuni, se nyt on sellainen vastaava kysymys kuin et mitä kuuluu, osa small-talkia. Onko liikaa vai liian vähän töitä, ylennyksiä, alennuksia, tulevaisuutta, näkyvyyttä vai näköalattomuutta. Työ on keskeinen puheenaihe, ja silti länsirannikolla arvostetaan tasapainoa työn ja vapaa-ajan välillä. Kuva Mun vastaus on yleensä, että mun suhtautuminen omaan työhön on intohimoinen. Ei väärällä tavalla, ei työ tekemällä lopu, mutta kun koen ihan oikeasti voivani va...

sisään pääovista Mä oon ennenkin sanonut että mulla on maailman makein työpaikka, mutta kun mulla ihan oikeesti on. Moni on varmasti toista mieltä, monen mielestä – jopa niitten tervarin puolen tyyppien mielestä – meidän klinikka on oikeesti aika karmiva työympäristö, mutta mun mielestä se on kiehtova, mielenkiintoinen ja kaikella tapaa maailman makein. Emotionaalisesti toki toisinaan aika rankka paikka, niin lääkärille kuin meille muillekin, mutta samaan aikaan myös palkitseva, asiat mittasuhteisiin asettava ja oikealla tavalla haastava työympäristö. läpi sairaalan ala-aulan Kymmenessä kuukaudessa olen oppinut aivan valtavasti. Olen oppinut paitsi ihan lääketieteestä, radiologiasta ja farmakologiasta, olen oppinut ihmisyydestä ja myötätunnosta. Olen oppinut asettamaan sanani tarkasti, olemaan lupaamatta mitään ja silti vakuuttaen että asiat on melko hyvin. Tiedän koska on kiire, ja koska ei. Pystyn muutamasta sanasta päättelemään mistä puhutaan, ja kysymys jonka esi...

On meillä kivaakin... klinikan ultralla voi ultrailla keuhkojen lisäksi henkilökunnan vauvoja hiljaisena perjantaina Töissäkävijän viikot vilahtaa ohitse sellaista vauhtia ettei niistä tahdo saada otetta. Perjantaisin mietin mitä unohdin viikon aikana, sunnuntaisin henkäisen ja valmistaudun seuraavaan spurttiin. Työviikon aikana ehtii miettimään kerran jos toisenkin sitä omaa työtä. Sitä miten erilaista on työskennellä vakavasti sairaitten ihmisten parissa. Miten mittasuhteet helposti vääristyy, ja toisaalta miten käsitys kiireellisestä tai vakavasta on erilainen kuin tervarin puolella työskentelevällä. Kuolema on läsnä omassa työssä liki päivittäin. Välillä se osuu lähemmäksi kun potilaan kanssa on tullut tehtyä enemmänkin töitä, tai kuolema tuli vastaan odotettua nopeammin. Otan osaa, lämmin osanotto ja kiitos yhteistyöstä on tuttuja lauseita. Maanantaina soitin kuolleen omaiselle ja kiitin yhteistyöstä, otin osaa. Perjantaina puhuin hautaustoimiston kanssa potilaasta jo...

Sairaanhoitajan huumori on tunnetusti pikimustaa, niin on lääkärinkin. Mitä vakavammista asioista puhutaan, sitä mustemmaksi huumori muuttuu. Se on keino suojata itsensä niiltä karuilta tosiasioilta jotka näyttäytyvät meidän kaikkien edessä päivittäin, puhelimessa, klinikalla, sairaalassa. Viereisessä terveyskeskuksessa on harvemmin iso hätä. Meillä se on jokapäiväistä. Oli kyseessä sitten läheisen suru, rakkaan huoli, vakava sairaus tai kuolema. Kyllä meistä jokainen välittää ihan oikeasti, joskus liikaakin, jos nyt liikaa voi välittää... ”Pakkoko näitten kaikkien on just tänään saada keuhkosyöpä... kun joka helkkarin lääkäri on konferenssissa!” ”Voitko nyt käydä napsauttelemassa hiirellä sen kuolintodistuksen, kun hautaustoimisto soittaa vartin välein että niillä on uuni kuumana” ”On valintakysymys haluaako kuolla munuaisella vai ilman, kun kuolee kumminkin.” ”Nää voi nyt lakata tippumasta, ei ole lääkärin elämää tää että kaikki kuolee käsiin samalla viikolla.”...

Silloin joskus. Silloin joskus, aikana kun vielä asuin Suomessa tapahtui amerikkalaisissa lääkärisarjoissa ja lakisarjoissa kaikkea ihan käsittämätöntä, niin kuin se että lääkärin antaman diagnoosin jälkeen mentiin muualle ja kysyttiin toista mielipidettä. Kai se on Suomessakin nykyään jo arkipäivää. Sitä toista mielipidettä saattaa meillä klinikalla potilaat kysellä jo ihan klinikan sisälläkin, ja joskus haetaan kolmatta ja neljättäkin mielipidettä. Itsekin olen muutaman kerran niin tehnyt, onhan se yhden lääkärin näkemys kuitenkin vain yhden lääkärin näkemys, ja yksi on konservatiivisempi kuin toinen, ja se toinen on saattanut lukea jonkun tutkimuksen joka sillä ensimmäisellä makoilee vielä työpöydällä. Noin periaatteessa olen sitä mieltä että keskimäärin meidän terveydenhoitopalvelut on ihan kärkikastia. Niin ei ole kaikkialla Yhdysvalloissa, niin ei ole kaikissa kaupungeissa, niin ei ole edes kaikkialla tässä osavaltiossa. Me nyt satutaan asumaan metropolialuee...

Vuoden ensimmäisenä aamuna mua tulee vastaan Martta. Sillä on suu täynnä hammaslankaa, mistä lie löytänyt. Naurahdan että oot sitten seurannut meidän iltatoimia ja todennut että hammashygienia on tärkeetä... Freddelle sanon että meillä on nyt sit runsaasti vähän käytettyä oral-b:tä, käyttöliittymä vähän sekava. Sohvapöydän kulmasta on ”joku” jyrsinyt palasen, uusitaan sitten joskus kun Martta on aikuinen... eipä tuon tekemät tuhot ole kovin kummoisia. Fredde sanoo että pienille tyttölabbiksille on helppoa antaa anteeksi.  K on istunut pankin päällä viikon. Lauma sai Isoäidiltä joulurahaa ja K on laskenut päiviä siihen että tammikuun ekana Lego julkaisee uudet tuotteet. Ei niin että se niitä haluais, se haluaa ostaa Ninjagoa. O:lle nyt on se ja sama mitä ostetaan, kunhan ostetaan jotakin. M ei halua Legoja, se haluaa kenkäkauppaan. Se ostaa itselleen Hunterin kumisaappaat ja Asics:n lenkkarit. Mulla polttelee taskunpohjalla se klinikan lääkäreiltä saatu sadan vi...

Tulee taas maanantai ja arki. Kaikki olis ihan tavallista, mutta ei ole. Lauma on lomalla ja yksi laumasta makaa sängyssä kipsi jalassa ja taju kankaalla. Kaksi muuta kiipeilee pitkin seiniä koska sattuneista syistä me ollaan oltu kotona ja vaan kotona. Mulla on työpäivä, Freddellä on semityöpäivä. Semi, koska sen vastuulle jää tänään kolmikko. Se on tehnyt duunia iltamyöhään kipeän tietoisena siitä ettei se kuitenkaan saa tehtyä yhtään mitään koko päivänä. Mun homma on töiden seassa ja välissä soitella lääkäreihin, hoitaa pyörätuoliasiaa ja lähteä kotiin kesken päivän. Nelisen kertaa pyydän puhelimessa olevaa asiakasta odottamaan kun vastaan kännykkääni, onneksi ne mun asiakkaat on puhelimessa ja kuvittelee että mä hoidan niitten asiaa jutellessani kotisairaanhoidon, ortopedianklinikan ja lastenlääkärin kanssa. Ajatukset karkailee ja huomaan että kaksi kolmannesta omista ajatuksista jäi kotiin sen pienen potilaan luokse. Töissä on kiireinen päivä, ja klinikan vahvuudesta pu...

jouluaattoiltana joulupukin käynnin jälkeen Tapaninpäivän aamuna lastensairaalan käytävillä vaeltaa joukko vähän resuisen näköisiä vanhempia. Parta ajamatta, päällä ryppyinen paita tai jouluyöpaita. Tukka pystyssä ja kasvoilla joko edellisen päivän meikit tai ei meikkiä lainkaan. Kaikki näyttävät väsyneiltä, uni on ollut vähissä ja retki alakerran Starbucksiin on liki välttämätön. Palataan ajassa vuorokauden verran taaksepäin... jouluaamuun. Lauma tekee ennätyksen ja aamukuuden sijasta ne rynnii alakertaan vasta kahdeksalta. Edellisenä iltana me ollaan käyty läpi säännöt; ensin Martta ulos ja mutsille kahvia, sitten voidaan avata lahjoja. Arvotaan ensimmäinen vuoro, O voittaa ja saa aloittaa... Tuntia myöhemmin mulla on uusi naamanpesukone, toppaliivi, korvikset ja UGGin tohvelit. Laumalla on Xbox One ja tsiljoona peliä siihen, ja legoja ja Star Wars äijiä ja Shopkinseja ja kirjoja ja... Fredde on ilahtunut omasta pinostaan ja ne siirtyy yläkerran loftiin asentama...