Tahdon Asiat

M:lla on vaikeuksia palata arkeen. Siinä missä mä jotenkin sisäisesti oletin että lomalle jääminen ja lomailu olis hankalaa ja paluu normaaliin menis sujuvasti solahtaen, kävinkin just tasan päinvastoin. Viimeyönä se pissas sänkyyn – TAAS. Siis lapsi joka ei ole ollut yökastelija, muuten kuin kovassa kuumeessa, opittuaan kuivaksi hippasen päälle kolmevuotiaana. Koko päivän se on ollut ”on the edge” ei nyt varsinaisesti huonotuulinen tai kiukkuinen, mutta sen kanssa on saanut tasapainoilla kuin nuorallatanssija että se kykenee pitämään itsensä kasassa... eilen se vetäs ne itkupotkuraivarit kun mä olin sitä vastassa koulussa ja tänään se itki astuessaan ulos koulubussista, itki koska joku oli etuillut bussista poistuttaessa.  Kotiin päästyään se siroitteli tavaransa pitkin ja poikin kuin pyryharakka, ja lopulta mätti kumpaakin veljeään turpaan. Hetken taas mietin pitääkö lääkitystä taas nostaa... onneksi psykiatri saa tehdä päätöksen kahden viikon päästä, omatoimisesti en halua s...

L siivoo meidän jääkaappia ja vilkuilee samalla toisella silmällä formulaa. Me surffataan lauman kanssa netissä ja katsellaan oikeitten prinssien ja prinsessojen juhla-asuja. Kauniita ne on, kaikki. Meidän silmiin sopi myös Madden hääpuku. Olihan se perinteinen, mutta miksi sen olis pitänyt olla jotakin muuta? Kyllä mä ainakin lapsesta saakka halusin hääpäivänäni pukeutua kermakakkuun, laittaa hunnun päähän ja olla prinsessa – no Madde nyt on rinsessa muutenkin – mutta eiköhän Maddekin oo juossut pitkin palatsia alushame päässä ja leikkinyt menevänsä naimisiin. Mun olo ei hyvin nukutun yön jäljiltä ole kovin kärkäs tai naseva. Silti suosittelen lukemaan tän blogikirjoituksen , johon heti ekaks törmäsin. Suosittelen lukemaan ja miettimään, ei siis silleen et mietipä nyt... vaan ihan vaan pohtimaan sitä mielikuvaa omasta kehosta ja sitä miten se oma mielikuva siirtyy omissa lapsissa eteenpäin. Oletko ruma? Oletko lihava? Oletko huono? Vai voisitko olla kaunis myös venyneenä ja va...

Tällaista aamua tai yötä ja aamua meillä ei oo ollut vielä koskaan, siis viiteen vuoteen kuukauteen ja kahdeksaantoista aamuun... Havahdun viileässä makuuhuoneessa, hiljaisessa talossa seitsemän – siis 07.10 - jälkeen siihen että Koira pyrkii mun kainaloon ja L lukee kännykästä sähköpostejaan. Tajuntaan hiipii tietoisuus siitä ettei M ole meidän sängyssä ja ennen kuin ehdin kunnolla herätä meidän huoneen ovi aukeaa ja hyväntuulinen M loikkaa meidän väliin ilmoittaen nukkuneensa koko yön omassa sängyssään ja nähneensä vain hyviä unia... Makoillaan hyvän aikaa siinä saman peiton alla juttelemassa ja samalla yritän toisella korvalla kuunnella mitä jannut puuhailee, mutta korvaan kantautuu vain hiljaisuus. Ajatus siitä ettei moinen hiljaisuus tähän aikaa päivästä voi mitenkään olla hyväksi ajaa mut pystyyn ja saapuessani poikien huoneen oelle kuulen oven toiselta puolelta ilooista rupattelua. Avaan oven ja löydän molemmat leikkimästä autoilla yläsängystä. K on herättyään käynyt pissalla. ...

Mitä tehdä päivänä jona ei haluais tehdä yhtään mitään ja kaksi alle kolmevuotiasta kiipeilee pitkin seiniä haluten tehdä ihan mitä tahansa... oikeesti mä olisin halunnut kiivetä takaisin sänkyyn ja peiton alle odottamaan sitä hetkeä kun se lääkäri soittaa mulle ne tulokset. Olo on kuin teinitytöllä joka odottaa että se tietty poika soittaa ja sitä istuu puhelin kädessä vaikka tietää ettei se soita tai ettei se ainakaan tänään soita. Lopulta sain potkittua itseni suihkuun ja pukemaan ja pakattua lauman autoon. Me lähdettiin tutustumaan tossa kulman takana olevaan ”terapeuttisen ratsastuksen keskukseen” – mikä on oikee sana? Little Bit on Pacific Northwestin suurin vammaisratsastukseen keskittynyt talli ja tänään juhlittiin uusien tilojen avajaisia. Ratsastuskeskuksessa työskentelee kahmalokaupalla vapaaehtoisia, ratsastuksenopettajia, vammaisratsastusohjaajia, fysioterapeutteja ja toimintaterapeutteja. Paikka palvelee laajaa kirjoa erilaisten rajoitteitten kanssa eläviä; kehitys...

Ylhäältä – tai no portaista – kuuluu hillitöntä ryminää ja sit se loppuu. Jään odottamaan itkua, sitä ei tule. Kohta kuulen saman ryminän uudestaan ja taas uudestaan ja naurun. Meen katsomaan ja kysyn mitä ne oikein tekee. K laskee pulkkamäkeä M:n kanssa portaissa, O ei uskalla – sisarusten mielestä se on nössö. Kysyn kuka keksi tän älyttömän leikin. Vastaus ei varsinaisesti yllätä. Se oli K. K:n mielikuvitus on rajaton ja kun koko poika on aika rajaton on leikit aina välillä... no, älyttömiä. Vajaa kolmevuotias keksii ja oivaltaa. Meidän K. Se on hypännyt kerrossängystä kovalle lattialle. Se on yrittänyt hypätä tai pudota ikkunasta. Se on laskenut pulkkamäkeä portaissa, valellut kylppärin vaseliinilla ja kookosöljyllä, kaatanut lamppuja ja pöytiä, pudonnut, karannut, kiivennyt.  Kipannut lelulaatikon miljoonia kertoja yläkerrasta alakertaan. Se on tyhjentänyt ruokakomeron lattialle – no O auttoi – piirtänyt pöytään ja pöytäliinaan ja lattiaan ja nukkuvaan veljeensä. Se kaata...

Tänään oli I-H-A-N-A päivä ja tää tuli niin tarpeeseen... 06:30-07:25 - 3 lasta 07:26-07:56 - 1 lapsi 07:57-09:57 - ei yhtään lasta 09:58-12:48 - 1 lapsi 12:49-13:55 - 2 lasta 13:56-14:55 - ei yhtään lasta 14:55-15:00 - 1 lapsi 15:01-15:55 - ei yhtään lasta 15:56-16:50 - 1 lapsi 16:51-17:50 - 3 lasta 17:51-18:30 - 2 lasta ...sen pidemälle ei vielä oo päästy, mutta huomaatte teeman... vähemmän lapsia, vähemmän kaaosta, vähemmän riitaa – parempi mieli, ihan kaikilla. Käytiin O:n kanssa kahdestaan metsästämässä lamppuja joulukynttelikköön ja ostamassa meille korni Mikki Hiiri ja lounaalla – ihan vaan kahdestaan.

Uus yritys taas, tänään se alkoi nukkumalla pommiin ja siinä vaiheessa kun avasin silmät mulla oli 20 minuuttia aikaa saada M:n kamat kasaan, sille vaatteet päälle ja jotain suuhun... Päälle suunnilleen ekat vaatehuoneessa käteen osuneet – onneksi sain pyykit lajiteltua maanantaina – kassiin eilisen snacksien jämät ja suuhun Tontun tuoma candy cane. Neiti ajallaan autossa – 10 pistettä. Pojat sit sai ihan oikeen aamiaisenkin ja nyt häädin ne tonne katsomaan telkkua ja leikkimään. Näin aamuisin jaksan aina olla ihan toivorikas, kai sekin on positiivista ja se tarve juosta lähimmän junan alle alkaa yleensä vasta iltapäivästä... Ehkä se on jotain sellaista sisäsyntyistä peruspositiivisuutta tai lapsenomaista uskoa siihen että meillä saattaa tänään olla ihan kivaa, koko päivän. Ehkä tänään on se päivä...