Tahdon Asiat

Kesä on mennyt kirjoittamatta, ei siksi, ettei olisi ehtinyt, jos ihan oikeasti olisi tulenpalavasti halunnut kirjoittaa. Ei siksi, ettei ollut mitään sanottavaa, vaan ehkä ennemminkin siksi että lapsista on kasvanut teinejä eikä niiden toilailujen jakaminen tunnu enää samalla tavalla kiinnostavalta. Kun lapset ovat pieniä, pyörii elämä lasten ympärillä ja omalla tavallaan lapset ovat oman minuuden jatke, halusi tai ei. Elämä on räkää ja oksennusta, valvottuja öitä, uusia lastenvaatteita, itkupotkuraivareita – lapsen tai vanhemman tai molempien, kaatuneita maitolaseja ja lautaselle jäähtyneitä ruokia. Ainakin meillä oli. Muistan, miten lamaannuttavalta tuntui se lapsen tarve tulla iholle, se että minun oli oltava saatavilla ja läsnä jokainen hetki. Koin monesti olevani vankilassa, pienten tahmeiden käsien luomassa ikuisessa vankeudessa, josta ei ollut pääsyä ulos. Kirjoitin koska pelkäsin katoavani vanhemmuuteen.  Elämä teinien kanssa on toisenlaista. Se on ihanaa ja raivostuttavaa...

Tämä on kirjoitus siitä minkälaista on harrastaa tanssia Yhdysvaltain länsirannikolla. EVVK? Scroll on.  Tättis keskellä.  Ehkä kirjoitan tän muistoksi itselleni, ehkä siksi että lähdin tähän touhuun mukaan aika autuaan tietämättömänä miltä tanssi näyttää harrastuksena täällä maailmalla, ja ehkä tänä päivänä myös Suomessa. Enhän mä edes tiennyt että täällä stepataan, hiphopataan ja jazzataan kilpaa. Omissa mielikuvissa kun kilpatanssi oli jotakin muuta – paritanssia - ja tanssitunnit liittyivät siihen kerran tai kahdesti viikossa harrastamiseen Tanssivintissä tai Tanssiopistossa. Itse harrastin steppiä vuoden tai kaksi ja lisäksi nuorempana balettia. Ensimmäisestä muistoksi jäi samassa ryhmässä olleet kaksoset, sininen ja punainen, jälkimmäisestä lähinnä ankara tanssinopettaja ja se etten oikein lämmennyt baletille.  Tanssijan aamiainen ja meikki. Kaikkea tarvitaan.  Omasta lapsesta ei kuitenkaan tullut hevostyttöä vaan tanssija. Samaa tietä kulkee myös pikkuveli. En...

Otin muutaman kuvan omasta kalenterista ajatellen, että kirjoitan tästä arjen kaaoksesta, siitä miten hetkittäin tuntuu kuin pelaisin aamusta iltaan Whack-a-Mole-peliä, peliä jossa yritetään nuijia maan alta ilmestyviä myyriä jotka hyppäävät esiin kiihtyvään tahtiin. Iltapäivästä olen hengästynyt, iltaisin väsynyt ja aamulla aloitan taas alusta. Sitten taas rauhoittuu ja kaikki sujuu taas hyvin, elämä on reaktiivisen sijaan proaktiivista.  Koira paranee viikkojen eläinlääkärirumban jälkeen yhtä hammasta köyhempänä, toisen koiran hampaat oikenevat palloterapialla eikä hammaslääkäriä tarvita, lapsen erityisopetussuunnitelma saadaan tehtyä ilman erillistä palaveria, toisen lapsen puheterapeutti ilmoittaa, että poika on valmis jatkamaan elämää ilman puheterapiaa – neljän vuoden jälkeen - ja kolmannelle löytyy joku järjestys elämään, kai. Ulkona paistaa aurinko ja elämä hymyilee hetken ennen seuraavaa kaaosta. Euroopassa syttyy sota, muutamaa viikkoa sen jälkeen, kun olen sanonut lapsil...

  Amerikkalainen lukio – high school – on aina herättänyt mussa jonkinlaista pelon sekaista kunnioitusta. Ei siksi että se instituutiona olisi jotenkin erityisen pelottava, vaan koska suomessa kouluni käyneenä on järjestelmä minulle tuntematon. Tilannetta ei helpota ympärillä olevien vanhempien kaahottava panikointi kursseista, opintopisteistä ja alati muuttuvista vaatimuksista, jotka ovat muiden keskusteluita seuranneena kuulostaneet sekavilta. Olen kuullut tarinoita opiskelijoista jotka eivät onnistuneet saamaan vaadittavia kursseja kasaan koska kaikki pakollisten aineiden ryhmät olivat täynnä ja koululla tarjoilla koululaiselle vaihtoehdoksi meditaatiota ja kitaran soiton oppitunteja. On pakollisia pakollisia, pakollisia valinnaisia, valinnaisia pakollisia ja erilaisia opintoteitä. Valitsen aan tai been ja voit saada ceen, mutta valitsemalla been jatkat suoraan eehen tai ööhön kun taas aan tie vaatii myös deen ja äffän ja yyn. Toisaalta yläkoulussa voit suorittaa myös lukiokurss...

  Että sellainen päivä. No, eihän se vaan tänään vaan asiathan kerääntyy ja kertyy ja jossakin kohdassa on tällaisen veltommankin pakko tehdä jotakin. Otsikon tekstin sanoi oma poikani veljensä kaverille, kun tämä kantautui lopulta mutkan kautta minun korviini ole jannulla edessä anteeksipyyntö ja pitkä keskustelu siitä mitä voi ja ei voi sanoa - edes vitsinä. Esiteinin arvostelukyvyssä on petraamisen varaa. Mä jotenkin luulen että monella muullakin vanhemmalla oli jonkilainen illuusio siitä että lapset lähetetään syyskuussa takaisin kouluun ja sitten ne on koulussa, että se maaliskuusta 2020, toukokuulle 2021 kestänyt etäkoulu kuitattaisiin vaan taakse jääneeksi ja jatkettaisiin eteenpäin. Näiden kahden kuukauden aikana on kivuliaasti selvinnyt ettei se ihan niin mene. Alkuun silmät avasi johtamistaidon opettaja puuskahtaessaan ettei hän ole eläissään nähnyt yläkoulussa näin paljon leikkikaluja oppitunnilla, mutta että onhan se tavallaan ymmärrettävää kun opetetaan sosiaalis-emo...

Mitä sulle kuuluu? Ihan hyvää kiitos, sellaista tavallista! Töitä? Joo, on töitä, ihanan sopivasti niitäkin. Entäs teillä? Juu hyvää kuuluu, ihanaa kun on lapset taas koulussa! Mites teidän lasten koulut on lähteneet? Hyvin, vähän takkuili alussa mutta oikein hyvin! Joo niin, meilläkin mutta kyllähän tuon ymmärtää kun olivat käytännössä puolitoistavuotta kotona. Joo. Entä sun työt? Tosi kivasti, ei ole yhtään ikävä toimistolle! Tämänkaltaisia keskusteluita tulee käytyä päivittäin. Naapurin kanssa ohimennen ruokakaupassa, lasten harrastuksissa, kahvilan jonossa. Yhteistä näille on se että meillä kaikilla on kaikki aina hyvin, töitä sopivasti ja lapsillekin kuuluu pelkkää hyvää. Ei näihin hetkiin muu kuulukaan, kuka nyt puolitutulle avautuisi kaupan leipähyllyllä. Mutta miksi meidän on edelleen niin vaikeaa sanoa että on väsynyt, stressaantunut ja että voimat on vähissä? Silloinkin kun niin voisi hyvin sanoa. Ystävälle, esimiehelle, opettajalle tai omalle puolisolle. Ei kenenkään elämä...

Istun kahvilan terassilla ystävän kanssa, ja kuuntelen miten hän neuvoo puhelimitse yhdeksäntoistavuotiasta yliopistossa opiskelevaa tytärtään tekemään itselleen lounaaksi pizzaa pitaleivästä, tomaattikastikkeesta ja juustoraasteesta. Langan toisessa päässä tytär seuraa äidin ohjeita, levittää tomaattikastikkeen leivälle, juustoraasteen päälle ja lykkää systeemin uuniin äidin ohjeitten mukaan. Kymmenen minuutin päästä puhelin soi uudestaan kun tytär haluaa tarkistaa onko pizza sopivaa vai pitääkö sitä paistaa vielä hetken. Heidän perheessään on kaksi aikuistuvaa lasta, mies ja äiti. Äiti laittaa ruuan, pesee pyykit, siivoaa, hoitaa lasten kouluasiat, lääkärit ja tilaa miehelleen jopa parturin. Tällaisia äitejä on tässä maassa edelleen paljon ja patavanhassa (2014) kotivanhemmuutta koskevassa tutkimuksessa ilmeni että 60% on sitä mieltä, että on lapsen kannalta parempi jos toinen vanhemmista on kotona. Niissäkin perheissä joissa molemmat vahemmat työskentelevät myös kodin ulkopuolel...

  Viikko on taas vierähtänyt kirjoittamatta elämän kiitäessä ylinopeutta ja meidän roikkuessa kyydissä mukana kuin ohitse kiitävän auton takapuskurissa. Muistutan itselleni että tämä helpottaa kyllä taas, kohta saa hetken hengittää tai ainakaan ei tarvitse pakata niitä eväslaatikoita kouluun lasten jäädessä kesälomalle viikon päästä, mutta siihen saakka eletään vuoden kaoottisinta aikaa. On tanssikoulun kevätnäytöksiä, tiimin pääsykokeita, rokotuksia, koulun päättäjäisiä, leirikouluja, eläinlääkäreitä, hammaslääkäreitä ja lasten vuositarkastuksia. On uusia ja vähemmän uusia asiakkaita, kauppojen loppuun saattamista tarjousten kirjoittamista aamuviideltä ja elämää isolla eellä.   Niin se tanssikoulun kevätnäytös, voi apua. Suunnitelma oli ihan valtavan hieno, näytös pidetään ulkona jotta kaikki vauvasta vaariin pääsevät katsomaan vuoden aikana opittuja taitoja, istutaan näyttämölle viettävässä pehmeällä nurmella alkukesän auringossa nauttien eväitä piknikkoreista. Kuulostaa...