Tahdon Asiat

Helsingissä Ehrensvärdintien ja Armfeltintien kulmassa on leikkipuisto, se sama johon päiväkoti Eiran lapset tulevat leikkimään kahdesti päivässä. Siinä leikkipuistossa me hengailtiin esiteineinä ja sinne leikkipuistoon mennessä minä meikkasin ensimmäistä kertaa. Halusin näyttää nätimmältä eikä ripsien kestovärjäys joka oli otettu muutamaa viikkoa aiemmin tuntunut enää riittävältä vaan avasin äidin meikkilaatikon. Laitoin ensin vähän luomiväriä ja poskipunaa, sitten mascaraa yläripsiin. Olin tyytyväinen kun se huomattiin, olin meikannut ensimmäistä kertaa, taisin olla neljätoista.   Sen jälkeen meikkasin aina. Siis muuten kuin ehkä sunnuntaisin tai sairaana. Se tuntui omalta ja tärkeältä, asialta joka nyt piti tehdä samalla tapaa kuin hampaitten harjaus tai puhtaat alusvaatteet. Kesämökillä saatoin jättää ripsarin meikkipussiin, mutta kyllä se meikkipussi silti kulki mukana. Se oli mukana telttailemassa, pyöräilymatkalla, mökillä ja synnytyssairaalassa. Vähän ripsaria vähintään...

No ei nyt ihan keskustassa kuitenkaan... Me katsotaan lasten kanssa valokuvia Cap Hilliltä, tai oikeastaan niistä muutamasta korttelista jotka muodostavat CHAZ:n, sen Suomessakin otsikoihin nousseen alueen joka on julistautunut omaksi itsenäiseksi alueekseen, sen joka ei enää ole osa Yhdysvaltoja ja on saanut aikaan Seattlen pormestarin, meidän kuvernöörin ja Trumpin välisen twiittikisan. Viesti tältä rannikolta on ollut melko selkeä, presidentti voi painua minne lystää ja parempi kun on puuttumatta meidän asioihin. Ollaan pärjätty täällä tähän asti ja pärjätään jatkossakin. Cap Hill, viralliselta nimeltään Capitol Hill on Seattlen keskustan koillispuolella oleva kaupunginosa joka on sellainen suloinen sekoitus San Franciscon Castroa tai Kööpenhaminan Kristianian vapaakaupunkia. Sen suljetun poliisiaseman poliisipäällikkökin oli muuten siellä uudessa vapaakaupungissa lastensa kanssa. Toisin kuin lehdistössä sanotaan, ei Seattlen keskusta-alueella ole mitään tekemistä tämän kanssa. ...

Kai se oli maaliskuun puoltaväliä kun sähköpostiin kolahti viesti missä etsittiin halukkaita Kodin Kuvalehden juttuun Seattlen suomalaisista naisista. Ilmoittauduin mukaan. Mikäs sen hauskempaa kun päästä mukaan ruokajuttuun ja tavata samalla vanhoja tuttuja. Vähän mua hymyilytti toimittajan etsiessä mukaan diversiteettiä täällä asutuissa vuosissa kun mukaan ilmoittautuneista tuorein oli kuitenkin asunut täällä vuosia - yhdeksän.  Oli toki se joka oli kerran lähtenyt takaisin kotiin Suomeen ja myöhemmin palannut takaisin tänne. Mutta ei ketään joka olis käymässä vaan. Olishan täältä löytynyt niitä vastatulleitakin, ja sellaisia joiden tavoite on olla vuosi tai kaksi, ne joiden katse ja oikea koti on kuitenkin Suomessa. Niitten maailma kun epäilemättä näyttää aika erilaiselta kuin meidän, joilla takana on vuosia tai vuosikymmeniä. Meidän joilla on kaikilla on tämän maan kansalaisuus. Meidän joiden elämä on täällä. Meidän joilla ei rutinoista huolimatta ole aikomustak...