maanantai 27. maaliskuuta 2017

ihan paras partio



Partio on ollut meidän perheelle ihan huikea juttu, tai siis tyttöpartio, poikapartiossa jaksettiin pari kuukautta ennen kuin lyötiin hanskat tiskiin kun kukaan ei halunnut lähteä kokoukseen – koska siellä oli niin järjettömän tylsää. Poikien partioryhmässä oli kaksi kokousta kuukaudessa. Ensimmäinen meidän omalle vartiolle ja toinen koko koulun vartioille. Kummassakin istuttiin pöydän ääressä hiljaa, kuunneltiin aikuisten löpinöitä ja sen jälkeen tehtiin tehtäviä hiljaa. Kuusivuotiaitten poikien mielestä muuten ihan järjettömän mielenkiintoista – not – tehdä ristisanatehtäviä pitkän koulupäivän jälkeen.


Mutta Tättiksen ihana partio... hauskoja ja mielenkiintoisia projekteja, kiinnostavia kokouksia joissa liikutaan, leikitään ja askarrellaan. Ne on keränneet koiranruokaa löytökoirakodille, istuttaneet koulun pihalle kukkia, ostaneet kouluvaatteita ja reppuja lapsille joilla ei ole varaa ostaa niitä itse. Ne on laatineet kirjeen rehtorille koulunpihan rikkimenneestä keinusta ja saaneet sen korjattua, ja käyneet milloin missäkin partiotapahtumassa tai muuten vaan vaikkapa yhdessä uimahallissa.

laavuja ja punapuita



Partiosta Tättis on löytänyt kolme sydänystävää joiden kanssa on hengailtu siitä asti kun neiti aloitti partion kohta kaksi vuotta sitten. Ensi kesänä ryhmärämä lähtee yhdessä ratsastusleirille.

Viime viikonloppuna oli jokakeväinen leiriviikonloppu. Partityttöjen leirikeskus on meiltä vajaan parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä keskellä kauneinta metsää. Alunperin tarkoitus oli yöpyä mökissä kuten edellisinäkin vuosina, mutta tällä kertaa ei mökeistä löytynytkään tilaa. Mökit kun jaetaan ikäjärjestyksessä niin että nuoremmilla vartioilla on etuajo-oikeus. Meidän kahdeksan viiva kymmenvuotiaat katsottiin riittävän vanhoiksi yöpymään ulkona laavuissa.





Jokainen meistä vanhemmista kohotti kulmiaan miettin kauhuissaan tätä kylmää kevättä ja sateista säätä. Miten helkkarissa ne selviää vuorokauden ulkona? Mun on pakko myöntää että maalailin Tättikselle kauhukuvia kylmistä ja märistä varusteista, keuhkokuumeesta ja ikuisesta flunssasta siinä toivossa että prinsessa päättäisi olla lähtemättä, mutta neito piti päänsä.

lounaaksi juustoleipiä ja nakkeja

astiat narulla kuivumassa


Tilasin siis netistä päälamppuja, käsienlämmittimiä, makuualustoja ja muita tärkeitä varusteita meidän survival retkelle. Säätiedotusta tuijotettiin silmä kovana ja toivottiin ettei ainakaan satais ihan kauheesti ja että elohopea päättäisi pysyä myös yöllä plussan puolella.



tämä puu koitui housujen tuhoksi

Perjantaina pakattiin. Kaikki vaatekerrat tiiviisiin muovipusseihin. Makuupussit, lisäpeitot ja tyynyt jätesäkkeihin. Kaiken piti olla tiiviisti muovissa sillä kosteus on kaiken turma. Sen tietää jokainen kosteassa makuupussissa nukkunut. Pipot päiväksi ja pipot yöksi. Sormikkaat ja sormikkaiden päälle vettäpitävät puutarhakäsineet. Kumisaappaisiin useampi sukkapari ja ekakertalaiselle luento kerrospukeutumisen tärkeydestä; ensin tekniset legginsit, niitten päälle tekniset verkkarit. Yläosaan tekninen pitkähihainen ja sen päälle tekninen huppari – ei puuvillaa. Sit ohut toppatakki ja sen päälle hengittävä goretex sadeasu. Jalkaan kumpparit saapassukkineen.


rasteilla kerättiin muitten ryhmien tekemiä leimoja



Lauantaiaamuna aurinko lupaili läsnäoloa meidän kurvatessa leirin pihaan. Mä lupasin jäädä ainoana ylimääräisenä aikuisena tättiksen turvaksi ihan koko leiriksi. Samaan laavuun tuli yksi Tättiksen bestiksistä. Muistutin tyttöjä että tärkeintä on pysyä lämpimänä sillä reilussa kymmenessä asteessa tulee nopeasti kylmä ja kun kerran alkaa palella ei ihan helpolla enää lämpiäkään.




Keittokatoksen takassa roihusi tuli, mutta keittokatos itsellään oli kylmä tila. Mä pidin tytöille pikaisen ensiapukurssin ja me tehtiin kaikille pienet ensiapulaukut. Sit opeteltiin solmuja ja värkättiin rannekoruja nailonnarusta. Lounas paistettiin takassa.





Luontovaelluksella ripsatti muutaman pisaran vettä. Toisen vartionjohtajan sadehousut repesivät puunrungon alitse ryömiessä ja osalta tytöistä meinas loppua rohkeus myrskyn kaatamien puitten kanssa. Loppupeleissä kuitenkin jokainen suunnistusrasti löytyi ja eväät saatiin syötyä auringon kurkistaessa pilven takaa.



Iltapäivällä opeteltiin veitsen käsittelyä ja Fredden armeijapuukko teki kaikkiin yhtäläisen vaikutuksen. Puukkoa tarvittiin läpi leirin sillä se oli ainoa mukaan osunut terävä veitsi. Sillä leikeltiin niitä nailonnaruja, avattiin makkarapaketteja ja kahvipusseja.

lepakko

tää ei tykännyt kun mä kuvasin sitä, näytti hampaita ja sähisi


Nuotiota viritellessä saatiin vielä raekuurokin niskaan. Leirinuotiolla oli kuitenkin yhtä ihanaa kuin aina ja ekaa kertaa päästiin leipomaan jälkkärikakkua tulella. Auringon laskiessa me leikittiin partioleikkejä, laulettiin lauluja ja syötiin ihana päivällinen. Vähän hommaa häiritsi tyttöjen  kirkuna niitten huomatessa laavujen katoissa nukkuvat lepakot. Lopulta me saatiin kuitenkin nää nuoret neidit uskomaan että lepakko on oikeastaan tosi hyvä lemmikki leiriolosuhteissa, sillä syöhän ne hyttyset ja hämähäkit.

yöllä kaikki on pelottavampaa

sama aamulla

lämpötilan laskiessa lähelle nollaa oli hyvällä makuupussilla käyttöä



Ensi vuonna uudestaan. Tättis meinaa ensi kerralla mennä ilman mua, vähän tuntuu haikeelta jos en pääsekään mukaan, on nää niin mahtavia elämyksiä niin lapsille kuin aikuisillekin. 

aamukahvit tuloillaan

torstai 23. maaliskuuta 2017

sitten kun on huomenna

Luokassa on hiljaista. Suurin osa on lounaalla jossakin, osa syö omia eväitään. Pöydillä on läppäreitä, joku puhuu puhelimeen. Näistä ihmisistä on kolmessa viikossa löytynyt uusia ystäviä, vähintäänkin tuttavia. Hengähdystaukojen aikana käy loputon puheensorina; mihin sä meet töihin? Mitä meinaat tehdä? Ai huvikseen vaan kävit kurssin? Oletko jo haastatellut? Minkälaiset ehdot sait? Entä koulutusohjelma? Katso, tässä on mun lapset-koira-koti! Parkkipaikan autot on yhdistyneet omistajiinsa. Osa kulkee kouluun useamman tunnin matkan päästä, muutama tulee läheltä. Moni kadehtii meidän lähellä asujien koulumatkaa. Tänään vielä viimeinen koe ja ensi viikolla toivottavasti siihen osavaltion omaan lisenssitestiin. Iltaisin treenaan siihen, sataneljäkymmentä kysymystä.

aamupäivän luento


Seinällä on kymmenen ohjetta aloittelevalle kiinteistövälittäjälle.

Me selvittiin. Tättis sanoi aamulla vähän harmistuneena että just kun hän on tottunut, pitääkin taas totutella siihen etten olekaan koulussa... Mä yritän sanoa että tiesithän sä että tää on vaan vajaat kolme viikkoa. – Silti, juuri kun ehti sopeutua uuteen, pitää taas sopeutua seuraavaan.

Ensi viikolla olen kaksi iltapäivää opettamassa tiedeaineita poikien luokassa. Perjantaina mulla on eka sijaisuus.

Kotona mua odottaa keittiön pöydällä parikymmensenttinen läjä papereita. Kirjeitä, postia ja koulusta kotiin kulkeutuneita monisteita. Meidän vaatehuoneen lattialla on pyykkikori täynnä puhdasta pyykkiä odotamassa paikoilleen laittamista.


Tuntuu siltä kuin olis ollut useamman viikon matkoilla. Kaikki on vähän rempallaan ja odottamassa, lykätty syrjään – sitten kun... Sitten kun on huomenna. Sitten kun koulu on ohi. Siihen on kolme ja puoli tuntia.


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

kaikenlaisia vanhempia

Istun täydessä kahvilassa edessäni ämpärillinen kahvia. Kahvilassa on hälinää ja jokainen pöytä on täynnä sateisena lauantaiaamuna. Vastapaahdetun kahvin tuoksu leijailee kahvipaahtimon puolelta. Pöydän toisella puolella istuu toinen äiti. Sen toisen äidin lapset on mun lasten luokkatovereita, vanhempi kahdesta Tättiksen luokalla. Kaksi tuntia me istutaan siinä ja puhutaan lapsista, elämästä ja naiseudesta. Toinen meistä opettelee olemaan autistisen lapsen äiti. Mä kysyn miten se jaksaa. Se ei tiedä vielä. Mä sanon että muista pitää huolta itsestäsi, hanki myös itsellesi psykologi, kuuntele itseäsi ja muista että on oikeus tuntea kaikenlaisia tunteita. 



Illalla olen kutsuilla Tättiksen kanssa. Me sovitetaan vaatteita ja Tättis käy esittelemässä mulle löytöjään ja tuo mulle välillä sovitettavia. Alussa joku kysyi että missä sovitetaan, ja kun vastaus oli että ihan missä vaan, kaikki tosiaan sovittaa just tasan siinä - keskellä olohuonetta. Iso olohuone on täynnä eri-ikäisiä, näköisiä ja muotoisia naisia jotka kaikki juo skumppaa rennosti rintaliivisiltään tai pikkareissa. Useita en ole nähnyt aikoihin ja me halataan ja vaihdetaan kuulumisia. 

Me puhutaan taas lapsista, elämästä ja naiseudesta. Me puhutaan erityisopetussuunnitelmista ja toimintaterapiasta. Me puhutaan erilaisesta vanhemmuudesta. Ei kaikki puhu. Monella on niitä ihan tavallisia lapsia. Osalla on ihan tavallisia ja erilaisia sekaisin ja vähän erilaisia ja paljon erilaisia – kaikenlaisia lapsia. Lopulta joku heittää ilmaan kysymyksen, miksi meillä ei ole omaa ryhmää? Sellaista jossa vois kysyä ja puhua ja jakaa kokemuksia. Miksi me jokainen tehdään tätä yksin ja omilla tahoillamme? Miksei matkata yhdessä? Miksi me puhutaan näistä vaan silloin kun törmätään jossakin, eikä silloin kun tuntuu siltä?

Aamulla perustan meille ryhmän naamiksessa. Iltapäivällä jäseniä on jo toistakymmentä. Kaikenlaisten lasten kaikenlaisia vanhempia.

Säännöllisen epäsäännöllisesti saan sähköpostia vanhemmalta jonka lapsi on saanut, tai on saamassa diagnoosin. Näitä viestejä yhdistää tarve löytää joku joka kuulee ja kuuntelee, joku joka tietää ja tuntee, osaa neuvoa eteenpäin. Moni kysyy miten me ollaan päästy tähän pisteeseen, enkä mä oikeastaan osaa sanoa muuta kuin että työllä, rakkaudella ja kyyneleillä. Sattumalla on varmasti osansa ja tuurilla. Periksiantamattomuudella ja sisulla. Sillä että jatkaa silloinkin kun ei enää jaksa eikä halua. Ympärillä on ollut osaavia ihmisiä ja hyviä ystäviä, vertaistukeakin. Tärkeintä on ollut tietää ettei ole yksin.

Meidän elämä on monessa tosi tavallista, sellaista meidän tavallista. Enkä mä ajattele meidän lapsia mitenkää erilaisina jokaisena hetkenä jokaista päivää. Noin keskimäärin ne on vaan meidän lapsia. Diagnoosit tulee eteen poikkeustilanteissa, lääkäreissä ja kouluarvioissa. Muuten me ollaan Fredden kanssa vanhempia joilla on kolme lasta. Keskenään erilaisia ja kaikki ihania. Tavoitteena tarjota niille turvallinen, mahdollisimman hyvä lapsuus. Hätkähdän kun kirjoitan sinne naamisryhmään meidän kolmikosta, tuntuu kummalta katsoa kokonaisuutta; kolme lasta ja liuta diagnooseja. Siinä tietokoneen näytöllä se näyttää pelottavalta vaikka arki on kuitenkin aika toimivaa – keskimäärin.


Vähän myöhemmin nojaan auringonlämmittämään seinään. Kädessä on kylmä olut ja aurinko lämmittää. Kolmikko leikkii Martan kanssa nurtsilla siinä meidän silmien alla. Me mietitään kevättä ja puutarhatöitä. On sunnuntai. 


perjantai 17. maaliskuuta 2017

tarpeellinen tauko

Ei mulla muuta kuin että tänään oli ihana päivä... koulu loppui ennen puoltapäivää, ehdin Martan kanssa lenkille. Ehdin päikkäreille – enkä edes nähnyt unta lainsäädännöstä - ja ehdin nauttia iltapäivästä tyhjässä kodissa.




Mun hakiessa lauman koulubussilta leprachaun oli käynyt jättämässä terveisensä lapsille. Oon vähän yllättynyt että se menee niihin edelleen ihan täydestä, kenelläkään ei ole epäilyksen häivääkään kun ympäri taloa löytyy pieniä muovipatoja täynnä suklaarahoja. Koulussakin oli ollut irlantilaisia tonttuja, vessanpöntöissä oli ollut vihreää vettä ja ikkunoissa pieniä jalanjälkiä.





Huomenna Tättis saa myydä sateessa partiolaiskeksejä. Samaan aikaan mä kahvittelen neidon luokkakaverin äidin kanssa. Illalla on vaatekutsut naisten kanssa naapurustossa.  


Ihana viikonloppu. 



torstai 16. maaliskuuta 2017

yhdeksän päivää



Viimeisen yhdeksän päivän kokemuksella palaan takaisin niihin viiteentoista kuukauteen kun olin täysipäiväisesti töissä. Olen hämmentynyt. Mulla ei ole aavistustakaan miten me ylipäätään selviydyttiin siitä ajasta, tai eihän me kai oikein selvittykään. Kaikki oli jatkuvasti rempallaan. Toisaalta Fredden työkin on elänyt ja muuttanut muotoaan, eikä sillä ole enää aikaa olla kodinhengettärenä. Se näkyy nyt kaikkialla, paperipinoina pöydillä, pyykkikoreina pitkin yläkertaa. Kaikki viisi kiukuttelee toisilleen väsymyksestä ja stressistä, ja Martta, Martta kaipaa huomiota ja löytyy yöllä sängystä. Viime sunnuntaista mulla on ollut migreeni – viisi päivää.



Me lasketaan kaikki päiviä, tunteja ja minuutteja siihen että tää on ohi. Se tuntuu hullulta, onhan maailma täynnä ihmisiä jotka käy töissä. Kävinhän mä itsekin täysipäiväisesti töissä. Mutta just nyt, just tässä elämäntilanteessa ja meidän perheen systeemeissä tää on kertakaikkisen toimimaton yhtälö. Vielä viikko niin tästä on selviydytty. Elämä huutaa joustavampaa aikataulua...


Mutta onneksi on kevät. Vaikka sade rummuttaa ikkunoihin herättää aamulla lintujen laulu ennen herätyskelloa ja illalla sammakkojen kuoro toivottaa hyvää yötä. Myöhäisestä ja kylmästä keväästä huolimatta narsissit kukkivat etupihalla ja aurinko lämmittää silloin kun se suo meille pilkahduksen harmaan verhon takaa. 


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

pitääks sun aina

partiolaiset tekee keksikauppaa lauantaina


Mun kuvitelmissa kaikissa muissa perheissä – siis sellaisissa tavisperheissä - on ihan toisenlaista. Kun sellaisessa perheessä äiti aloittaa kolmen viikon kurssin elämä jatkuu jotakuinkin ennallaan, etenkin kun se varsinainen koulupäivä kuitenkin on suurinpiirtein samanmittainen kuin lasten koulupäivä, eikä kurssi tarkoita sitä että se toinen vanhempi olis vaikkapa kurssikeskuksessa toisella paikkakunnalla ne kolme viikkoa. Mun kuvitelmissa lapset ehkä osoittaa mieltään ja kiukutteleekin enemmän, mutta kaikenkaikkiaan elämä jatkuu. Saatan olla väärässä, mutta mun kuvitelmissa on näin.

Perheessä jossa jokainen muutos aiheuttaa kuohuntaa on mun kolmen viikon kahdeksasta neljään kurssi valtava, jättimäinen, elämän mullistava muutos. Kun muutos on jos se että koulussa oppitunnit vaihtaa paikkaa, tai että puheterapia peruuntuu. Siihen ei auta yhtään se että lasketaan kalenterista että tää koskettaa tasan neljäätoista arkipäivää. Tai että ne itse kolmantena päivänä huomaa että olen kotona suurinpiirtein samoihin aikoihin kun ne tulee koulusta, tai että aamulla ehdin hyvin suukottamaan kaikille mukavan koulupäivän ja pakkaamaan niitten koulueväät. Äidin kolmen viikon kurssi on meidän perheessä ihan kamala asia.

Kurssia edeltävällä viikolla me katsottiin Fredden kanssa toisiamme sen keittiön pöydän ylitse ainakin kymmenen kertaa, toisen meistä todetessa että: ”Se on se kurssi. Kaikki tää johtuu siitä kurssista.” Tättis haastaa riitaa taukoamatta, eikä sillä ole mitään väliä mikä on aihe tai kuka vastassa. Kaikki saa osansa koiraa ja koulutovereita myöten. Kentsu törttöilee ja riehuu, ja jannun ääni kantautuu luihin ja ytimiin sen tehostaessa elämäänsä korkeataajuisella kiljunnalla. Jokainen meistä pyytää yhdessä ja erikseen jannua olemaan hiljaa, mutta volanappi on irronut ja se menee vaan täysillä.

On painajaisia, on univaikeuksia. Yksi kävelee unissaan. Toista pelottaa kaikki ja kaikkialla. Vaatteet hiertää ja hankaa, eikä mikään ei ole hyvin. Ruoka on  pahaa ja lautasen vierelle ilmestyy taas useampi haarukka. Tättis ei voi antaa kenenkään maistaa sen juomaa, koska yhtäkkiä on taas todennäköistä että bakteeri ja viirus, ja kuolemantauti joka tulee siitä että joku on edes koskettanut sen lasia. Bakteerikammo kun kasvaa aina ahdistuksen myötä ja jokainen muutos lisää ahdistuneisuutta.

Tättis lukee viimeiset myyntipäivät ja tuntuu olevan vakuuttunut siitä että mä yritän myrkyttää sen pilaantuneella ruualla. Jos päivämäärää ei löydy, ei ruokaa voi syödä. Kun kysyn siltä epäileekö se että mä yritän salaa myrkyttää sen, se on hämmentynyt ja sannoo ettei todellakaan. Päivämäärä pitää kuitenkin saada nähdä. Neito muistaa myös kertoa kuinka erilaisia potentiaalisia bakteerilukemia... koiran suu, ostoskärryt, vessan vesihana jne.

Perjantaina niillä ei ole koulua. On opettajain koulutuspäivä ja ne jää aamulla Fredden kanssa kotiin. Edellisenä iltana me ollaan taas katsottu kalenterista niitä päiviä, montako niitä on jäljellä ja puhuttu tulevaisuudesta. Siitä ettei mulla enää ole sellaista tavallista toimistotyötä ja sen mukanaan tuomia työaikoja. Periaatteessa kaikki kyllä ymmärtää, mutta periaatteet on vaan periaatteita, eikä järki ja mieli useinkaan kulje yhtämatkaa. 

Fredde laittaa alkuiltapäivästä tekstaria ja kysyy koska mä pääsen? Onneksi pääsen aikaisin. Kotona tilanne on eskaloitunut ja Tättis ja Kentsu on tapelleet. Kentsu on ollut äänekäs ja ärsyttänyt siskoa. Siskolla on pinna kireellä ja se on vetänyt totaaliset pultit. Lopputulos näkyy hampaanjälkinä Kentsun poskessa. Kentsu on ymmärrettävästi syvästi loukkaantunut tästä väkivallanteosta ja Tättis itkee edelleen. Se on yrittänyt saavuttaa tasapainoa puremalla rangaistuksekseen itseään. Fredde on jo selvitellyt tilannetta ja jutellut kummankin osapuolen kanssa niin yhdessä kuin erikseenkin. Kotona mä jatkan siitä mihin Fredde on jäänyt.



Ollaan siinä kohdassa että on aika kaivaa se lyhytvaikutteinen ahdistuslääke esiin. Sitä meillä ei ole tarvittu moneen kuukauteen. Vanhempana en voi olla miettimättä miten valtava vaikutus mun haaveilla on meidän lapsiin, ja miten kohtuuttomalta se tuntuu. Miksi kaiken pitää aina olla näin vaikeeta? Miksi kaikella on hintansa.

Me jutellaan ja jutellaan ja jutellaan. Me pohditaan ja mietitään ja pohdiskellaan. Tättis on totaalisesti tolaltaan pahan olon purkauduttua näin kurjalla tavalla. Kentsu on jo valmis antamaan sisarelleen anteeksi. Itseasiassa Kentsu haluaa ostaa sisarelleen lahjan – lohdutukseksi.

Lauantaina Tättis istuu autossa meidän käydessä kaupassa. Tilanne on räjähdysherkkä ja se haluaa että mä pidän sitä lähellä. Toisaalta se haastaa riitaa mun kanssa ja lopulta onnistuu. Valtakunnansovittelija Fredde asettuu väliin ja saa tilanteen rauhoittumaan. Mun tekee mieli kysyä lapseltani että pakkoko sen on aina olla niin vitun vaikee? Vaikka mä tiedän ettei se tahallaan. Vaikka mä tiedän ettei se tarkoita. Vaikka mä tiedän että sille tää viikko on ollut kohtuuton niin monella tavalla.


Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Tättis nukkuu kahdentoistatunnin unet. Ehkä se auttaa.



perjantai 10. maaliskuuta 2017

vihdoinkin viikonloppu

koulumatkalla on rakennustarvikeliike ja sen kyltissä tämä teksti... sopii hyvin tähän viikkoon


Fredde venyy ja paukkuu kun mä käyn koulua. Se hoitelee sairaat lapset, tekee töitä ja lopulta sairastuu itse. Se ajaa Kentsun puheterapiaan ja takaisin. Mä käyn vaan koulua. Maailman paras Fredde. Maailman paras mies. Puhelin välähtelee pitkin päivää viestittäen mulle uusia lukemia kuumemittarissa; Ollipolli 37.8C, Fredde 38.6... Tättis on onneksi jo palautettu takaisin kouluun.

Lainsäädäntö on monimutkaista noin ylipäätään. Yhdysvalloissa kulkee vähintään kaksi lainsäädäntöä rinnakkain. On liittovaltiolaki ja sen alla osavaltion oma lainsäädäntö. Sen alla saatetaan vielä tiivistää ensin piirikunnalliseen lainsäädäntöön ja lopulta kuntatasolle. Mikä meidän kaupungissa ja kunnassa on sallittua, saattaa naapurikunnassa olla kiellettyä. Osa säädöksistä on aika ikiaikaisia, kieli on vanhaa ja asiat ilmaistu niin että mun aivoilla niistä joutuu piirtämään kuvan. 



Kiinteistövälittäjä ei ole juristi, mutta saattaa aina välillä toimia tilanteessa jossa oletetaan välittäjän toimivan kuten juristi. Neuvoa ei saa, mutta lainsäädäntö on silti syytä tietää, tuntea ja tunnistaa. Koska ollaan Yhdysvalloissa on päivien punaisena lankana se miten välttää oikeuteen joutuminen. Kun toivottavasti muutaman viikon kuluttua olen oikeutettu lisenssiin, olen oikeastaan ainoastaan oikeutettu kahden vuoden oppisopimuskoulutukseen. Kaksi vuotta mun jokaista liikettä seuraa, ja mun jokaisen liikkeen hyväksyy välitystoimiston Principal Agent.

Yhden iltapäivän vietän koulupiirin päämajassa. Kuuntelen ne pakolliset luennot turvallisuudesta ja taas kerran siitä miten vältetään se etten jonakin päivänä istu oikeudessa tai ettei koulupiiri mun toiminnan takia ole oikeudessa. Mitä saa laittaa naamikseen, mitä tekstiviestiin. Entä sähköposti? Netin kautta voi ilmoittautua ensiapukurssille ja erityislastenkanssa toimimimiseen liittyvään lisäkoulutukseen. 



Kahden viikon päästä olis Tättiksen partioleiri. Ulkona. Mä oon aika heikko partiolainen ja ajatus päivästä jäätävässä kaatosateessa, ja sitä seuraavasta yöstä laavussa on kieltämättä aika luotaantyötävä. Tättis haluaa mennä. Mä näen mielessäni lähinnä keuhkokuumeen. Onhan toki mahdollista, ja vähintään toivottavaa että sää lämpenee ja ettei ainakaan sada.

Kelataan alkuun. Ensin vietetään koko päivä aamuyhdeksästä ulkosalla. Tämän talven huomioonottaen on oletettavaa että on märkää ja sataa. Lämpötila huitelee todennäköisimmin jossakin viiden ja kymmenen asteen välimaastossa. Sen jälkeen nukutaan yö ulkona laavussa ja lämpötila laskee yöllä joko lähelle nollaa tai jopa pakkaselle. Varusteet on olleet ulkosalla päivän, toki muoviin käärittynä. Jotenkin musta tuntuu etten halua juhlistaa kolmen viikon rutistuksen päättymistä näin ja vielä vähemmän kerätä mukaan seurauksia vuorokauden palelusta. Joo varusteistahan se kaikki on kiinni, mutta märkä on märkää ja kylmä on kylmää.


On perjantaiaamu. Kahvi on loppu ja kupissa jotain kamalaa maustettua varakahvia. Fredde on pyörähtänyt alhaalla hakemassa lisää buranaa. Lapsilla on vapaata koulusta. Selailen naamista ja luen muutaman blogin. Tänään me väännetään sopimuksia kahdeksan tuntia putkeen ja sit on onneksi viikonloppu mullakin. 





maanantai 6. maaliskuuta 2017

kumpi perii matin maan?



Eilen illalla pakkasin laukkuun lyijykyniä, kuulakärkikynän ja korkkaamattoman vihkon. Edessä kolmen viikon tehokurssi - sellainen kuin joskus lukiovuosina oli valmennuskurssit – tavoitteena läpäistä se LKV koe meidän osavaltiossa. Mulla ei ole aavistustakaan siitä mitä on edessä. 

Niin kuin jokainen vanhempi tietää on lapsilla taianomainen taito sairastua aina silloin kun ei pitäis ja niinpä minäkin jätin tänään kuumeisen lapsen kotiin. Kaksi kuukautta mulla on ollut aikaa hoitaa niitä. Kaksi kokonaista kuukautta, ja kun mun lopulta oikeesti pitää olla jossakin tärkeessä niin tottakai ne on kipeenä – aina.



Perjantaina kun koulusta soitettiin ja käskettiin hakea Tättis kotiin kesken päivän, mä olin totaalisen vakuuttunut että sen sairaus on puhtaasti henkistä laatua ja liittyy mun kurssin alkamiseen. Kotona kuumemittari puhui karua kieltään ja valitettavasti todisti että se on ihan oikeasti sairaana. Sunnuntaina kiikutin sen lopulta lääkäriin toivoen salaa että ne löytää siltä vian joka vaatii antibiootteja, niin että se paranis nopeemmin ja mä saisin tuupattua sen takaisin kouluun. Ei löytynyt. Ei ollut pissistä sen enempää kuin korvatulehdusta tai angiinaakaan. Viirus. Perhanan viirus. Ei auta kuin potea ja kärsiä.

Fredde järjestelee kalenterinsa uudestaan ja jää kotiin mun ajaessa aamulla kurssille.

Meitä on koolla sekalainen seurakunta ihmisiä. Kiinalainen joka on muuttanut maahan muutamaa viikkoa aiemmin. Nainen joka näyttää siltä että sen ehdonalaisvalvoja on vaatinut sitä hankkimaan koulutuksen. Poika joka näyttää korkeintaan kolmetoistavuotiaalta. On posteljooni, baarimikko, sairaanhoitaja. Talkkari, kotiäiti, sisustussuunnittelija. On juristi, on johtaja. Yksi ajaa aamuisin kouluun monta sataa mailia. Toinen tulee kulman takaa. Kolmas lautalla saaristosta. Aika monella ei ole koskaan aikomustakaan tehdä töitä kiinteistövälittäjänä.



Päivä on täynnä kiinteistö- ja sopimuslainsäädäntöä. Mitkä on vuokraisen oikeudet? Entä vuokrasopimustyypit? Kenelle kuuluu maa-alueelta löytynyt öljy? Entä voiko osavaltion haastaa oikeuteen äänimelusta? Jos Mari testamenttaa talonsa Samille, kuka perii Samin? Kuka omistaa joessa virtaavan veden? Kotitehtäväksi tulee perehtyä huomisen materiaaliin, kerrata tämänpäiväiset ja tehdä 70 tehtävää.


Kotona mua odottaa yhden kuumeisen lapsen sijasta kaksi kuumeista lasta. Tottakai just nyt. 


lauantai 4. maaliskuuta 2017

koirajuttuja

Aamulla pestään hampaat.


Muutaman kerran viikossa pakkaan Martan aamulla autoon. Martan mukana kulkee sen työasu – palveluskoiraliivi – remmi ja herkkupussukka, ja koira joka ennen inhosi autoilua hyppää nyt Volvon perään reippaasti. Se tietää lähtevänsä hommiin.

Me tehdään Martan kanssa ihan tavallisia asioita, tai siis ei koirille tavallisia, mutta meille ihmisille arkipäiväisiä. Saatetaan käydä ruokakaupassa, ostoskeskuksessa ostamassa vaatteita tai vaikka sovittelemassa kenkiä. Toisinaan käydään kahviloissa tai ravintolassa. Martta opettelee olemaan huomaamaton. Se osaa jo liikkua sujuvasti ostoskärryjen vieressä ja jättää ruokakaupan herkut haistelematta ja maistelematta. Lattialle tipahtanut herkku jää lattialle. Istuessani kahvilassa murustelen tavattomasti jotta saan tarjotuksi Martalle kiusauksia ja kerta toisensa jälkeen koira väistelee mun asettamat ansat.

Ruokaostoksilla.

Kun sisustusliikkeessä istahdan valitsemaan maalimalleja sisustusneuvojan kanssa, istahtaa Martta pyytämättä mun tuolin viereen. Jutun venyessä se käy makuulle, mutta pysyy paikallaan huolimatta toisen asiakkaan koirasta ja ohikulkevasta pariskunnasta. Koira ei myöskään yritä tervehtiä myyjää, myyjä sen sijaan ihastelee koiraa työtoverinsa kanssa, mutta kunnioittaa Martan työasua eikä tervehdi koiraa. Välillä Martta vilkaisee mua, ja mä tarjoan sille vahvistavan lauseen; hyvin menee! Haastavan ohituksen kohdalla se saa palkinnon suoritettuaan tehtävänsä. Portaikossa iso peili hämmentää ja Martta yrittää päättää onko siellä toinen koira töissä.

Se iso peili.


Kahvilassa se jonottaa mun kanssa kahvia tervehtimättä ketään. Yritän valita paikkoja joissa on ihmisiä ja jossa jonossa seisoo joku niin edessä kuin takanakin. Meidän istuuduttua Martta hakeutuu pöydän alle tai mun tuolin viereen makuulle sen sijaan että kerjäisi vieressä istuvan lapsiperheen murusia. Välillä se vilkaisee kysyäkseen että kauanko mä meidään hörppiä sitä kahvia ja juoruilla ystävän kanssa. Hetki venyy vartista tuntiin ja toiseenkin. Martta jaksaa odottaa. Se käy mun mukana vessassa ja palatessa asettuu takaisin samaan paikkaan.

Vaateliikkeessä se kulkee rekkien välissä ja istuu aina kun pysähdyn. Sovituskopissa se istuu ja odottaa mun kokeillessa erilaisia yhdistelmiä. Se odottaa mua kopissa kun käyn isomman peilin luona, tai haen vielä ne yhdet housut.

Vessoissa on äänekästä ja ahdasta.

Martan koulutus nojaa puhtaasti onnistumisiin. Käytännössä se tarkoittaa sitä ettei Martalta vaadita enempää kuin mihin se pystyy ja kun se saa kokemuksia hyvin menneistä tilanteista, on työnteko kivaa ja rentoa. Koiran saaman palutteen tulee olla positiivista, sillä positiivisesta palautteesta ja onnistumiskokemusten vahvistamisesta syntyy paras tulos. Pakottamalla, kieltämällä ja vaatimalla sellaista mihin koira ei pysty syntyy vain stressaantunut ja ahdistunut koira jolla ei ole aavistustakaan miten sen pitäis toimia.

Entä voiko kaikista koirista tulla opaskoiria jos niitä oikein kasvattaa ja kouluttaa? Ei. Sinnikkyydellä ja työllä pääsee pitkälle, mutta loppujenlopuksi palataan samaan kysymykseen, miten koira itse suhtautuu työhön? Stressaantuuko se meluisissa paikoissa? Miten se pärjää ympäristössä jossa on hälinää, ihmisiä ja arvaamattomia kolahduksia? Ärsyketulva kun on koulussa, kauppakeskuksessa tai täydessä ravintolassa aika ääretön, ja loppupeleissä harva koira kestää sitä.

Palveluskoiria näkyy täällä verrattain paljon jo ihan senkin takia että palveluskoiran käsite on laaja. On terapiakoiria sairaaloissa, lentokentillä ja vanhainkodeissa. Henkistä tukea tarjoavia eläimiä "emotional support animal" joiden tehtävä on auttaa psyykkisesti sairaita ja erilaisiin tehtäviin koulutettuja perinteisiä palveluskoiria. Toisaalta koiria on muutenkin kaikkialla, ja suhtautuminen ihmisen neljalkaiseen kaveriin on mutkatonta ja lämminhenkistä. Töissä olevaa koiraa kunnioitetaan samaten kuin sen työrauhaa, eikä työtätekevään koiraan kukaan ota kontaktia. Vanhemmat neuvoo lapsiaan; katso, sillä on päällä liivi jossa sanotaan että se on töissä, eikä koiran työrauhaa saa häiritä.

Joskus pitää odottaa pitkään. 



Mulla sen sijaan löytyy juttuseuraa oikealla ja vasemmalla. Koulutuksessa oleva koira kiinnostaa ja vastailen kysymyksiin laidasta laitaan. Keskimäärin katselen myös kännyköitten ruuduilta valokuvia kaupan kassan, ohikulkijan tai kahvilassa istujan koirista. Multa kysytään mistä tietää voiko koirasta kouluttaa palveluskoiran? Mitä koulutus maksaa? Paljonko valmis koira maksaa jos sellaisen tarvitsee? Mistä mä tiedän mitä sille pitää opettaa? Millainen se on vapaalla? Mihin Martta menee sit kun se on valmis? Moni vaikuttaa helpottuneelta kun kerron että Martta jää meille, Tättiksen avuksi. 

Illalla ahdistunut ja kipeä lapsi tarvitsee Marttaa. Martta käy makuulle kuumeisen tytön päälle ja tarjoaa turvallisuudentunnetta painollaan, kaikilla 23 kilollaan.

Vapaalla Martta on ihan tavallinen koira, tai ainakin melkein.