sunnuntai 20. elokuuta 2017

reilut kolmekymmentä tuntia



Vähän reilussa kolmessakymmenessä tunnissa ehtii ajamaan 850 kilometriä – 27 km tunnissa jos ajaisi pysähtymättä. Me pysähdyttiin kuitenkin, monta kertaa. Fredden synttäritoive oli illallinen sen lempiravintolassa. Sinne on jopa näin amerikkalaisella mittaustavalla aika pitkä matka 3 tuntia ja 20 minuuttia tai vaihtoehtoisesti reilut 320 kilometriä. Synttärinä jokainen saa valita ravintolansa ja niinpä me pakattiin lauma autoon perjantaiaamuna ja suunnistettiin vuorten ylitse itäiseen Washingtoniin. Ravintolaan joka tarjoaa ruokaa mallilla tilalta pöytään eli paikallisten viljelijöitten ja karjan kasvattajien ruokaa. Paikallisten panimoitten oluita, ja viinitilojen viinejä.




Kun sinne saakka lähtee kannattaa samalla käydä muuallakin, ihan pelkästään ei kannata ajaa osavaltion toiselle laidalle syömään illallista. Niinpä mekin käytiin ensin ne tutut viinitilat, istuttiin puitten alle varjoon katsomaan koirien leikkimistä ja maistelemaan viinejä. Mukaan pakattiin ennakkotilausten lisäksi muutama pullo ihastuksia.




Martan kanssa matkustaminen on kätevää. Saahan se tulla kaikkialle, mutta toisaalta koirat nyt on muutenkin tervetulleita useimpiin paikkoihin ja hotellissakin oli paljon koiria ihan muuten vaan. Fredde varas hotellin pisteillään, hotellissa ei tosiaankaan ollut mitään vikaa. Vähän vanhempi mutta siisti, joen rannassa ja huoneessa parveke uima-allasalueelle. Ihan jees, vaikka aavistuksen kulahtanut. Humoristisena yksityiskohtana hotellin konferenssi entisille alkkiksille ja narkkareille, meillekin hymyiltiin aamiaispöydässä kannustavasti. Kaikkialla haisi tupakka. Kotona Redmondissa kukaan ei polta, ja tupakan tuoksu tuntui paluulta omaan lapsuuteen, 70-luvun Suomeen.




Hotellihuoneen parvekkeelta näkyi se uima-allas ja sen takana joki, Columbia-river, virtaamaltaan neljäs Yhdysvalloissa, pituutta joella 2000 kilometriä. Aamulla me noustiin Martan kanssa varhain ja lähdettiin lenkille rantaan. Joessa oli uimareita ja rannalla juoksijoita. Me nautittiin varhaisen aamun viileydestä, nouseehan päivälämpötila lähemmäs 40:tä celsiusta. Aamun ”viileydessä” voi vielä juosta ja kävellä rannassa.



Kotimatkalla me käytiin tilalla ostamassa persikoita, onhan persikka-aika ja Freddekin oppi että persikat kasvaa puussa. Tänään päivä onkin sit mennyt hilloa keitellessä. Nimimerkillä kymmenen litraa myöhemmin. Kolmanneksen pakastin ja nyt meillä on vielä viitiisen kiloa persikoita odottamassa syöjäänsä.




Sillä samalla kotimatkalla ihailtiin joen rantaa, vesiputousta ja viimeisenä vuoren huippua. Crystal Mountainilta kun on hulppeat näkymät niin Mt Adamsille kuin Mr Rainierille – kotoisasti Reiska vaan, korkeutta 4,392 metriä, status aktiivinen tulivuori. Mt Rainier on viimeksi purkautunut 1894 mutta viimeisen kuukauden aikana vuoren 23 maanjäristystä kertovat vuoren olevan tukevasti elossa.




Reilua vuorokautta myöhemmin me parkattiin auto takaisin omalle drivewaylle, kolmikko juoksi leikkimään naapuriin, Fredde ryhtyi autonpesuun ja mä purin suurimman osan laukusta suoraan pesukoneen kitaan.


Reilussa kolmessäkymmenessä tunnissa ehtii näkemään paljon. 




torstai 17. elokuuta 2017

milloin aina on aina?



Yön jälkeen on viileää. Taivas on pilvessä sillä nouseva aurinko ei vielä ole ehtinyt polttamaan pilviverhoa pois. Polun peittävät neulaset rapisevat jalkojen alla, ja edellä kuuluu Martan kaulapannan tasainen kilahtelu. Martta pysähtelee syömään marjoja pensaista ja minä juttelen koiralle, juttelen jotta ne joiden haluan tietävän meidän olevan siellä kuulevat meidät ja ehtivät pois alta. Tänä aamuna me ei törmätä edes palokärkeen, ja vasta oman kodin kulmilla seisoo istutuksissa peura syömässä aamiaistaan. Martta jää kuistille odottamaan lupaa tulla sisään. Nyökkään ja suljen koiran perässä verkko-oven.

Laitan itselleni kupin kahvia ja ruokin koiran. Otan jääkaapista laatikollisen kananmunia ja rikon kulhoon seitsemän. Vatkaan munat rikki, kaadan joukkoon ripauksen sokeria, vaniljaa, ison hulauksen maitoa ja sopivasti jauhoja. Viimeiseksi vielä vähän voisulaa. Lykkään aamiaispannarin uuniin ennen kuin istahdan työpöydän ääreen.

Lokakaivon kuntotarkastusraportti odottaa sähköpostissa. Tulostan sen itselleni ja nopean silmäilyn jälkeen lähetän eteenpäin asiakkaalle. Kurkkaan facebookista päivän synttärit ja laitan jokaiselle päiväänsä juhlivalle kortin. Julkaisen eilisen blogikirjoituksen ja kuvitan sen nappaamalla kuvan ruokapöydälle kasatusta rakennelmasta, kiinteistölainsäädännön oppikirja, lompakosta löytyneet setelit ja kasa kolikoita. Aiheena asuntolaina. Jaan kirjoituksen muutamaan ryhmään facebookissa oman sivustoni lisäksi. Sen jälkeen jaan saman tekstin Linked-In:iin ja laitanpa sen valokuvankin vielä Pinterestiin. Siinä vaiheessa kun ensimmäiset uniset askeleet kuuluvat portaikosta olen ehtinyt vielä käymään läpi asiakkaiden asuntohaut ja lähettämään potentiaaliset kodit eteenpäin.



Me syödään keittiössä yhdessä aamiaista. Pannaria ja mustikoita. Me jutellaan ja jannut heittää herjaa. Kentsu puree pannariinsa pyöreän reiän ja kysyy mistä se tuli siihen. Laitan reikään mustikan ja sanon että mustikka söi sen siihen. Ketsu katsoo mua hetken epäuskoisena ja sanoo että huijaan. Vastaan naama peruslukemilla että en missään tapauksessa koskaan huijaa: ”Katso nyt!” – syön mustikan – ”siinä oli mustikka, ja nyt siinä on reikä. Reikä tuli siis mustikasta!” Olen aika usein melko varma että mun lapset pitää mua täysin kaistapäisenä.

Vähän ennen kymmentä me pysäköidään mun toimiston takapihalle. Freddellä oli täyteen buukattu päivä ja mulla vain kahden tunnin sopimuspalaveri, lauma seuraa siis mua. Toimiston jengi on jo tottunut mua seuraavaan ankkalaumaan. Se mihin ne eivät ole tottuneet on se mitä tapahtuu seuraavaksi.

Ollipolli istahtaa mun pöydän ääreen. Kentsu ottaa seuraavan vapaana olevan tuolin ja vetää sen Ollipollin tuolin viereen. Tättis katsoo Kentsua, tönäisee veljensä pois ja istuu tuolille. Huomautan aiheesta nuorelle naiselle, veljen katsoessa ärsyyntyneenä sisartaan. Hämmentynyt se ei ole, sillä se on liiankin tottunut sisarensa oikkuihin. Se yrittää kyllä vastustaa ja sanoa että se oli just vetänyt sen tuolin siihen, mutta väistää kipeän tietoisena siitä että seuraavaksi sisko käy käsiksi. Pyydän Tättistä nostamaan takapuolensa tuolista ja antamaan sen takaisin Kentsulle. Avokonttori on tyhjä, siellä on kymmeniä vapaita toimistotuoleja ja jokainen niistä on ihan samanlainen kuin se Kentsun tuoli. Tättiksen mielessä ne muut tuolit on erilaisia. Miksi? Koska kyynelehtivä tyttö sihisee mulle jalkaa polkien että hän istuu aina, siis A-I-N-A  Bob Carterin tuolissa. Rullaan paikalle Marcin tuolin ja tarjoan sitä, se ei kelpaa sillä Tättis haluaa Bob Carterin tuolin, koska hänen kuuluu istua Bob Carterin tuolissa silloin kun hän on mun työpaikalla.

Autistille rutiinit tuovat turvaa ja ne ovat tärkeitä äärimmäiseen joustamattomuuteen asti. Auttavathan ne jäsentämään usein kaoottiselta tuntuvaa maailmaa. Mieti itseäsi useamman päivän koulutuksessa. Istut jokaisena päivänä saman pöydän ääreen, samaan tuoliin ja jos jonakin päivänä löydät jonkun istumassa omalta paikaltasi mikä on ensimmäinen ajatus? - Mitä v....a. Autistin kohdalla puhutaan samasta ilmiöstä, potenssiin kymmenen tai sata, tai tuhat. Milloin jostakin asiasta tulee rutiini, milloin siitä tulee se ”aina” sitä en ole onnistunut selvittämään. Ensimmäinen kerta ei ole ”aina” mutta siitä saattaa tulla ”aina”. Joskus toinen kerta on ”aina”, usein se  vaatii useamman toiston. Kun Tättis oli ehkä neljä, tai viisi me mentiin kesälomalla samaan paikkaan kuin edellisenäkin kesänä. Hotelli jossa me yövyttiin oli sama, ja huonekin oli tavallaan sama. Se oli samanlainen, samassa kohdassa, mutta kerrosta alempana. Sillä kertaa hotellihuoneen sängyllä itki lapsi suruaan väärästä hotellihuoneesta. Silloin ”aina” oli syntynyt jo kerrasta ja lapsen oletus oli ollut että me yövytään aina samassa hotellihuoneessa. Uusi hotellihuone oli väärässä kerroksessa. Silloin kirjoitin postauksen siitä miten autistit ei matkusta.


Tilanteen rauhoituttua mä kävelen neukkariin läppärin, sopimuspapereitten ja puhelimeni kanssa. Soitan terapeutille ja varaan Tättikselle ajan. Muutaman kuukauden taon jälkeen on aika palata tutulle terapeutille. Sopivasti sähköpostiin kolahtaa viesti Reksiltä. Keskiviikkona me mennään koululle, tarkistamaan että koulu on ihan samanlainen kuin ennenkin. Avaan kalenterin ja kirjaan paperille terapia-ajan ja tapaamisen Reksin kanssa. Yksi askel lähempänä syksyä. 









tiistai 15. elokuuta 2017

marjassa


Koulun alkuun on huomenaamuna kaksikymmentä päivää. Siihen että alkaa koululla säätäminen erilaisissa tutustumistilaisuuksissa on kaksitoista päivää, kaksitoista päivää liikaa. Ei niin että odottaisin tulenpalavasti koulujen alkamista, ei. Meillä on ollut tosi kiva kesä ja mun puolesta voitais jatkaa samaa tahtia vaikka koko kouluvuosi, mutta kesän kääntyessä kohti loppuaan ja kouluun paluun lähestyessä, kasvaa ahdistus tulevasta muutoksesta, ja se on hetkittäin kipeää katsottavaa. Tämä vuosi on Tättikselle vaikeampi kuin edeltävä, ja nukkuminen loppui jo viikko sitten. Kaksi viikkoa se on joko nukkunut meidän sängyssä tai mä sen vieressä sen sängyssä. Minä silittelen lapseni uneen ja ilman unilääkettä sen uni loppuisi pian puolenyön jälkeen vaihtuakseen loputtomaan pyörimiseen. Meidän yövaeltelija.


Yks marjastaja.

Kentsukin oirehtii lisääntyneellä säätämisellä, ja se juoksee ympäri kämppää suojalasit silmillään valloittavan kikatuksen säestämänä. Peittojen kulmat on taas pureskeltu ja Paidan helmassa on hampaitten jäljiltä reikä. Sen ahdistus on jotenkin huomaamattomampaa verrattuna siskoon, jonka hätä on äänekästä ja näkyvää. Muistutan lapsiani että rehtori on aina ennenkin tiennyt kuka on paras opettaja kenellekin. Ihan varmasti se tietää myös tänä syksynä.


Saaliiksi tuli puolisentoista litraa karhunvatukoita.


Koira nukkuu mun jaloissa kun kirjoitan. Aiemmin se oli meidän kanssa marjassa, tossa lähimetsässä vaan. Meillä kun on metsä johon mennä marjaan, se metsä joka painaa aina vaa'assa paljon kun pohditaan että pitäiskö muuttaa - ei muuteta. Yhteistyöllä me saatin karhunvatukat piirakkaan alle vartissa piikikkäitten oksien notkuessa marjojen painosta auringonpaisteessa. Oliipolli pelkäsi piikkejä ja sen astian pohjalle kertyi vain muutama marja. Kentsu keskittyi syömään suoraan puskasta Martan kanssa ja hyppimään ympäriinsä kuin heinäsirkka. Tättis ja minä tehtiin varsinainen työ. Kentsu osoittaa kukkaa ja kysyy mikä se on, vastaan että fireweed – maitohorsma. Yksittäisen horsman taustalla kasvaa villinä oregoninomenapuita.

Oikealla jääkaappipakastin ja ruokakomeron ovi. Vasemmalla hella ja mikroaaltouuni. Keskellä Ikean saareke a sen takana tiskiallas ja ikkuna josta pilkistää naapuritalon seinä. 


Kotona Tättis vatkasi munat ja sokerin, minä mittasin jauhot. Ohimenessäni kuvasin keittiön blogihaasteeseen, vaikkei sellaista tyypillistä amerikkalaista keittiötä taida oikeastaan ollakaan. Hella on suuri ja sen yläpuolella mikroaaltouuni. Ne yhdistettynä ruokakomeroon on kai aika amerikkalaisia. Lavuaarin yllä olevasta ikkunasta näkyy naapuritalo. Toisin kuin monessa vähän vanhemmassa tai isommassa talossa, meillä ei ole lainkaan erillistä ruokailutilaa vaan meidän ruokapöytä on samassa tilassa kuin keittiökin. Pöydän ääreen on tarvittaessa istutettu kaksitoista. Ilman säätämistä se nielee kymmenen aikuista.







Piirakkatalkoitten jälkeen lähetin lauman ulos naapurin lasten kanssa. Loppukesästä kielii myös se että kinaa syntyy helpommin kuin kesäloman alettua. Jos jokainen päivä leikkii jonkun kanssa useamman tunnin, niin syntyyhän siitä kahnausta, eikä sitä ainakaan auta meidän neidin vaativa äänensävy. Nelivuotias on oppinut sanomaan ettei se tahdo, eikä sen päätä käännä sen enempää Tättis kuin isosiskon tomerat sanatkaan. Riidan ratkoo marjapiirakka ja hetkeä myöhemmin koko ryhmä istuu meidän pihassa syömässä, jannut kertoo rintaansa röyhistellen että ihan itse on kerätty, Ollipolli toteaa että ainoa tapa saada tuoretta. 

Hella on seitsemän vuotta vanha ja ollut aika armottomassa käytössä. Uunin lämpötilaan ei enää ihan voi luottaa ja leipomisesta on tullut taidetta. Jossakin vaiheessa nää koneet vaihtuu niin muodikkaisiin valkoisiin. 

Ruokakomerossa säilyy kaikki kätevässä sekamelskassa. 

Roskiksen/kierrätysastian olis voinut laittaa myös vaunuun tiskialtaan alle, mutta me haluttiin käyttää tila pesuaineille. Saarekkeen hyllyiltä löytyvät valurautaiset paistinpannut, teräksiset kulhot ja kaikki kattilat. 

perjantai 11. elokuuta 2017

kahdeksanvuotiaana

tikanpojat


Katson naamiksen fiidiä vuoden takaa. Tiedäthän, ne muistelot joita sivusto tarjoaa aina päivittäin ja vuosi sitten oli yleinen toive että meillä olis edes yksi ehdokas, joka ei olis totaalisen tärähtänyt. Ei ollut, ja vastoin kaikkia oletuksia maa sai presidentiksi sen aikuisen uhmaikäisen, sen joka kiukuttelee ja polkee jalkaa, ja jonka twiitit pitää sisällään ”mun isä on vahvempi kuin sun isä” tyylisiä lausahduksia, paitsi että isän voi korvata ohjuksella, ja vastapuolella on toinen aikuiseksi kasvanut uhmaikäinen, joka on edelleen kolmen vuoden uhman kourissa. Tilanne tuntuu absurdilta ja silti se on ihan totta, ja keskustelun kääntyessä politiikkaan syystä tai toisesta on jokaisen toive se että joku antais herrapresidentille leikkipuhelimen sen nykyisen tilalle, sellaisen jolla se vois ihan rauhassa tviittailla, ilman että kukaan sais tietää mitä se kirjoittelee.

Työpaikoilla viljellään mustaa huumoria ydinsodasta, ja hetkittäin tuntuu kuin olisin palannut takaisin lapsuuteen, aikaan jolloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto isotteli toisilleen ja rauhankokouksista lähdettiin vuorotellen ovet paukkuen. Ydinkokeita tehtiin kummankin toimesta ja ydinsodasta puhuttiin ihan varteenotettavansa uhkana. Silloin asuttiinn äitivenäjän kainalossa, nyt ensimmäisenä vastaanottamassa korealaisten leluja.

Kahdeksanvuotiaana tiesin
että maailma tuhoutuu
kaksintaistelussa suurvaltojen
kahdeksanvuotiaana tiesin
että ihminen murskautuu
silmänräpäyksessä historiaan
(Ultra Bra)

Jättimäisen väritulostimen vieressä pohditaan olisko takapihan lyijypintainen, maahan upotettu lantalaari riittävän turvallinen suojaamaan ydinlaskeumalta. Mä kysyn miten ne on ajatellut siellä kakan keskellä hengittää? Seuraava heittää herjaa bunkkerista jota on kaivamassa talonsa alle ja mä ilmoitan muuttavani perheeni kanssa niille. Fredden kolleega tarjoaa asuinsijaa itäisestä Washingtonista, vuorten toiselta puolen, mutta mahtaako noitten korealaisten ohjusten osumatarkkuus olla kuinka hyvä? Kannattaisko sittenkin suunnata suoraan jonnekin sisemmälle? Wyomingissa on kuulemma kaunista.

Kahdeksanvuotiaana tiesin
että maailma tuhoutuu
kaksintaistelussa suurvaltojen
kahdeksanvuotiaana etsin
kartalta kaukaista paikkaa
joka välttäisi laskeuman
(Ultra Bra)

Mustaa huumoria lukuunottamatta elämä on samanlaista kuin eilenkin. Presidentin twiittailut puolikoomisia ja tosiasia se ettei äijä kauheesti kykene sisäpoliittisesti yhtään mihinkään niin senaatin kuin kongressinkin kuohitessa miehen omalla voimallaan, niinpä jäljellä on enää sotaleikit. Valitettavasti näitä tyyppejä on maailmassa kaksi ja niillä iso hiekkalaatikko. Jospa joku antaisi kummallekin pojalle sen feikin älypuhelimen ja maailma sais taas jatkaa menoaan. Voishan niille ostaa ihan oikean hiekkiksenkin ja muutaman lelun sinne, tapelkoot sit siitä kumman lappari on parempi.  


tiistai 8. elokuuta 2017

ammatinvalintakysymyksiä

Mielikuvissa amerikkalainen kiinteistövälittäjä ajaa kalliilla autolla tukka tupeerattuna korkeat korot jalassa. Jakkupuku on tyylikäs ja ranteissa kilisee kasapäin koruja. Tiedättehän, tyyliin American Beuty ja Anette Benning. Duuni on helppoa ja rahaa ropisee sisään ovista ja ikkunoista, onhan komissiot kohtuullisen isoja kuitenkin. Vähän kurvaillaan sinne ja tänne, kahvitellaan asiakkaitten kanssa ja katsellaan kauniita taloja. Tehdään tarjous siitä kivoimmasta ja välittäjä nautiskelee iltapäivästään drinksulasin kanssa.

Tähän mielikuvaan karisee ihan todellisuudessakin monen ammatti. Alalle lähdetään suurin toivein setelin kuvat silmissä, ajatellen että kohtuullisen vähin vaivoin ansaitsee hyvän elannon. Yhdeksän kymmenestä uudesta välittäjästä kuitenkin lopettaa ensimmäisen vuoden aikana. Kaksi uutta välittäjää omassa toimistossa on luopunut haaveistaan, tai siis ottanut loparit, ammatin realisoituessa muutaman ensimmäisen kuukauden aikana. Toinen hakeutui alalle alunperin koska oli kivaa käydä asuntonäytöissä ja nähdä taloja. Sen toisen motiiveista en tiedä.



Todellisuus on aika toisenlainen ja arki hetkittäin raadollista. Mulla kulkee – kuten monella muullakin välittäjällä – autossa nykyään ihan normitarpeistona vessapaperia, työkaluja, hehkulamppuja, telttatuoli ja kumisaappaat. Korkkareissa kun on haasteellista tarpoa pellolla, ja asuntoesittelyssä saattaa tulla pissahätä. Brutaaleimmillaan olin kolmen tunnin näytössä upouudessa puolentoistamiljoonan taalan talossa, jonka lokakaivoa ei oltu vielä kytketty. Autotallissa oli ämpäri hätätilanteita varten. Ajoin kotiin jalat ristissä, sillä sen ämpärin jakaminen raksaduunareitten kanssa ei houkutellut. Yhdessä maanantaipalaverissa raavin nilkkoja ja naureskelin että jossakin niistä asiakkaan kanssa katsotuista kodeista taisi olla kirppuja matossa, jalat kun oli kirpunpuremilla.



Viimeisen viikon aikana olen tehnyt duunia reilut 50 tuntia. Periaatteessa olin lomalla torstaista keskiviikkoon, no en ollut. Käytiin päiväretkellä saaristossa ja muuten tehtiin enemmän tai vähemmän hommia. Eilen seisoin kuntotarkastuksessa ulkosalla nelisen tuntia 34C:en lämpötilassa, tänään selvisin kolmella tunnilla kaivotarkastuksesta, mutta lämpöäkin oli pari astetta enemmän. Hiki valui pitkin selkää, ja minä hymyilin. Illalla luin puoliltaöin kuntotarkastusraporttia ja tänään aloitin juttelemalla aamuseitsemältä vastapuolen välittäjän kanssa tehden toimintasuunnitelmaa. Viimeisen puhelun puhuin asiakkaan kanssa kymmenisen minuuttia sitten. Kello on varttia vaille seitsemän. Sitä ennen juttelin lainaneuvojan kanssa, meilailin vastapuolen kanssa ja kävin läpi sopimuspapereita. Maileja on mittariin kertynyt viikossa 246 mailia, 396 kilometriä. Ensi viikolla on lokakaivon tarkastus ja sen jälkeen pankin arvioitsijan käynti. Minä seison siis ensi viikolla tässä samassa helteessä, kumisaappaat jalassa katsomassa lokakaivon tyhjennystä ja tarkastusta. Lienee parasta hengitellä suun kautta, mutta pitää hampaat tiukasti yhdessä ettei tule turhaan nieltyä liian montaa kärpästä.



Alalle ei siis kannata lähteä helpon rahan perässä, mutta jos työskentely ihmisten kanssa vaihtelevissa olosuhteissa kiinnostaa, voi hommaa jo harkitakin. Ne miljoonatalot on vähän harvemmassa, mutta jokaiseen asiakkaaseen syntyy henkilökohtainen suhde. Tänään olen oppinut ihan valtavasti kaivoista. Syönyt luumuja suoraan puusta. Käynyt myyjän koiran haudalla. Kahlannut joessa vilvoittelemassa ostajan äidin kanssa, ja selittänyt prosessia niin omalle kuin vastapuolenkin asiakkaalle. Mitä tehdään ja miksi tehdään. Mitä on odotettavissa ja kuinka edetään seuraavaksi.

Jokainen asiakas on erilainen. Yksi haluaa tavata henkilökohtaisesti, toista en ole tavannut kasvokkain vielä kertaakaan. Kolmas ei tiedä mitä haluaa ja neljännen kanssa odotellaan perheen paluuta lomalta maailman laidalta. Yhden linna on toisen röttelö. En etsi kotia itselleni, vaan asiakkaalle, jokaisen asiakkaan tarpeet ovat omanlaisiaan. Siksi pelkästään kotien katseleminen ei riitä.


Huomenna mulla on vapaapäivä – ehkä. Mennään lasten kanssa rannalle, mutta kone lähtee kuitenkin varmuudeksi mukaan. 


lauantai 5. elokuuta 2017

mitä lomalle tapahtui?

Lomalla ja töissä.


Meidän piti olla lomalla torstaista tiistaihin. Siellä järven rannalla, itäisessä Washingtonissa vaan toisin kävi. Kukaan ei loppupeleissä tainnut olla kovin pahoillaan, Tättis ainakin silminnähden helpottunut, sillä miksipä lähteä minnekään missä ei ole koskaan aikaisemmin käynyt. Mulla työt vähän pukkas päälle ja hengitti niskaan ja Freddellä on ollut aavistuksen samankaltainen tilanne.

Savua ja hellettä.


Duunit ei kuitenkaan ollut syy olla menemättä, vaan sää. Yhdysvaltain luoteisosaa koettelee sellainen helleaalto että oksat pois. Päivälämpötilat huitelee mukavan kosteina jossakin 34 ja 36 celsiuksen välimaastossa, eikä se luonnon oma ilmastointi, joka yleensä tiputtaa yölämpötilat alle viidentoista asteen ole toiminut. Vuorten toisella puolella lukemat on vielä hienompia päivälämpötilojen kivutessa 43 ja 45 välille, ja yölämpötilojen ollessa hippasen alta kolmenkympin. Möksässä ei ollut ilmastointia – me ei menty möksälle. Kuin kruunuksi kakulle tuli savu. Kanadan valtavien metsäpalojen savu levitti harmaana roikkuvan utunsa maailman ylle ja teki maisemasta epätodellisen. Ilmanlaatu on huonompi kuin huonosta ilmanlaadusta tunnetuissa suurkaupungeissa. Ulkona on autiota kun suositus on pysyä sisällä, eikä kukaan vapaaehtoisesti taitais tonne savuiseen pätsiin mennäkään.

Rantakaupungissa panimolounaalla.

Haikara. Niitä näkyy täällä miltei päivittäin.

Torstain ajomatka vuorten ylitse vaihtui päivämatkaan saaristoon. Savuista sielläkin oli, mutta tuuli helpotti oloa, eikä lämpötilakaan ollut tukahduttavan kuuma. Fredde ajoi, minä värkkäsin asiakkaan tarjousta lähetyskuntoon läppärillä. Keräsin sähköisesti tarvittavat allekirjoitukset ja meidän saapuessa ensimmäiseen pysähdyspaikkaan sain tarjouksen lähetettyä vastapuolelle. Mietin miten kätevää on että autossa ajomatkalla on netti, ettei mun tarvinnut jäädä kotiin värkkäämään sitä tarjousta muitten retkeillessä, sillä mun työssä ei ole mahdollista sanoa asiakkaalle että mä oon nyt lomalla, katsotaan asiaa ensi viikolla.


Deception Pass


Tättiksellä oli henkistä jalkakipua, jalassa tuki ja käsissä kainalosauvat. Niillä eväin se köpötteli rantakaupungin katuja, ihmetteli kuuluisaa siltaa ja kiipeili historiallisen linnoituksen valleja. Välillä piti ottaa vauhtia maasta kyynelten kera, ja sitten taas jatkettiin. Joskus on ihan ookoo kanavoida sisäinen tuska vähintäänkin puolikuvitteelliseen jalkakipuun. Fredden kanssa me katsottiin toisiamme kysyvästi ja pohdittiin että mitä jos se sittenkin on ihan oikeesti kipee – se selvisi seuraavana iltana neidon kirmatessa pihalla naapurin lasten kanssa ilman jalkatukea ja sauvoja. Vielä tuntia aiemmin se oli ehdottomasti tarvinnut kumpaakin. Mikä muutos tapahtui lapsen sisäisten planeettojen asennossa, sitä me ei varmaan saada tietää koskaan.



Fort Casey - meidän Suomenlinna


Perjantaina saksin yläkerrassa poikien päitä työpuhelimen pärähtäessä. En odottanut vielä vastapuolelta vastausta, olihan edelleen se päivä kun tarjouksia sai jättää ja aikaakin niille annettiin maanantaille. Sieltä se kuitenkin tuli: ”Hi, it’s Jeff. You got it!” Yhden sekunnin sadasosan mietin tarjottiinko me sittenkin liikaa, mutta Jeff jatkaa sanoen että kaikki tarjos saman rahan, meidän ero oli se että tarjottiin vastapuolelle oikeutta jäädä taloon melkein kahdeksi viikoksi kaupanteon jälkeen. Ammatillisesti se oli huikea hetki, ennen tarjouksen tekemistä soitin vastapuolen välittäjälle ja kysyin onko mitään muuta mitä ne haluaa, jotakin sellaista mitä ei ole missään mainittu, ja sen puhelun jälkeen neuvoin omaa asiakastani harkitsemaan voisko niille antaa aikaa pakata ja muuttaa. Naama naantalin auringolla päätin puhelun ja soitin omalle asiakkaalleni. Ihan kuin tv-sarjoissa, puhelimesta kuului onnen kirkunaa ja vasta sitten kysymys seuraavista askelista. Siihen että talo vaihtaa omistajaa on vielä pitkä matka. Ajassa kuukausi, ja siihen kuukauteen mahtuu yhtä sun toista mutkaa, mutta ensimmäinen askel on otettu.

Mäkin voisin ottaa tällaisen maiseman. Kuvassa Skykomish River, intiaaninimi kuten niin monessa muussakin tällä alueella. Issaquah, Sammamish, Cathlamet, Chehalis, Enumclaw...


Seuraavana aamuna istuin kahvilla asiakkaani kanssa. Kävin läpi seuraavia askeleita. Mitä nyt, koska ja miten. Kävin läpi ne asiat jotka olen jo tehnyt, ne mitkä pitää hoitaa maanantaina ja muistutin vielä varmuuden vuoksi että just nyt ei ole hyvä hetki ostaa uutta autoa tai kallista lomamatkaa. Pankki kun seuraa silmäkovana rahankäyttöä aina viimeiseen hetkeen ja laina saattaa kaatua ihan mitättömältä tuntuviin asioihin. Asiakas hyppäsi kaulaan ja kiitti, toisen avointa onnea on ihanaa seurata. Tuleva viikko menee erilaisissa kuntotarkastuksissa hengaillen; talon tarkastus, porakaivon tarkastus, lokakaivon tarkastus... me kun ollaan nyt ihan maalla.




Lautalla saaristosta takaisin mantereelle. Moni käy saaristosta lautalla töissä. 



Viimeisen kirjoituksen jälkimainingeissa meidän testamentti on nyt taas asianajajan käsissä ja lasten huoltajuutta meidän kuoleman jälkeen muutetaan. Hyvä siis että tuli kirjoitettua ja tartuttua sen myötä asiaan joka on jo jokusen vuoden ehtinyt vaivaamaan. Meidän perheelle ominaisesti me lähestyttiin vastausta kysymykseen ehkä tavalla joka jonkun toisen mielestä saattaa olla kyseenalainen, puhuttiin ensin keskenämme ja kysyttiin sen jälkeen mitä lapset itse tuumasivat aiheesta toki painottaen ettei kysymys ole ajankohtainen, eikä päätös viimekädessä ole lasten käsissä vaan meidän aikuisten. Oli mielenkiintoista sitä miten asianmukaisella vakavuudella kolmikko asiaa pohti ja esitti lopulta kolme vaihtoehtoa. Samaan kolmen ryhmään ne oli päätyneet kuin mekin, ja tuli todettua ettei haaste ollut niille liian vaikea sittenkään. Olishan ne voineet ehdottaa huoltajikseen vaikka bestiksen vanhempia.