keskiviikko 30. syyskuuta 2015

pieni partiolainen



Kouluvuoden aikana jokaisella lapsella on mahdollisuus olla viikon ajan luokkansa superstara. Tällä viikolla on M:n vuoro, ja tokalla luokalla siihen liittyy lounastaminen vanhemman kanssa koulupäivän aikana.



Aamulla pakkasin lasten eväitten rinnalla eväät myös itselleni ennen kuin lähdin aamupäiväksi vapaaehtoiseksi M:n luokkaan. Niin kauan kun en ole töissä olen luvannut auttaa neidin luokassa kerran viikossa lukuryhmien pyörittämisessä. Lukuryhmä on aina tiistaiaamuisin ja kahden tokan luokan oppilaat jaetaan kahdeksaan ryhmään lukemaan ja keskustelemaan lukemastaan, oman lukutasonsa mukaisesti.

Ennen kuin kävelin M:n luokkahuoneen oven taakse pysähdyin juttelemaan erityisopen kanssa meidän kullannuppujen koulunkäynnistä. K käy pienryhmässä jokaisena koulupäivänä, päivästä riippuen kerran tai kahdesti. Pienryhmässä opetellaan lukemista, kirjoittamista ja sosiaalisisa taitoja. Erityisopettaja oli tässä vaiheessa sitä mieltä että K on ns. kokosanalukija. Täällä lukemaan opetellaan periaatteessa foneettisesti eli muodostamalla äänteitä. K:n kohdalla tää menee täysin hukkaan jannun tuijottaessa opettajaa silmät pyöreinä. Kaikenkaikkiaan pojan koulunkäynti on lähtenyt vauhtiin loistavasti.

M on kasvanut kesällä valtavasti. Se on tehnyt huiman loikan kyvyssä ratkaista ongelmia hätääntymättä ja käyttämään sosiaalisia taitoja omien tarpeittensa esilletuomiseen. Se on huomattu niin kotona kuin koulussakin. 




Lukeminen ja tavaaminen on luokassa jaettu lapsen taitojen mukaan tasoryhmiin. Tavaamisessa on A ja B taso, A tason sanat ovat perussanastoa kun taas B-listalla on vaativampaa tavattavaa. Esimerkkejä A-listan sanoista; bag, cap, bake, made, rake, your, done... ja B-lista; excited, wandered, clapping, allowed, safety, flames, scuttering… Omaan silmään näitten kahden listan välinen tasoero näyttää suurelta. Monissa kouluissa järjestetään tavauskilpailuja – spellinbg bees – ja telkkarista tai elokuvista on varmaan tuttu niissä käytetty lause; Can you use it in a sentence? Myös M pyytää multa tätä silloin kun on mahdollista että sanalla on kaksi merkitystä ja kirjoitusasua. Hyvänä esimerkkinä tän viikon listalta ”roam” tai ”their” (roam vai Rome, tai their vai there)

ohjeet ryhmän vetäjälle

Lukijat jaetaan kolmeen ryhmään. Oranssi teksti on isokokoisempaa, selkeämpää ja sanastoltaan helpointa. Keskitason sininen teksti on vähän monimuotoisempaa ja sanastoltaan vaativampaa ja ylin, vihreän tason teksti poikkeaa jo huimasti alimman lukutason tekstistä. Tavoitteena on että vuoden aikana kaikki oppilaat pääsisivät sille ylimmälle tasolle ja ponnistaisivat siewltä sitten kolmannelle luokalle.

oranssia tekstiä

sinistä tekstiä

vihreää tekstiä


Lukuryhmien jälkeen liityin lounaskulkueeseen ja istahdin M:aa vastapäätä niitten luokan lounaspöytään. Mietin mielessäni tilassa työskenteleviä aikuisia, että miten ne kestää siellä päivästä toiseen metelin ollessa niin korviahuumaava että keskusteleminen oli käytännössä mahdotonta. Välillä peli puhallettiin poikki ja ruokalassa oli kahden minuutin hiljaisuus. Kahden minuutin hiljaisuus auttoi tasan sen kaksi minuuttia. 


salaattipöydässä oli säilykehedelmiä, omenasosette, appelsiinilohkoja,
porkkanoita, papuja, herneitä, tuoretta pinaattia ja salaattia

Kun lounas oli melkein syöty käveli lounaspöydän ohitse lounasvalvoja ja laittoi m.n viereen keltaisen paperiliuskan. Kysyin M:lta että onko tää nyt se sen mainitsema ”Golden Ticket”, ja kyllä sellainenhan se. Golden Ticketin saaneet saavat erityisen hyvän käytöksen ja huutamatta olemisen vuoksi luvan lähteä lounasvälitunnille etuajassa, ja lippunen on nimensä mukaisesti painonsa arvoinen kultaa. Koulun lounastunti kestää tunnin. Puolet siitä on varattu ruokailuun ja toinen puolikas ulkoiluun. Koulussa ulkoillaan välitunnilla satoi tai paistoi.

Golden Ticket

etuoikeutetut


Illalla M aloitti partion. Mä en itse ole eläissäni ollut partiossa, enkä tosiaankaan ymmärrä koko touhusta yhtään mitään. Fredde on ollut partiossa kerran ja kun sen käskettiin esittää kirahvia se lähti kotiin. M:n ilmoittaessa että se haluaa partioon me oltiin vähän hämillämme, mutta mikäs siinä.

Partiokokoukset pidetään koululla kahdesti kuukaudessa. Kun me tultiin koululle ymmärsin miksi M halus partioon, olihan siellä Brianna, Sophia, Addison, Shelley, Twisha ja kaikki muut koulusta tutut kasvot. Mä näin heti mahdollisuuden kehittää partiotoiminnan kautta M:n sosiaalista osaamista taitoa solmia ja ylläpitää ystävyyssuhteita. Pienessä ryhmässä kun nämä asiat ovat helpompia.


Mulla oli oikein mukava puolitoistatuntinen jutellessani tuttujen äitien kanssa lasten tehdessä partionvetäjän johdolla hommia. 

partiossa

maanantai 28. syyskuuta 2015

sunnuntaina ja maanantaina

Sunnuntai


Katson kun lauma pelaa jalkapalloa Martan kanssa. Ne on Seattle Sounders ja Martta edustaa kuvitteellista Ravensin joukkuetta. Mulla on kädessä sunnuntaiskumppa ja tunnen syvää, hiljaista kiitollisuutta. Miten onnellinen olenkaan. Miten paljon olen saanut. Siinä ne on, kolme lasta ja koira, ja ne pelaa jalista sunnuntai-iltapäivänä meidän pihalla. Jannuilla on päällä pyjamahousut, toisella on jalassa lenkkarit ja sillä toisella kumpparit. M on edelleen kirkkovaatteissaan. Kaikilla on kivaa. Mun lapset.

Edellinen tunti on käytetty M:n läksyihin. Se on meidän sunnuntaipuhde. Koulupäivien ollessa pitkiä riittänee että se keskittyy niihin lukuminuutteihin koulun jälkeen, ettei sen tarvitse enää koulun jälkeen tehdä läksyjäkin. Ystävä valittaa että yksityiskouluissa akateeminen vaatimustaso on ihan toista luokkaa ja mä muistelen omasta lapsuudestani että ei me tokalla luokalla – seitsemänvuotiaina – vielä opiskeltu maantietoa. Maantieto on M:n lempiaine.


tällä kertaa spelling piti tehdä ulkona joko isolle paperille tai liidulla asvalttiin


Maanantai


Heti aamusta saan suurimman erävoiton pitkiin aikoihin. Niin suuren että sitä kommentoi muutkin läsnäolijat.

Oikeastaan tämä alkoi jo perjantaina, kun koulukuljetusten aluejohtajalta tuli sähköposti jossa kuljetuspomo ilmoitti että bussitädin asiaan tullaan puuttumaan pikaisesti. Jäin odottavalle kannalle, miettimään mitenkä tämä näkyis naapuruston lasten arkipäivässä.

Maanantaina bussitäti kurvasi tuttuun tyyliin paikalle. Siihen kaikki tuttu sitten loppuikin. Nyt bussitäti avasi bussin oven, istui edelleen penkissään, tervehti lapsia ja antoi lasten valita itse istuimensa. Ketään ei komennettu, kenellekään ei huudettu, kukaan ei itkenyt.


Nyt iltapäivästä selvinnee miten itse matka sujui. Onko bussitäti oikeasti muutettu sellaiseksi mukavaksi, tai ainakin tavalliseksi bussitädiksi?

Kävellessäni pysäkiltä kotiin Martan ja naapurin Aimeen kanssa me tuumattiin että tänään valtaosa lapsista taitaa hukata takkinsa. Aamulla oli kolme astetta lämmintä, nyt iltapäivästä reilusti päälle kaksikymmentä.


Sunnuntai


Käytiin me rautakaupassakin. Noin pääsääntöisesti koiran voi ottaa mukaan kaikkialle muualle paitsi ruokakauppaan. Viimeksi kun kävin hammaslääkärissä mun hammaslääkäri kysyi et miksen mä ota koiraa mukaan. En ollut tullut ajatelleeksi että koiran voisi viedä mukanaan hammaslääkäriinkin. Ehkä ensi kerralla sitten. 

Martta ostaa rautakaupasta maalaustarvikkeita ja  kurpitsoja



sunnuntai 27. syyskuuta 2015

lempivärinä lokakuu

Koiranpentu on kuin pieni lapsi. Se herää aamulla aikaisin vaikka kuinka olis illalla valvonut turhan myöhään päivälliskutsuilla ystävien luona. Niinpä löysin itseni tunkemasta stidejä silmiin kuuden aikaan, muun talon nukkuessa ruususen untaan.

aikuiset seurustelee ja lapset pelaa



Vastineeksi sain ihanan kävelyretken kirpakassa syysaamussa, auringon kurottaessa ensisäteitään puunlatvojen ylitse lenkkikaverin pyöriessä ympärillä. En valita. Yöpakkasen raapsakoimaa nurmikentää ylittäessä on vaikeaa uskoa että iltapäivästä täällä on taas lämmin, shortsit ja t-paita riittänee hyvin. 













lauantai 26. syyskuuta 2015

mitä suomi ajattelee?



Pakolaiskeskustelu riehuu Suomessa marginaaliryhmien heitellessä ilotulitteita, kiviä ja polttopulloja. Toisaalla suljetaan raja ihmismuureilla. Media mässäilee tapahtumilla, kuin silläkin että pieni ryhmä niistä pakolaisista haluaa kivempaan paikkaan tai osoittautuu rikollisiksi. Kaksi pientä ryhmää. Paljon näkyvyyttä. Myös kansainvälisessä mediassa. Toisaalla hiljainen osa kansalaisia auttaa, antaa omastaan ja tekee vapaaehtoistyötä sen saman pakolaisryhmän hyväksi. Joku älähtää että ne tulee huvikseen, paremman elämän toivossa ja toinen muistuttaa että harva haluaa jättää kotiaan ihan vaan huvin vuoksi. Ei Suomikaan sentään niin ihana maa ole.



Siinä ääripäitten välissä on hiljainen massa. Se joka hiljaisesti hyväksyy tain hylkää. Se ryhmä joka ei äänekkäästi vastusta sen enempää kuin puolustakaan. Haluaisin tietää mitä se hiljainen massa ajattelee. Haluaako Suomi oikeasti avata vai sulkea ovensa? Pelkääkö Suomi oikeasti monikulttuurisuutta? Uskooko Suomi oikeasti että pakolaiset ovat kaikki kännykän ja ilmaisen elämän perässä, tai että bussilastit kuljettavat maahan lastenraiskaajia? Mitä Suomi ajattelee ihan oikeasti? Sen minä haluaisin tietää.

Martlin Luther King Jr sanoo näin: "Our lives begin to end the day we become silent about things that matter."




Asun monikulttuurisessa ympäristössä. Osa lukijoista on kiinnittänyt huomiotakin lasten koulutapahtumista otettuihin kuviin ja niitten värikkyyteen. Siihen että täällä on itsestäänselvää että me ollaan kaikki samanlaisia. Vai onko sittenkään? Täällä näkyvää rasismia kohtaa lähinnä alemmissa sosiaaliluokissa. Se on sitä rasismia mistä lehdet kirjoittavat. Täällä keskiluokkaisessa onnelassa me ollaan kaikki yhtä. Välillä kulttuurit törmäävät ja haudatut ennakkoluulot pulpahtavat esiin täälläkin. Sitten taas jatketaan, kaikki yhdessä. Jokainen on tullut jostakin, joko nyt tai aiemmin. Neljännen tai viidennen polven amerikkalainen kertoo ylpeänä olevansa romanialainen, saksalainen, irlantilainen...

Eilen illalla lasten koulussa oli syyskarnevaalit. Siellä me taas oltiin. Kaikki yhdessä, samassa hodarijonossa. Niin ja se meidän Reksi. Se on sitten mukava ja huumorintajuinen mies.







perjantai 25. syyskuuta 2015

äidit työssään

mun pukeutuminen näyttää suunnilleen tältä


Keskiviikkona istuin autossa lasten koulun edessä odottamassa koulupäivän päättymistä. Olin autojonossa lipputangolle ja mulla oli aikaa katsoa ohitseni kulkevia äitejä. Ohitseni kulki omien lasten koulutovereitten vanhempia. Osa tunnisti auton ja pysähtyi juttelemaan tai vaan pikaisesti vilkutti. Vilkutin takaisin. Ulkopuolinen olis voinut kuvitella että koulussa järjestetään koulupäivän jälkeen ryhmäliikuntatunteja äideille. Jokainen ohikulkijoista kun oli pukeutunut suunnilleen samalla tavalla; legginsin (kaprit tai pitkät, mustat tai kuviolliset), urheilutoppi ja ohut urheilutakki tai huppari. Jalassa jokaisella oli lenkkarit ja yhdellä jopa kainalossaan joogamatto. Katsahdin omaa asuani. Mulla oli päällä mustat legginsit, sellaiset juoksuhousut. Legginsien kanssa mulla oli pitkähihainen coolmax paita ja sen päällä toppaliivi, jalassa tennarit.

Yhtenä aamuna kävellessäni kotiin bussipysäkiltä naapurin rouva, Kinderin äiti, kysyi multa olenko menossa liikkumaan. Virnistin ja vastasin että joo ihan varmasti jossakin vaiheessa, mutta en kyllä just nyt. Sillä itsellään oli päällä joogahousut ja urheilutoppi, mutta se oli halunnut varmistaa että meillä kaikilla muillakin on päällä jumppavaatteet siksi että se nyt vaan sattuu olemaan tämän hetken keskiluokkaisen kotiäidin uniformu.



Saman uniformun edellinen versio, vajaan kymmenen vuoden takaa, oli sellainen veluuriasu. Fredde lanseerasi sille nimen ostospuku. Itse olin silloin vielä työelämässä enkä omistanut ostospukua, en tarvinnut koska en ollut äiti.

ennen oli muodissa Juicy Couture eli kotoisasti ostospuku



Nyt hyppään suihkuun ja sen jälkeen vedän jalkaan mustavalkoiset pitkät legginsit, mustan topin ja jalkaan tennarit. Olenhan lähdössä ostamaan M:n ystävälle synttärilahjaa ja pizza-aineita illaksi. Iltapäivällä me taas kokoonnutaan kaikki yhdessä jumppavaatteissamme bussipysäkille. On siellä toki poikkeuksiakin vahvistamassa sääntöä.

Kaikki juoksuasut Lululemon

miksi sammuttaa kipinä?

erityislahjakas jolla on oppimisvaikeuksia


Opin sitten senkin ettei Windows 10 toimi MS Office 2013:sta kanssa vaan vaatii MS office 2016:sta. Onneksi mulla nyt sattuu olemaan mahdollisuus ladata käyttöön betaversio MS Office 2016:sta. Joka tapauksessa ongelma korjattu ja elämä jatkuu...

Takaisin siihen Laura Saarikosken kolumniin. Mikä siinä sitten niin kirpaisi?  Siihen eiliseen kirjoitukseeni kasasin suuria tunteita ennen kuin kadotin sen binäärilukuina jonnekin bittiavaruuteen. Ehkä tänään kykenen lähestymään asiaa rauhallisemmin.

Koululaitos Yhdysvalloissa ei saa rahoitustaan valtion vaan osavaltiotason budjetista. Tästä johtuen koululaitoksen ja koulujen tasossa on eroja osavaltiosta toiseen. Reilua? Ei, mutta realiteetti kuitenkin. Laura Saarikosken lasten koulu kuulostaa ikävältä paikalta, mutta Lauran lasten koulu on Lauran lasten koulu. Erilaisia toimintatapoja koulujen välillä on täällä tasan yhtä paljon kuin kouluja. Suurimmat linjat toki vetelee liittovaltion hallinto, mutta siihen se sitten päättyykin. Toimintatavoissa on suuria eroja jo eri koulupiirien välillä, eivätkä edes ne yhden koulupiirin sisällä olevat koulut ole toimintatavoiltaan samanlaisia, enkä nyt puhu siitä hyväkoulu versus huonokoulu vertailusta. Kouluja täällä on yhtämonenlaisia kuin kouluja on. Naapurikoulu on ihan yhtä hyvä kuin se meidän omakin koulu, mutta asioita painotetaan siellä eritavoin. Naupurikoulupiirissä koulut jopa alkaa ja loppuu eriaikaan kuin meillä, puhumattakaan lomista ja kouluvälineistä.

Kun mennään sisälle koulumaailmaan. Siihen ainoaan kouluun, siinä ainoassa koulupiirissä, siinä ainoassa osavaltiossa jonka kouluista mulla on omakohtaista kokemusta. Voin todeta että jopa yksittäisten luokkien opetuksessa on eroja. K:lla on kokenut ja mahtava opettaja. O:lla on kokenut ja mahtava opettaja. K:n luokka tekee tänään omenasosetta. O:n luokassa ei tehdä omenasosetta. K:lla ei ole läksyjä, koska K:n opettaja ei usko läksyihin. O:lla on läksyjä koska O:n opettaja uskoo että läksyjen tekemistä on hyvä harjoitella tulevia vuosia varten. M saa viikoittain läksypaketin kotiin. M.n yhdellä rinnakkaisluokalla ei ole lainkaan läksyjä ja toisella rinnakkaisluokalla ne saa päivittäin läksyjä.

Mitä mä yritän tällä sanoa? Sitä että Laura Saarikoski tietää Yhdysvaltain koululaitoksesta sen minkä minäkin. Minkälaista se koulunkäynti on siellä omassa koulussa, omassa luokassa, oman lapsen opettajan kanssa. Lauran mielestä amerikkalainen koulu sopii vain ekstroverteille ja mä taas väitän että täällä Tyynenvaltameren pohjoisella rannalla valtaosa on ihmisistä on enemmän tai vähemmän introvertteja ja niitten koulu sopii oikein hyvin niille. Laura sanoo että sen on ryysättävä ostamaan koulutarvikkeita ja meidän koulussa koulutarvikkeet tilataan halutessa suoraan koululle eikä ole pakko mennä ostamaan yhtään mitään. Eikä meillä myöskään ole allekirjoitettu minkäänlaisia dokumentteja internetin käytöstä koulussa huolimatta siitä että koululaiset käyttävät ekasta luokasta eteenpäin nettiä hakiessaan tietoa projektejaan varten. Niin ja tähän asti toiminta koulun kanssa on ollut hyvinkin maanläheistä ja realistista.

Luokat sekoitetaan vuosittain ja opettaja vaihtuu uuteen samalla. Ystävyyssuhteita kuitenkin vaalitaan. Tavoite ei ole erottaa lapsia toisistaan vaan luoda tasalaatuinen oppimisympäristö kaikille lapsille. Samalla saatetaan purkaa mahdollisia klikkejä ja ehkäistä koulukiusaamista. Opettajan vaihtumisen myötä jokaisella lapsella on mahdollisuus saada itselleen sellainen opettaja jonka kanssa on mahdollista luoda hyvä työskentely ympäristö, eikä kukaan jää jumiin tilanteeseen jossa ei tule toimeen oman opettajansa kanssa. Monelle lapselle se ryhmän vaihtuminen vuosittain on toki myös haaste ja stressinaihe. Toisaalta luokassa tehdään töitä. Välitunnilla voi leikkiä ystävien kanssa. 

Loppupeleissä tää on kaikki aika yhdentekevää. Se mikä mun korvaan särähti kaikista eniten oli kirjoituksen loppu:

”Amerikkalaisten innostusta on liikuttava seurata. Opettajat kehuvat jokaista lasta vanhemmille, vaikka koulua on takana vain muutamia päiviä. Kukaan ei ole tavallinen, vaan kaikki ovat erityislahjakkaita.
"Et ole koskaan liian pieni isoihin unelmiin", lukee viisivuotiaan luokan seinällä.
Tietysti asenne tarttuu myös lapsiin. Ala-asteen vuosikirjassa yksitoistavuotiaat kertovat, miksi he haluavat tulla isoina: olympiavoimistelijaksi, näyttelijäksi, matematiikan professoriksi, ammattilaiskoripalloilijaksi, keksijäksi, kuuluisaksi kirjailijaksi.
Ja miksi ei? Kukaanhan ei päädy pitkälle sattumalta.
Onneksi me vanhemmat osaamme laskea tavoitetasoa. Viime vuonna tuskailin, kun vanhempainyhdistys pyysi joka viikko vapaaehtoistöihin ja myyjäisiin. Tänä vuonna tiedän jo, että oikeasti he haluavat ison šekin.”Laura Saarikoski

En ymmärrä mikä tekee innostuneisuudesta liikuttavaa. Onko suomalainen inhorealismi sitten eteenpäivievää ja jotenkin tarpeellista? En ymmärrä miksi unelmat pitäisi nitistää enkä sitäkään etteikö lasta saisi kannustaa uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Jokainen meistä on kuitenkin hyvä jossakin. Lauran ajatus siitä että vanhemmille jää tehtävä palauttaa suutari lestiinsä ja muistuttaa lapselle että: ”ei susta koskaan kuitenkaan mitään tule... älä turhia haaveile” Kuulostaa suorastaan brutaalilta. Minkälainen vanhempi toimii niin?


Oma kullannuppuni kantoi toissapäivänä koulusta kotiin lappusen. Siinä sanottiin että poika oli saanut erityismaininnan kärsivällisyydestään. K oli räjähtää ylpeydestä. Mun pieni poika jonka saama palaute on harvemmin positiivista oli tullut huomatuksi siitä että se yrittää ja jaksaa odottaa – edes hetken. Ei mulle vanhempana tullut mieleenikään kyseenalaistaa palkintoa, kyllä me sitä juhlittiin ihan yhdessä huolimatta siitä että tunnen lapseni ja tiedän että sen kärsivällisyys on vähintäänkin rajallista. Olisko pitänyt sanoa sille; "Kyllähän me rakas kuitenkin tiedetään ettet sä mikään kärsivällinen ole..." Olisko?

Niin, katsahdan vielä hetken omiin lapsiini. K:lla on erityisopetussuunnitelma joka keskittyy muun muassa pojan oppimisvaikeuksiin. O on aloittamassa lukemaan opettelussa tukiopetusta. Kumpaakaan näistä ei ole lanseerattu lapselle sen kautta "et kun sä kato oot niin huono tässä" vaan mahdollisuuden kautta. Sinä pääset pienryhmään harjoittelemaan tätä asiaa.

miksi sammuttaisit kipinän?

torstai 24. syyskuuta 2015

polvillaan windows officen edessä

Rikas rakas vihamies ja elämänkumppani Windows tekee jotakin säätöä - taas kerran - ja mun hieno Office 2013 on toistaiseksi lakannut toimimasta. Sopii toivoa että se ennen automaattista ikkunan sulkemista tallensi sen juuri kirjoittamani vastineen Laura Saarikosken kolumniin, tai ehkä korkeammat voimat yrittää kertoa mulle ettei kannata tunkea melonia nenään ja mouhota vaan ohittaa kyseinen kirjoitus olankohautuksella, ja sillä että maailmaan mahtuu mielipiteitä. Teinhän niin silläkin kerralla kun Hesari kertoi pohjois-kalifornialaisen koulujärjestelmän ajavan lapset itsemurhiin.

On torstai ja edelleen katson hämmentyneenä naamiksen listaamaa statistiikkaa mun edelliselle kirjoitukselle... Numerot on hämmentäviä. Onhan kysymyksessä pikkublogi eikä mikään vakavastin otettava suunnannäyttäjä, harrastus ja terapiamuoto eikä mikään ammatti. Moni on kiittänyt, onhan kysymyksessä monen vanhemman suurin stressinaihe, tai ainakin yksi niistä suurista syyllisyydentunnon kehittäjistä.



Eilen oli työhaastattelu ja luulen että se meni hyvin. Aika näyttää tärppääkö vai ei. Edellisestä haastattelusta toiseen paikkaan tiesin jo puolivälissä haastattelua ettei siitä tule mulle työpaikkaa. Mä en pitänyt haastattelijasta eikä haastattelija musta yhtään sen enempää. Toisaalta on mulla ennenkin ollut hyvin menneitä haastatteluja ja tilanne jossa rekrytoiva esimies toteaa et oli tosi kivaa tavata ja kyllä olit mukava, mutta ylipätevä-alipätevä tähän hommaan.

Martta nukkuu mun jaloissa peuhattuaan aamukuudesta. Illalla me mennään taas leikkimään koiranpentujen kanssa.

se kasvaa silmissä, se Martta

tiistai 22. syyskuuta 2015

pakko syödä


Oon kirjoittanut tästä(kin) asiasta varmasti kymmeniä kertoja ja silti aina säännöllisesti palaan saman asian äärelle, lapsen syömiseen. En varmasti vähiten siksi että myönnän epäonnistuneeni. Olen joutunut rikkomaan kaikki ne ennakkoon asetetut päätökset ja kauniit ajatukset. Olen ajatellut että me yhdessä laitetaan ruokaa ja syödään silleen kivasti kynttilän valossa. Totuus muistuttaa ehkä enemmän vankilaruokailua. Tässä asiassa neuvoja on paljon ja niitä jotka haluavat antaa niitä neuvoja, kohautella kulmiaan tai joilla on se satavarma ratkaisu tarjolla, niitä on vielä enemmän kuin neuvoja.

Oletko koskaan kuullut seuraavia väittämiä, joko ilman tutkimusperäistä todistusaineistoa tai sen kanssa:
  • Lapsi oppii syömään kun ruokaa tarjotaan sitkeästi useita kymmeniä kertoja.
  • Lapsi oppii syömään kun saa itse osallistua ruuanlaittoon.
  • Tarkkailemalla vanhempiensa syömistä lapsi oppii syömään kaikkea.
  • Lasta ei saa pakottaa syömään.
  • Jälkiruualla kiristäminen johtaa vain ylipainoisiin lapsiin.
  • Lapsen täytyy saada itse päättää syökö vai ei.
  • Lapsi syö sitten kun sillä on nälkä.
  • Lapsen on pakko maistaa mutta ei syödä.
  • Lapsen ei ole pakko maistaa vaan lapsi osaa itse päättää koska maistaa ja oppii siten syömään kaikkea.
  • Lapsen tulee antaa syödä rauhassa niin kauan kuin hän tarvitsee aikaa ruokailuun.
  • Jos lapsi päättää olla syömättä seuraava ateria tarjotaan seuraavan aterian aikana.
  • Lapsi oppii syömään jos maistettuaan saa syödä mitä haluaa.


Ja ”pah” sanon minä. Tätä listaa vois jatkaa loputtomiin, mutta jokainen lapsi on erilainen. Jokainen perhe on erilainen ja jokaiseen lapseen ja perheeseen toimii kullekin lapselle ja perheelle sopivimmat keinot. Meillä näitä testiyksilöitä on kolme. Kolme lasta jotka kasvavat samassa ruokailuympäristössä ja perhekulttuurissa, katsellen niitä samoja ruokia ja ne kaikki ovat erilaisia ruokailijoita. Itseasiassa meidän perheessä on viisi erilaista ruokailijaa.

En edelleenkään syö sushia. En vaikka olen sitä maistellut, nähnyt valmistettavan, nähnyt muitten syövän hyvällä ruokahalulla ja syöttänyt jopa omalle jälkikasvulleni. Jokin siinä etikalla valellulla kylmässä riisissä yhdistettynä soijakastikkeeseen tökkii – pahasti. Syön kyllä raakaa kalaa. Syön merilevääkin. Sushia en syö. Kumpikin perheen aikuisista pitää äyriäisistä ja kalasta. Lapsista niitä syö vain yksi. Kumpikin perheen aikuisista nauttii verisestä pihvistä. Lapsista sitä syö vapaaehtoisesti kaksi kolmesta. Homejuustoista ne tykkää kaikki. Vain yksi kolmesta tosin syö myös sinihomejuustoa. Oliivit kelpaa yhdelle kolmesta. Sienet taas kerran yhdelle kolmesta, ja perunaa niistä ei syö yksikään. Keitto on kaikille kauhistus samoin kuin se suomalainen perusruoka - laatikko. Olis helppoa sanoa että se yksi joka syö on aina se yksi ja sama, mutta, mutta ne asiat jotka kelpaa suoraan ja tyrkyttämättä vaihtelee jälkeläisestä toiseen. M syö vain keitettyjä porkkanoita. K taas pelkästään raakoja. O syö mitä tahansa ”vihreää” kylmänä tai raakana ja rakastaa parsaa. O ei syö lihaa, paitsi pekonia ja nakkeja. K söisi pelkkää lihaa, makaronia ja paahtoleipää. Osa lasten syömistä mauista on niin sanotusti vaativia tai aikuisia makuja. Taannoin Fredde kysyi niiltä että mitä ne söis jos saisivat valita. Vastaus jakautui ryhmään keitettyä makaronia, hampurilaisia ja hodareita. Kolme lasta, kolme valintaa – tässäkin.

Aina välillä mua hävettää sanoa ääneen että meillä on pakko syödä. Se on vanhanaikaista ja julistettu pannaan jo vuosia sitten. Pakolla ei saa aikaan kuin pahaa... pakosta tulee traumoja... Tai siis ei ole pakko syödä, mutta jos jälkkäriä mielii saada, on syytä syödä lautanen tyhjäksi. Jos ottaa lisää ruokaa, ei lautasta tarvitse enää tyhjentää. Annokset on mitättömiä. Moni taaperoikäinen syö ruoka-aikaan enemmän kuin meidän kolmikko. Tämä on asia josta meillä ei neuvotella. Muuten keskustelu olisi loputon. Niin, ja on ollut olemassa aika kun päätin etten koskaan pakota ketään syömään yhtään mitään. On ollut olemassa sekin aika kun uskoin ettei lapsi tapa itseään nälkään, enää en ole varma siitäkään.

Ruoka-aikana meille on palautettu käyttöön ajastin. Aikaa syödä on 20 minuuttia. Jos ei siinä ajassa ehdi syömään jää taas kerran ilman sitä, no jälkkäriä. Jos ajastin jätetään pois kuvioista joudun muistuttamaan niitä syömään 30 sekunnin välein, ja silloinkin huonolla menestyksellä. Ne koko perheen sunnuntaipäivälliset on tietty erikseen, silloin istutaan ja jutellaan eikä mietitä kauanko ollaan istuttu. Silloinkin tosin on – pakko syödä.


Ilman pakkoa meillä ei syödä. K ei ehdi, O ei tykkää ja M nyt on M. Tai vaihtoehtoisesti K syö hiilarit ja lihan jos se on pihvi. O syö kasvikset ja ehkä ne hiilarit. M ei syö mitään koska sitä ei huvita, tai vaihtoehtoisesti se söis silti kaiken. Ilman ajastinta K:n ruokailuun menee kevyesti toista tuntia, koska se sählää sen sijaan että söis.


maanantai 21. syyskuuta 2015

viikonlopun kuulumiset

nykyään musta tuntuu usein tältä


Vauvanhoito uuvuttaa ihmisen, enkä nyt viittaa naapurin lapsiin, vaan tohon nelijalkaiseen. Lauantaina Fredden siivotessa autotallia allekirjoittanut vetäs muutaman tunnit tirsat ja sunnuntaiaamuna nukuin tukevasti onneni ohi Fredden katsoessa Martan kanssa formulaa. Mä ilmestyin alakertaan kymmenen jälkeen eikä me ehditty enää kirkkoon. Kirkon sijasta me syötiin kurpitsavohveleita aamiaiseksi, mä valvoin M:n kotitehtäväsessiota ja me lähdettiin kaatopaikalle.

M tekee "Key Time" läksyjään


Meidän lähikaatopaikka, ns. ”Transfer Station” on paikka jonne kaikki kaatopaikka kama mätetään suoraan rekkoihin sekalaisena sillisalaattina. Sitten on näitä hienompia, uusia kaatiksia jossa kaikki lajitellaan. On tavaroita joita ei sinne peruskaatikselle saa edes viedä, kuten kodinkoneita, ilmastointilaitteita tai liuottimia.

ensin vaakaan




sekajäte menee tänne

Fredde on käynyt Tukwilan jäteasemalla ennenkin lasten kanssa. Mä en ole siellä koskaan ollut ja olin suoraan sanottuna aika vaikuttunut.




ja uudestaan vaakaan


$22 kiitos



Vaikka elohopea edelleen kohoaa välillä jopa kolmenkympin tuntumiin on ilmassa syksyn tuntua, etenkin aamuisin meidän kävellessä laumana bussipysäkille. Martta on edelleen bussipysäkin stara ja sitä tahtoo taputella niin lapset kuin aikuisetkin.

matkalla kouluun


Tänä aamuna pysäkillä oli perhe toisen bussireitin alueelta. Niitten bussimatka kestää aamuisin kymmenen minuutin sijasta reilut puolituntia bussin kurvatessa niitten alueelta kauas koulun ohitse ja taas takaisin. Perheellä on kävelymatka myös meidän pysäkille ja siksi bussin vaihtaminen käy järkeen. Tänä aamuna meidän bussitädin touhuja tarkkailtuaan ne kuitenkin kuiskas mulle että tää meidän bussihan on kuin vankikuljetus tai keskitysleirille vievä juna. Kukaan ei uskalla hymyillä, saati puhua ja täti simputtaa lapsia sinne ja tänne. Myönsin auliisti olevani samaa mieltä.




Maanantaina pesen pyykkiä ja keskityn työnhakuun. Iloisena yllätyksenä maanantaiaamulle tuli haastattelukutsu. Työnhakeminen käy työstä. Haluan pysyä terveydenhuollon parissa, mutta yhdistää siihen entisen työkokemukseni assarin työstä. Haen siis lähinnä terveydenhuollon asiakaspalvelutöitä ja osastosihteerin hommia. Niin kuin työnhakeminen aina, on tämäkin vuoristorataa. Välillä ollaan huipulla kun saadaan haastattelukutsu ja sitten murheen ikeessä kun homma menee ohi tai ei pääse edes haastatteluun. Edellisessä haastattelussa tyssäsi rekrytointiosaston puhelinhaastatteluun, aika monessa työssä jo kauan ennen sitä. Vaikka kotiäitiys on täällä ihan normaali osa monen naisen työhistoriaa, päättyy monen työpaikan hakeminen näihin kotona vietettyihin vuosiin sanoin; ”Haemme tuoreempaa kokemusta...”

käytiin me sunnuntaina kaupassakin