sunnuntai 29. marraskuuta 2015

adventin aikaan

Kiitospäivän jälkeisenä viikonloppuna alkaa joulu. Yhtäkkiä naamiksen täyttää jouluiset valokuvat piparkakkutalonäyttelyistä ja joulukuusenhakuretkistä. Myös meidän koti puettiin lauantaina jouluun, niin ulkoa kuin sisältä. Marraskuun loppupuoliskolle tyypillisesti on kylmä. Aamulla maailma on peittynyt huurteiseen kuorrutukseen joka auringon lämmittäessä sulaa pois palatakseen auringon laskiessa takaisin.




Seattlen Sheraton järjestää piparkakkunäyttely 23. kerran. Tänä vuonna rahaa kerätään diabetestutkimukseen Tähtiensodan hengessä.








Joulukeesen hakemisessa on aina jotakin taianomaista...




Tääkin tyyppi on tullut takaisin... meidän Tonttu






Sunnuntaiaamuna auton ystävää hädässä, tai oikeastaan ystävän ystävän lasta. Nuorta naista, jonka ensikokemus elämään aupairin kaukana kotoa on kieltämättä ollut vähintäänkin tyly. Perhettä en saa taiottua mukavammaksi, mutta ainakin me voidaan olla läsnä ja tavoitettavissa silloin kun se oma koti on kaukana ja aikaero vie sen vielä vähän etäämmälle.

hatarin ohjein ajelin aamulla pelastamaan pulassa olevaa lasta, sillä lapsihan se vielä omissa silmissä on vaikka kuinka numeroiden mukaan aikuinen oliskin


tuoretta pullaa, suomenkieltä ja sympatiaa
Iltapäivällä ostin itselleni auton työmatkan ruuhka-ajoa ajatellen... siitä että mä olen ostanut auton ihan itse ja itselleni on vuosia. Mun tehdessä autokauppoja prinsessan kanssa, hoiti Fredde jannut koulutoverin synttäreille ja takaisin.




Ja sit me mentiin yhdessä ulos syömään sunnuntain kunniaksi...






Mukavaa alkavaa viikkoa ja joulunaikaa kaikille! Annan kysymyksiin lupaan palata ihan omalla tekstillä vaikka olen aihetta jossakin vaihessa sivunnutkin.

lauantai 28. marraskuuta 2015

herkkuja herkkuja



Lukijan pyynnöstä kokosin meidän kiitospäiväruokien reseptin tänne blogiin. Listalta puuttuu perunasose ja ystäväperheen vuotuinen salaatti josta on muodostunut jo perinne. Siihen tulee lahtikaalia, ruusukaalia, pecorino romanoa, manteleita ja aivan taivaallinen kastike. Salaatin tekee kirpeä kastike, eikä mulla ole aavistustakaan mitä Rali siihen laittaa. Perunamuusin nyt kai osaa tehdä kaikki ilman reseptiäkin. 

Koko päivä menee valmistellessa. Aloitan aamuvarhaisella lykkäämällä sokerikurpitsat uuniin ja siitä eteenpäin uuni on käytössä aina siihen asti kunnes kalkkuna kavereineen vedetään sieltä ulos joskus kuuden pintaan. 

Ruokajuhlana tämä ylittää täällä joulun. Jouluna perinteet ovat perhetasolla. Kiitospäivänä kaikkialla syödään pienin vaihteluin sitä samaa, samalla tavalla kuin suomalaisessa joulupöydässä.


Kalkkuna ja sen täyte


2 vaaleaa leipää esim ranskanleipää viipaloituna ja kuivatettuina
8 dl vähäsuolaista kanalientä
120g voita sulatettuna
500g makkarataikinaa (esim. Chorizo). Voisin kuvitella että tän vois korvata sikanautajauhelihan, chilin ja pekonin seoksella.
1 iso sipuli
3 omenaa
2 dl karpaloita
0.5 l tuoreita herkkusieniä
Tuoreita yrttejä: timjamia, salviaa ja rosmariinia

Leikkaa kuivunut leipä kuutioiksi ja laita isoon kulhoon. Itse käytän vanhaa savista taikinatiinua. Paista makkarataikina pannulla kuten jauheliha ja siirrä sivuun jäähtymään. Leikkaa sipuli peukalonpään kokoisiksi palasiksi ja lisää kulhoon. Leikkaa kaksi omenaa  peukalonpään kokoisiksi palasiksi ja lisää kulhoon. Viimeisen omenan tarvitset kalkkunaan myöhemmin. Kaada sekaan tuoreet tai pakastetut karpalot ja herkkusienet lohkottuina. Riivi kolme timjaminoksaa ja silppua lehdet (n. 2-3 rkl). Silppua salviasta lehtiä saman verran. Myös rosmariinista käytetään vain lehdet. Silppua niitä 3-4 rkl kulhoon. Säästä kustakin yrtistä muutama oksa kokonaisena linnun sisälle pantavaksi. Viimeiseksi kaada seokseen kylmä kanaliemi ja jäähtynyt voisula. Sekoita hyvin. Makkara sekoitetaan seokseen vasta linnun täyttämisen jälkeen.

Kalkkuna

Meidän lintu on tuore luomulintu, ja noin 8kg:n kalkkunasta riittää syötävää yhdeksälle kahdeksi päiväksi. Ota lintu hyvissä ajoin huoneenlämpöön. Uuniin mennessä sen sisälämmön tulisi olla noin 10C. Pese lintu ja kuivaa hyvin. En käytä sisäelimiä tai kaulaa. Suolaamiseen tarvitset noin 1dl suolaa ja reilusti mustapippuria. Hiero lintu sisältä ja ulkoa suolaseoksella. Tässä kohdassa on hyvä tehdä överit. Tämän jälkeen lintu täytetään. Kaulapuolelle laitan omenan lohkottuina ja vatsaontelon täytän täyteseoksella ja yrtinoksilla. Sido lintu värjäämättömällä puuvillalangalla tai keittiölangalla. Sitomisen tarkoituksena on estää linnun ”levähtäminen” uunissa ja sen myötä siipien ja koipien palaminen. Nosta sidottu lintu kinkkupussiin uunipellille ritilän päälle. Laita lihalämpömittari rintafileen paksuimpaan kohtaan. Paista kalkkunaa 180 asteisessa uunissa kunnes lihalämpömittari näyttää 82C. Avaa kypsän linnun paistopussi, peitä kalkkuna foliolla ja muutamalla keittiöpyyhkeellä. Anna levätä noin vartti peiton alla.

Sekoita jäljelle jääneeseen täytteeseen paistettu makkara ja kaada seos kannelliseen uunivuokaan. Itse käytän emaloitua valurautapataa. Anna täytteen kypsyä uunissa 175C  reilun tunnin verran ennen syömistä.

meillä nää rehut voi vielä hakea omasta pihasta






Kastike linnulle


4dl vähäsuolaista kanalientä
½ dl konjakkia
2rkl soijakastiketta
tuoretta mustapippuria myllystä maun mukaan
1rkl hienonnettua rakuunaa
1 ½ dl kuohukermaa
½ dl vehnäjauhoja

Kiehauta kanaliemi, soijakastike ja konjakki. Lisää seokseen pippuri ja rakuuna. Suurusta kastike kerma-jauhoseoksella hetkeä ennen tarjoilua.


Karpalohyytelö


5dl karpaloita tuoreina tai pakastettuna
1dl konjakkia
1dl vettä
2dl turbinadosokeria tai fariinisokeria
1 rosmariininoksa
(pektiiniä)

Laita aineet kattilaan ja anna kiehua keskilämmöllä kymmenisen minuuttia. Kaada mehu siivilän läpi kulhoon ja anna hyytyä viileässä. Pakastekarpaloihin kannattaa lisätä vähän pektiiniä ennen suodattamista.



Kurpitsapiirakka

Pohjaan:

120g jääkaappikylmää voita
3dl valkaisemattomia vehnäjauhoja
1dl sokeria
1tl suolaa
2tl kardemummaa
1 ison munan keltuainen tai 2 pienempää
¼ - ½ dl kylmää vettä

Täyte:

1 keskikokoinen sokerikurpitsa
1 ½ dl kuohukermaa
2 kananmunaa
1rkl kanelia
1-2tl muskottia
2tl inkivääriä
1tl jauhettua maustepippuria
4dl turbinadosokeria tai fariinisokeria

Puolita kurpitsa. Kaavi siemenet ja rihmainen keskiosa pois. Paista 175C leikattupuoli alaspäin, peitettynä foliolla noin 90 minuuttia, kunnes kurpitsa on haarukalla kokeiltuna kauttaaltaan pehmeä.

Kurpitsan paistuessa tee pohja. Sekoita kaikki kuivat aineet ja raasta sekaan kylmä voi raastinraudan isoimmalla terällä. Sekoita ryynimäiseksi. Lisää sekaan munankeltuaiset ja vesi, älä vaivaa ettei taikina sitkisty. Taputtele taikina syvään piirakkavuokaan tai irtopohjaiseen kakkuvuokaan ja laita pakastimeen viilenemään.

Kypsä kurpitsa on helppo kuoria. Koko sisuksen voi laittaa kulhoon ja sekoittaa tasaiseksi silikonilastalla. Lisää seokseen ensin sokeri ja mausteet, sitten kerma ja viimeiseksi kananmunat. Kaada täyte jäähtyneeseen taikinakuoreen.


Paista 200 asteisessa uunissa 40 minuuttia tai kunnes piiraan keskusta on hyytynyt. Anna piiraan jäähtyä ritilän päällä ja tarjoile agavesiirapilla makeutetun kermavaahdon kanssa. 

vasemmalla se putsattu puolikas











Valmis... 

Lasissa Chateau De Lille Doyenne 2013 Rousanne... parhaimman viiden kärkeen listattu kalkkunaviini.



perjantai 27. marraskuuta 2015

pappi, lukkari, talonpoika, kuppari...

alasti - uikkareissa - pyjamassa


Mulle on jatkuva ja loputon ihmetyksen aihe, miten yhtäaikaa samanlaisia ja erilaisia meidän kolmikko on.  Tai siis, tottakai ne on erilaisia kun ne on kuitenkin ihan omia yksilöitään ja erillisiä ihmisiä, mutta että saman perheen lapset voi oikeesti olla niin erilaisia keskenään. Hyvä puoli tässä on – siis monen muun hyvän asian lisäksi – että useimmiten yksi kolmesta tarjoilee meille vanhemmille synninpäästön hopealautasella, oli sitten kysymys lapsen unirytmistä, ruokailusta, liikunnallisuudesta tai oikeastaan ihan mistä tahansa.

Pukeutumista en tähän listaa koska mitä pukeutumiseen tulee, niillä on kaikilla omat omituisuutensa ja ne samat omituisuudet menee läpi koko linjan, puhuttiin sitten koulupukeutumisesta, ulkovaatetuksesta tai yöasuista.

Aamiaispöydässä meillä istuu keittiön saarekkeen ympärillä kolme lasta. Kaikki kolme syö eri aamiaista, tai jos mutsi on ihan kurja ja kaikille tarjotaan samaa, lähtee ne aamunaukunat eriaiheesta.

M istuu tuolillaan alastomana ja syö loputtoman määrän leipää ja voita, leipää ja hilloa, leipää ja voita, leipää ja hilloa. Kiitospäivän ruokavalikoimasta sille maistui lähinnä kurpitsapiirakka, kaikkea se maistoi mutta lähinnä siksi etteä niin nyt vaan kuuluu tehdä. M olisi alasti mieluiten aina, mutta koska se nyt ei vaan käy ja välillä on pakko pukea päällekin. M ei kuitenkaan koskaan, ikinä, milloinkaan pukeudu mihinkään mikä kiristää, puristaa tai hankaa. Se tulee ihan mutsiinsa siinä että se inhoaa kovia kankaita, kankaan läpi tuntuvia kirjailuita ja paksuja saumoja. Sukkia M käyttää vain äärihädässä. 

M on peruslaiska. Läksyt se jättäis mieluiten tekemättä, ei siksi että ne olis vaikeita vaan siksi ettei se millään viitsis. Kun pyydän sitä tyhjentämään tiskarin vastaa se olkkariosta ettei se jaksa just nyt. Sama pätee siivoamiseen, pyykkien poislaittamiseen tai ylipäätään mihinkään mikä ei ole sen omalla listalla ykkösenä. Kokeista se kuitenkin kantaa huikeita numeroita ja opettaja on vahvasti sitä mieltä että meidän laiskamato työskentelee koulussa mielellään. Uskon rehellisesti että M:n unelmamaailmassa sillä olisi useampi palvelija.

Joku saattaa erehtyä luulemaan prinsessaa sosiaaliseksi. Tosiasiassa ihmiset tuntuu olevan sille aika yhdentekeviä. Kun M:lla on huonopäivä, on kaikilla M:n lähettyvillä olevilla myös huono päivä. Kun sillä on hyvä päivä, on vaikeeta löytää valloittavampaa tyyppiä. 

K:lla on jalassaan uikkarit. Ei mitkään sellaiset uimashortsit vaan ystäviltä perityt tiukat speedot. Yläosana sillä on uikkarin kireä t-paita. Jos silmä välttää, kätkee se ne uikkarinsa myös muitten vaatteiden alle. Eilen illalla kun käskin sitä valmistautumaan yöpuulle kiitospäivän jälkeen, ilmoitti nuorimies iloisesti että sillä on jo yöpaita päällä. Shortsien ja paidan alta paljastui ne speedot ja M:n vanha uimapaita. Kai se piukeitten uima-asujen antama palaute oman kehon rajoista tuntuu siitä vaan erityisen hyvältä. Aamiaiseksi K ei söis yhtään mitään, mutta jos on ihan pakko syödä niin sit se on maapähkinävoileipä ja lasillinen maitoa. Kiitospäivänä mies söi vieraitten kauhuksi kokonaisen kalkkunanjalan, irvisti salaatille ja muille lisukkeille.

kalkkunankoipi


Kun K lähtee kouluun on sillä jalassaan pillifarkut ja liian pienet kengät. Siskollaan on sen sijaan jalassaan vastaavasti aina numeron tai kaksi liian suuret jalkineet. Päälle se vetää batmansadetakin ja joskus niihin liian pieniin kenkiin tungetaan vielä sukatkin.

Koulussa K on lähinnä innostunut. Se haluaa oppia. Se haluaa noudattaa sääntöjä ja se haluaa olla taitava. Intoa on enemmän kuin taitoa monissa asioiossa, mutta into siivittää matkaa eteenpäin. Poika on kunnianhimoinen ja on niitäkin asioita joissa se on aivan tolkuttoman taitava. Oppimishäiriöstään huolimatta se tapailee jo helppoja sanoja, ja kirjoittaakin vähän. Kotona se haluaa auttaa ja osallistua kotitöihin, usein K:n tarjoamasta avusta seuraa kaaosta, mutta tällä lapsella on sydän kultaa. Keskiviikkona se lähetti koulusta sähköpostia opettajan kanssa siskolle. M kun jäi kotiin potemaan polveaan. Sähköpostissa K sanoi että sillä on ikävä siskoa ja että se toivoo sen pian jo voivan paremmin.

Tämä lapsi on syntynyt iloisena. Vähän kuin Obelix se on pudonnut onnellisuuspataan. Se on isänsä lailla yltiöpositiivinen ja löytää synkimmästäkin hetkestä sen pienen positiivisuuden.Sosiaalisesti se on täysin rajaton ja syleilee koko maailmaa - kirjaimellisesti. 

O istuu pöydässä pyjamassa. O:lla on päällään yöpuku AINA kun se on kotona, ja jos se saisi valita olis sillä päällään sama asua aina ja kaikkialla. Lautasella olevaa vastaleivottua leipää jonka päälle sulaa kimpale voita se mulkoilee kulmainsa alta ja lausahtaa kapinallisesti, että enkö mä vieläkään tiedä ettei se voi sietää leipää. Edellisenä iltana se inhosi kalkkunaa ja söi lautaseltaan lehti- ja ruusukaalisalaatin.

Kouluun O laittaa päälleen shortsit. Shortsit ja t-paita, satoi tai paistoi, oli kylmä tai kuuma. Ei sukkia, jalkaan lenkkarit. Takkipakosta riidellään aina. Siitä riidellään silloin kun taivaalta tulee ämpäreittäin vettä, niin kuin silloinkin kun aamua piristää kirpeä pikkupakkanen. O on sitä mieltä ettei sitä yhtään haittaa jos on märkää tai kylmää, takki sen sijaan haittaa ja pahasti.

O suhtautuu elämään huolettomasti. Fredden kanssa me katsotaan aina välillä toisiamme ja todetaan että jannu on kyllä ennemminkin kolme tai neljä kuin viisi. Koulunkäynti ei nyt vaan kerta kaikkiaan kiinnosta sitä, välitunti ja kaverit kylläkin. O ei ole edelleenkään oppinut erottamaan numeroita, ja kasi vois yhtä hyvin olla kuutonen tai seiska tai ysi – ei se kattokaas oo niin tarkkaa. Lukiryhmässä on kivaa, mutta kotona me ei ainakaan olla havaittu sanottavaa edistystä. Me ollaan edelleen kahden vaiheilla siitä että onko se vaan edelleen kolme vai pitäiskö kohta alkaa testaamaan josko taustalla olis jotakin muutakin. Henkisesti me ollaan jo alettu valmistautumaan siihen ajatukseen että poika saattaa käydä Kinderinsä kahteen kertaan, ja ensi syksyllä on ihan mahdollista että meillä on yksi kolmasluokkalainen, yksi ekaluokkalainen ja yksi kinderi.

O syntyi kivi kengässä. Se on huumorintajuinen ja sen sarkasmintaju on jotakin aivan käsittämätöntä. Siinä missä sen veljen huumori rajoittuu vessajuttuihin ja sisko nyt on kokonaisuudessaan aika huumorintajuton, on tällä pojalla silmää sille mikä on oikeasti huvittavaa ja se osaa nauraa myös itselleen. Perusvireenä sillä on kuitenkinn aina se kivi siellä kengässä. Liian kuuma, liian kylmä, liian nälkä, liian pahaa, muuten vaan vääränlaista...

Nukkumisesta olen kirjoittanut ennenkin. Nukkuminen nyt on kuitenkin aika keskeinen osa elämää lapsiperheessä, oli niitä lapsia sitten yksi tai useampi. Nukkumisesta tulee entistä keskeisempi osa elämää jos yksi tai useampi lapsista ei nuku. Nukkujiakin meiltä löytyy kolmea sorttia.

O on suoraviivaisin. Illalla sitä väsyttää ja se menee nukkumaan. Se nukahtaa ja nukkuu aamuun asti. O:n aamu on joskus kahdeksan ja yhdeksän välillä viikonloppuisin. Joskus se näkee painajaisia, silloin se haluaa ehkä tulla meidän viereen, muuten se nukkuu omassa huoneessaan.

K:ta ei väsytä. Jos se ei saa melatoniiniaan se ei nukahda koskaan, mutta kun se nukahtaa se nukkuu. Sitä pelottaa illalla ennen unta ja aamulla, mutta öisin se ei oikeastaan koskaan heräile. Aamulla se sen sijaan on keskimäärin ensimmäisenä Martan kanssa pystyssä. K nukkuu patjalla meidän lattialla, päällään kolmesta neljään untuvatäkkiä koska muuten on liian pelottavaa ja kylmää.

M on mysteeri. M on meidän yökyöpeli ja sen normaali rytmi olis mennä nukkumaan joskus ennen puoltayötä ja nukkua aamukymmeneen tai yhteentoista. Käytännössä tää on kuitenkin aika hankalaa toteuttaa ja M ottaa melatoniinin lisäksi unilääkkeen nukahtaakseen ja pysyäkseen unessa. Ilman unilääkettä se vaeltelee täällä keskellä yötä lukemassa tai pelaamassa lautapelejä yksin. Kouluaamuisin se muistuttaa teini-ikäistä ja sen heräämiseen liittyy aina litannia erilaisia uhkailun ja kiristyksen metodeita. Se ei herää edes siihen, että Martta hyppii sen päällä.


Silti ne on kaikki niin selkeesti meidän lapsia, vanhempiensa kuvia. Meidän näköisiä, oloisia ja tapaisia. 



torstai 26. marraskuuta 2015

åke blomqvist



Misty Meadow's Indiana Jones löytyi Munkkivuoren Alepan ilmoitustaululta toukokuussa -92. Kotimatkalla se nimettiin autossa lojuneita lehtiä selaamalla Åke Blomqvistin mukaan, ja myöhemmin siitä tuli kotoisammin ihan vaan ”pupu”. Minä sen löysin ruokiksella ja pakotin mutsin sitä katsomaan. Hintaa sillä oli ostohetkellä 4000 markkaa, mutta vuosien saatossa veikkaisin pojan arvoksi useita kymmeniä tuhansia markkoja.

Se että Önnipöö inhosi uutta tulokasta tuskin auttoi asiaa. Önnipöö kun oli vahvasti sitä mieltä että pentu voitaisiin jyvin palauttaa sinne mistä se oli haettukin. Pian katosi siitä että uusi tulokas virkistäisi vanhusta, tai että vanhus opettaisi tulokkaan talon tavoille. Pentuparka, turpiin tuli. Turpiin tuli vuoroin siltä vanhemmalta ilkimykseltä ja vuoroin taas pyyhkeitten muodossa uusilta omistajilta. Minä rakastin ja koulutin, muitten mielissä pentu oli lähinnä maanvaiva.



Keski-ikäisen naisen silmin katsottuna ymmärrän hyvin että se oli maanvaiva, ja vielä kallis sellainen. Ensin se jyysti olohuoneen nojatuolista jalan poikki. Sitten se söi olkkarin seinän tapetit ja saunasta lauteet. Kun broidi jätti kaakaojauheen ruokapöydälle, levitti pupu kaakaojauheen keittiön valkoiselle matolle. Minä puolustin. Muut haukkui. Minä koulutin ja kasvatin ja koulutin ja kasvatin – turhaan. Pentu söi kaiken. Se oli se pentu josta soitin pieneläinklinikalle sen jälkeen kun se oli syönyt kartongin tupakkaa. Opin miten koiranpennun saa oksentamaan. Se oli se pentu josta soitin taas pieneläinklinikan päivystykseen koiran syötyä useamman kipsirullan ja nieltyä parsinneulan. Opin että parsinneula tulee säilykeparsan kanssa ihan itsekseen ulos.

Siinä kohdassa kun se söi mutsin bemarin sisustuksen meille näytettiin ovea. Tai siis koiralle näytettiin ovea ja mä sanoin että jos koira lähtee niin lähden minäkin. Niin me sitten lähdettiin mun mutistessa että pakkoko se oli jättää sinne autoon. Toisaalta tää oli se koira joka söi myös mutsin sille laittaman kuonokopan omasta päästään. Tästä suorituksesta olin ylpeä.



Niin me muutettiin, pupu ja minä. Merimiehenkadulle yksiöön. Pupun tuhoamisvimma loppui kuin veitsellä leikaten, mutta edelleen pesurätit hävisivät tiskipöydältä parempiin suihin, samoin kuin karkkipaperit roskiksesta. Jos pieneläinklinikalla olis ollut tarjolla kanta-asiakkuuksia, olis meillä kahdella ollut tarvetta sellaiselle. Grillikanan jämät se löysi sidotusta roskapussista lukitusta roskiksesta aina. Ripulista huolimatta ne kananluut foliopusseineen oli parasta mitä Pupu tiesi. Ripulia pahempaa niistä ei sille onneksi koskaan koitunut. Meidän rautavatsa. Myös ruukkusalaatin se söi kerta toisensa jälkeen muovipusseineen ja ruukkuineen, mitäs jätit esille... Kaiken kaikkiaan Pupu oli nälkäinen. Niin nälkäinen että se ruokaa odottaessa jyräsi pihan mummot kumoon lenkiltä tullessaan, olihan tiedossa ruokaa.



Sitten tuli Fredde. Ekan kerran kun Fredde tuli kylään, mulkoili koira sitä sängyltä kulmainsa alta. Meni kauan ennen kuin Pupun suostui edes tervehtimään uutta tulokasta. Pupusta tuli Fredden ensimmäinen koira ja alusta alkaen Freddelle oli selvää että mun kylkeen kuuluu koira – ota tai jätä.

Pupun kuola ja sen karvat oli Fredden loputtoman taiston ja ikuisen tappion aihe. Siivousfriikille on kohtuutonta että mustan pianon pinta on täynnä kuivunutta koirankuolaa, kuolaa jolla olis varmaan voinut vaikka muurata talon. Tai se untuvainen villa joka leijaili kaikkialle. Mun ensimmäinen mielikuva omasta anopistakin liittyy Pupuun ja siihen miten se ensin halus Pupun kylään ja meidän vieraillessa se kulki koiran perässä rätin kanssa.

Kaikkien niitten vuosien ajan Pupu onnistui terminoimaan suurimman osan meidän kesälomista. Aina ennen lomaa se söi jotakin ja lomaan varatut rahat käytettiin pieneläinklinikalla. Milloin se nielaisi tennispallon, milloin kumihanskat lavuaarin reunalta, mutta oli takuuvarmaa että muutaman päivän ennen lomaa me istuttiin pieneläinklinikan kaakeloidussa odotushuoneessa. Oli tosin niitäkin lomia kun Pupu pääsi mukaan. Se matkusti mukana Opel Astran – meidän ensimmäisen auton – tavaratilassa, ja myöhemmin useammankin Volkswagenin perässä. Se oppi joka hyppäämään sivuttain Polon perään jarruttaen jo ilmassa koska tavaratilan leveys oli ehkä reilut 30 senttiä. Pupu kävi meidän kanssa Kolilla ja Rukalla ja Juumassa. Se nukkui tarvittaessa teltassa meidän välissä. Se oli meidän mukana, aina ja kaikkialla.



Pupu pelkäsi korkeita paikkoja ja Juuman riippusilta teetti tosissaan töitä, että sain koiran neuvoteltua siitä ylitse pienelle Karhunkierrokselle. Takaisin tullessa taisin kantaa sen sillan ylitse. Pakettiauton etupenkillä sitä huimasi niin ettei se uskaltanut katsoa eteenpäin, muuten se toki viihtyi autossa paremmin kuin hyvin.



Kun Fredden veli oli armeijassa me opittiin että Pupun mielestä univormut on ehkä sen grillikanan ja ruukkusalaatin jälkeen parasta maailmassa, tai ainakin seksikkäintä. Se istui Ilarin vieressä liikahtamattakaan ja yritti tuijottaa sitä syvälle silmiin, olihan se sotilas. Toisaalta se oli myös ennakkoluuloinen, enkä ole tainnut koskaan hävetä niin kuin Pupun kanssa. Oli se kerta kun se törmäsi liikennemerkkiin jäätyään tuijottamaan sporapysäkillä seisonutta mustaa miestä, ja sitten se meidän kadulla asunut vanhus jonka aika oli taivuttanut liki kaksinkerroin. Kerta toisensa jälkeen Pupu katsoi vanhusta hämmentyneenä.

Kun Pupun korvasta löytyi hyvänlaatuinen kasvain joka leikattiin, koiralle laitettiin päähän kauluri. Noin keskimäärin – siis mun kokemuksen mukaan – koirat arastelee kaulureitaan, tai ne masentuu eikä halua liikkua lainkaan, mutta Pupu, Pupu otti asiakseen olla välittämättä koko systeemistä ja sai aikaan melkoisen määrän eritasoisia onnettomuuksia jyrätessään eteenpäin tötteröstään välittämättä. Mulla on edelleen reidessä arpi tältä ajalta.

Pupusta on kuva meidän hääpäivältä. Siitä on lukemattomia valokuvia vuosien varrelta ja sitten kun sairastuin ja olin kuukausia sairaalassa, Pupusta ja Freddestä nivoutui lopulta erottamaton kaksikko. Siitäkin huolimatta että vähän Fredde rutisi Pupun jakaessa meidän kanssa sen 120cm leveän sängyn. Ne vuosien takaiset muistot mielessään se rutisee Martan kiivetessä iltaisin meidän väliin. Nyt sängyn leveys on tosin kai noin 220cm.

Lopulta tuli päivä kun koiran jalat pettivät alta lumisessa mäessä. Ensin me ajateltiin että oli vaan liukasta ja koira jo aika vanha. Sitten sitä tapahtui useammin ja useammin. Lopulta se sai ensimmäisen epilepsiakohtauksensa. Viikkoa myöhemmin meidän rakas Pupu lopetettiin aivokasvaimen takia. Edelleen nähdessäni englanninsetterin tunnen sen tietynlaisen läikähdyksen sydämessäni. Pupu oli ainut laatuaan ja se opetti rakastamaan myös silloin kun teki mieli luovuttaa. Ilman Pupua olisin varmasti ollut paljon huonompi vanhempi niille kolmelle lapselle jotka tulivat kauan Pupun jälkeen.