sunnuntai 30. syyskuuta 2012

juoksukielto


Mitäs meille noin muuten? Tavallista viikonloppua... asioiden hoitamista ja kirkkoa ja yks lääkäri väliin ja jalka pakettiin ja uusia lankoja torkkupeittoa varten ja... tavallista ja mukavaa siis. Jalassa akillesjänteen ja jonkun toisen jänteen tulehdus ja juoksukielto muutamaksi viikoksi ja lähete jalkaspesialistille ja... plääh!




Mulla on puuhakas olo ja tekee mieli käydä hakemassa kurpitsat kuistille ja leipoa pullaa ja omenapiirakkaa ja... avata hyvä viini ja laittaa hyvää ruokaa ja...

Onko musta tulossa uskis? Onko Jumala puhunut mulle tai Jeesus soittanut? En tiedä ja ei... mulle vaan tulee hyvä olo kun istun siellä sen tunnin ja lapset tykkää pyhäkoulusta ja siellä on tuttuja, sellaisia puoliystäviä. Mä vaan saan sieltä voimaa itselleni ja jaksan paremmin edes yrittää olla siedettävä ja mukava ihminen. Se on mulle hyvä juttu... en mainosta en tuputa en tarjoile, L:n ei tulis mieleenkään lähteä mukaan ja mä varmaan lähettäisin sen lääkäriin jos se lähtis – ei, toivottaisin tervetulleeksi mukaan mutta kunnioitan sitä ettei sitä kiinnosta, se saa kicksinsä muualta.

Ajattelin sen valokuvauksenkin aloittaa jo tänään illalla, että saatte kokonaisen vuorokauden. Pikavilkaisulla kalenteriin voin kertoa että pääsette mukaan kouluaamuun ja hyytymättömyysklinikalle ja puheterapiaan ja leikkideitille... autokuvia siis taas tiedossa ja kiirettä ja kaaosta ja kaatuneita laseja.


oh, say can you see...


Okei, avaan tätä arkea myöhemmin ja huomenna taas ihan niillä kuvilla.... viime yössä olis muuten ollutkin sit taas kuvattavaa vähintäänkin riittävästi, mutta ensin keskityn matkailumainontaan ja oman maan pönkittämiseen ja kilven kiillottamiseen, kun mua niin ärsytti ja koska olen ärsytettynainen on kirjoitustyyli varmasti turhankin terävä ja... pahoittelen siis jo etukäteen, mutta eksyin erään perheen amerikan lomalle ja ärsyynnyin.

Minä rakastan tätä maata. Ihan oikeasti rakastan kaikkine vikoineen päivineen ja muutto ulkomaille on vuosien saatossa opettanut erilaisia asioita minusta itsestäni, omasta asenteesta, Suomesta, suomalaisista ja suomalaisuudesta... En edes haluaisi palata takaisin, mun koti on täällä, enkä varmasti edes osaisi palata takaisin onhan kymmenessä vuodessa niin kamalan paljon muuttunut... Minun amerikkani on kaunis ja puhdas ja lämminhenkinen. Täällä on päätähuimaavan kaunista, täällä on ystävällisiä, älykkäitä ja hyvin koulutettuja ihmisiä jotka välittävät paitsi itsestään myös läheisistään, yhteisöstään ja ympäristöstään... Tässä maassa on 50 erilaista osavaltiota, tämä maa on liittovaltio ja erioasavaltioiden lainsäädännötkin poikkeavat toisistaan huimasti, saati sitten luonto, ilmasto, tavat, tottumukset ja ihan kaikki... Kolme-viisi-kahdeksan-kymmenen viikkoa tai edes vuosi tai kaksi jossakin päin tätä maata ei oikeuta ketään olemaan mitään mieltä tästä maast kokonaisuutena. Mulla ei ole aavistustakaan minkälaista olisi elää Alabamassa tai Nebraskassa. Eihän täältäkään voi sanoa että olin viikon espanjassa ja kyllä Eurooppa on muuten ihan sitä tai tätä ja ihan ***tanan kuumakin siellä Euroopassa on koko ajan eikä sitä tai tätä.

Minä siis rakastan tätä minun amerikkaani pienellä republikaanisydämelläni intohimoisesti ja kirjoitan nyt omasta amerikastani yrittäen korjata muutamia ennakkokäsityksiä... Lukijalle vielä tiedoksi että minun ystäväpiirini on aika amerikkalainen eli en elä missään pienessä suomikuplassa missä yhdessä päivitellään miten hulluja kaikki paikalliset on. Mä olen amerikkalainen, oikein sellainen jenkki ja seurakin on ihan yhtä jenkkiä.

1. amerikkalainen ruoka on esikäsiteltyä, pakastettua tai yksittäispakattua. Minun amerikassani syödään luomua ja valmistetaan ruoka alusta loppuun itse. Einekset, puolivalmisteet ja pakasteet on hätätilanteita varten eikä niitä kukaan täyspäinen syö ellei ole pakko. Meidän perheessä ja ystäväperheissä juodaan jopa pastöroitua luomumaitoa, siis homogenoimatonta, useimmat leipoo leivän ja tekee voinkin itse. Mun ystäväpiirissä ei syödä lisäaineita, väriaineita, transrasvoja tai edes sitä tavallista karkkia.

2. amerikkalaiset on tyhmiä ja lihavia. AmerikassaKIN on tyhmiä ja lihavia. Täälläpäin taitaa olla vähemmän ylipainoisia ihmisiä kuin monessa muussa paikassa. Mun ystävissä – ja mähän siis olen sohvaperuna – on vuorikiipeilijöitä, haikkaajia, maratoonareita, kilpapyöräilijöitä, laskettelijoita, joogaajia jne. Ei siksi että mun ystävät olis jotenkin erityisen liikkuvaisia tai urheilullisia vaan siksi että se on täällä elämäntapa, me sohvaperunat ollaan auttamatta paitsiossa ja kaiki tekee jotakin, vähintäänkin joogaa. Täällä on Yhdystvaltain suurimmat ja laajimmat hedelmä- ja vihannesosastot ruokakaupoissa ja ne on myös aina heti ovesta sisään tultaessa. Täällä on myös Yhdysvaltain paras kirjastoverkosto ja enemmän tai vähemmä kaikki käy kirjastossa, js ei muuta niin katsomassa näytelmiä tai satuhetkissä. Mä en käytä kirjastoa koska mun aivot ei osaa lainata kirjoja vaan jättää ne aina palauttamatta, mä siis ostan kirjoja, ja kirjoja voi ostaa täällä jopa ruokakaupasta, saati sitten niistä lukemattomista kirjakaupoista joissa on nojatuoliryhmiä takkoineen lukeville ihmisille. Jos ihmiset lukee niin ei kai ne kamalan tyhmiä voi ainakaan kaikki olla...

3. amerikkalaiset on epäekologisia. Hmmm.... jos pitäis valita osavaltionauto se olis varmaan Toyota Prius tai Nissan Leaf tai ihan mikä tahansa sähköllä tai sekoituksella kulkeva vehje. Sellaisen osataja myös saa mittavat verohelpotukset. Täällä ihmiset kierrättää, lajittelee ja ostaa myös vaatteensa luomuna tai kierrätysmateriaaleista valmistettuna, täällä myydään jopa vegaanikenkiä ihan tavallisessa kenkäkaupassa. Texasissa meitä kutsutaan viherpiipertäjiksi ja ”tree huggereiksi” kun suojellaan luontoa ja vesistöjä niin tarmokkaasti ja puhutaan tuulivoiman puolesta ja viljelläänkin kaikki ei tehona vaan luomuna ja karjankin täytyy olla onnellista, eihän kukaan onnetonta jauhelihaa halua syödä tai surullisen kanan munia, siitä tulee itsekin pahalle mielelle.

4. amerikassa kaikki on yksittäispakattua tai muovissa. Kaikki ei tosiaankaan ole yksittäispakattua tai muovissa, mutta on paljon asioita jotka saa myös yksittäispakattuina esimerkiksi siksi että monet lapset syövät koulussa kotona pakatun lounaan ja on nyt vaan aika kätevää laittaa ne rusinat sinne lunchboxiin pienessä pussissa tai laatikossa sen sijaan että ne latois sinne irtona tai pussittais itse aamulla silmät ristissä. Kenenkään ei kuitenkaan ole pakko ostaa yksittäispakattua ja valmiiksi pussitettua vaan jopa vehnäjauhot ja kananmunat voi kaupasta ostaa irtotavarana, ja siis ihan tavallisesta kaupasta.

5. amerikassa kellään ei ole lomia, töitä tehdään vuorokauden ympäri ja lapset on aina vaan hoidossa. Ihan alkuun kysyn että kuinka moni teistä tai teidän töitä tekevistä puolisoista tarkistaa meilinsä iltaisin kotona? L lähtee aamuisin 7:30 ja tulee takaisin 17-18. Työmatkaan kuluu noin 30 minuuttia suuntaansa, työpäivälle tulee siis mittaa 8,5-9,5 tuntia päivästä riippuen. Työpäivän aikana voi kuitenkin huoletta käväistä lääkärissä tai vaateostoksilla tai pitkällä lounaalla tai... ja sitä lomaa jota ei ole on kuitenkin melkein neljä viikkoa vuodessa.

Minä olen kotiäiti, koska a)päivähoito on järkyttävän hintaista b)nanny maksais $45.000/vuosi ja c)koska me haluttiin että mä olen kotona lasten kanssa kunnes ne menee kouluun. Se oli meidän valinta ja siihen on talous mukautettu. Meillä on pieni talo, edulliset autot, me ei lomailla Hawaiilla tai Mexicossa tai Suomessa. Me ei syödä hienoissa ravintoloissa ja vietetä sillä tavalla kivaa elämää, meidän elämä on kivaa toisella tapaa.

Mun äitiysloma olis ollut 12vkoa plus osavaltion lainsäädännön mukainen 6kk... eihän se paljoa ole ja se on palkatonta eli säästää pitää jos on pakko käydä töissä, mutta paljon on niitä kotiäitejä. Jos satut olemaan yksinhuoltaja tai vähävarainen, maksaa osavaltion sosiaaliturva lasten päivähoidon, jotta vanhempi voi käydä töissä.

6. amerikassa ei ole minkäänlaista sosiaaliturvaa. Täällä on itseasiassa oikein hyvä ja toimiva sosiaaliturva ja valitettavasti täällä niin kuin useassa muussakin maassa on omat väliinputoajansa. Totean kuitenkin että me ollaan keskiluokkainen perhe ja L saa maan tavan mukaan terveysvakuutuksen työnantajan kautta. M:n koulu on puhtaasti verovaroin kustannettua ja koulukuljetuksineen ilmaista eli verovaroilla kustannettua. Kun M täyttää kuusi (kai) meillä on mahdollista hakea myös rahoitusta vammaisen lapsen hoitoon eli hoitoapua tai rahallista tukea avun palkkaamiseksi. Työtömyyskorvaustakin täällä muuten maksetaan jos sattuu työ menemään alta.

7.amerikassa ei pärjää ilman autoa. Tämä on totta, mutta... meillä on toimiva joukkoliikenne ja L:kin pääsisi työnanatajan ilmaisella bussilla töihin ja töistä kotiin. Meillä on hyvä ruokakauppa, hammaslääkäri, useampi ravintola, hieroja, pesula, vaatekauppa, pikkuputiikki... ihan kävelymatkan päässä ja myös leikkipuistossa käydään ihan jalan. Kun kävin töissä ajoin aamulla bussiasemalle ja otin bussin töihin.

8. amerikkalaset vanhemmat ei imetä eikä nyt muutenkaan kauheesti välitä lapsistaan... Mä en uskalla täällä edes kertoa etten imettänyt poikia ja että ne syntyi sektiolla ja että mä en käytä kestovaippoja. Tällä imetetään vuoden ikään saakka, synnytetään luomuna alateitse, kestovaippaillaan, kantoliinaillaan, nukutaan perhepedissä ja ollaan NIIIIIIIIIIIIIN kiintymysvanhemmuuden kannattajia että ihan oksettaa. Jopa työssäkäyvät uraohjukset pumppaa työpaikallaan erillisissä pumppaushuoneissa, jotta niiden ei vaan tarvitsis myrkyttää lapsiaan millään teollisilla valmisteilla. Vain hullut ostaa kaupasta purkkiruokaa ja kyllä hyvä äiti tekee kaiken ruuan lapsille itse... niin ja lapsi on valmis aloittamaan kiinteät sitten kun kykenee ihan itse lapioimaan sen ruuan suuhunsa. Aika monet kulmakarvat nousi ja aika korkealle kun meidän lapset on tutustunut päärynäänsä 4kk:n iästä asti.

En nyt tainut saada kymppiä kasaan vaikka listaa vois jatkaa loputtomiin... oikeesti...

Viimeisenä vielä – jotta voi karkottaa viimeisetkin lukijat saamalla ne tukehtumaan kahviinsa. Suomi ei ole erityisen täydellinen maa. Se ei ole onnela ja sielläKIN on paljon epäkohtia ja asioita jotka voisi tehdä toisin. Me suomalaiset ei olla maailman älykkäimpiä ihmisiä, jotka on kaikessa tehneet maailman parhaat ja tärkeimmät keksinnöt. Kaikkialla on fiksuja ja tyhmiä ihmisiä, kaikkialla on ihmisiä jotka välittää ja sit niitä jotka ei niin välitä. Kaikkialla on hyviä ja huonoja vanhempia, kaikkialla on kaikkea. Suomessa on myös paljon, paljon hyvää ja kaunista ja sellaista mikä kannattaa tuoda esiin, mutta se että jossakin (valtaosassa paikoista) tehdään asioita erilailla kuin mitä Suomessa on totuttu tekemään, ei välttämättä tee siitä toisesta ratkaisusta huonoa vaan vain erilaisen, joskus ehkä jopa paremman.


Tässä tää ehkä kiteytyy, mä olen ylpeä amerikkalainen ja näytän Yhdysvaltain passina aina yhtä täynnä ylpeyttä.


lauantai 29. syyskuuta 2012

liimanäppisähköjänis


Joskus pientä ihmistä lykästää... L joutui tänä aamuna  selviämään K:n kanssa sellaisena aamuna kun jätkällä on a) vaikea liimanäppikohtaus ja b) olotilana sähköjänis. Mä  puristin makkarissa tyynyä vaan tiukemmin päätä vasten ja nukuin.

Mun nukkuessa K oli ensin latassut laatikollisen M:n Polly Pocketeja alas portaita, sen jälkeen jätkä eteni M:n huoneeseen ja levitti kaikki pikkulegot pitkin lattiaa ja junapöytää, aamiaisellaan silppusi omenapiirakkansa takaisin jauhoiksi ja kaatoi komeuden lattialle ja viimeiseksi vielä parkkeerasi olkkarin nojatuolin taakse ja heitteli O:ta ja M:aa sieltä pikkuautoilla nauraen räkäisesti aina osuessaan... Nousin siinä vaiheessa kun tyyny ei enää kyennyt peittämään jäähylle joutuneen jätkän ulinaa ja volinaa. Koska raakalaismaisen perheemme jäähysääntö on että jäähyllä pysytään kunnes on rauhoittunut ja ulina-raivo-kiukku-heittely-itku loppuu on jätkä viettänyt huoneessaan nyt jo pian tunnin... Välillä avaan oven ja kysyn onko tilanne rauhoittumaanpäin ja saan K:n raivon vain yltymään...

Mä oon salaa vähän tyytyväinen, kun L niin harvoin joutuu kohtaamaan poikansa tällaisena vaan pääasiallisesti törmää siihen iloiseen, sosiaaliseen ja hauskan vauhdikkaaseen nuoreen mieheen. K osaa olla tosi raskas kun sille päälle sattuu.

M ja O viettää laatuaikaa leimaten K:n rauhoittuessa yläkerrassa

Maanantaina on muuten taas kuvauspäivä ja ajattelin yrittää jaksaa kuvata koko 24 tuntia – olettaen että meillä herätään tavalliseen tapaan myös  yöllä, olkoonkin että niitä sattumia joina meillä ihan nukutaan on viime aikoina ollut useammin kuin koskaan aikaisemmin.


perjantai 28. syyskuuta 2012

tänään olen aika tylsä


Se olis sitten niinku perjantai ja viimeinen vapaa viikonloppu suunnilleen koko syksynä... AINA on jotakin joko lauantaina tai sunnuntaina tai molempina. Synttäreitä, olutjuhlia, halloweeniä, lisää synttäreitä, kurpitsaretkiä... Tänä viikonloppuna kalenteri ammottaa tyhjyyttään... ehditään lenkille ja kirkkoon ja...

Eilisen illan istuin kuuntelemassa koulupiirin näkemyksiä ja suunnitelmia... käytännössä meille tarjottiin kaksi vaihtaria, joista se jälkimmäinen on se minkä olin itse jo vanhempana ajatellut itsenäisesti toteuttaa eli koulualueiden rajoja muokattaisiin niin että osa lapsista siirtyy toiseen tai toisiin kouluihin. Se toinen vaihtari olis siirtää kaksi luokka-astetta toiseen kouluun ja se nyt on mun silmissä aivan järjenvastaista laittaa lapsia vaihtamaan koulua useampaan kertaan... huonoimmassa tapauksessa lapset joutuisivat käymään kolmessa vuodessa kolmea eri koulua... Toivon siis että se eka vaihtari toteutuu ja jos ei niin toimin itsenäisesti.

Vielä vähän aiheesta paasatakseni niin se eka luku 713 ei ole koulun oikea kapasiteetti vaan kapasiteetti tukitoimin ja väliaikaisin luokkahuonein, oikea kapasiteetti on alle 500 oppilasta. Kumpaan kouluun haluaisit oman lapsesi kun opetuksen laatu on molemmissa ihan yhtä hyvää numeroiden perusteella?

Aamu meni kipeällä jalalla lenkkeillessä, periaatteella ”sillä se lähtee millä tulikin”... ja opettajien kanssa kokoustaessa. Nyt on kokoustettu ja kuulumisetkin vaihdettu ja tassu jäähauteessa ja pojat nukkumassa ja vain tiskikone hurruuttaa taustalla – ihana hiljaisuus... Ne on siis alkaneet taas nukkumaan, siis molemmat ja aina silloin kun mulla on ne mahdollisuus unille laittaa eli käytännössä torstaisin ja perjantaisin. Hyvä että nukkuvat kun O:n päivä alkoi sellaisella elämän tuskalla että oksat pois... mikään ei ollut hyvin ja jätkä kulki mun perässä ulisten ja ulvoen ja maahan heittäytyen ja... lopulta tyrkkäsin sen ulos meidän makkarista ja jätin huutamaan oven toiselle puolelle siksi aikaa että sain nyittyä vaatteet päälle (on se aina parempi vaihtari kuin nippusiteet ja jeesusteippi – eikö?).

Illalla M:n terapian jälkeen tulee vieraita... ajattelin tehdä kanapadan ja omenapiirakkaa – ihan tylsiä ruokia ilman mitään hohtoa tai haastetta - vaikeusaste nolla miinus. Tänne ei siis tänään kuulu oikeastaan yhtään mitään. Ei erityisen hyvää tai huonoa tai edes mitään siltä väliltä... olla möllötetään, eikä ole mitään sen kummempaa päivän polttavaa puheenaihettakaan - olen ihan järkyttävän tylsä kun mulla ei edes ole mitään mielipidettä yhtään mistään tänään.

M juttelee pojille odottaessaan koulubussia

M:n takki - Northface, villatakki - Mini Boden, mekko - Circo by Target,
legginsit - Gap ja kengät - Crocs

torstai 27. syyskuuta 2012

voihan pohje (edit 4:57PM)


Tässä sitä taas ollaan... mulla on vasemman pohkeen sisäsivu kipeänä – juoksemisesta luulisin... vaan mistä mä tiedän onko se juoksemisesta vai onko se yhdistelmä autossaistumista ja liian alhaisia veriarvoja  = veritulppa vasemmassa jalassa...

Soitin niille hyytymättömyystyypeille sinne hyytymättömyysklinikalle ja sen sijaan että olisin rauhoittunut ne antoi mulle vaihtoehdoiksi a) soita lääkärille yksi b) soita lääkärille kaksi c) soita molemmille lääkäreille ja d) aja heti sairaalaan. Valkkasin toistaiseksi vaihtarin a) ja soitin lääkärille yksi ja toivon edelleen välttyväni kokonaan vaihtarilta d) sairaala. 

Nyt mä istun tässä keittiönpöydän ääressä ja erilaiset kauhukuvat vilistää silmien edessä samaa tahtia kun yritän mielessäni hahmottaa erilaisia vaihtoehtoja loppupäiväksi eli kuka hakee M:n ja vie sen terapiaan ja hakee sieltä? Mihin tyrkkään noi jannut? Voiko L liueta töistä ja hoitaa edelliset jos lääkäri passittaa mut suoraan sairaalaan kulkematta lähtöruudun kautta... niin siis tottakai se voi jos on pakko, mutta toivottavasti asia järjestyis jotenkin muuten... ehkä toivottavasti lääkäri yksi kuitenkin haluaa vaan ultran ja ennen kaikkea toivottavasti se ON vaan urheiluvamma... sitäpaitsi mulla on aivan liian vilkas mielikuvitus tällaiseen nykyään.

Edit...

vaihtarista a siirryin lopulta vaihtariin c) ja L oli jo vahvasti sen d):n kannalla kun ensin soitti takaisin lääkäri kaksi ja sitten yksi... molemmilla sama visio - ultraan mars... niinpä vietin iltapäiväni ultrassa ja kakkosen vastaanotolla L:n ajaessa lapsia pisteestä x pisteeseen y ja taas takaisin...

Lopputulema: se ON urheiluvamma juoksentelusta. Enkö mä mitään voi harrastaa ilman että se kaatuu johonkin? Enää ei saa ratsastaa, lasketella, vuorikiipeillä tai hypätä laskuvarjolla - ei niin että olisin kahta jälkimmäistä edes halunnut tehdä... ja kun lähden juoksemaan niin heti iskee vamma. Yrittääkö jokin korkeampi taho kertoa mulle että sohvaperunan on syytä pysyä sohvaperunana ja olla rehkimättä liikaa...


aamuisia aatteita ja asuja


Ulkona on syysaamun sakea sumu eikä mulla tänäänkään taida tän kaaoksen keskellä olla mitään järkevää sanottavaa. Päälimmäisenä on kiitollisuus näistä omista lapsista kun naapurissa 12-vuotias poika menehtyi eilen omalla kotipihallaan onnettomuudessa. Ei sellaisessa onnettomuudessa, josta kaikki salaa ajattelee että - miten ne nyt noin teki ja eihän kukaan ja minä ainakin...  vaan sellaisessa typerässä onnettomuudessa, josta ei voi ajatella että me ainakin ollaan niin fiksuja ettei meille.

Mä mietin sitä kotia tuossa kivenheiton päässä meiltä, mietin sitä valtavaa surua. Mietin miten sen pojan äiti ihan varmasti suuressa surussaan syyttää itseään – turhaan. Se ei ollut kenenkään syy, se oli vaan ihan valtavan surullista ja kamalaa ja mä taas kerran toivon että mä saan nämä kolme saatettua hengissä aikuisuuteen...

Ajatukset harhailee ja jatkaa matkaansa

Toisaalla hyvän ystävän koira tekee kuolemaa, ystävä yhdentoista vuoden ajalta... elänyt mukana perheen iloissa ja suruissa, ollut mukana kaikessa ja aina ovella vastassa. Toivottavasti meillä on Koiran kanssa vielä monta yhteistä vuotta. Tässä kohdassa ei taas voi olla ajattelematta miten surullista se on että nämä rakkaat kulkevat vierellä vain niin lyhyen matkan.

Koira omalla paikallaan mun ja tietokoneen välissä... 


Jossakin takaraivolla kulkee politiikka – koulupolitiikka

Illalla sinne koululle kuuntelemaan mitä sillä koulupiirin johtajalla on sanottavana, mitä ne ehdottaa, mitä muut ehdottaa... kuka siirretään ja minne ja millä kriteereillä? Koska se uusi koulu on ajateltu rakentaa? Pitääkö siihen oikeasti saada ne rahat äänestyksellä? (Won’t happen)... tästä tullaan taas sit tähän yleisempään politiikkaan tai käytäntöihin ja äänioikeuteen... Toisissa osavaltioissa myös Green Cardilla saa äänestää osavaltion sisäisissä vaaleissa, meillä ei. Tämä vie näillä meidän kulmilla ihan valtavan määrän lapsiperheiden ääniä... Mietin miten turhauttavaa sen täytyy olla niille perheille jotka haluaisivat äänestää mutta eivät voi, onneksi meidän perhe voi ilmaista kantansa ihan virallisestikin. Toisaalta ymmärrän myös sen kansalaisuusvaatimuksen, miksi läpikulkijalla pitäisi olla sananvalta?

M:n paidat - MIni Boden, farkut - Diesel

O:n villapaita - Hanna Andersson, housut - Mini Boden 

Koko asu - Eddie Bauer, bootsit - Dr Martens

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

ilmassa ahdistusta ja masennusta


Sen sijaan että väkertäisin eväitä puistoon, suunnittelisin kattausta illan päivällisille, pukisin lapsia tai menisin itse suihkuun istun tässä, pöydän ja koneen ääressä, edessä liian mones kupillinen kahvia... pitäis kilauttaa kaverille ja olla sosiaalinen ja aktiivinen ja mennä ja tulla – ei huvita, en jaksa... Mitä leipois perjantain opekokoukseen? Pitäis vissiin leipoa se omenakakku tai muffinseja tai jotain M:n lounaaksi loppuviikoksi, pitäis ja pitäis ja pitäis... ja yläkerrassa odottaa vuorellinen viikkaamatonta pyykkiä ja... Lomat ON ihania, mutta lyhyt viikko lyhentää aikaa asioiden tekemiseen ja aika loppuu kesken ja ajatuskin uuvuttaa, eikä jaksa, eikä viitsi eikä...

Mun veri sitäpaitsi elää omaa elämäänsä ilman mitään logiikkaa... taas on arvot jellullaan eikä pitäis olla mitään syytä, jos jotakin niitten arvojen pitäis olla jellullaan toiseen suuntaan... nyt mä mietin että oonko oikeesti resistentti tolle lääkkeelle? Jos joku fiksumpi lukee kun en viitsi just nyt soitella kaikkia kahdeksaa lääkäriä läpi ja kysyä... kai ne miettii samaa, mutta annosta on nostettu alusta saakka ja aina hetkeksi päästään hoitotasolle ja sit taas joudutaan nostamaan annosta ja nyt menee jo kai aika isoja määriä... 15mg, 15mg, 10mg, 10mg, 10mg, 15mg, 15mg, 10mg... Ei kiinnostuneille tiedoksi että moni pärjää sellasella 0,5-2,5mg... isotkin ihmiset. Mikä tässä sitten mättää tavallisen arjen kannalta? Se että mä edelleen juoksen verikokeessa 1-2 kertaa viikossa.

Tänään siis masentaa, ahdistaa, masentaa ja ahdistaa... ei yhtään huvita olla reipas ja iloinen.

vaippapeput katsoo telkkua kun äiti ei vaan tänään jaksa

tiistai 25. syyskuuta 2012

40+


Kun täytät 40... yksi ostaa moottoripyörän ja päräyttää sillä auringonlaskuun yhä uudelleen ja uudelleen, toinen pakkaa perheensä ja muuttaa kehitysmaahan jotta saa kokea ja nähdä ja tuntee olevansa elossa, kolmas jatkaa vaan sitä samaa ja toivoo että uskaltaisi tehdä jotain muuta, neljäs ottaa avioeron ja uskoo elämän muuttuvan uudestaan nuoreksi ja kauniiksi, paremmaksi – toisilla se kai muuttuukin... mä en uskonut että 40-kriisiä on olemassakaan, enkä edelleenkään koe olevani minkään kriisin ytimessä kun se eka vuosi nelikymppisenä on kääntymässä hiljalleen loppua kohden. Sen myönnän, että yllättäin sitä pystyy näkemään elämän rajallisuuden, ihan toisella tapaa kuin vuosi sitten... elämä ei olekaan enää loputonta ja tulee tunne, että pitäis oikeesti tehdä sitä mitä haluaa ennen kuin tää loppuu. 40 on se ikä kun ihmiset muuttaa maalle ja downshiftaa tai ryhtyy luomulampaankasvattajiksi tai kynttilänvalajaksi tai taiteilijaksi tai... harvempi kai päättää nelikympppisenä haluta konttoristiksi?

Elämä pysähtyi viime kesänä kun mä sairastuin – joo, tää ei tosiaan ole mun Mikael Jugner moment... munKIN elämä riippuu pienistä pillereistä, mutta silti... elämä pysähtyi ja sitä sai ehkä vähän perspektiiviä asioihin. Enemmän kuin se oma pakkopysähdys pelkästään on kuitenkin pysäyttänyt yhdistelmä... oma pakkopysähdys yhdistettynä L:n kahden kolleegan syöpään ja yhden kolleegan keuhkoveritulppaan ja tuttavan miehen vakava sairaus... elämä ei ole ikuista – kummallista, miten tässä näin kävi että sitä on yhtäkkiä sen ikäinen että ihmiset putoo ympärillä kuin kärpäset ja jopa minä itse en olekaan se ikuinen kuolematon itse, vaan ihan tavallinen kuolevainen vaan.

On unelmia ja haaveita, ja sitten on niitä unelmia ja haaveita jotka ehkä on jopa toteuttamiskelpoisia. Yksi näistä on ne sairaanhoitajanopinnot, jotka pitäis aloittaa keväällä – vihdoinkin – vuoden viivästymisen jälkeen. L:lläkin on unelmia ja haaveita, yhdessä pitää löytää ne unelmat ja haaveet jotka natsaa molemmille... L:stä ei koskaan tule karjatilallista tai ratsastuskoulun pitäjää ja musta ei tule koskaan – niin mä en edes tiedä mitä musta ei koskaan tule, mikä L:n haaveista olis mulle se totaalinen nou,nou. Jokatapauksessa pitää mieluummin ennemmin kuin myöhemmin päättää haluaako elää elämänsä loppuun kahdeksasta viiteen tyyppinä, nähdä lapsia iltaisin ja kuskailla niitä harrastuksiin... sitäkö me halutaan – siis ihan isosti ja oikeesti vai halutaanko me jotakin muuta...

Mitä me halutaan tehdä seuraavat viis, kymmenen, viistoista tai kaksikymmentä vuotta? Entä vanhana, jos sinne asti päästään?



kiirettä


Tänään meillä on syksy, kylmää ja koleeta ja mua väsyttää edelleen... yöllä nukahdin jossakin välissä M:n sänkyyn sen viereen kun se ei päästänyt mua takaisin omaani ja lopulta hipsin aamuyöstä niska kipeenä ulos M:n huoneesta ja palasin oman peiton alle. Niin, periaatteessa mä olen siis päässyt takaisin omaan sänkyyni ilman M:aa ja M nukkuu omassa huoneessaan ihan yksin... periaate ja käytäntö vaan erilaisia kuin useimmat mielikuvat, todellisuudessa M siis noutaa mut sinne huoneeseensa minimissään sen kerran yössä, useimmiten useamminkin.

Edelleen on se kalvava tunne siitä että oon unohtanut jotakin olennaista ja yritän pinnistellä ja muistaa mitä oon unohtanut... jossakin välissä se selviää ja sit mä mietin miten ihmeessä saatoin unohtaa niinkin tärkeän asian... Missä vaiheessa hyvä kristitty voi sanoa ei? Koska on ok todeta että oma tarjotin on liian täynnä? Sähköpostissa odottelee nimittäin ruokarinki pyyntö tuttavan vauvan synnyttyä... se on kuitenkin vaan tuttava, ei ystävä, eikä me oikeastaan edes nähdä koskaan? Pitääkö vielä tähänkin venyä?

Tänään:
  • seurakunnan MOPS-kerho 
  • O:n toimintaterapia 
  • mun lääkäri 
  • soitto M:n uniklinikalle 
  • soitto antikoagulaatioklinikalle 
  • sos.suhteiden hoitoa puhelimitse   


Loppuviikko:
  • M:n toimintaterapia 
  • M:n sos.taitojen ryhmä 
  • leikkideitti ja lounas puistossa 
  • balettitunti 
  • leikkideitti meillä kotona 
  • Supper Club meillä – sis. pöydän kattamista ja emännöimistä yhdeksälle 
  • O:n puheterapia 
  • O:n toimintaterapia 
  • lounasdeitti ystävän kanssa 
  • M:n toimintaterapia 
  • koulupiirin palaveri koululla 
  • Suomikoulun opekokous meillä – sis. kokous ja emännöintiä kuudelle 
  • M:n psykologi 
  • vieras Chicagosta meille päivälliselle tai drinksuille tai jotain


Tässä siis sivussa vielä M:n koulut ja eväät ja systeemit ja koulumeilit ja omat meilit ja päivälliset ja aamiaiset ja... niin ja aikaväli olis ke-pe... eihän mun tartte vielä kärrätä ruokaa jonnekin kiven navalle? Eihän? EIHÄN? Mulla on kiire – oikeesti!


maanantai 24. syyskuuta 2012

suojelusenkeli

postilaatikossa odotti tämä

332 km, 3 hours 56 mins (periaatteessa)


Väsy, väsy, väääsyyy... aamu siivottiin taloa ja pakattiin autoa ja yhdentoista maissa oltiin matkalla kotiin... ja se matka oli niin piitkä ja vähän kivinenkin.

Eka pysähdys ruokakauppaan puolisentuntia startista ja siellä samalla hodarilounas koko joukolle, seuraava pysähdys kalasavustamoon, sitten poliisi pysäytti ja kirjoitti sakot, sen jälkeen tietyö jonka jälkeen pysähdyksen syynä oli O:n uninen makkaraoksennus ja  viimeiseksi vielä frouvan itsensä piti päästä pissille...  Matkaa sävytti lasten tappelu-kikatus-kirkuna-vinkuna-kitinä-itku. Jossakin välissä olis kannattanut ehkä vaihtaa jäbien vaipat niin olis säästynyt lastenistuinten pesulta... Kotona siis viideltä ja heti hysteerisesti purkamaan kasseja, pesemään pyykkejä ja ruokkimaan lapsosia. Seiskalta asetun ensimmäisen kerran aloilleni, mutta nyt on pyykit melkein pesty, lapset ruokittuna nukkumassa, autokin pesty ja enää pitäis ruokkia meidät aikuiset.

Tässä viimeinen erä kuvia...


Dungeness Crab eli kotoisasti kai taskurapu - on muuten hyvää ja lokit tykkää niitä myös syödä...
tämä siis rannalla lokkien jäljiltä. K oli ainoa joka suostui samaan kuvaan örkin kanssa.

Iltakävelyllä Koiran kanssa



Päiväpullaa


Meidän paita ja peppu


rakkautta...

...on...

...kolme lasta
Minne M...

...sinne myös K
Lomakoira
Kyllä oli ihanaa... ihan liian ihanaa...


sunnuntai 23. syyskuuta 2012

kun Koiratkin pissii kintuille


Tänään meillä on taas asunut autismi eikä pienellä autistilla ole mikään hyvin...  Mennään väärään suuntaan, väärillä rattailla, väärää nopeutta, väärissä vaatteissa, väärää reittiä, väärässä seurassa, väärin... KAIKKI on väärin. Kunnes palataan takaisin lomatalolle, pojat menee päikkäreille ja M pääsee ihan rauhassa järjestämään rulettinappuloita säännöllisiksi kuvioiksi. Pieni kriisi saadaan tässäkin välissä siitä, että L yrittää tehdä viereen omaa kuviota...  Munkin syöminen vie pienen ikuisuuden kun ei vaan mitenkään voi istua alas syömään...Sen jälkeen vähän helpottaa vaikka edelleenkin tönitään ja tuupitaan ja haetaan omaa tilaa väkisin, nyt ton kanssa pystyy kuitenkin olemaan samassa tilassa saamatta hermoromahdusta. Mä en voi olla miettimättä miten me selvittiin viime keväänä tai vuosi sitten syksyllä tai kesällä tai keväällä - ennen – silloin kun tää oli meillä jokapäiväistä, eikä M:lle oltu vielä annettu mitään keinoja käsitellä tätä ristiriitaa sen M:n  oman ja meidän muitten maailman kanssa. Nykyään näitä päiviä on vähemmän ja ehkä ne siksi tuntuu niin raskailta, kun tietää että on olemassa muutakin, niitä toisenlaisia päiviä.

Eilen oli liian sekavaa ja muutenkin tehtiin ihan liikaa, tänään tehdään taas vähemmän ja annetaan enemmän tilaa rauhoittua ja olla ja hakea se oma rauhallinen tila. Aina siinä vaan käy niin, eilen oli hyvä flow ja kivaa tehdä ja niinpä siitä sitten maksetaan... Pojatkin on ihan kuin oisivat juoneet ensin pannullisen kahvia ja vetäneet spiidiä päälle. Huh!

Saldona yks musta silmä, jonkin verran traumoja ja iso tarve punkulle –  sitä  onneksi löytyy. Mikään päivä ei kestä ikuisesti ja puitteet on kunnossa... iltapäivä rannalla helpotti kummasti tunnelmaa... tosin sielläkin Koira sekopäisyyksissään pissi mun kintuille useampaan otteeseen, taitaa olla rahat loppu.



haaveillen


Vuodesta 2006 me ollaan käyty täällä kahdeksan kertaa, yhteensä 35 päivää ja aina tässä paikassa on jotakin yhtä ihanaa ja rauhoittavaa ja... mua ei haittaa sataa tai paistaa, on tyyntä tai myrskyä... Me ollaan oltu täällä sumussa, auringossa, sateella, myrskyssä ja jopa pakkasella. Tällä kertaa säät hellii meitä ja huolimatta siitä että eletään jo kalenterinkin mukaan syksyä on täällä aurinkoista ja lämmintä...

Jokaisella kerralla me löydetään itsemme miettimässä samaa... minkälaista täällä olis asua? Minkälaista täällä olis omistaa ihan oma talo. Siihen tarvitaan lottovoitto, mutta haaveilu on kivaa... me ostettais tämä talo, kyllähän vanhat ihmiset tän homeisen vajan meille myis kun tarjois tarpeeksi... lanattais tää maantasoon ja rakennettais tilalle uusi käytännöllinen talo... alakerrassa autotallit ja kodinhoitotilat ja hiekan poispesulaarit suodattimineen, seuraavassa kerroksessa iso ja kodikas keitiö ja oleskelutila ja valtava terassi  ja ylimpänä makkarit... Sellainen siitä tulis, meidän talosta meren rannalla.

Elämä näinä rantaviikonloppuina on vaan sellaista elokuvaonnellista... lapset leikkii hiekalla ja Koira häärää ympärillä, kyllä mä voisin elää elokuvaonnellista elämää... Juu, kyllä mä olen realisti ja ymmärrän että arkipäivä on arkipäivää ihan missä tahansa ja romantiikka saattais kummasti karista marraskuun tuulissa ja pimeydessä kun kukaan ei leiki vaan kikki vaan tappelee. Silti mä voisin elää täällä, varmasti voisin!


Haaveilujuomaa

Kuplavettä skumppalasista


K nautiskelee auringosta Koiran kanssa


Uusilla tossuilla pääsee ihan varmasti kovempaa...



lauantai 22. syyskuuta 2012

nuoria? ehkä nuorekkaita


On tietysti tavallaan ihan positiivista että pienet lapset tekee musta tai meistä muitten silmissä nuoria mutta joku siinä silti nyppii... Tänäänkin meinasin yhdeltä papalta kysäistä minkä ikäisiksi se meidät kuvittelee kun puhui vuorotellen nuoresta parista ja nuoresta perheestä... hmm... ollaan molemmat neljänkympin hurjemmalla puolen ja näitä aviovuosiakin on takana jo se viisitoista eli ei kai meistä enää mitenkään saa nuorta paria tai nuoria vanhempia vaikka toi jälkikasvu onkin nuorenpuoleista. Ensiolettama saattais olla että ehkä me näytetään jotenkin tosi nuorilta, mutta L on harmaa ja kukaan ei liene niin sokea että vois jättää nää mun rypyt huomioimatta – edes hämärässä – ja joo en kuvittele niitä ryppyjä, kyllä ne on ihan aitoja enkä niitä yhtään ymmärrä edes hävetä.

Mummot on mummoja ja vanhat sedät vanhoja setiä, mutta kun tähän syyllistyy ihan tutut ja läheisetkin aina välillä. Mä muistan eräänkin keskustelun jossa L joutui muistuttamaan vastapuolta, että hän on itseasiassa vanhempi kuin se joka L:llää niin kovin nuoreksi puhutteli.  Kokemattomia vanhempina sitten? Ei meillä joo edelleenkään ole murrosikäisiä tai edes kouluikäisiä lapsia, mutta kyllä erkka ja yksi pari kaksosia aika hyvin kouluttaa, harvemmin menee sormi suuhun ja uutuudenviehätyskin on jo ehtinyt karisemaan kauan sitten.

Tiedoksi siis kaikille, että me ei olla yhtään hukassa, peloissamme tai avuttomia... me pärjätään ihan hyvin tän lauman kanssa. Meidän lähestymistapa ei vaan ole kovin hysteerinen. Niin ja meillä on se natsinukkumaanmenoaika, ei siksi ettei ymmärreittäis että lapset voi välillä valvoakin, vaan KOSKA kumpikaan näitten kolmen vanhemmista ei kestä sitä vikinää ja taistoa ja kaaosta joka syntyy sekasorrosta ja valvotuista öistä, eikä myöskään jaksa itse elää jos ei nuku silloin kun voi... me kun ei enää olla parikymppisiä ja aamu koittaa silti kukon laulaessa.


Harmaata, ryppyjä, silmäpusseja, juonteita ja joo... maksaläiskiä

leppoisaa ihanaa


Ekaa kertaa sitten lasten syntymän – ja tämä pitää sisällään myös sen ajan kun meillä oli vain yksi lapsi – on elämä lomatalossa ollut ihan oikeesti leppoisaa... ei ole ollut sitä kellon ja ympäristön vahtaamista... ei kai se nyt tapa itseään tai riko tai... koska ne pitää ruokkia ja nukuttaa ja... äkkiä ruokaa pöytään ennen kuin... äkkiä ulos, ennen kuin, äkkiä, äkkiä, äkkiä... Yhdessä tehtiin pannariaamiaista, lapset kattoi pöydän, M teki munakokkelin ja pojat maisteli vattuja ja appelsiineja... syötiin aamiainen rauhassa ja ilman sählinkejä ja nyt mä nautin sen toisen kahvikupillisen tässä koneella lasten leikkiessä hotellia alakerrassa. L surffaa kera limulasin pöydän toisella puolen.

Kun jaksetaan puetaan ja lähdetään  ulos tekemään ei oikeastaan mitään, iltapäivällä sit varmaan rannalle tekemään hiekkalinnaa... Jossakin vaiheessa päivää korkataan viinipullo ja ihaillaan merimaisemaa kera viinin ja ehkä ilmakuivatunkinkun ja hyvien juustojen... elämä on aika ihanaa! Musta tuntuu että tätä hetkeä mä olen odottanut viimeiset neljä ja puolivuotta, eikun viisitoista vuotta... jo silloin kun näistä kolmesta vasta haaveiltiin.




perjantai 21. syyskuuta 2012

rannalla


Lapset nukkui oikeastaan koko matkan, kaksikolmasosaa ryhmästä kirjaimellisesti huumattuina ja yksi ilman kemikaaleja... M puhui matkan unissaan ja näki painajaisia ja veuhtoi, mutta nukkui kuitenkin ja jossakin vaiheessa hoki siinä keskipenkillään että ”I need to go, I need to go, I want to go now...” viereisestä tuolista kuului hyvin unisesti ja ärtyneesti O:n ”GO!!!!!!!” Mä neuloin palasia siihen omaan torkkupeittooni pimeässä autossa, enkä vielä ole uskaltanut katsoa miten reikäisiä niistä tuli.

Nyt mulla on edessä ”aamuviini” ja yksi kolmesta nukkuu päikkäreitään kahden muun syödessä vuorotellen sipsejä ja suklaakeksejä, niilläkin ON loma... ja tätä rataa kun jatketaan ei äitikään joudu hellanjatkeeksi kun kenelläkään ei kuitenkaan ole nälkä.

M:n fleece - Northface, shortsit - Mini Boden, O:n asu kokonaisuudessaan - Mini Boden,
K:n fleece - Eddie Bauer, shortsit - Mini Boden




torstai 20. syyskuuta 2012

me ollaan kone


Meidän perhe on vähän kuin huippuunsa hiottu kone – kello tai formula tai - tai huippu-urheilija tai no jotakin sinne päin eli niin kauan kuin kaikki etenee suunnitellulla tavalla systeemi toimii ja jos jossakin kohdassa tulee yskös tai myöhästyminen tai ihan vaan muutos siihen tavalliseen suunnitelmaan, niin systeemi alkaa tökkimään ja pahimmassa tapauksessa menee rikki. Toimitaan aksellilla maanantai klo 06:00 – perjantai klo 19:00 –tällä välillä meitä ajaa aikataulu ja riittävä muutos aiheuttamaan orastavaa kaaosta olis jo paljon vähempikin kuin se lomalle lähtö torstaina... Tiedättekö sen tunteen kun on kaatumassa pyörällä ja tajuaa ettei mikään enää voi pelastaa tilannetta ja kohta ollaan auttamattomasti rähmällään... koska käydään kaupassa? kuka menee? kuka vie? tuo? hakee? pakkaa? purkaa? säätää? ruokkii? pesee? Tämän päivän pelasti se että L unohti sen tietskansa tohon ruokapöydälle ja näinpä mä lähdin yksin hakemaan O:n ja siitä bensiksen kautta suomikoululle ja kun viimein palattiin kotiin – ja mä olin unohtanut vaan valita loppusadun sijaiselle ja saippuakuplat.. kai se itsekin osaa hyllystäkirjan ottaa? – ehdittiin hyvässä järjestyksessä purkaa ja pakkaa ja pestä ja tiskata ja lopuksi L lähti hoitamaan M:n terapiaan ja takaisin ja samalla kauppaan ja elämä on onnellista.

Mä oon täällä nakellut kasseihin shortseja ja kumppareita ja sukkia ja paitoja ja takkeja ja verkkareita ja crocseja ja laastareita ja - samalla mitattiin poikien jalat ja nehän ottaa kohta siskon kiinni, hui!  - koiranruokaa ja remmi ja... tavaraa on kuitenkin aivan mielettömän paljon vähemmän kuin syksyllä 2010 meidän lähtiessä samalle retkelle kahden nelikuisen ja yhden kaksjapuolveen kanssa... silloin oli aika hajottavaa tunkea meitä Volvoon.

Tämä ei jää tähän...

Mutta siis periatteessa meidän perhe vaatii kokonaisia ja ihan tavallisia viikkoja, jotta saadaan hikoitta ja kivuitta elää sunnitelman ja aikataulun mukana... kuulostaa ihan järjettömän tylsältä ja järkevältä, mutta tällä tavalla on mahdollista pyörittää kotia ja työtä ja oikeeta työtä ja kolmea lasta ja koulua ja terapiaa ja tanssitunteja ja saada koirakin säännöllisesti pissalle, ilman että saa vatsahaavan tai unohtaa jonkun lapsen jonnekin tai mahdollisesti hukkaa itsensä.




normikaaos ennen lomaa


Koko viikko on kulkenut jotenkin puolikaoottisissa tunnelmissa eikä tämä päivä taida poiketa siitä tunnelmasta mitenkään... pika-aamiaiset, eka autoon ja terapiaan L:n mukana, toiselle lounas ja ”show and tell” – ihmeellistä kyllä mä muistin sen - ja snacksit ja vaatteet ja... toinen bussiin, kolmas telkkarin eteen ja suomikoulukamat kasaan, kauppalistaa lomaa varten, sähköposteja, pika-aamiainen itselle, äkkiä jotain riepua päälle, koira ulos, kolmas autoon ja hakemaan sitä ekaa terapiasta... autolla suomikoululle laittamaan kaikki valmiiksi sijaista varten kauhukaksikon kanssa, pika-lounas jossakin – missä? Tässä välissä mä ehkä ehtisin käymään kaupassa, mutta ehtisinkö oikeesti viedä kauppakamat kotiin ja jääkaappiin vai kulkeeko ne sit loppupäivän auringossa lavalla? Vaihtoehtoisesti kotiin lounaalle, pojat unille ja sillä välin pakkausta ja sitä pyykinpesua mikä jäi eilen tekemättä... Makkarissa on pelottavan kokoinen kasa puhdasta, viikkaamatonta pyykkiä... Puolkolmeksi koululle hakemaan M ja terapiaan ja sieltä nopsaa kotiin ja pakkaamaan ja ruokkimaan lapset ja jossakin vaiheessa iltaa kaikki autoon ja matkaan ja, ja, ja, ja, ja... Mä yritän miettiä mitä mä olen unohtanut tästä yhtälöstä... L ainakin unohti läppärinsä kotiin ja ilmestynee kohta takaisin... M:n koulubussit pitää ainakin peruttaa huomiselta ja maanantailta ja posti ja mitä vielä?

M:n koulueleganssia
(ja noita sukkiksia ei kyllä oikeesti tartte yhtään mihinkään...)
Täältä tullaan LOMA ja lomatalo! Huomenna aamulla mä herään siihen kun aallot lyö rantaan  aivan liian aikaisin lasten metelöintiin - lomatalossa.


keskiviikko 19. syyskuuta 2012

tikkaripalkalla

tästä

tähän
Pyykit edelleen laittamatta... no on ne sentään pesty ja pinaattilettujakin paistoin.


yön pimeydessä


Yö meni valvoessa... kaikki muut siis nukkui ja minä valvoin, enkä edes tiedä miksi... no ehtipähän ajatella ja miettiä ja pohtia... ja aamulla kun liian lyhyiden unien jälkeen herää, on ne ajatukset taas tiessään...

No ainakin pohdin taas mutsia tai ehkä enneminkin meidän erilaista äitiyttä noin yleisemminkin. Kun mä synnyin, mutsi oli huikeat 22-vuotta ja kun broidi syntyi se oli arvokkaat 34. M:n syntyessä mä olin 36, T:n syntyessä 37 ja poikien syntyessä 38. Meidän lapset on kaikki olleet haluttuja, rakastettuja, suunniteltuja ja ihan lääkärissä tehtyjä. Ei niin ettei mua olis haluttu, mutta kovin syvällisen harkinnan tulos mä en ollut.

Mitä sillä on sitten väliä? No, tästä yhtälöstä mulle tulee mieleen erilaisia avoimia kysymyksiä...
  1. Minkälainen äiti mä olisin itse ollut jos olisin saanut M:n niukun naukin parikymppisenä? Sitä ei kukaan tiedä, mutta mä uskon että oli koko meidän perheen – niin lasten kuin meidän vanhempien – kannalta parempi  että oltiin patavanhoja kypsemmässä iässä. Näin huolimatta siitä että L:n mielestä kaikki yli 35-vuotiaat pitäis kastroida ettei ne vaan erehdy tekemää lapsia niin vanhana.
  2. Johtuuko se suuri ero mun ja broidin kokemuksissa siitä 12 vuodesta vai jostakin muusta? Onhan 22-vuotias nyt kuitenkin aika lapsi vielä, ainakin useimmat ihmiset – ei kaikki. JA on eri asia hankkiiko ne lapset silloin parikymppisenä suunnitellusti ja harkinnan päätteeksi vai oho-hups-nyt mä oonkin raskaana-tyyppisesti. Broidi oli kuitenkin käsittääkseni ihan suunniteltu tapaus.
  3. Suhtautuuko mutsi muhun kuin idioottiin, korostaen omaa pohjatonta elämänkokemustaan siksi että se itse oli hukassa ja 20+ silloin kun mä synnyin ja siten tavallaan projisoi niitä omia sen aikaisia tunteitaan ja epävarmuutaan meidän tilanteeseen? Sillä ajattelumallillahan olis ihan loogista että se on sitä mieltä et me tarvitaan koko ajan ihan kauheesti neuvoja ja apua ja... Ja vastaavasti kun mä kuitenkin kohta täytän 41, mä itse uskon pärjääväni näitten kanssa ihan omin avuin perus maalaisjärjellä ja näiden meitä ympäröivien ammattilaisten tukemana.





tiistai 18. syyskuuta 2012

mukana, se on mukana!


Lasten kylpiessä mä kirjoitan... tai yritän kirjoittaa eli saan just ajatuksesta kiinni ja sit tulee – "älä kaada vettä toisten päälle" – ja taas aloitan ja – "ei, älkää hei rakkaat sukeltako" – ja aloitan ja – "vielä kerran niin tuutte pois sieltä" - ja... se kerta tulee ja ne on poimittava sieltä pois lillumasta...

Mä oon edelleen aivan fiilareissa siitä, että toi tyttö on saatu takaisin kouluun ja meillä on aikaa muuhunkin kuin tappeluun...

Aamun puhuin naisten kanssa sitä koulupolitiikkaa poikien juostessa kahvilan pöydän ympäri. Puheet jäi aika idealistiselle tasolle ja edelleen – ellei nyt ihan ihmeitä tapahdu – olen hakemassa M:lle siirtoa toiseen kouluun... niin ja lisäksi sain kuulla että sen ihan liian ison koulun, johon M:n pitäis mennä, rehtori on vähintäänkin nihkeä näitten erityisten suhteen ja joku tutun, naapurin kaverin kaima oli jopa muuttanut toisen koulun alueelle oman erityisensä kanssa tästä syystä...

Kahvilasta venkaus M:n koulun kautta – kävin viemässä ne koulutarvikkeet – pojat päikkäreille ja allekirjoittanut paperitöihin... suunnittelua, tulostusta, suunnittelua, tulostusta, tulostusta, tulostusta... ja koska aika loppuu aina kesken jäi pöydälle kaikki levälleen siinä vaiheessa kun oli pakko kiskoa pojat pystyyn ja syöksyä sinne toimintaterapiaan.  Sen 50 minuuttia mulla oli aikaa lueskella kirjoja ja jutella K:n kanssa – meillä oli kivaa.

Toimintaterapiasta syöksyttiin taas M:n koulubussia vastaan... eka pitkä päivä oli mennyt hyvin ja niinpä lähdettiin tuulettumaan puistoon ja puistossa M ihan ekaa kertaa leikki – siis oikeesti leikki, tai kelpuutettiin mukaan leikkiin – naapurin tytön ja jonkun sen puistokaverin kanssa... henkeä pidätellen mä odotin koko ajan koska ne sulkee M:n ulkopuolelle, koska siitä tulee se kolmaspyörä, mutta niin ei koskaan käynyt... Kohteliaasti se lopulta ilmoitti kaksikolle että hän haluaa nyt kiipeillä ihan rauhassa ja kymmenisen minuuttia myöhemmin se palas takaisin tyttöjen leikkiin... Useimmista teistä se ei kuulosta mitenkään hurjalta saavutukselta, mutta meidän maailmassa ohitettiin tänään jättimäinen virstanpylväs. Me korjataan satoa kesän ABA:sta ja siitä sosiaalistentaitojenryhmästä ja TÄÄ TOIMII!!!!!!!!!!!!! Ihanaa, upeeta mahtavaa!!!!



Nopsaan ruokaa pöytään – kukaan ei taasKAAn syönyt mitään, ja mä en ymmärrä millä ne elää vaan hyvinpä näyttävät elävän – ja pöydästä puisto-koulu-terapiakuraiset lapsoset sinne kylpyyn josta lähdettiin liikkeelle ja pojat kylvystä sänkyyn ja M:n kanssa pari erää ”Snakes and Ladders” ja nyt on neitikin sängyssä pitkällisen sylittelyn ja halailun jälkeen.

Lukiessa tätä hengästyn, mutta oikeesti tää päivä tuntui ihan leppoisalta tai ainakaan ei ollut se järjetön kiire mikä eilen varjosti kaikkea kaaosta... Meillä ON hyvä viikko, me ollaan saavutettu isoja asioita niin M:n kuin O:nkin maailmassa, meillä on tuhat ja yksi syytä olla iloisia ja suorastaan riehakkaita! Huomenna vuorossa terapiaa ja balettia ja leikkideittiä ja... mulle pyykinpesua.

Sannan pyynnöstä se uus väri ,joka ei onneksi päätynyt kylppärin seiniin - kai...

aamuruuhka


Laita aamiaista, värjää tukka – joo yritän säästää rahaa ja värjään itse kun tuntuu järjettömälle maksaa kampaajalle satasta tän sängen värjäämisestä – yritä tällä kertaa olla värjäämättä kylppärin seinää, valmista M:n lounas (cream cheese sandwhich, omenaa, kaakao), pakkaa lounas ja snacksit (ap ja ip), tolkuta sataan kertaan missä järjestyksessä ne syödään, pue pojat, kannusta M pukemaan, pue itse, laita M bussiin, vilkuta, hyppää autoon poikien kanssa ja aja ekaan tapaamiseen... on se hyvä että meillä noustaan ennen kuutta, muuten ei mitenkään ehtis tehdä kaikkea tätä.

Aamua lukuunottamatta tänään PITÄIS olla mukavan rauhallinen päivä ja toivottavasti ehdin ennen O:n toimintaterapiaa vähän valmistelemaan niitä Suomikoulujuttujakin...


maanantai 17. syyskuuta 2012

heilu keinuni korkealle...


Tänään on ollut sellainen päivä jona tuntuu koko ajan, että on jäljessä kaikessa ja kaikesta ja lisäksi ihan varmasti vielä unohtanut jotain oleellista... Aamuisessa autohuollossa vierähti sen verran aikaa että tuli ajettua kahdella pyörällä kotiin koulubussia vastaan, pikaruokittua lapset ja hypättyä lennossa takaisin autoon jotta ehdittiin puheterapiaan.

Vähän jokaisessa välissä seurailin kiihkeänä käyvää koulupolittista keskustelua tosta meidän lähikoulun tilanteesta ja mitä pitää tehdä ja kenen ja koska ja missä ja... nyt mä olen vielä näköjään ilmoittautunut vapaaehtoiseksi kysymään ihmisten mielipiteitä – ovelta ovelle kysely – ja olemaan läsnä siinä kokouksessa johon saapuu paikalle koko meidän hervottoman ison koulupiirin hallinto. Missä kohdassa musta kuoriutui aktiivi? En ihan tosiaan tiedä... Suurin ongelma sen uuden koulun rakentamisessa on taas kerran poliittinen. Sitä koulunrakennusta varten pitää saada äänestyksessä läpi sellainen lisärahoitussuunnitelma ja sehän ei mene läpi jos sitä ei äänestetä läpi. Periaatteessa kuulostaa simppeliltä, mutta täällä meidän mamuparatiisissa kun on aika paljon ja vielä vähän enemmän perheitä jotka eivät ole äänioikeutettuja ja taas enemmistö niistä rahoituksen vastustajista on eläkeläisiä joilla taas vastaavasti on äänioikeus. Loppupeleissä mä haluan vain ja ainoastaan että mun lapset käy koulua koulussa joka on järjellisen kokoinen ja pystyy tarjoamaan mun lapsille sen mitä ne tarvitsee. Edelleenkään en siis ymmärrä miten musta tuli se aktiivi...

Puistossa meillä oli se päivän seesteinen hetki, siis sen 50 minuutin aikana jonka M oli puheterapiassa - sitä pitäis varmaan enneminkin kutsua kommunikaatioterapiaksi -  ja siihen 50 minuuttiin sisältyi siis myös matkat puheterapiasta puistoon ja takaisin...  Seesteisyys loppuis siihen hetkeen kun O suostui ensimmäistä kertaa sitten varhaisvarhaislapsuutensa keinuun ja onnistui tietysti putomaan sieltä sillä siunaaman hetkellä kun autoin K:ta.

Edellisestä kerrasta on kauan...
Puheterapiasta kauppaan ostamaan niitä koulutarvikkeita... periaatteessa kivaa – käytännössä tehtävä suoritettiin apinalauman hyppiessä pitkin seiniä ja vuoron perään jonkun – tai mahdollisesti jopa kahden kolmesta – heittäytyessä sinne marketin lattialle itkupotkuraivarin siivittämänä. En hermostunut, en... Hermostuin vasta äsken, laitoin Timetimeriin vartin aikaa ja totesin itkevälle ja huutavalle laumalle että tää on nyt mun hetki paiskatessani samalla portin niitten nokkien edestä kiinni. M osaa kyllä hyvinkin avata portin, muttei näköjään uskaltanut enää...

Lasten ronkkiessa ruokaansa pakkailin ne koulutarvikkeet ja nimikoin ja täyttelin kaavakkeet ja paperit ja prujut ja... kolmea minuuttia myöhemmin M ilmoittaa olevansa nälkäinen - Tough luck, olisit syönyt.

Sähköpostissa meili M:n opettajalta, jossa todettiin lyhyen kuherruskuukauden päättyneen ja jos neiti sais valita se lähinnä istuis ihanan Ms Tiffanyn sylissä koko päivän... kotona se istuis mun sylissä ja joo, mä mielellään pidän sitä sylissä mutta kun mun on oikeesti pakko aina välillä tehdä muutakin, siis oikeesti. Lisäksi siellä sähköpostissa oli sen seitsemän kutsua erilaisiin tilaisuuksiin  ja brunsseille ja illallisille ja kahveille ja kurpitsaretkille... mä mielelläni menisin kaikkeen ja kaikkiin, mutta just nyt mä uskon että hukkaan itseni ja perheeni jos edes yritän enää muistaa mitään tai vastata johonkin.

Niin ja Koira, se keleen Koira... oli kakkinut yläkertaan ja alakertaan ja - ei, sillä ei ollut vatsa sekaisin ja kyllä, se oli päässyt ulos... kunhan haistatti - kirjaimellisesti!

Huomenna alkaa autismiluokka ja mulla on aamulla palaveri kahden naisen kanssa ysiltä ja sen jälkeen pitäis olla toisessa miitingissä tossa lähikylällä ja sit O:lla on terapia – en tosiaankaan muista mikä terapia – ja Taideopelle pitäis laittaa meiliä ja kysyä mitä se on suunnitellut lauantaille ja... Huh!

Nyt mä haluisin että ne osais itse mennä nukkumaan ja että L kerkeis kotiin – mä tiedän että silläKIN on ollut M-A-A-N-A-N-T-A-I  - ja että mä saisin kylmän kaljan... Sivuhuomautuksena tai ehkä enneminkin loppukaneettina että mä en oikeesti ole alkoholisti, enhän mä edes saa juoda kuin 1-2 päivässä, mutta ne 1-2 on myös juotava päivittäin (siis lääkärin määräyksestä). Niin ja mä olen kyllästynyt tähän lämpöön... 28C päivästä toiseen syyskuun lopussa ON liikaa... tule jo sateeton syksy!