Tahdon Asiat

Vuosi lähestyy loppuaan ja katse kääntyy väkisinkin kohti seuraavaa vuotta. Vanhempana vuosi kulkee lasten mukana akateemisen kalenterin mukaan alkaen syyskuun alussa, päättyen lukuvuoden loppuun kesäkuun puolivälin jälkeen. Yrittäjänä vuosi alkaa tammikuusta ja päättyy joulukuun loppuun. Kolmas vuosi kulkee heinäkuun lopusta, heinäkuun loppuun. Elämä Compassilla kun on ihan oma maailmansa ja elämää mitataan myös vuosina mukana tässä kiinteistövälityksen omalaatuisessa tulokkaassa. Usein kysytty kysymys on: “When did you join?” Vuoden viimeisinä päivinä katselen kalenterin tyhjiä lehtiä luvaten itselleni pysähtyä meditoimaan, tavata ystäviä, hoitaa itseäni ja nauttia elämästä.   Jos vuosi 2020 oli omituinen, oli sen seuraaja varmasti vähintäänkin omalaatuinen eikä uutta tulokasta 2022 taida monikaan enää lähestyä ajatuksella että palattaisiin siihen mitä silloin joskus oli. Eletään uudenlaista normaalia maailmassa jonka mukana on tullut myös ihan valtavasti hyvää. Vaikka ajettuja k

Jouduin oikein katsomaan mistä olen viimeksi ja sitä ennen kirjoittanut. Marraskuu meni ohitse pendolinon tahtiin, eikä joulukuu ole ainakaan toistaiseksi osoittautunut juurikaan armollisemmaksi. On tiistai, alkuilta ja työpäivä on alkanut aikaeron takia jo aamuviideltä sillä asiakas oli tällä kertaa kolme aikavyöhykettä edellä ja sopimus piti saada eteenpäin. Toimistossa Fredde naputtelee omalla koneellaan sähköpostia ja vieressä käy kaksi koiraa kilpailua mun unisukasta, kuin sidostesukkamainoksessa konsanaan.   Mitä meillä sitten tapahtui marraskuussa?   Alkukuusta kirjoitin Kentsun kouluhaasteista. Sain sovittua palaverin koulun kanssa ja kuun puolivälissä istuimme reksin kanslian neukkarissa jannun, reksin, erityisopen, matikanopen ja englanninopen kanssa. Jaettiin vastuita, päivitettiin erityisopetussuunnitelmaa, keskusteltiin haasteista ja sovittiin seuraava palaveri joulukuun puoliväliin. Ongelmat on niitä samoja kuin aina ennenkin, pitäisi malttaa hidastaa, tarkistaa t

  Koulun ovella poliisi tervehtii meitä ystävällisesti avaten oven ja päästäen meidät ulos sateesta aulaan. Kaivan sadetakin taskusta vähän kosteat paperit ja ojennan ne pöydän takana istuvalle naiselle. ”Ai, sait ajan molemmille! Sehän on hienoa!” Naurahdan että se oli todellinen kujanjuoksu jonka jälkeen vaihdettiin Fredden kanssa yläviitoset. Meidän edelläolevalla miehellä ei käynyt yhtä hyvä tuuri, vahvistus jäi tulematta ja hänet käännytetään takaisin vesisateeseen. Takaisin voi tulla vähän ennen neljää, katsomaan jäikö joku tulematta. Seuraava jono kiemurtelee taas lukion sateisella pihalla. Tunnelma on iloinen ja innostunut, onhan tätä odotettu jo pitkään. Moni esittelee lapsilleen heidän tulevaa kouluaan ihan samoin kuin mekin. Toinen pojista toteaa että Tättis ei ehkä tule tänne, jos Tättis saa päättää jatkuu hänen koulutaipaleensa tieteeseen erikoistuneessa lukiossa. Aika näyttää miten käy, täällä erikoiskoulujen paikat valitaan arvalla keskiarvon sijaan. Vaihdamme muutaman

  Että sellainen päivä. No, eihän se vaan tänään vaan asiathan kerääntyy ja kertyy ja jossakin kohdassa on tällaisen veltommankin pakko tehdä jotakin. Otsikon tekstin sanoi oma poikani veljensä kaverille, kun tämä kantautui lopulta mutkan kautta minun korviini ole jannulla edessä anteeksipyyntö ja pitkä keskustelu siitä mitä voi ja ei voi sanoa - edes vitsinä. Esiteinin arvostelukyvyssä on petraamisen varaa. Mä jotenkin luulen että monella muullakin vanhemmalla oli jonkilainen illuusio siitä että lapset lähetetään syyskuussa takaisin kouluun ja sitten ne on koulussa, että se maaliskuusta 2020, toukokuulle 2021 kestänyt etäkoulu kuitattaisiin vaan taakse jääneeksi ja jatkettaisiin eteenpäin. Näiden kahden kuukauden aikana on kivuliaasti selvinnyt ettei se ihan niin mene. Alkuun silmät avasi johtamistaidon opettaja puuskahtaessaan ettei hän ole eläissään nähnyt yläkoulussa näin paljon leikkikaluja oppitunnilla, mutta että onhan se tavallaan ymmärrettävää kun opetetaan sosiaalis-emotion

  Meillä on jossakin sateenvarjo, kaksi kai, mutta eihän niitä kukaan käytä. Sitä on joku innokas tutkinutkin, että Tyynenvaltameren rannalla, Yhdysvaltain luoteisnurkassa sateenvarjoa käyttävät vain turistit. Sadetakkeja sen sijaan on meidänkin perheessä vähintään kaksi per pää - siis kymmenen - ja siihen päälle vielä äidin ylimääräiset eli kaksitoista. Kumisaappaita taloudesta löytyy kuusi paria. Syksyisin meillä varustellaan sadetakkeja ja kumisaappaita siinä missä Suomessa kaivetaan esiin toppatakkeja ja kuomia.  Seattlen alueesta useimmat tietävät kaksi asiaa, musiikin ja vesisateen. Harvempi sen sijaan tietää että vesisade loppuu kuin seinään - kirjaimellisesti - Kaskadien vuorijonon huipulla jakaen osavaltion kuivaan ja kosteaan. Itäisessä Washingtonissa sataa vuosittain keskimäärin reilut 200mm ja siitäkin osa tulee lumena. Sitäkään ei moni tiedä, että vaikka täällä ihmisten ajatuksissa ainakin sataa paljon, ei täällä sittenkään sada kovin paljoa, sillä suurimman lastin vedes

Mitä sulle kuuluu? Ihan hyvää kiitos, sellaista tavallista! Töitä? Joo, on töitä, ihanan sopivasti niitäkin. Entäs teillä? Juu hyvää kuuluu, ihanaa kun on lapset taas koulussa! Mites teidän lasten koulut on lähteneet? Hyvin, vähän takkuili alussa mutta oikein hyvin! Joo niin, meilläkin mutta kyllähän tuon ymmärtää kun olivat käytännössä puolitoistavuotta kotona. Joo. Entä sun työt? Tosi kivasti, ei ole yhtään ikävä toimistolle! Tämänkaltaisia keskusteluita tulee käytyä päivittäin. Naapurin kanssa ohimennen ruokakaupassa, lasten harrastuksissa, kahvilan jonossa. Yhteistä näille on se että meillä kaikilla on kaikki aina hyvin, töitä sopivasti ja lapsillekin kuuluu pelkkää hyvää. Ei näihin hetkiin muu kuulukaan, kuka nyt puolitutulle avautuisi kaupan leipähyllyllä. Mutta miksi meidän on edelleen niin vaikeaa sanoa että on väsynyt, stressaantunut ja että voimat on vähissä? Silloinkin kun niin voisi hyvin sanoa. Ystävälle, esimiehelle, opettajalle tai omalle puolisolle. Ei kenenkään elämä

  Sateisena maanantaiaamuna istun lasten kanssa seisovassa autojonossa matkalla kouluun. Moni muukin on tehnyt saman ratkaisun, heltynyt, ja hypännyt autonrattiin, jotta jälkikasvun ei tarvitse kävellä tai pyöräillä, ja sen myötä istua märissäm vaatteissa koko päivää. Ei muuten, mutta meillä ei ole naulakoita tai säilytyslokeroita ja siksi valtaosa yläkoululaisista jättää takin kotiin. Koulunpiha kuhisee maskipäisiä, reppuselkäisiä nuoria. Osa laahustaa väsähtäneenä maanantaiaamun kunniaksi, joku halaa ystävää, toiset juttelevat keskenään. Meidän kolmikko jakautuu kahtia, kuudesluokkalaiset menevät sisään etuovesta, kahdeksasluokkalaiset länsisiivestä. Ekalla tunnilla Kentsulla on pelastusliivimatikkaa, Ollipollilla luonnontieteitä ja Tättiksellä englantia. Koulupäivän päättyessä vähän ennen kolmea on Tättis tulossa espanjantunnilta, Kentsu luonnontieteistä ja Ollipolli yhteiskuntaopin tunnilta. Väliin mahtuu sekalaisesti historiaa, kotitaloutta, liikuntaa-tanssia-kuntosaliharjoittel

  Pilkettä silmäkulmassa? Ihminenhän tekee kaikenlaista älytöntä hetken mielijohteesta ja vaikka tällä kertaa mielijohteesta toteutumiseen meni reilu vuosi, on myönnettävä että tämä tuli silti vähän puskista. Siitä on aikaa tovi jos toinenkin kun Fredde lipsautti että jossakin välissä voitais harkita Martalle pikkusiskoa, ihan vaan jotta meillä olisi koira sitten joskus kun Martasta aika jättää ja toisaalta, jos Martasta vaikka olisi jotain apua tulokkaan koulutuksessa. Asia jäi sikseen, kun se ajatuskin oli lähinnä sellainen, sitten joskus.   Ensikohtaaminen. Otin asian esille lasten palattua kouluun syyskuun alussa. Fredde empi, että onko nyt kuitenkaan hyvä aika, kun noita töitäkin on, ja minä pontevasti vastasin että koskas sitten ja eihän niitä pentuja nyt tosta vaan mennä ostamaan. Sain luvan laittaa Martan kasvattajalle viestiä, ihan vaan kyselläkseni mikä siellä oli tilanne. Niinhän siinä sitten kävi, että reilua viikkoa myöhemmin matkasimme autossa kotiin koiranpennun kans

     Maanantai Heräsin herätyskelloon kuudelta, yleensä herään ennen kelloa, useimmiten kauan ennen kuutta, mutta tänään olisin voinut nukkua vielä vähän, kukuinhan unettoman lapsen kanssa vielä aamuyhdeltä. Laskin koiran aamupissalle kahvin tippuessa ja mietin että tämä on viimeinen maanantaiaamu yhden koiran kanssa. Sytytin kynttilän ja istahdin sohvannurkkaan lukemaan ammattikirjallisuutta vartiksi. Yritän lukea jokainen aamu ainakin sen viisitoista minuuttia. Söin lasten kanssa aamiaiseksi Sikke Sumarin sämpylöitä, pakkasin niille lounaat ja pikaluin sähköposteja samalla kun huutelin muistutuksia hampaidenpesusta, tietokoneista ja muusta. Ajoin lapset kouluun vaikka yleensähän nuo pyöräilevät sen reilut kaksi kilometriä yhdessä. On ihan huikeeta että ne voi mennä itsenäisesti kouluun ja tulla koulusta, mutta tänä maanantaina aikataulut oli niin sekavia että oli helpointa toimia kuskina. Puin ylleni mustat legginsit ja harmaan hihattoman pellavamekon. Jalkaan Birkenstokin sandaa