Tahdon Asiat

Päässä vilisee niin valtavasti ajatuksia etten oikein osaa edes aloittaa, on kiitospäivän aamu ja nousin ihan vasiten varhain että saisin kirjoittaa ja juoda kahvia, juoda kahvia ja kirjoittaa. Ennen kuin vuoden suurin ruokajuhla alkaa ja keittiö kutsuu. Ihana päivä, ihan lempipäivä, mutta just nyt halusin hetken itselleni. Talo nukkuu vielä, vieressä palaa kynttilä ja Martta nukkuu jaloissa.  Olen tänään kiitollinen pienistä suurista asioista. Tottakai niistä perustavaalaatuisista elämää ylläpitävistä, perheestä, kodista, työstä ja rahastakin, mutta ennenkaikkea olen tänään kiitollinen siitä lääkäristä joka näki ja kuuli toisen äidin hädän, kuunteli ja auttoi. Siitä minä olen tänään erityisen kiitollinen vaikkei edes paranneta syöpää tai sydäntä vaan pienen lapsen varvasta. Jokainen jolla on lapsia tai lemmikkejä tietää että jotenkin kummallisesti joku aina sairastuu juuri ennen juhlapyhää tai niitten aikana. Mekin ollaan oltu kiitospäivänä ja jouluna milloin mis

Mun rakkaat, lahjaksi saadut Marimekon kauppakassit. Ai mitä me ostetaan ruokakaupasta? No se vähän riippuu kaupasta ja viikosta, niin ja mielentilastakin. Kiireen määrästä ja mielentilasta se ehkä eniten riippuu, kun me ei olla kovin suunnitelmallisia syöjiä ja niitä vähiäkin suunnitelmia elämä välillä heittelee sinne ja tänne, kuten eilen illalla kun päädyin vähän yllättäin partiokokoukseen ja ruuanlaitto venähti iltakahdeksaan. Oltiin pahasti myöhässä ajatellen sitä alunperin suunniteltua päivällistä jonka valmistamiseen olisi helposti vierähtänyt tovi jos toinenkin ja lautaselta löytyi lopulta kotoisasti pastaa ja jauhelihaa. Muutama viikko sitten meillä elettiin sattuman kaupalla italianviikkoa, lasagnea, pizzaa, pastaa ja viimeviikolla jämähdettiin etelänaapurin ruokiin ja syötiin niin burritoja kuin tacoja ja nachojakin. Punaisena lankana tällä kertaa tarjouksessa ollut possunpaisti jonka haudutin uunissa pitkän kaavan mukaan mausteena vihreät chilit ja enchiladakast

Elämä jatkaa tasaista kulkuaan kuin juna.  Maanantaiaamuna kaikki kolme nukkuu nautiskellen arkivapaastaan. On veteraanien muistopäivä. Kello lähenee yhdeksää. Martta öhisee mun jaloissa koiranuntaan ja Fredden puolelta keittiönpöydän äärestä kuuluu samanlainen tasainen näppiksen naputus kuin omaltakin koneelta. Se tosin tekee töitä, mä kirjoitan blogia, surffailen somessa ja nautin siitä että juts nyt ei ole ihan kamala kiire. Mun ammatissa tähän aikaan vuodesta aletaan lakeutumaan loppusyksyn juhlapyhiin ja kiire vähenee. Viikon päästä on kiitospäivä, siitä alkaa joulunodotus. Mun ja Martan yhteinen hetki syksyisessä metsässä.  Lauantaiaamuna kirjoitin pitkän kirjeen ystäville ja jäin sen jälkimainingeissa pohtimaan onnea, sitä miten ihanaa meidän elämä on just nyt. Miten kerrankin voin istua kahvikupin ääressä kuuntelevana korvana, jakaa puhelinnumeroita ja nettisaitteja, kertoa mikä meillä on toiminut ilman että sanon että niin meilläkin. Me ollaan kaikki jote

Ihan muina naisina siellä puun takana.  Me istutaan autossa elokuvateatterin tyhjällä parkkipaikalla ja mä kuvaan vapitilaumaa joka on siirtymässä joenpenkereeltä siihen meidän eteen parkkipaikalle. En ole koskaan nähnyt vapitia muualla kuin eläintarhassa. Vapitinaaras katsoo meitä kysyvästi, vähän kuin haastaen muun lauman kuikuillessa sen takana mutta rohkaistuu pian kulkemaan auton keulan editse nurmialueelle. Se kääntyy ja katsoo odottavasti taakseen ja pian naarasta seuraa uros, toinen naaras ja vasa. Lopulta parkkipaikalla on liki kolmekymmentä hirvieläintä ja siellä joenpenkalla vielä ainakin parikymmentä lisää. Niitä ei kiinnosta ihmiset autoissaan, me ja muut jotka ovat tulleet ihailemaan lauman siirtymistä. Soitan poliisin numeroon, ilmoitan että maantien vieressä, elokuvateatterin pihalla on kymmeniä vapiteja jotka näyttävät olevan matkalla maantien toiselle puolelle, läheisen highschoolin pihamaan vehreälle nurmelle. Poliisi kysyy minulta tarkentavia kysymyksiä: ”