torstai 30. huhtikuuta 2015

Roisto

Me lähdetään M:n koululta yhdeltä. Eka ruuhka on kulman takana ja mä mietin jo et jos nää kaikki on oikeesti menossa samaan suuntaan meidän kanssa on iloisesti perjantai ennen kuin me ollaan perillä. Auton navigaattori ilmoittaa ajoajaksi ekaan pysähdykseen neljä tuntia, kahta minuuttia vaille. Kilometrejä on edessä ensin 360 kasvattajalle ja sit vielä lomatalolle seuraavat 140. Lapset ei laske matkaa muumeissa. Ne laskee ajomatkan oktonauteissa... vielä kolme oktonauttia.

Matka meiltä Portlandiin on maailman tylsin. Oikeesti. Sillä välillä ei oo mitään katsottavaa. Siellä on metsää ja puskaa ja puskaa ja metsää, ja sit taas vähän lisää metsää ja puskaa. Lauma lukee kirjoja ja pelaa tableteilla ja riitelee ja sit ne taas pelaa ja lukee vähän lisää. Mä neuloin ja jännitin.


Portlandin eteläpuolella on hillitön ruuhka. Me poistutaan liittymästä sivuteille ja matka jatkuu sentään eteenpäin vaikka hitaastikin. Siinä missä Seattlen liikenne on kaoottista, koska siellä on vaan ihan liikaa autoja tieverkkoon nähden ja tieverkko on taas maantieteellisistä syistä se mikä se on, niin Portlandissa liikenne on Helsingin malliin tarkoituksellisesti hankaloitettua, tarkoittaa että jokaisiin valoihin pysähdytään, liikennevaloja on tiheästi ja nopeusrajoitukset alhaisia. Jengiä pusketaan joukkoliikenteeseen sillä. Seattlessa tätä ei tarvitse tehdä, joukkoliikenne vetää ilmankin – ihan käytännön syistä. Ero 2.3 miljoonan asukkaan ”pikkukaupungissa” on suuri meidän reiluun 4 miljoonaan.




Lopulta me ajellaan Oregonin idyllisellä maaseudulla. Pikkukaupungit on pittoreskejä, viinitiloja ja panimoita on kaikkialla, ja jos meillä ei olis kiire niin ihan varmasti oltais pysähdytty tutustumaan tarkemmin. Viideltä me kurvataan maatilan pihaan ja talon ovesta astuu ulos pitkä vaalea nainen – Mary Strom.



Me kävellään suoraan kenneliin. Niillä on seitsemäntoista koiraa. Seitsemäntoista huippua ja palkintokaapit on pullollaan ruusukkeita ja pokaaleja. Koirat on ulkona aitauksissa. Kaikki paitsi meidän Roisto. Me tykätään roistosta ja Roisto tykkää meistä. Me tehdään paperit ja saan muovikansion joka on täynnä todistuksia ja kunniakirjoja. Mukaan lastataan vielä säkillinen ruokaa ja pojan oma lelu. Kasvattaja toteaa että Roisto on selvästi jo tajunnut kuka on pomo, kenen kanssa kannattaa olla väleissä.

Loppumatka menee nopeesti. Liikennettä on vähän ja meidän suunta on toinen kuin useimmilla muilla. Seitsemän aikaan me kurvataan jo lomatalon pihaan. Lasken Roiston ulos kopista. Se vaikuttaa vähän hämmentyneeltä ja lopulta nostaa koipea heinikossa. Avaan oven. Roisto ei halua mennä sisään. Se ei ole koskaan tainnut olla sisällä talossa. Se on kasvanut kennelissä, ja sen maailma on ollut kennelin tilat, koiranäyttelyt ja aitaukset. Kaikki on sille uutta ja outoa. Se pelkää pyörivää nojatuolia kuollakseen. Otan kourallisen koiranruokaa taskuun ja palkitsen sitä kaikesta.



Me lähdetään kahdestaan kävelylle. Roisto säikähtää puutarhatuoleja. Rannassa se pelkää aaltojen kohinaa ja polkupyörä on täysin ylitsepääsemätön. Me kökitään sen parkissa olevan pyörän kanssa hyvä tovi ja lopulta Roisto uskaltautuu katsomaan ja saa palkkionsa. Kotimatkalla vastaan tulee toinen koira, sellainen täällä niin muodikas labradoodle eli labradorinnotajan ja ison villakoiran sekoitus. Roisto on selkeästi järkyttynyt vastaantulijasta ja piiloutuu häntä koipien välissä ainoan tuntemansa turvan – mun – jalkoihin. Jään juttelemaan sen toisen koiran omistajien kanssa.

Illalla laitan naamikseen kuvia. Kommenttien ja tykkäysten määrä on yhtä ylitsevuotava kuin muutama päivä takaperin Koiran kuollessa. Koko yhteisö elää meidän kanssa näitä hetkiä. Hyvä ystävä kommentoi et jannuhan poseeraa kuin Playboyn keskiaukeaman tyttö. Vastaan että joo, sehän sen homma on ollut ekat kaksi vuotta – olla komea ja tuottaa jälkeläisiä. Roisto rauhoittuu ja käy nukkumaan koppiinsa.




Meillä on paljon töitä edessä. Käärin hihat ja olen innoissani. Ehkä ensikerralla kun me ajetaan lomatalolle voin rannassa laskea Roiston irti ja antaa sen iloita vapaudesta. Niin me tehtiin Koiran kanssa, Koira ei koskaan kulkenut remmissä kun me oltiin yhdessä. Jonakin päivänä mulla ja Roistolla on sama luottamus. Hetkeen sekoittuu yhtäaikaa iloa ja onnea ja menetyksen tuskaa. Lauma laskee että Roiston pitäis elää ihan ainakin vähintään kymmenen vuotta. 

playboy

tiistai 28. huhtikuuta 2015

kohti uutta

Kaikki kulkee kuin sumussa. Unohtelen eväslaatikoita ja lasten kansioita ja kaikkea mitä nyt voi hukata ja unohtaa kadottamatta itse laumaa. Vilkuilen hermostuneena puhelinta, jokainen ilmoitus uudesta sähköpostista saa ensin innostumaan ja sen jälkeen pettymään. Ajan jannujen kanssa M:n kiipeilykouluun. On kuuma ja me mennään puistoon, kevään eka hellepäivä 28C.


Kotimatkalla vilkaisen liikennevaloissa puhelinta. Näen viestin otsikon, vihdoinkin joku vastaa. Seuraavissa liikennevaloissa saan viestin luettua, ei pentuja sielläkään. Pentuja aikaisintaan alkusyksystä, ehkä syyskuussa. Tämä kasvattaja suosittelee meille uroskoiraa, sanoo että ne on parempia tiimipelaajia. Viimeiseksi se kirjoittaa että sillä kyllä olis yks vanhempi koira jos meitä kiinnostaa, sitä voi käydä katsomassa kennelin nettisivuilla. Kotona häädän jannut yläkertaan ja käyn katsomassa mitä se  vanhempi koira tarkoittaa. Roisto on vajaa kaksivuotias uros. Roisto on talon oma kasvatti joka on niittänyt nuoresta iästään huolimatta jo läjäpäin mainetta ja kunniaa, mutta Roiston jälkeläisistä ei vaan oo kasvanut Roiston veroisia. Laitan Freddelle tekstarin. Käviskö melkein kaksvee?



Kotona soitan kasvattajalle. Jätän taas viestin. Laitan perään sähköpostia. Haluan kuulla tästä Roistosta lisää. Minkälainen se on? Sopiiko se lapsiperheeseen? Miten se pärjää yksin? Mitä se osaa? Jään odottamaan vastausta ja tuijottamaan puhelinta hermostuneena. Tarkistan ainakin kymmenen kertaa onko puhelin ehkä rikki. Ei oo. Mitään ei kuulu.

Aamulla meillä on hässäkkä. M pitää saada kuoroon ja jannut kouluun ja yllätys, yllätys kuoro esiintyykin tänä aamuna vanhemmille. Musiikinopettaja pahoittelee että tää viesti tulee vasta tiistaiaamuna. No älä! Lopulta me istutaan Fredden ja O:n kanssa kuorokonsertissa ja K on jo koulussa. Ne on niin söpöjä. Ne laulaa hyvin ja välillä vähän sinnepäin. Musiikinope on huumorintajuinen ja hauska. Kaikilla on kivaa. Koulussa ei oo kenttää. Puhelimen vilkuileminen ei auta.



Konsertista ajan O:n kouluun. Kotona soitan kasvattajalle uudestaan. Jätän uuden viestin. Tunnen itseni teinitytöksi joka vainoaa rinnakkaisluokan kivaa poikaa. Soita mulle! Soita mulle jooko! Lopulta puhelin soi. Se on Taideope. Yhdeltätoista puhelin soi uudestaan, näen heti että puhelinnumero on ”oikeasta” osavaltiosta. Roiston kasvattaja soittaa.

Me puhutaan pitkään. Me puhutaan niin pitkään että K:n koulubussi soittaa torvea talon edessä. Juoksen hakemaan jannun ja pyydän anteeksi kuljettajan sijaiselta. Kasvattaja on sitä mieltä että Roisto olis loistava koira perhekoiraksi. Se pikkutyttö mun sisällä hyppii tasajalkaa riemusta. Se hyppii samalla tavalla kun silloin joskus lapsena kun kuuli et mennään Lintsille. Se hyppii ja hymyilee. Mä en ole kokonainen ilman koiraa. Pisin aika jonka olen koskaan ollut ilman oli kolme viikkoa, siitä kolmesta viikosta kaksiviikkoa ja kaksi päivää me odotettiin että Koira olis riittävän vanha muuttamaan meille.

Koska sitä sais tulla katsomaan? Me kun ollaan huomenna ajamassa Oregoniin. Mielessäni hahmottelen sunnuntaita. Sunnuntaina ne on kuitenkin jossakin kisaamassa. Niillä kun on liuta titteleitä ja kasvattaja itse on arvostettu tuomari. Me sovitaan tapaaminen huomiseksi. Täähän on kirjoitettu jonnekin tähtiin. Sen sijaan että me ajetaan huomenna iltapäivästä lomataloon, me ajetaan ensin vähän etelämmäksi, Portlandin eteläpuolelle. Todennäköisyys sille että meidän mukana sieltä kasvattajan luota lomataloon ajaa myös Roisto on huomattavan paljon suurempi kuin se että me jatketaan sieltä kasvattajalta matkaa ilman Roistoa.



Ei koiran muisto katoa mihinkään. Viimeyönä näin siitä ekaa kertaa unta. Koiran edeltäjän kuolemasta on pitkälti toistakymmentä vuotta ja silti se vierailee edelleen mun unissa. Joku joskus vuosia sitten kirjoitti jossakin lehdessä että Englannin kuningattarelle sen koirat on tärkeämpiä kuin lapset. En nyt ihan allekirjoittais tota omalta osaltani, mutta... kyllä ne koirat on aika tärkeitä ja Freddekin on sangen tietoinen siitä että sellaista vaihtoehtoa että meillä ei olis ollenkaan koiraa ei ole olemassakaan.




Nyt odotan kuin tulisilla hiilillä sitä että sähköpostiin kolahtais ne ajo-ohjeet ja että olis jo huominen. Ennen kuin noukin tyttäreni koulusta käyn ostamassa uuden kaulapannan, valjaat, talutushihnan ja lelun. 


maanantai 27. huhtikuuta 2015

jälkimaininkeja

Soitan ja jätän viestin. Lähetän sähköpostin. Soitan seuraavaan numeroon. Jätän seuraavalle viestin. Selaan netin sivustoa ja lähetän sähköpostin. Soitan seuraavaan numeroon ja jätän viestin. Vihdoin joku vastaa. Puhun pitkään, saan muutaman nimen lisää listalleni ja toivonkipinän. Etsin koiranpentua. Saisin koiranpennun ajamalla lähimmälle Humane Societyn toimipisteelle. Saisin sen tänään. Mutta sen pitää olla oikeanlainen, meille sopiva. Samanlainen kuin Koira.

Aamulla laitoin kaikkien kolmen opettajalle sähköpostia. Kerroin viikonlopun tapahtumista ja siitä että todennäköisesti surua käsiteltäisiin myös koulussa. Lapsen surua kun ei voi laittaa hyllylle odottamaan sopivaa hetkeä.

Kolme lasta pitää kiinni elämänsyrjässä vahvasti. M:n surua on kivuliasta katsoa, ja Koiran kuolema poikii luonnollisesti kysymyksiä elämästä yleensä. M:n suru on vahvaa, se nukahtaa mun syliin Koiran panta kädessään. Se mättää jannuja turpaan ja sanoo että sillä on vaan niin paha olla. O suree omalla tavallaan, hiljaa ja läheisyyttä hakien, haen sen koulusta ja se sanoo ensimmäiseksi et oli ihan tyhmää, että kaikki tuntuu ihan tyhmältä ja mikään ei ole kivaa. K:n surun tragikoomisuudelle omistan oman kappaleensa.

K käsittelee asiaa puhumalla. K käsittelee monia asioita puhumalla, ahdistusta se käsittelee... hmmm... kyseenalaisesti. Iltapäivällä löydän yläkerrasta nahkasohvan johon on viritetty pystyyn kymmenkunta tauluneulaa, ne se sai siitä yläkerran loftin lasten piirustuksille tarkoitetusta seinätaulusta. Tiedän että sitä ahdistaa. Se puhuu loputtomasti ja tauotta. Se toistaa uudestaan ja uudestaan samoja asioita: ”Koira on kuollut. Meidän Koira kuoli. Se on kuollut, eläinlääkäri kuoletti sen. Me ostetaan uusi koira.”  Se on ensimmäinen asia minkä K kertoo jokaiselle jonka se kohtaa; ”Meidän koira on kuollut. Se kuoli. Eläinlääkäri kuoletti sen ja nyt me ostetaan uusi koira.” Olen kuullut tän hokeman varmasti satoja ellen tuhansia kertoja. Lauantaina eläinlääkäriasemalla sanoin eläinlääkärille että jannu on autisti, oli pakko sanoa koska muuten K:n mantra olis kieltämättä saattanut vaikuttaa pelottavan tunteettomalta; ”Kuoleeko se oikeesti? Kuolettaako eläinlääkäri sen? Koska se kuolee? Saanko mä nyt uuden koiran? Kuoleeko se nyt? Joko se kuoli? Viedäänkö me se kotiin kun se on kuoletettu? Miten se pääsee sinne omenalehtoon kun se on kuollut?” Se on K:n tapa käsitellä asiaa ja tuo kieltämättä pieniä mustan huumorin pilkahduksia meidän muiden elämään, K:n surun totaalinen epäsovinnaisuus.

Tiputettuani viimeisen kolmikosta koululleen istun autossa ja itken. Haluan ajaa eläinlääkäriasemalle silittämään kuollutta Koiraa. Hillitsen itseni ja ajan omalle lääkärilleni verikokeeseen. Laitan ystävälle tekstarin, pyydän kahville ja sanon ettei musta ole menemään nyt kotiin, kohtaamaan sitä ettei siellä ole ketään vastassa, ei edes peiton alla. Me istutaan kahvilla ja jutellaan kunnes on aika hakea K koulusta. K:n kanssa me ajetaan meidän omalle eläinlääkäriasemalle, kerron että Koiran voi nyt poistaa rekisteristä, se on kuollut lauantai-iltana. Ilman noita kolmea tyhjyys olis tyhjempää - pelottavaa. Nyt meillä ei onneksi ole koskaan ihan hiljaista.


Soitettuani jokaisen numeron listaltani palaan editoimaan kuvia ja kirjoittamaan. Kirjoittaminen on terapeuttista, editoiminen liki meditatiivista. 


sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

mulla on ikävä sua

Kun eilen käperryit kainalooni sohvalla, en tiennyt että olisit siinä viimeistä kertaa. En tiennyt ettei toista kertaa enää tulisi, että seuraavan kerran kun olisit sylissäni yrittäisin rauhoittaa sinua ja valmistaa itseäni sanomaan hyvästi.

meillä oli kivaa yhdessä
me rämmittiin ravassa ja lätäköissä


Kyllä mä tiesin ettei meillä enää olisi paljon aikaa. Kyllä mä tiesin että se hetki tuli päivä päivältä lähemmäs, ja että jokainen viikko, päivä ja tunti oli lahja, vielä hetki olla yhdessä, vielä hetki olla lähekkäin. Käytin sen ajan oikein. Rakastamalla. Otin sinut syliin aina kun halusit, annoin yhden ylimääräisen herkun, annoin anteeksi sen että kiipesit salaa alakerran sohvalle ja esitin etten huomannut.


sinä rakastit tätä paikkaa - niin minäkin





Viimeiset viikot olit enimmäkseen omissa oloissasi. Tiesin että löytäisin sut mun sängystä, peiton alta. Viimeiset viikot lepäsit, tulit vanhaksi. Et enää leikkinyt. Sinua väsytti.





Kyllä mä tiesin.


Sitä en tiennyt että eilen aamulla siinä sohvalla oli viimeinen kerta. Sitä en tiennyt että samana iltana istuisit mun sylissä eläinlääkärissä Fredden täyttäessä eutanasiapapereita. Sitä en tiennyt. Minulla on ikävä sinua. Niin kovin ikävä.


Katson lapseni surua. Se on sen ensimmäinen iso suru. Pidän kiinni ja lupaan että lopulta helpottaa. Lupaan että Koira elää meidän muistoissa, unissa ja ajatuksissa. Se kysyy multa että onko taivas niin kuin hyvät unet, vastaan etten ollut koskaan ajatellut asiaa niin, mutta kyllä varmaan. Se sanoo että Koira saa nyt leikkiä taas Kissan kanssa.

sinä olit jo lähtenyt...


Kotona me nostetaan Koiralle malja, niin me ollaan aina tehty, juhlittu yhteistä taivalta ja elettyä elämää.




Aamulla mua odottaa satakunta sähköpostia, Koira kosketti monen elämää. Koira oli meidän koira, mutta yhtälailla se oli koko yhteisön Koira. Luen sähköposteja ja pyyhin räkäisiä kyyneleitä hihaan. Lasissa kuplii Mimosa.

olit 5 viikkoa kun me tavattiin



perjantai 24. huhtikuuta 2015

vaahtokylvyssä

Tosi hyviä ja ihania kommentteja. On totta että keskityn Yhdysvalloista kirjoittaessani meidän omaan elämään, omiin kokemuksiin ja niihin hyviin puoliin. Miksi? Siksikö etten näe ja tiedosta epäkohtia? Vai siksi että haluan lakaista ne maton alle, seisoa keon päällä ja hehkuttaa että me asutaan paratiisissa? Ei ja ei ja ei. 

Ensinnäkin meidän elämä on Yhdysvalloissa. Se viimepäivinä paljon ihmisten huulilla ollut kupla, löytyy myös täältä. Jokaisella meistä on ensin se oman perheen, ja omien ajatusten kupla ja se kupla on samassa vaahtokylvyssä naapureitten, koulutovereitten, työtovereitten ja muitten omaan yhteisöön kuuluvien kuplien kanssa. Meidän vaahtokylpy on vaaleanpunainen ja mansikkainen. Kylpyammeen reunalla taitaa useimmiten olla kynttilöitten seurana skumppaa ja vaahtokarkkeja. Mun yhteisön vaahtokylvyssä on ongelmia ihan niin kuin kaikkialla muuallakin. On sairauksia, erityislapsia, elämää ja kuolemaa. On huoli omasta työpaikasta, kyvystä lyhentää miljoonatalon asuntolainaa – naapureilla on niitä miljoonataloja, ei meillä – huoli milloin mistäkin. Monen talous on venytetty niin tiukille ettei siinä ole varaa yllätyksiin.

Kirjoitan Yhdysvaltain hyvistä puolista siksi että epäkohdat on kaikkien tiedossa. Jokainen vähääkään yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut, lukutaitoinen ihminen tietää että tässä valtavassa maassa on valtavan maan valtavat ongelmat. Yhdessä kommentissa puhuttiin maailman suurimmasta banaanivaltiosta. Monessa asiassa Yhdysvallat on banaanivaltio, rikas ja rakas kehitysmaa. 

Ei ole kenellekään yllätys jos kerron ettei minipalkalla elä, ja että minimipalkan saajan on tehtävä kahta tai kolmea työtä kyetäkseen elättämään itsensä ja perheensä. Maailma on täynnä artikkeleita joissa totuudenmukaisesti kerrotaan niistä lukemattomista työnantajista jotka riistävät täällä työntekijöitään valvomalla jokaista pissapaussia ja taukoa. Niistä työnantajista joiden työntekijöillä ei ole lomaa ja joiden käyttäytyminen työntekijää kohtaan on mielivaltaista.

Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmän epäkohdista puhutaan maailmalla yhtälailla kuin täälläkin. Terveydenhuolto on liian kallista. Niillekin joille se on tarjolla, se on armottoman kallista lystiä. Meidänkin kuukausittaiset terveydenhoitokulut ilman yhtään apteekki tai lääkärikäyntiä ovat $1000 kuukaudessa. Siis pelkkä kuukausittainen vakuutusmaksu.

Voisin kirjoittaa tämän maan epäkohdista kirjan tai kaksi tai kolme, mutta kertoisinko mitään uutta?

Kirjoitan tämän maan hyvistä puolista, tuodakseni esille sen tosiasian että täälläkin on kaunista. Täälläkin on metsiä ja polkuja. Täälläkin voi olla turvallista ja terveellistä. Myös täällä on työnantajia jotka kohtelevat työntekijöitään inhimillisesti, työnantajia jotka maksavat työntekijöittensä terveydenhoitokulut, ellei kokonaan niin ainakin suurimmaksi osaksi. Täälläkin on paljon hyvää ja kaunista. Niin paljon että tässä maassa asuu kymmeniä, ellei satoja miljoonia ihmisiä joiden mielestä tämä kuitenkin on maailman paras paikka. Samanlainen kuin lukijalle Suomi.




Eilen illalla seisoin M:n koulun jumppasalissa. Salin reunoille oli koottu pöytiä ja jokaisen pöydän edessä seisova joukko oli koonnut pöydälleen niitä asioita jotka tahtoi tuoda esille omasta maastaan. Kerroin rintaani röyhistellen suomalaisesta koulujärjestelmästä. Vastasin kysymyksiin hyvinvointiyhteiskunnasta ja puhuin suomalaisesta peliteollisuudesta. Moni tunsi muumit, kaikki tiesivät änkkärit. Pöydällä oli pullaa ja Pandan lakua.



Ruotsalaisten pöydässä tuli paniikki kun ne huomasivat suomalaiset. Niillä meni pöytäliina vaihtoon, ruotsalaisilla kun oli alunperin pöydässä muumiliina. Yhdessä todettiin ruotsinedustajan kanssa, että meillä on hyvä edustus pohjoismaista, olihan mukana myös Norja. Norjan edustaja seisoi kansallispuvussaan pöydän ääressä ja tarjoili keksejä, musta se oli jotenkin niin ihanan, sympaattisen norjalaista.




Taiwanin pöydässä opetettiin kiinan – mandariinin - alkeita. Intialaisilla oli kasapäin ruokaa, ihania vaatteita ja hennatatuointeja. Kiinalaisilla oli pöytä koreana ruuasta. Englantilaisista lähti eniten ääntä ja suurin sotku, brasilialaisten kanssa puhuttiin autourheilusta. Mukana oli yhteensä kaksitoista maata. Puuttumaan jäi ainakin Kenia, Korea, Puola, Israel, Venäjä, Kroatia, Meksiko, Argentiina, Saksa, Ranska, Italia...









Siellä me oltiin kaikki pikkukuplat sen yhteisen isomman koulukuplan sisällä, jokainen ylpeinä siitä omasta pikkuisesta kuplastamme. 






torstai 23. huhtikuuta 2015

täysin toivoton torstai

Yö on rikkonainen. Ensin Fredde herättää mut toteamalla arkisesti et meidän sängyssä haisee ihan pissalle. Nostan välissä tuhisevan tyttäreni peittoa ja toteen et joo, neiti ei sit vissiin muistanut käydä pissalla ennen nukkumaanmenoa. Fredde nostaa unitokkuraisen lapsen suihkuun, mä nousen vaihtamaan lakanoita. Huokaisen helpotuksesta kun tajuan että tällä kertaa patjansuojus oli onneksi välissä. Lopulta vaivun takaisin unen nirvanaan, vain havahtuakseni siihen että O itkee. Se on onneksi herännyt ajoissa käydäkseen vessassa, mutta huomannut herättyään että sen rakas tutu on hukassa ja että itseasiassa sen nilkkoja särkee. Vaellan alakertaan hakemaan särkylääkettä mun öiselle kipuilijalle ja yritän samalla etsiä sitä hukkunutta rakasta rättiä. Särkylääke löytyy, rättönen jää puuttumaan. Lohdutan lasta, hieron sen jalkoja ja lopulta palaan takaisin omaan uneen. Seuraava herätys on joskus kuuden aikaan. K on hereillä. Torstai on alkanut.

Yhdeksältä olen hammaslääkärissä. Matthewn äiti paikkaa mun hampaan. Viimeksi mulla on paikattu reikä joskus kymmenen vuotta sitten. Niin kauan kun pystyn vielä puhumaan me puhutaan lapsista ja kouluista ja kevätjuhlista, pian Peggy jatkaa yksinpuhelulla ja mä yritän käsimerkein jatkaa keskustelua. Oon aina miettinyt et minkä ihmeen takia kaikki hammaslääkärit yrittää keskustella potilaan kanssa, tietäen että potilaalla on suu auki ja täynnä tavaraa.

Hammaslääkäristä ajan kauppaan ostamaan vehnäjauhoja, leivontamargariinia ja viis pakettia Pandan lakua. Tarkistan että lakulaatikon kyljessä lukee asianmukaisesti: Vaajakoski, Finland. Samalla yritän epätoivoisesti miettiä ulospääsyä pullaprojektista. Tiedän et M odottaa pullaa, lupasin leipoa illaksi.




K tulee koulusta ja me lähdetään hakemaan O:ta. Koulu on täynnä suomalaisia äitejä, on torstai ja suomikoulu. Suomikoulu kun toimii samoissa tiloissa O:n koulun kanssa. Kummitäti T on Taideopen sijaisena ja me vaihdetaan hässäkässä pikaheipat. Mua lähestyy suomikouluäiti. Tiedän että sen täytyy olla suomikouluäiti, koska en tunnista sitä yhdenkään O:n koulun oppilaan vanhemmaksi. Se ojentaa kätensä ja sanoo; ”Hei, muistatko mua? Mun nimi on Kaisa.” Hymyilen epäröiden ja yritän kaivaa aivoistani kaikki tuntemani Kaisat. Ainoa joka jotenkin täsmää on se Kaisa joka muutti pois täältä kymmenen vuotta sitten, mutta se Kaisa oli uranainen eikä äiti. Tällä Kaisalla on pieni tytär. Kaisa näkee selvästin että yritän kuumeisesti miettiä kenestä on kyse ja auttaa: ”Kaisa ja Kalle, muistatko? Me asuttiin ennen täällä.” Muistanhan minä. Sen Kaisan, sen uranaisen ja Kallen. Kaisa kertoo et ne on muuttaneet takaisin tänne vuodenvaihteessa, niin ja et niillä on pieni tyttö. Mä kerron et meillä on kolme lasta. Naurahdetaan yhdessä et niin se elämä heittelee, kahdesta lapsettomasta tulikin lapsellisia. Autosta soitan Freddelle ja kerron et Kaisa ja Kalle on muuttaneet takaisin, nehän vois vaikka kutsua kylään muistelemaan vanhoja.


Tarjoon jannuille lounasta, Lavash-leipää kinkkutäytteellä ja mangoa. Samalla teen litraisen pullataikinan, lupaan pullaa välipalaksi ja ilmoitan et tänään mutsi tarttee päikkärit. Jannut tietää et kun mutsi nukkuu saa katsoa telkkaria ja riemu on rajatonta. Nukahdan sohvalle muutamssa minuutissa ja herään kuolaposkella puhelimen herätykseen tuntia myöhemmin. Pullataikina on kohonnut hellalle saakka. Pyörittelen satakunta pikkupullaa, lasken että jos ne leikkaa neljään saa niistä maistiaisia neljälle sadalle ensimmäiselle. Viimeisen pellillisen jätän kotiin. Yläkerrassa pyykkikone jauhaa edellisen yön pyykkejä, ulkona ripottelee vettä. Tukka pitäis värjätä, lavuaari korjata loppuun, jumpata ja kai meikatakin. Kaikkea ei ehdi, onneksi huomenna on taas jo perjantai. 


keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

minkälainen maa on suomi?

Kiitos kaikille loistavista vinkeistä. Ennen teidän ehdotuksia mun silmissä vilkkui lähinnä se Sauli ja ne itsenäisyyspäivän kynttilät. Niin ja joulu, ihana joulu, ja mämmi. Mietin lähinnä historiaa, muumeja, suomenkieltä ja niitä tuhansia järviä. Kaikkea mikä ei kauheesti kiinnosta kohderyhmää. Sain hyviä ideoita.

kohderyhmä lennättää leijaa puistossa

Kohteena on alakouluikäiset, siis 5-10-vuotiaat. Sen ikäisiä ei kauheesti maailmanpoliittiset asiat, sen enempää kuin terveydenhuoltojärjestelmät kiinnosta. Etenkin meidän kulmilla kun kaikkea tuppaa olemaan enemmän kuin tarpeeksi, lasten kosketus ”oikeaan” maailmaan on olematon ja äiti vie lääkäriin jos on tarvis. M:n koulutovereiden suurimmat ongelmat – noin keskimäärin – on erimielisyydet kavereitten kanssa ja se mitä laittais aamulla päälle.



Metsät hylkäsin siksi, että myös täällä on luonnonvaraista metsää pilvin pimein, samoin kuin kaikille metsiä ja polkuja samoiltavaksi ilman jokamiehenoikeuttakin. Puut on isompia, aluskasvillisuutta ja korkeuseroja enemmän, mutta muuten se on sitä samaa kuusikkoa kuin Suomessakin. Meillä on turvallista ja ajatus turvattomasta ympäristöstä on näille koululaisille vieras.

Tätä projektia tehdessäni opin itsekin uutta. En tiennyt että Suomella on edelleen tänäpäivänäkin suhteessa väestöön eniten mitaleita kesäolympialaisista ja talvikisojenkin suhteen me ollaan kakkossijalla heti Norjan jälkeen.



Taulun lisäksi esillä on änkkäri-ilmapallo, pullaa ja lakua. Lopulta vinkkien ja googlailun jälkeen, meidän osastolle päätyi seuraavat:

GAMING INDUSTRY
Rovio Entertainment, creators of the phone app Angry Birds are from Finland. But Finnish gaming industry is much more than Angry Birds.

The most famous Finn today is red, round and angry. Angry Birds, created by Finnish mobile game company Rovio, is the best-selling mobile game in the world. Angry Birds mania has expanded from the game itself to toys, playgrounds and evening gowns. Angry Birds has been downloaded over 500 million times.

Despite its undeniable success, Angry Birds is not a one hit wonder of Finnish gaming industry, and Rovio doesn’t make a rare exception among Finnish gaming companies. Angry Birds is part of an innovative high tech business that creates the most important branch of cultural export of Finland – the gaming industry. Just to name some; Max Payne, Clash of Clans, Habbo Hotel…

EDUCATION
Since it implemented huge education reforms 40 years ago, Finland's school system has consistently come at the top for the international rankings for education systems.
  • Finnish children don't start school until they are 7.
  • Compared with other systems, they rarely take exams or do homework until they are well into their teens.
  • The children are not measured at all for the first six years of their education.
  • There is only one mandatory standardized test in Finland, taken when children are 16.
  • Finland spends around 30 percent less per student than the United States.
  • 66 percent of students go to college.
  • The difference between weakest and strongest students is the smallest in the World.
  • 93 percent of Finns graduate from high school.
  • Teachers only spend 4 hours a day in the classroom, and take 2 hours a week for "professional development".
  • However, it also has the lowest percentage of children 'liking school a lot' (only 8%).


MOTOR SPORTS
Drivers from Finland have won more World Rally championships (14 titles) than any other country, and more Formula One championships compared to their country's population (4 titles for 5 million inhabitants - the next best being Austria with 4 titles for a population of 8 million).

SPORTS
Finnish athletes have won more Summer Olympic medals per capita than any other nation.
As of 2012, Finland had won in total 302 Summer Olympic medals (including 101 gold medals) for a population of only 5.4 million. That is an average of 55.9 medals (18.7 gold medals) per million people.

Finland is only second to Norway for the number of Winter Olympic medals per capita (28.8 medals/million).

ICE HOCKEY
According to NHL.com, there were 25 Finnish-born players in the NHL as of the start of the 2013-14 season. Finland has a strong hockey history as it has held its own national team for more than sixty years. In fact, the country’s national hockey team has won three Bronze and two Silver medals in Olympic competition. The country has become highly competitive with Sweden and other countries in Europe for dominance in the sport of ice hockey.

Finland has produced a variety of stars over the years including many who have played in the NHL or are still playing. The country has brought all kinds of players into the game like Teemu Selänne, Jussi Jokinen, Tuomo Ruutu, Esa Peltonen, Jari Kurri, Saku Koivu, Kimmo Timonen and Olli Jokinen.

NATURE
“The Land of a Thousand Lakes”
There are exactly 187,888 and 179,584 islands within the territory of Finland. Both are world records.
“The Land of Midnight Sun”
Finland is also called as the land of midnight sun, because in June and July the sun shines all day and all night in the north, not dropping below the horizon.

DO NOT SPEED
In Finland, traffic fines are based on two factors: the severity of the offense and the driver’s income. The most expensive speeding ticket ever given is believed to be the one given to Jussi Salonoja in Helsinki in 2003. He was fined $182,285 for driving 50mph in a 25mph zone.

LANGUAGE
Finnish language (a.k.a. Suomi) is a non Indo-European language belonging to the Uralic family, along with Estonian and Hungarian.

OH SAY CAN YOU SAY IT?
Pyyhkäisyelektronimikroskooppi
(scanning electron microscope (SEM))
Elintarviketurvallisuusvirasto
(Food and Drug Administration (FDA))   




tiistai 21. huhtikuuta 2015

39 päivää kesään

Arki rullaa omia uomiaan, lapset kouluun, kauppaan ja taas takaisin kotiin. Pyykkivuoret elää omaa elämäänsä ja ennen puoltapäivää otan vastaan ekan, sit haen tokan ja lopulta kohtaan iltapäivällä bussipysäkillä kolmannen. Maanantaisin kiipeilemään, tiistaiaamuna kuoroharjoitukset, iltapäivällä leikkideitti, torstaina hammaslääkäri ja illalla koululle edustamaan Suomea kansainväliseen iltaan. 

Heitänkin lukijoilleni kysymyksen; Mitä kertoisit Suomesta? Se et laitan kuvan Saulista pöydälle töröttämään on tylsää eikä varmasti kauheesti kiinnosta alakoululaisia. Tuskin niitä kiinnostaa historiakaan tai ne tuhannet järvet. Mitä siis kannattais kertoa? Sen pitäis olla jotakin helppoa, siis sellaista et sen voi tulostaa ja liimata pahvitaululle, tai laittaa pöydälle esille.

Sormi paranee. Kaikki hyvin. Kun kaikki on tavallisen hyvin, on elämä tavallisen ihanaa, sellaista ettei kauheesti kuulu yhtään mitään. Kuuluu tavallista arkea, monella tapaa elämää parhaimmillaan. Kouluvuotta on jäljellä 39:n koulupäivän verran. Kohta on oikeesti kesä. Mä laitoin mun rekrytointityypille, siis sille jonka homma on etsiä mulle töitä, viestiä et pidetään taukoa. Jatketaan sit kun kesä on kääntymässä kohti loppua ja otetaan tavoitteeksi että mä olen töissä lokakuun alkuun mennessä.



Aamulla palaveerasin M:n erityisopen kanssa. Puhuttiin ensivuodesta, ja siitä kuka olis M:lle paras opettaja. Kaavake jossa mun on mahdollista vaikuttaa asiaan palautetaan perjantaina, myöhemmin istun taas alas Reksin kanssa ja me mietitään asiaa lähemmin. Yhteistuumin pohdittiin että naisopettaja on epäilemättä M:lle parempi, miehet kun on usein vähän rennompia ja rentous ei ehkä ole M:lle kaikkein parasta. Se tarvitsee ympäristön jossa odotukset on selkeitä ja sosiaalinen kanssakäyminen strukturoitua.






Me puhuttiin tyttöjen välisestä ystävyydestä, ja siitä miten julmaa tyttöjen sosiaalisten taitojen harjoittelu on ihan tavallisellekin lapselle, saati sitten näille jotka yrittää ratkaista ja löytää vastauksen siihen eipäs-juupas, oonpas-enpäs leikkiin, siihen minkä vastaus saattaa olla aamupäivällä erilainen kuin iltapäivästä. Yhteen ääneen todettiin erityisopen kanssa että omat kouluvuodet oli aivan kamalia ja se peli jotakin totaalisen järkyttävää. Kun pitäis kuulua johonkin ryhmään, muttei oikein mahdu mihinkään.




Pelataanhan sitä samaa peliä aikuisenakin – tavallaan - ei niin raadollisesti, mutta kyllähän ne samat systeemit edelleen on olemassa. Sain sen M:n koulutoverin vanhemmilta lopulta pitkän sähköpostin, jossa monisanaisesti annettiin minulle anteeksi. Luin sen kahdesti, nauroin ääneen ja mietin että mä siis sain anteeksi sen että yritin proaktiivisesti ratkoa tätä tyttöjen välistä ystävyyttä. Samalla tajusin että eihän se faija mua tavannut aamukahvilla puhuakseen lapsista – niin kuin mä pöllö kuvittelin. Se oli siellä kertomassa että sen vaimo on tunkenut yhteen sieraimeen kurpitsan ja toiseen melonin ja mun pitää pyytää anteeksi. Onneksi se jätti sen kuitenkin sanomatta siellä kahvilassa, olis meinaan saattanut olla aika toisennäköinen palaveri.


Aurinko paistaa vielä hetken ennen illan myrskyä. Kevätsää kun on täälläkin ailahtelevainen. 

illalla sataa ja myrskyää, aamulla mentiin vielä näin