perjantai 18. tammikuuta 2019

sulaa hulluuttaan


Lumi rahisee jalkojen alla tihkusateen vihmoessa. Ilmassa yhdistyy lapsuudesta tuttu lumen ja metsän tuoksu. Matkaa on tehty hädintuskin parisataa metriä ja ensimmäinen ajatus on luovuttaa, sanoa että ei sittenkään, en halua, hengästyttää, mietin mikä hetkellinen hulluudenpuuska ajoi mut lähtemään mukaan, mutta sisu jossakin syvällä kieltäytyy lopettamasta ja etenen laskien omia liikkeitäni. Yksi, kaksi, kolme, horjahdus, neljä, viisi... viisikymmentä, lasken sataan ja sataan taas uudestaan, keskityn tuijottamaan eteeni – lumeen – sillä jokainen kerta kun yritän ihailla solisevaa vuoristopuroa tai vierellä välkkyvää tyyntä järvenpintaa horjahdan. Keskityn siis lähinnä menemään eteenpäin. Edellä menijä ottaa kaulaa ja aina välillä kysäisen perässätulijalta pitäiskö vaihtaa järjestystä, pääsis menemään eikä tarvitsis odotella mua. Takaa kuuluu kuitenkin kannustava, ei tarvitse, hyvin tää menee. Naurahdan itselleni, tästä on ihan tosi kauan aikaa.

Kachess Lake

Joskus yläasteen päättyessä vannoin etten hiihdä murtomaahiihtoa enää ikinä. Suksien kantaminen jäisten katujen ja kortteleiden virrassa Kaivopuistoon jätti muistoja joihin en halunnut palata. Jokainen suomalainen lapsi osaa hiihtää, myös ne Helsingin keskustan lapset joilla ei ole omia välineitä tai välineet on ostettu niitä muutamaa hiihtoviikkoa varten. Säälin niitä jotka joutuivat kantamaan koulun vanhoja puusuksia hien valuessa jo siinä vaiheessa kun Korkeavuorenkatu oli kiivetty ensin ylös, sitten alas ja lopulta Vuorimiehenpuistikon halki Neitsytpolulle ja Kaivopuistoon. Tunnin päästä matka tehtiin takaisin. Omat kummivanhempien ostamat lasikuitusukset olivat kevyemmät kuin koulun puusukset mutta kukaan ei tainnut erityisesti nauttia näistä liikuntatunneista.

Kolmenkymmenenvuoden tauon jälkeen meno on haparoivaa ja tuntuu että valtaosa keskittymisestä ja voimista menee yksinkertaisesti pystyssä pysymiseen. Vasen lainamono hiertää ja huomaan miettiväni että seuraavalla kerralla – siis tulossa on vielä seuraavakin kerta – laitan jalkaan laastarin etukäteen. Latu näyttää menevän hienoista alamäkeä ja mietin etten kuunaan selviä takaisin, että viimeistään silloin kuolen. Tungen kaulahuivin ja hanskat taskuun, avaan takin vetoketjua ja tunnen miten hiki valuu pitkin selkää. Sade on lakannut.

Edessä hiihtävä seurue lähestyy selkä edellä, siis oikeasti hiihdän nopeammin kuin joku muu?! Ladun urasta poistuminen ja ohittaminen tuntuu tuhoontuomitulta ajatukselta ja toivon että edellä menevä ryhmä kiristäisi tahtiaan. Lopulta on kuitenkin pakko ohittaa. Mies yrittää hiihtää perinteisellä tyylillä luistelualueella ja melkein ehdotan ladun kokeleilemista, vois mennä helpommin... jätän neuvomatta ja mietin että ehkä siinä että suomalainen lapsi oppii hiihtämään edes auttavasti koulussa on puolensa. Selviän ohituksen kaatumatta ja olen tyytyväinen itseeni.



Takana kannustetaan. Mutkan jälkeen ollaan puolivälissä. Oikeesti! Mä olen siis oikeesti hiihtänyt melkein viisi kilometriä?!!! Olen ihan järjettömän ylpeä haparoivasta suorituksestani. Me pysähdytään juttutuokiolle ja kaivetaan repuista vesipullot. Katsellaan sitä järvimaisemaa, järven toisellapuolen kulkee moottoritie. I-90, Yhdysvaltain poikki Seattlesta Bostoniin. Järven ylitse kantautuu liikenteen tasainen humina. Välissä oleva Kachess Lake heijastaa pilvisen taivaan.

Muut jatkavat vielä vähän, arvelen että mun on syytä lähteä sivakoimaan ne vajaat viiskilsaa ylämäkeen takaisin jottei mua tarvitse vetää perässä. Sateen kastelema lumii liimautuu suksen pohjaan mutta vauhdin mukana luisto paranee. Takaisin menevä latu on paremmassa kunnossa ja vähitellen alkaa tuntua että tekniikkakin löytyy taas, ainakin vähän, ja sukset jalassa kävely muuntautuu vähitellen lumelle läpsähteleviksi potkuiksi. Eikä ole edes ylämäkeä sillä silmän mukaan mennään edelleen hienoista alamäkeä. En edelleenkään uskalla ihailla maisemaa vaan tuijotan tiukasti latua. Mietin että se on varmaan tehty eilen, ennen yöllistä lumisadetta. Onneksi ne varhaisemmat hiihtäjän ovat avanneet sitä valmiiksi noviisille. Röyhistän rintaa ja ohitan taas. Kiitän taas hiljaa suomalaista peruskoulua.

Takaisin autossa jalat tärisee ja kahvi maistuu taivaalliselta maapähkinävoileivän kanssa. Vieläkö lähdet mukaan vai säikähditkö? – En säikähtänyt. Ensi kerralla vähän varmemmin, vähän sujuvammin, mutta lainavarusteilla nyt ainakin vähän aikaa. Jo nyt särkee lihaksia.

Puolivälissä vähän jo hymyilyttää.


tiistai 1. tammikuuta 2019

teknisiä vaikeuksia


Vitsit että siitä lähtee kova ääni kun se huutaa mulle. Mä yritän olla nauramatta, ottaa sen raivon vastaan vakavuudella ja kaikella kunnioituksella mutta se on ihan järjettömän vaikeeta, väkisinkin suupielet tahtoo kääntyä ylöspäin ja se huutaa vielä kovempaa tajutessaan että mua huvittaa... Raivo on käsinkosketeltavaa ja huuto muuttuu murinaksi kun se tömistelee tiensä yläkertaan ja paiskaa oven kiinni takanaan.

Vääränlaiset hiukset, tai siis mä laitan ne ihan väärin kun käskystä yritän tehdä mitä pyydetään. Fredden vääränlainen ilme, se ettei meillä riitä empatiaa tai ostohalua neljännen kadonneen vesipullon jälkeen. Ei mitään päällepantavaa. Takki hukassa ja sekin on meidän syy, tahallaan piilotellaan kuitenkin sen vaatteita, läksyjä, kirjaston kirjoja... Ravintolassa sen silmissä pilkahtaa joku raivon ja pöyristyksen välimuoto kun tarjoilija tuo sille lastenmukin. Se katsoo meitä ja kuiskaa kyyneleet silmissä että kirkossakin häntä luultiin seitsemäsluokkalaiseksi. Miksi hän saa muovisen mukin? Hän ei juo enää lastenmukeista. Hän ei ole lapsi. Ei ainakaan mikään pikkulapsi.



Sit se kiipeää mun kainaloon. Halaa ja pussata moiskauttaa poskelle. Maailman paras äiti. Me pelataan yhdessä lautapelejä, tehdään palapeliä ja katsotaan elokuva. Nukutko mun kanssa se kysyy, nukunhan minä. Äidin prinsessaenkeli.

Ne tulee koulusta keskenään kotiin ja se pitää huolen että kaikki on purkaneet reppunsa, tyhjentäneet tiskarin ja laittaneet eväslaatikot tiskikoneeseen. Koira on päästetty pissalle ja ja jannut tekee siskon johdolla matematiikantehtäviä netissä. Mietin miten siunattu olen kun meillä on lapsi joka on jo näin etevä ja pystyvä. Luotettava. Myöhästyn ruuhkan takia enemmän kuin piti ja se kävelee koululle hakemaan veljen näytelmäkerhosta. Vastuullinen. Unohdan aina välillä että se on vasta kymmenen.

Ja sit se huutaa taas. Paiskoo ovia, heittelee tavaroitaan ja julistaa että me ollaan kaikki ihan kauheita. Miksi hänelle on käynyt näin kamala onnettomuus että juuti hän on saanut tämän hirveän perheen. Ja nämä veljet. Miksi kenelläkään on näin kamalat veljet. Se tönäisee toisen nurin kylpyhuoneessa ja julistaa huutonsa seasta ettei voinut muutakaan... piti sitä paitsi huolta siitä ettei se kaatuessaan lyönyt päätään joten oikeastaan meidän pitäisi olla tyytyväisiä tilanteeseen.



Me jutellaan autossa. Se istuu mun vieressä edessä kun mä ajan. Autossa on hyvä jutella. Myönnän ettei kaksosveljet ole ihan reiluinta maailmassa. On epäreilua että niillä on aina toisensa. Aina toisensa. Kaikessa ja kaikkialla. Lapsi itkee mun vieressä. Ne ei koskaan leiki mun kanssa se sanoo. Ne leikkii aina vaan keskenään. Niillä on aina toisensa. Aina vaan toisensa. Miksi minä en saanut kaksoissiskoa se kysyy. Vastaan etten tiedä. Pahoittelen että niitä on kaksi ja sanon etten oikein voi tilannetta mitenkään korjatakaan kun en kuitenkaan osaisi päättää kumman antaisin pois. Se naurahtaa ja kuiskaa että se kyllä osais. Ihan helpostikin.

Kun ovi lämähtää kiinni yläkerrassa taas kerran kehotan poikia pysymään poissa sen tieltä. Antakaa sille tilaa... Joo, joo. Sillä on taas niitä teknisiä vaikeuksia. Tiedetään. Me aikuiset remahdetaan nauramaan. Teknisiä vaikeuksia. Niitäpä juuri. Murrosiässä aivot rakennetaan käytännössä uudestaan. Teknisiä vaikeuksia. Ihan paras ilmaisu koskaan. Tyttö tulee alakertaan naurun houkuttelemana. Teknisiä vaikeuksia me sanotaan. Sekin nauraa. Me kaikki nauretaan. Murrosikä. Mikä ihana aika ihmisen elämässä.