perjantai 30. elokuuta 2013

kohta on syksy

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua - ei ole, mutta me ollaan vikaa kertaa leikkimässä puistossa kesälomaperjantaina... seuraavan kerran sit ensi kesänä. Viralliseen syksyyn on vielä aikaa, liki kuukausi kai. Eilen satoi vettä ja tunnelma on tänään syksyinen. Ilmassa tuoksuu kosteus ja pilvisen päivän valo on toisenlainen. Mielessä asuu haikeus menneestä kesästä, se asuu siellä vaikka hyvin tietää että helteet jatkunee vielä viikkoja ja monen mielestä paras kesäkuukausista on syyskuu.






Tietää että kesä on ollut huikea kun veden valuessa alas taivaalta O ilmoittaa pelkäävänsä sadetta. Tietää että kesä on ollut aurinkoinen kun lauma ei enää ensimmäiseksi aamulla ilmoita haluavansa ulos. Tietää että kesä on ollut kuuma kun elohopea on kivunnut yli 28C:n  44:nä päivänä ja saman on ennustettu jatkuvan hamaan tulevaisuuteen... juuri nyt, perjantai-iltana kellon lähestyessä seitsemää, ulkona on 26C eikä yhtään tee mieli mennä siitä nautiskelemaan. Tietää että kesä on ollut oikea kesä kun salaa jo kaipaa syksyä.

Edessä on Labor Day –viikonloppu. Maanantaina pyhä ja kansallinen grillijuhla. Vielä viimeiset telttaretket ja ulkoilmabileet ennen koulujen alkamista ja laskeutumista arkeen. Huomenna synttäreille aamulla ja Kummitäti K:n ja Kummisetä M:n luo iltapäivällä... sunnuntaina grillausta meillä ja maanantaina, olemista kai vaan.


Kasvimaa tuottaa satoa, tomaatteja ja kurkkuja kahmalokaupalla... saadaan varmaan litra kirsikkatomaatteja päivässä, tänään keräsin seitsemän kurkkua, pienimmät jätin vielä kasvamaan. Tekee mieli leipoa omenapiirakka ja laittaa paahtopaisti uuniin, sytyttää kanelikynttilä ja kuvitella että ulkona on kylmä... ilmastointi kun pitää talon viileänä. Tule jo syksy... olen valmis, tänä kesänä saatiin viimekesä takaisin, korkojen kanssa. 



maastoratsastusta

kalentereita ja koulukyytejä

On hetkiä kun tunnen eläväni todellisessa banaanivaltiossa. Tällä viikolla niitä hetkiä on ollut tuskallisen monta... viimeisin tältä aamulta, kun soitan sinne koulukyyteihin, ihan vaan varmistaakseni että kaikki on järjestyksessä tiistaille. Mä palaan siihen, et kaikki kai ainakin periaatteessa toimii silloin kun elämä on tavallista, ongelmat alkaa kun tavallisuuden keskellä on poikkeama...

Kyllä ne siis tiesi että M pitää hakea ja paluattaa takaisin. Asiaa oltiin jo järjestämässäkin, ja kellonajatkin niillä oli kohdallaan, ne vaan oli unohtaneet kertoa mulle kaksi asiaa; 1: ekalla viikolla ei ole koulukyytiä kouluun – no koska sitä nyt ei vaan vielä ole ja 2: kotikyyti on ostopalvelu joltakin muulta firmalta. Ei siinä mitään, kyllähän mä ajelen. Jäin vaan miettimään et miten tää olis mennyt jos mä olisin se työssäkäyvä äiti, jonka viisvee olis vaikka naapurissa hoidossa kunnes koulubussi tulee hakemaan ja sit sitä bussia ei tulekaan? Ilmoitetaanko siinä vaiheessa kouluun et mun lapsi ei nyt pääse kouluun kun te ette saa järkättyä sille lakisääteistä koulukyytiä sinne koululle? Niin kai. Koska meille olis selvinnyt ettei bussia tule jos en olis sattunut sinne soittamaan? Tiistaina, kun se bussi ei tullutkaan ja lapsi myöhästyy ekana koulupäivänä koulusta? Niin kai.

Viimeisiä terapia-aikatauluja hiotaan vielä. Kalenteri on levällään pitkin pöytää ja odottaa puhtaaksikirjoittamistaan... papereiden seassa on mun fysioterapia-ajat ja koulusysteemit ja vapaaehtoistyöt ja jossakin on se paperi missä lukee koska O:n piti olla koulussa tiistaina ja... Eilen illalla tuntui jo siltä etten saa kierroksia laskettua mitenkään, tänä aamuna olo oli kuin junan alle jääneellä – no olin ihan hengissä enkä edes vammautunut, eli väsynyt kai vaan.


Ajatuksissani matkaan siihen keskusteluun, missä yks suunnilleen samanikäisten lasten vanhempi totes, että mielellään hän menee töihin, heti kun löytyy työnantaja joka palkkaa hänen neljänä päivänä viikossa noin kolmeksi tunniksi kerrallaan ja suhtautuu myötämielisesti myöhästymisiin, kesken päivän lähtemisiin ja jatkuviin sattumanvaraisiin vapaapäiviin... vielä ei sitä työnantajaa ole näkynyt. Tosiasiahan on, että töissäkäyvällä pitää olla lastenhoitaja, superavuliaat sukulaiset tai vuorotyö. Mä itse yritän itselleni viimeistä näistä kolmesta.


torstai 29. elokuuta 2013

stressiä ilmassa

Sori! Teknisiä ongelmia... modeemi hajos – taas! Me kulutetaan näemmä keskimäärin yksi modeemi kuukaudessa. Onneksi ne sisältyy hintaan, siis internetpalveluntarjoajan puolesta - se onkin ainoa hyväpuoli siinä puulaakissa... No onhan se se siirtonopeuskin ihan jees, 38 megaa sekunnissa - ainakin periaatteessa.

Tää viikko on ollut totaalisen kaoottinen ja tässä vaiheessa oikealla kädellä ei enää ole aavistustakaan siitä mitä vasen tekee... Koulussa on nyt tutustuttu koko rahalla ja erilaisin kokoonpanoin. Eilen aloin jo olemaan sitä mieltä että M:n uusi ope pitää mua neuroottisena idioottina ja vastaavasti mä olin melko vakuuttunut siitä ettei sillä ole aavistustakaan, oikeastaan yhtään mistään.

tän päivän koulukierrokselta


Mä oon täyttänyt lukemattomia kaavakkeita tässä kaavakkeitten luvatussa maassa... Olen vastannut kysymyksiin perheen harrastuksista, traditioista, lempiruuista, kielestä, kulttuurista ja alakulttuureista. Olen luetellut kaikki juhlat joita meillä vietetään ja kertonut kuinka paljon M saa katsoa telkkaria. Olen kertonut meidän lukutottumuksista, M:sta lapsena ja oppijana.

aarteenmetsästyksessä löydettiin muun muassa...

vessa


Oon istunut vanhempainillassa oppimassa mitä meiltä vanhempina odotetaan ja mitä tapahtuu missäkin tilanteessa. Olen oppinut että soitto sihteeriltä on ok, mutta jos rehtori soittaa ollaan pulassa. Tiedän mitä tapahtuu jos lapsi kolauttaa päänsä välitunnilla tai jos unohdan ilmoittaa poissaolosta.

me oltiin ohitettu tää askarteluosuus siinä vaiheessa kun muut tuli paikalle


Viikonlopun aikana pitäis vielä täyttää kuusi kaavaketta ja kirjoittaa kirje hätätilanteita varten. Huomenna pitää varmistaa koulubussi – kun kukaan ei oikein siitäkään osannut sanoa että tuleeko se vai ei ja koska se tulee ja mihin se menee...  ja selvittää lopulliset aikataulut. Pitäs varmaan laittaa vielä kertaalleen sähköpostia sekä Rva Junalle, että Rva Enkelille.  Oppilaat siis puhuttelee opettajiaan tittelillä ja sukunimellä, viime vuonna se oli vielä titteli ja etunimi – Nti tai Rva...

kesäkoulun päättötyönä ne teki tällaisen kirjan... mä jäin miettimään onko M:n piirustuksissa vielä aikuisenakin sama kaavamaisuus väreissä... "tää naama on oranssi, koska oranssi kynä oli seuraava järjestyksessä"


Tänä aamuna olin saavuttanut sen tilan, jossa olin jo itsekin lähellä hyperventilaatiota kun jokaiseen kysymykseen tuntui olevan se sama vastaus, tai yksi näistä kolmesta vaihtarista – ”Me ei nyt oikein vielä tiedetä kun tää on ihan uusi tilanne...” ”Ei olla vielä ehditty palaveerata opettajien kesken...” ”Olen vasta ekaa-tokaa-kolmatta päivää töissä...” – koska ne on oikein ajatelleet tietää tän kaiken? Koulu kuitenkin alkaa tiistaina, maanantaina on pyhä. Tänään on torstai, mutta ihan turvallisin mielinhän ton kai voi sinne lähettää ja luottaa sen saavan kannustavan ensikosketuksen uuteen kasvatuslaitokseensa.

viikonlopun paperisota

Onneksi Rva Enkelillä oli mulle kuitenkin tänään vastaukset tärkeimpiin ja koulukuljetuksethan selviää huomenna selvittämällä. Puhuttuani Enkelin kanssa rauhotuin jo aika paljon. Päivän hupaisin-yllättävin-hauskin-mukavin oli kuitenkin lukea yhtä – ja sitä ainoaa esitäytettyä - niistä kuudesta uudesta kaavakkeesta ja lukea siitä että meidän K:lle on vähintäänkin varattu koulupaikka erityisopetuksenpuolelta. Siihen prujuun on nimittäin listattu sisarukset jotka käyvät koulua saman koulupiirin alueella – K, Ready Start Preschool. Paikka sillä siis on jo olemassa, testiaika saatiin perjantaille – viikon päästä. Sen koulu alkais seuraavana maanantaina, käytännössä sille pitää kuitenkin testienkin jälkeen vielä laatia erityisopetussuunnitelma ja hyväksyä se ja täyttää ne parikymmentä kaavaketta.

Olen valmistautunut lounasrumbaan, välipaloihin ja tilannut lisää nimikointitarroja. Posti toi lapsukaisten koulukengätkin. Näillä pärjätään kevääseen. 



onko näitä jo Suomessa? Tiskikoneessa pestäviä eväspussukoita omenanlohkoille ja sändäreille? Saa täällä toki kouluruokaakin, mutta ainakin alkuun M saa syödä omia eväitä. 

nimikointitarroja tuli tänään tilattua rekkalastillinen




Voisinpa pikakelata aikaa muutamalla viikolla eteenpäin, siihen että kaikki on aloittanut koulunsa ja selvinnyt siitä hengissä.

lounaalla ranskalaisessa kahvilassa

juhlistamassa tulevaa kounaloitusta


Ulkona on joku monsuuni... vettä tulee niin että kohta hukutaan, on kolmisenkymmentä ceetä lämmintä ja niin kosteeta että maailma homehtuu pystyyn...



tiistai 27. elokuuta 2013

vammaiset

On sellaisia aamuja joina tietää jo heti alusta alkaen että päivästä tulee raskas. Vire on heti jotenkin epävireinen ja ilmassa on jatkuvaa tappelua, kiukuttelua, ahdistusta ja jännitystä... Tänään oli sellainen päivä.  Aamiainen ei maistu, veli tai sisko tekee sitä tai tätä tai tota ja ainakaan ei sais olla niin tai näin. Telkkarista tulee väärä ohjelma, tai ainakin yksi kolmesta ei halua katsoa just sitä ohjelmaa ja raivoaa, kiukkuaa, paiskoo ovia... M yrittää taas kerran lähteä liikenteeseen ilman alkkareita, tällä kertaa mä tiedän ettei kysymys ollut siitä et ne olis vaan unohtuneet. Kun huomautan asiasta se kysyy multa et mistä mä tiesin ettei sillä ollut niitä... Kello on vähän yli yhdeksän kun lastaan lauman autoon, tarkistan uudemman kerran että neidillä on myös alushousut. M ei kykene käsittämään miksi alkkareiden puutumista hameen alta ei pidetä sosiaalisesti hyväksyttävänä. 

Kouluuntutustuminen oli kaoottista... kauheesti lapsia ja vanhempia ja lapsia kierrättämässä lapsia ja niitten vanhempia. Me juostiin seiskaluokkalaisen pojan perässä kierros läpi. Hyvää työtä se teki, sitä mitä oli pyydetty tekemään, mutta mä kannoin hyperventiloivaa M:aa sylissä samalla hoputtaen jannuja... O kompuroi hitaana ja kömpelönä ja K olis vaan halunnut pysähtyä katsomaan ja koskettamaan kaikkea. Selvittiin kuitenkin kunnialla, käytiin koulun toimistossa ostamassa M:n kuulokkeet ja vielä erikseen palaveeraamassa erityisopen kanssa.




Kotona me käytiin pikaisesti lounastamassa, rauhoittumassa ja pakkaamassa eväät syömisterapiaan.



Toimintaterapian evaluaatio kesti kaksi (2) tuntia. Ystävä viihdytti jannuja sen aikaa että sain puhu terapeutin kanssa kahden ja testauksen ajan me odotettiin odotushuoneessa ja mä täyttelin kaavakkeita. Onneksi L käväs hakemassa K:n mukaansa, K:n odottajanlahjat kun on aika heikot.

Jokainen erityislapsenvanhempi tietää minkälaisia nämä käynnit on. Istutaan pöydän ääressä puhumassa ja listataan. Listataan kaikki mihin oma lapsi ei pysty. Kaikki mihin oma lapsi ei kykene. Kaikki minkä se tekee väärin tai väärällä tavalla. Keskitytään heikkouksiin ja lopulta uloskävelevällä vanhemmalla on sellainen fiilis että se oma lapsi on vielä paljon rikkinäisempi kuin se onkaan. Tuntuu että lapsessa on vikoja ja puutteita enemmän kuin taitoja ja hyvää. Mä katson sitä nauravaa lasta ja mietin puhuttiinko me siitä samasta lapsesta... Mä aina välillä haaveilen että saisin kulkea päivän, edes yhden päivän, sellaisen ihan tavallisen – keskinkertaisen – lapsen vanhemman kengissä. Saisin kulkea, jotta tietäisin ja ymmärtäisin minkälainen sellainen tavallinen lapsi on, ja osaisin asettaa mittasuhteisiin ne meidän ongelmat, tai asiat joihin kiinnitetään huomiota. En saa, joudun luottamaan omaan tunteeseen ja ammattilaisen mielipiteeseen siitä mikä on normaalia ja oletettavaa ja mikä poikkeaa niistä asetetuista normeista.



Me tavataan M:n luokanopettaja. Se jututtaa M:aa kahdenkesken parikymmentäminuuttia ja sen jälkeen puhuu mun kanssa. Rivien välistä ymmärrän että se haluu tietää onko M se hänen luokkansa erityislapsi, josta on puhuttu... joo on se. Se on se jolla on erityisopetussuunnitelma, mukautettu opetus ja pidennetty koulupäivä. Se on just se joka on autisminkirjolla ja jonka koulunaloitus on yleisesti tiedossa oleva ongelma, se syömishäiriöinen autisti. Vammainen. Opettaja on mukava ja uskon että tästä tulee ajan kanssa ihan hyvä. Me molemmat kommunikoidaan mieluiten sähköpostilla, sillä on kolme poikaa, se vaikuttaa mukavalta. Jätän kertomatta M:n ahdistuslääkityksestä, puhutaan siitä sit myöhemmin. Saan mukaan taas nipun papereita. Ne pitää palauttaa torstaina. 

tyhjä koulunpiha näyttää surulliselta






M:aa odotellessa me jutellaan käytävässä L:n kanssa. Me katsotaan meidän poikaa kuinka se aikansa kuluksi sotkee lyijukynällä kasan papereita, repii vahaliitujen pahvipakkauksen ja heittää matikkapelin palat lattialle. Kotona se oli järjestänyt kaiken taas jonoon... L sanoo että yleisin syy ADHD:n virhediagnoosille on autisminkirjo, vastaan että tiedän. Me katsotaan kun se hyppii paikallaan eikä tunnu kestävän itseään ja päätetään että haetaan sille aika tutkimuksiin.

Meidän perheessä on kaksi vammaista lasta. Molemmat näyttää ulkoisesti ihan tavallisilta. Ensimmäinen ajatus on että ne on huonostikasvatettuja ja kurittomia, ehkä kaiken saaneita tai vapaan kasvatuksen uhreja. Päällepäin kukaan ei näe että meillä on rutiinit ja aikataulut ja säännöt. Kukaan ei näe että se vamma on jossakin muualla, se ei ole ulkonäössä, se ei ole liikuntavamma, niiltä ei puutu käsiä tai jalkoja, ne kävelee, ne puhuu, ne osaa paljon ja kaikenlaista. Vamma on jossakin aivojen sisällä, neurologinen virhe. Mua väsyttää.




maanantai 26. elokuuta 2013

onko niitä sittenkin kaksi?

Elämä tuntuu oikeesti toimivan niin että kun yhdestä kohtaa lieka löysenee, se toisaalla kiristyy...

Me vanhemmat, ja sen terapeutit - ne kaikki kahdeksan – ollaan vierestä katsottu ja ihmetelty miten meidän tytär on keskellä muutosta. Se on sosiaalinen. Se tervehtii ja hyvästelee. Se pitää puoliaan, kieltäytyy. Se osallistuu ja ehdottaa, on mukana keskusteluissa ja ottaa toiset huomioon. Se puhuu, taukoamatta. Se puhuu kaikkialla ja kaikesta. Autossa se oli L:lle luetellut kaikki osaamansa suomenkieliset sanat; joulupukki, kakka, kesämaissi, moi, kotikauppa, afrikantähti, kippis... sen jälkeen se laskin L:lle espanjaksi kymmeneen ja kävi läpi myös ne kaikki muut espanjansanat jotka kuuluu sen sanavarastoon.  Se on iloinen ja hyväntuulinen. Se on rohkea ja vihdoinkin myös edes vähän innoissaan koulustaan. Kaiken muun lisäksi se syö. Siis se oikeesti syö. Syömisterapiassa se söi parilalla paistetun kinkku-juustoleivän, kotona kierrepastaa ja jauhelihakastiketta, lounaaksi maapähkinävoileivän karviaismarjahillolla. Huomiseen syömisterapiaan se on valmistautunut tonnikalasalaatilla.  Me seistään hiljaisina vieressä ja ihmetellään, yritetään olla sanomatta yhtään mitään, tai ainakaan mitään sopimatonta. 

rankan terapiaputken jälkeen M rentoutuu lajittelemalla Duploja


No niin, M:n kohdalla siis helpottaa... asiat järjestyy ja elämä jatkuu. Ihan niin kuin sen kuuluukin.


K tuntuu sen sijaan voivan koko ajan vaan huonommin ja huonommin. Se ei pysy hetkeäkään paikallaan, se on agressiivinen, tappelee ja riehuu. Se saa hillittömiä raivareita – siis raivareita ylitse normaalin kolmeveen tahdonilmauksen - eikä terapiakaan tunnu auttavan. On helppoa nähdä että sen on paha olla. Terapeutit yrittää miettiä ratkaisuja, kokeilee yhtä ja toista... kerta kerran jälkeen me palataan siihen kohtaan ettei ole kysymys pelkästä sensorisen integraation ongelmasta. Mistä on kyse? Kukaan ei osaa sanoa... Onko se sittenkin autisminkirjolainen? Onko sillä se ADHD? Onko sekin niin ahdistunut – ahdistuneisuushäiriö – ettei kertakaikkiaan pysy nahoissaan? Se laittaa terapiassa palapelinpalat säntilliseen jonoon, kotona se järjestää sohvatyynyjä... onko se opittua vai sisäsyntyistä? Se ei malta edes syödä, saati istua piirtämään tai leikkaamaan tai muovailemaan muovailuvahalla. Ollaan jopa mietitty että eristettäis se sermillä muista ruokailutilanteissa. Sillä on nyt useamman viikon kokeiltu terapian aikana paineliiviä, sellaista puristavaa vaatetta ja lopulta päätettiin tänään tilata sille sellainen. K kun tuntuu tykkäävän liivistä ja se vähän jopa tuntuu auttavan. Se halus pinkin ja pinkin se myös saa... mä lähinnä toivon et siitä on apua. Mietin että otan K:n tilanteen esiin kun lokakuussa mennään M:n kanssa autismiklinikalle, jos vaikka saatais se ammattilaisen katsottavaks... ehkä jopa testeihin. Vuosi sitten olin ihan varma ettei meidän K ainakaan ole autisti. Nyt sanoisin että vannomatta paras.


Kuva on osa SPIO:n sivustojen kuvasta. Tällainen liivi K:lle tulee, sitä voi tarpeen mukaan kiristää tai löysentää takapuolella olevista repäisynauhoista ja se on tarkoitettu käytettäväksi omien vaatteitten alla. 

viimeinen maanantai

Istuin eilen illalla T:n kanssa viereisessä pubissa, sen kummemmin suunnittelematta käytiin ihan perinteisesti yhdellä. Mä kävelin pubiin ja T heitti mut kotiin, äkkiäkös tosta nyt puolitoistakilsaa kaljalle hilppasee... Teki hyvää, puhua menneitä ja tulevia, kesän kuulumisia ja syksyn suunnitelmia. Ihanaa aina saada istua ihan rauhassa ystävän kanssa.

Vähän aiemmin oltiin M:n, K:n ja Koiran kanssa traililla metsässä. M juoksi mäkeä alas, kompastui ja kaatui. Ei ehtinyt saada edes käsiä eteen ja K:n katsoessa kauhuissaan vierestä M sylki itkien maata suustaan veren valuessa jostakin, kai siitä heiluvasta hampaasta. Olin yllättynyt kun M halus kuitenkin jatkaa matkaa, syljeskeli loputkin neulaset suustaan, nappas mua kädestä ja näin jatkettiin – koko lenkki. Tänään sillä on naama kirjaimellisesti ruvella ja otsassakin mustelma.






Viimeiset päivät ennen koulujen alkua... viimeinen viikko kesäkoulua. Ensi viikolla alkaa syksyn aikataulut.
  • Huomenna aamulla tutustumaan kouluun, iltapäivällä tutustumaan opettajaan. Siinä välissä M:n toimintaterapian uudelleentestaukset.
  • Keskiviikkona vanhempainilta.
  • Torstaina taas tutustumaan kouluun, luokkaan ja opettajaan.
  • O:n kouluuntutustuminen on vasta ensiviikolla, K:n aikatauluista ei ole hajuakaan.

Reppu on hankittu, lounaslaatikko valmiina, kansio ostettu ja kaikki koulutarvikkeet listalta. Mietin mitä on unohtunut, pitääkö tilata lisää nimikointilappuja vai riittääkö noi mitä jo on... kirjeenvaihto Rva Enkelin kanssa jatkuu.

Terapiat on vaihdettu edes jonkinlaiseen syysaikatauluun, maanantaille, keskiviikolle ja torstaille.


Mä luulen että me ollaan valmiita, tai niin valmiita kuin nyt voi olla. 

Päästän Koiran ulos. Kuulen tömähdyksen metsästä, sen jälkeen rapinaa ja uuden tömähdyksen. Joku heittelee jotakin, pudottaa puista. Yritän kurkkia tekijää, Koirakin yrittää ja lopulta haukahtaa. Seuraavaksi kuulen vihaisen vihellyksen ja sen perään säksätyksen... Metsä/puuorava suuttuu Koiralle ja heittelee sitä vihaisesti viheltäen kävyillä. 

Kuva, Wikipedia


Pyykkivuori odottelee yläkerrassa selvittelijäänsä... on maanantai, yhden uuden ihmisen syntymäpäivä, onnea sinne kauas! Nauttikaa pienestä vaaleansinisestä unelmastanne...



sunnuntai 25. elokuuta 2013

irtiottoja

Mielessä taas ihan liian monta asiaa... tarttuako yhteen, kahteen, viiteen vai ihan kaikkeen. Syventyäkö vai raapaista vaan nopeasti pinnalta.

Puutarha – kasvimaa – pursuaa tomaatteja ja kurkkua. Pitäis ryhdistäytyä ja leipasta, joo leipasta ei leipoa kun ei se nyt niin iso homma ole, kesäkurpitsakakkuja... veikkaan et niitä tulee kevyesti viisi tai kuusi noista kurpitsoista, riittää pakkaseenkin koulueväiksi. Huomaan ettei meillä oo munia, päädyn pakastamaan kurpitsaraasteen... siitä riittää kahdeksaan leipään. 



Aamupäivä meni kirkossa. Sillä aikaa L pesee meidän lattiat. Ekaks vapaaehtoisena pääopena kaksvuotiaitten luokassa – ekan jumalanpalveluksen ajan - ja sit vapaaehtoisena tervehtijänä ja lopulta siellä jumalanpalveluksessa. Kaksveet on kaksveitä, ja just sellaisia kuin kaikki tietää niitten olevan. Mun mielestä lapset on parhaimmillaan kolmenvuoden paremmalla puolella eli ei nyt varsinaisesti mun lempipuuhaa, mutta tulee ja menee selkäytimestä.

lattianpesukone: "tää on ihan varmaan joku pölynimurin sukulainen ja syö pieniä Koiria!!!!!"


Mä tykkään siitä tervehtijän hommasta. On mielenkiintoista olla se ensimmäinen kontakti. Tapaa tuttavia, halaa ja kysyy kuulumisia. On huikeeta miten monta ihmistä on tuttuja, jostakin, jollakin tavalla. Vanhempia M:n ekasta koulusta, naapureita, äitejä siitä vauvaryhmästä jossa käytiin M:n kanssa silloin vuosia sitten... Ja sit on ne uudet, se huikea tunne saada olla ensimmäinen jonka se uusi kohtaa meidän kirkossa. Jäädä miettimään minkälaisen ensivaikutelman se sai? Osasinko vastata niihin kysymysten alla ja takana oleviin hiljaisiin kysymyksiin? Osasinko kohdata oikein? Vielä jumalanpalveluksessakin mietin. Kuuntelen sillä vieraan korvalla, mietin miltä se kuulostaa katolisesta ihmisestä? Mietin miltä se kuulostaa siitä äidistä joka tulee ekaa kertaa kirkkoon, lapsensa kutsumana? Kohtasinko? Saiko tulija mitä etsi? Tuleeko uudestaankin? Tiedän ainakin näyttäneeni lähestyttävältä, onhan meitä siinä ovensuussa toistakymmentä...

Mietin omaa lastani. Katson kuvia samasta paikasta, samasta keinusta... vuosia on vasta viisi ja jo viisi. Yhtäaikaa niin kamalan monta ja vielä kovin vähän. Eilen illalla sitä pelotti nukkua omassa sängyssään, sitä pelotti mennä yksin meidän sänkyyn... ”But I want you! I just want you mamma!” Käärin sen neulomaani torkkupeittoon, otan syliin ja siihen se nukahtaa – maailman turvallisimpaan paikkaan, oman äidin syliin. Viikon päästä se aloittaa koulun, ison koulun. Sitä pelottaa ja mua pelottaa. Yritän kätkeä pelkoni, toivottavasti onnistun. Kirkon ovella kuuntelen kahden opettajan keskustelua... ne puhuu siitä kuinka rasittavaa on kun vanhemmat ei tajua et ne voi lähteä ja antaa opettajan tehdä työtään... tiedän olevani yksi niistä, vanhempi joka ei opettajan silmissä tajua lapsensa parasta, se joka on sellainen helikopteri tai mikä se nyt on, curlingvanhempi – opettajan silmissä.

Ajatus kiertää aika-ajoin takaisin torstai-iltaan ja siihen keskusteluun. Siihen jossa tajusin että yhdellä lähellä olevalla ihmisellä on neljäs lapsi, jo aikuinen. Mietin mikälaista on ollut saada lapsi lapsena. Minkälaista on ollut olla lukiolainen joka saa vauvan? Mietin mitä se on vaatinut vanhemmilta? Ja mietin miten valtavan hyvän työn joku tai jokin on tehnyt... miten hänestä on kasvanut vahva nainen jolla edelleen on identiteetti tämän lapsen äitinä. Miten paljon se on vaatinut vanhemmilta... tukea ja olla läsnä, mutta olla ryhtymättä vanhemmiksi lapsensa lapselle, antaa toisen rakentaa oma ja kokonainen elämä, omanlaisensa. Ylepeydellä. Neljän lapsen äiti. 20, 5, 3 ja 1, viimeiset kolme sen ikäisenä kuin lapsia nyt yleensä saadaan, yhteiskunnan sanattomien normien mukaan. Vahvan naisen, vahvan äidin kasvutarina. Osaisinko itse tukea omaa lastani näin suuren asian edessä?


Omassa elämässä on konflikti. L:n ja ystävien tuella olen riuhtaisemassa itseäni irti, tekemässä tilaa tulevaisuudelle. Se ei ole helppoa, ei sen kuulukaan olla helppoa. Muutokset on aina vaikeita, usein kaoottisia ja vastenmielisiäkin, tapeellisia kuitenkin. Haluan keskittyä siihen minkä itse koen tärkeäksi. Säästää voimavaroja tulevaan ammattiin, perheeseen, asioihin jotka koen tärkeiksi. Suomikoulu ei ole kuitenkaan lähellä omaa sydäntä. Tuntuu pahalta pahoittaa mieliä ja olla – itsekäs. Mun oma lauma on lauma pieniä jenkkejä. Ne ei puhu suomea, ne ei koe olevansa suomalaisia, eihän ne oikeestaan ole koskaan edes olleet Suomessa. Mä en koe sitä kovin tärkeäksi. Mä haluan että lauman juuret kasvaa tänne, että ne tunkee juurensa syvälle tähän multaan ja kokee olevansa täältä. Mä haluan että ne kokee itsensä ennen kaikkea amerikkalaisiksi, imigranttien lapsiksi mutta amerikkalaisiksi. On tullut aika tehdä pesäero siihen mitä en koskaan oikeastaan kotipesäksi kokenutkaan. Nyt pitäis kirjoittaa se irtisanoutumiskirje, mä oon kertakaikkisen huono niissä... onneksi vastapuoli ei kauheesti jättänyt vaihtoehtoja. 

lauma meets "Tiny"...Mä haluan säästää viikonloput tähän...


Ruokasäpsy - Marikan sanoin - pitää pintansa, en varmaan anna periks... oon saanut ne jo syömään jauhelihapitsaa, kalkkunaquesadilloja, hernekeittoa, tänään oli vuorossa nuudelit... Kahta jälkimmäistä pitää vielä vähän treenata.

meillä on TAAS pahaa ruokaa

udon nuudeleita, herneitä, parsakaalia, kukkakaalia, porkkanaa, tomaatteja, kanaa, valkosipulia, maapähkinöitä - ehkä vähän liioitellun kunnianhimoista

M:n versio

lauantai 24. elokuuta 2013

kellon ympäri

Heittäydyin hetkeksi yläkerran sohvalle sanottuani K:lle hyvät yöt. Koira kiipes kainaloon ja ajattelin siitä kohta nousta kun O tulee yläkertaan. Kello tais olla seitsemän. Kahdeksan aikaan L tuli kysymään haluanko mennä suoraan nukkumaan ja mä pesin pikaisesti meikit naamalta ja kömmin Koira kainalossa sänkyyn. Vähän jälkeen seitsemän M herätti. L kysyi et nukuttaako vielä? Lupasin nousta ylös...

se ei edes havahtunut pudotessaan sängystä


Katselin ympärilleni alakerrassa ja päättelin et ne oli illalla käyneet M:n kanssa kaupassa. L oli syönyt sushia ja M teeleipiä. Tarjoilin jälkimmäisiä lapsille aamiaiseksi kaakaon kanssa, laitoin itselleni kahvin ja istuin heräilemään.

Me käytiin eilen M:n Psykiatrilla. Puhuttiin lääkityksestä ja se kyseli kuulumisia. Kysyi miltä musta tuntuu kun pitkän vastustuksen jälkeen lääkityksellä on näin huikeita ja selkeitä etuja? Sanoin että mietin miksei aloitettu aiemmin ja se totes että tää oli ihan hyvä hetki aloittaa. Tapaamisessa K hyppi paikallaan ja yritti sulautua lattiaan. M oli omissa maailmoissan ja yritti kaivautua sohvaan, olin hiljaa onnellinen siitä että vastassa istui lastenpsykiatri, ei tarvinnut yrittää ja ne sai olla just sellaisia kuin ovat. Puolen vuoden kohdalla katsotaan voiko lääkitystä karsia, ehkä voi, ehkä ei. Ennen joulua mennään kuitenkin käymään.

Seuraavana eilen aamulla oli puisto ja uimaranta ja lounas ja puisto... mä istuin ja neuloin ja vaihdoin kuulumisia Ystävän kanssa,  ja lapset leikki ja ui ja leikki. Hetken elämä oli ihanan helppoa, seesteistä ja kevyttä – tavallista, tai tavallista parempaa.


tässä kuvassa näkyy miten laiha M on, onneksi ruoka on vihdoinkin alkanut maistumaan




Iltaäivällä käytiin hakemassa farmilta vihanneksia ja marjoja. Hyvät ystävät kuuluu ruokarinkiin biodynaamisella farmilla ja me saatiin niitten satsi kun ne on lomalla... M ja O tykkäs ihan valtavasti. M poimi mulle mansikat ja vadelmat tuokkosiin, O söi marjoja suoraan puskista. K kiukutteli ja oli kiiresstä kantapäähän savessa. M ei pelännyt edes mehiläisiä kun kerroin että niillä on tärkeä työ farmilla. 






nämä poimittiin itse pelloilta


viinirypäleet muodosti tunnelin

mansikoita

tomatilloja

vattupuskissa