lauantai 31. lokakuuta 2015

perjantaina väsyttää

Meidän klinikan kimalaiset, perhoset ja leppäkertut perjantaina. 

Kolmen työviikon jälkeen alan ymmärtää Fredden haluttomuutta lähteä yhtään mihinkään perjantai-iltana. Alan oikeastaan olemaan sitä mieltä että viikonloppu on kokonaisuudessaan syytä varata yöpaidassa vaelteluun, ulkoiluun ja hyviin elokuviin. Viiniä ja hyvää ruokaa unohtamatta.

Arkiaamuisin herätyskello repii mut ylös varttia vaille kuusi. Pimeässä makkarissa yritän selviytyä pyjamanhousuista ja fliseestä ja tunkea jalkaan ne vanhat purjehduskengät, ne jotka on vihdoinkin alennettu aamutohveleiksi. Avaan Martan kennelin, käännän puhelimesta hälyttimen poispäältä ja samalla kuulen miten alakerran valot napsahtaa päälle ja etuoven lukko aukeaa. Alakerran vaatekaapista kurotan itselleni sen viisitoistavuotta vanhan Helly Hansenin sadetakin, sen joka on aikanaan ostettu tätä tarkoitusta varten, koiranulkoilutukseen.


Martta leikkii Kaisan kanssa. Martta osaa nykyään jopa käynnistää Kaisan.


Me ollaan Martan kanssa lenkillä puolisen tuntia. On vielä pimeää. Puolet ajasta me harjoitellaan tokoa, toisen puolikkaan se kulkee oman tahtonsa mukaan, toki jalkakäytävällä silloinkin. Kun mä pysähdyn, koira istahtaa mun vasemmalle puolelle.

Varttia yli kuuden Martta syö aamiaistaan ja mä pakkaan neljä laukullista eväitä. Fredde syö useimmiten oman lounaansa joko kotona tai sitten lounaspalaverissa työjuttujensa puitteissa. Mä taas pakkaan mukaan eväät ja syön ne meidän lounashuoneessa. Talo tarjoaa kahvit ja teet. Samalla laitan aamiaisen valmiiksi. Jos laiskottaa me syödään turkkilaista jogurttia ja muropatukoita tai ihan vaan muroja. Hyvänä aamuna tarjolla on puuroa, vohveleita tai pannareita.

Varttia vaille seitsemän palaan yläkertaan, käyn suihkussa, meikkaan, laitan hiukset ja puen päälle. Martta pyörii jaloissa ja puuhailee omiaan. Aina välillä kurotan omasta allaskaapistani sille uuden papiljotin leikkeihin. Se rakastaa papiljotteja. Fredden allaskaapissa, sen oman altaan alla ei oo mitään kivaa. Kun oon valmis Martta saa herättää lauman. Martan riehuessa mä kerään kaikille vaatteet. Kahdet housut, kahdet kalsarit, kaksi paitaa. Yksi mekko ja yhdet legginsit. M ei edelleenkään laita päälleen alkkareita, ne tuntuu kuulemma pahalta.

Lääkärin assarin halloweenasu.

Aamiaista me syödään yhdessä, ja siinä samalla mä suihkin niitten päät täikarkotteella ja harjaan kaikkien kolmen hiukset. Käytän Martan vielä kertaalleen pissalla ennen kuin hyppään autoon varttia vaille kahdeksan.

Liikennettä on mahdotonta ennustaa. Hyvänä aamuna työmatkaan menee parikymmentä minuuttia. Huonona aamuna sama matka saattaa viedä tunnin. Pysäköin henkilökunnan parkkihalliin, ylitän kadun ja otan hissin neljänteen kerrokseen. Näppäilen oman avainkoodini henkilökunnan oveen, vingutan kulkukorttini ja kirjaudun sisälle. Laitan eväslaukkuni jääkaappiin, toivotan kaikille huomenet, keitän itselleni kupin kahvia nappikeittimellä ja ryhdyn hommiin.

Työpäivä päättyy viideltä. Perjantaisin voi lähteä aikaisemmin jos tilanne sen sallii. Puhelimet menee kiinni 16:30, ja viimeinen potilas tulee yleensä viimeistään neljältä. Muina päivinä lähden sitten kunm ehdin, viiden ja puolikuuden välissä.

Joskus kun astun ulos ovesta on edessä seisova jono autoja. Myös sieltä parkkihallista jonotetaan ulos sellaisena päivänä. Hyvänä iltana olen kotona puoli kuudelta, huonona kuuden jälkeen.

Keittiön saarekkeella mua odottaa kolme lounaslaukkua. Lisään omani rivistöön, tervehdin kaikkia, kaadan itselleni oluen ja puran ensin kaikkien lounaslaukut ja ryhdyn laittamaan meille päivällistä. Puolikymmeneltä talossa on hiljaista, käännän vielä kerran kylkeä ja nukahdan. Aamulla sama alkaa alusta. Torstaihin mennessä mua väsyttää. Perjantaiaamu menee sillä ajatuksella, että onhan sentään perjantai.

Kurt Cobain viihdyttää vieraita.


Lienee ymmärrettävää ettei perjantai-illan juhlat ole ekana listalla. Silti eilen tultuani kotiin ruokin laumani, kaivoin lipastosta esiin ohjeet sitterille, lehtiöön kirjasin lisäohjeet koskien Marttaa ja lasten nukkumaanmenoa. Kaadoin yhteen kulhoon poppareita, toiseen vihannestikkuja ja kolmanteen karkkeja. Yläkerrassa lisäsin naamaani vähän lisää kultamaalia ja mustaa, olinhan mehiläinen. Meillä on sitteri ehkä kolmasti vuodessa. Ne on kaikille juhlatilaisuuksia. Silloin meillä vanhemmilla on vapaata ja lapsilla leffailta poppareitten ja karkin kanssa. Meillä on maailman paras sitteri. Kun me tullaan kotiin, talo on hiljainen ja siisti. Lapset nukkuu omissa sängyissään ja sitterikin on nukahtanut sohvalle. Martta nukkuu kennelissään ja kotiin on hyvä tulla. Hyvä sitteri on kullanarvoinen, niin arvokas että me keskimäärin suunnitellaan ne muutamat ulkoilukerrat sitterin aikataulujen mukaan. Ilta Halloweenbileissä maksaa $60. Hyvälle sitterille sen maksaa mielellään.

Nelson Mandela ottaa vastaan pukukisan voittopokaalin. Ojentamassa Courtney Love.


Lauantaiaamuna kaikki nukkuu pitkään. Fredde ajoi meidät juhlista kotiin, mutta olisin ihan yhtä hyvin voinut ajaa itsekin, paitsi ettei väsymys yhdistettynä niihin kahteen skumppalasilliseen ole paras yhdistelmä. Vaikka nukun melkein kymmeneen mua väsyttää edelleen. Juon liian paljon kahvia, puen päälleni sadevaatteet ja metsälenkkarit ja lähden Martan kanssa myrskyyn. Muutaman kerran mietin kiivetessäni myrskyn kaatamien puiden ylitse että toivottavasti me ei jäädä puitten alle. Tuulen humina tuntuu luissa ja ytimissä, varpaat kastuu lenkkareiden läpi ja lenkki virkistää väsyneitä aivoja.

Fredde lähtee hoitamaan asioita ja me jäädään katsomaan elokuvaa yläkerran sohvalle. Herään sohvalta muutamaa tuntia myöhemmin. Oli hyvät päikkärit.


Pelaan M:n kanssa erän menolippua, kaadan lasiin punkkua ja valmistaudun henkisesti illan trick-or-treat kierrokseen kaatosateessa. Paras lauantai on sellainen kun saa olla koko päivän tukka pystyssä ja yöpaidassa. 


keskiviikko 28. lokakuuta 2015

ihan tulessa



Runsaalla reilun kahden viikon kokemuksella totean että töissä on aivan mahtavaa. Meillä on ihana tiimi, loistavat naapurit – se ”terveyskeskus” samoissa tiloissa – ja sivumausteena tietty ne aivan uudet ja tosi hienot tilat. Meillä kiertää edelleen päivittäin erilaisia arkkitehtejä ja muita tyyppejä muilta klinikoilta, tutustumassa tähän uuteen nähtävyyteen.

Periaatteessa me jaetaan sen tervarin kanssa vaan odotushuone. Niillä on omat tilat ovesta katsottuna vasemmalla ja oma henkilökunta. Me ollaan ovesta oikealle ja meillä on oma henkilökunta. Omat lääkärit, omat vastaanottoryöntekijät, omat puhelimet, omat sairaanhoitajat, omat piällysmiehet, omat – kaikki. Yhteinen odotushuone ja henkilökunnan ruokailutila.

Tällä viikolla harjoittelen vastaanotossa työskentelyä. Maanantaina ja tiistaina mulla oli viereisellä tuolilla se jonkun hetken kokeneempi tyyppi auttamassa ja vastaamassa kysymyksiin Tänään piällysmies kysyi et voisinko ehkä auttaa myös tervarinpuolta kun niiltä puuttuu kaksi tyyppiä. Tottahan uusi työntekijä pokkaa ja kumartaa, ja ottaa haasteen vastaan, sillä lopputulemalla että se viereisessä tuolissa istuskellut kysymyksiin vastaaja joutui peruuttamaan vielä kaupanpäällisiksi takavasemmalle klinikka koordinaattorin sairastuttua, kun meillä ei ollut ketään vastaamassa puhelimeen. Niinpä mä hoitelin tänään meidän oman vastaanoton potilaat ja siinä sivussa vähän niitä tervarin asiakkaitakin. Ja nautin, ihan jokaisesta hetkestä. Apua tarvitsin siihen että sain kummankin klinikan näkyviin siinä oman tietokoneen ruudulla.

Iltapäivällä istuin palaverissa sen piällysmiehen kanssa, ihan vaan koska täällä on tapana palaveerata säännöllisesti oman piällysmiehen kanssa. Koska se oli meidän eka virallinen palaveri me käytiin läpi käytännön juttuja. Totesin taas kerran että mua lykästi, mulla on hyvä piällysmies. Huonojakin on ollut. Niin kuin se, josta kuului vain silloin kun jotain meni pieleen, ja se kuuluma tuli sähköpostitse lihavoiduin punaisin tikkukirjaimin.


Nyt lapset on oikean ikäisiä ja työpaikka on oikea. Töissä on kivaa, eikä työpäivän aikana tarvitse miettiä ahdistuneita ja surevia jälkeläisiä. Ihan parasta! Yöllä K kiipeää viereen ja me halitaan... sillä jaksaa taas seuraavaan iltaan. Työpäivän jälkeen ehtii vielä Martan kanssa metsälenkille, ja ihmettelemään heiluvia hampaita. 








sunnuntai 25. lokakuuta 2015

yhden viikon loppu on toisen alku

Viikonloppu on kohdellut meitä hellävaroen. Ainakin jos en laske käyntiä lastenlääkärissä, pöydänkanteen mustalla liuotin tussilla piirrettyjä kukkasia ja niitä kaikkia muita, jo unohtuneita kolttosia ja kommervenkkejä.

Lauantai käynnistyi harkitun hitaasti. Kirjoitin tekstiä, join kohtuuttoman monta kupillista kahvia. M valui alakertaan joskus kymmenen kieppeillä. Aamiaistarpeet sai maata esillä kunnes kaikki oli syöneet sen mikä halusivat. Mä lähdin Martan ja K:n kanssa metsän poluille Fredden jäädessä maalaushommiin.








Iltapäivä meni asioita hoidellessa. Jannut tarvitsi farkkuja. K osti itselleen kahdet pillifarkut ja O valkkas vastaavasti rennompia lökömalleja. Mä jumahdin pahasti Nordstromin meikkiosastolle ja huolehdin myyjätädin lokakuun myyntibonukset kohdilleen. Se Philosophyn meikkivoide kun ei enää sovi mulle ja saan siitä kirjaimellisesti näppylöitä. Diorilta löytyi tietysti ratkaisu ihan kaikkiin maailman ongelmiin ja mä marssin ulos tavaratalosta muutaman satasen köyhempänä, paperikassissa jotakin utuisen aamun perhosenlennon uutteesta höyrystettyä keijukaisen kimalletta hohtavaa ilmaakin kevyempää systeemiä. Kaksin kappalein. Ekaa alle ja tokaa päälle. Viikossa mun pitäis taas näyttää viistoistavuotiaalta – not.



Ruokakaupassa, tai siis Costcossa, täydennettiin ruokavarastot kuin maailmanlopun edellä. Kyllä sille kaikelle kai tarvettakin oli, kun sain kaiken kuitenkin tungettua kaappeihin, pakastimeen ja jääkaappiin. Lauantairuuaksi laitoin tuoretta tonnikalaa kevyesti pinnalta ruskittettuna, sisältä vielä viileänä ja sen rinnalle kotitekoisia ranskalaisia. M irvisti, muut söi. Mun yllätykseksi jopa makaronimies K tykkäs, kaikesta muusta paitsi perunoista.

Viinipullojakin löytyy erikokoisina. Se tavallinen .75litraa on tossa oikealla etualalla.


Illalla K valitti pääkipua ja korvakipua ja kurkkukipua ja ihan yleisesti kaikenlaista tuskaa ja kivistystä. Ilmankos se oli koko päivän ollut kuin persauksille ammuttu karhunpentu. Tainnutin sen buranalla ja sunnuntaiaamuna varasin ajan lääkäriin. Syysflunssaa se oin kuitenkin potenut jo yli viikon ja mä erehdyin kuvittelemaan että se oli jo selätettykin.



Yhdentoista jälkeen me lastattiin lauma autoon ja ajettiin ensin sinne lastenlääkäriin vain todetaksemme ettei sillä ainakaan bakteeritulehdusta ole missään. Katsotaan vielä toinen viikko. Sunnuntailääkäri on kiven heiton päässä meidän kesän rannalta ja lääkärin jälkeen purin autosta lasten lisäksi Martan ja me käveltiin polkua pitkin järvenrantaan. Martta sai ensimmäiset uimaharjoituksensa ja lauma sai hetken jatkon kesälle. Kotimatkalla mulla oli kyydissä kolme märkää lasta ja yksi märkä koira.







ei siitä ihan vielä uimaria tullut



Iltapäivällä pesin pyykit, painin kotitehtäviä tekevän laumani kanssa, kaiversin lasten kanssa kurpitsat, paahdoin kiurpitsansiemenet, kaadoin lasiin punkkua, lainasin naapurinrouvalle sokeria ja jäin odottamaan palkkaa – kurpitsamuffinseja.

M:aa laiskotti, eikä sitä huvittanut läksyt. O oli alkuun innoissaan, mutta turhautui saadessaan miinuspisteitä vääristä vastauksista. Mä turhauduin siitä että se teki jatkuvasti ihan älyttömiä virheitä: "Mikä numeroista on yhdeksän? - 8, 7, 6, 9" Jannu klikkaa ysiä ja siirtyy seuraavaan kysymykseen. "Mikä numeroista on seitsemän? - 7, 6, 9, 8" jannu klikkaa seiskaa. "Mikä numeroista on kahdeksan? - 5, 7, 9, 8" Ja mies napsauttaa iloisesti ysiä. Mun kärsivällisyys rapisee kymmenennen kerran tietämillä. Miten voi olla mahdollista että se tietää että yhdeksän on yhdeksän ja silti kahdeksan on myös yhdeksän. 

M tekee "keytime" tehtäväänsä ja O matikkaa

M tekee matikkaa ja K aloittelee lukemista


Erityisopettaja halus että K harjoittelee lukemista tietokoneohjelman avulla myös kotona. Ohjelma on kiva ja helppo ja mukava, mutta meidän harjoittelu meinas kaatua siihen ettei jätkän maltti riittänyt vaan se napsutteli kaikkea ja kaikkia hiirellään. "Eiku rakas pysähdy! Sun täytyy odottaa että se nuoli muuttuu kädeksi." - Miksi? "No kun se ei toimi ennen sitä." - Miksi? Ehkä me vielä päästään lukemisenkin harjoitteluun.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille! 




lauantai 24. lokakuuta 2015

uudessa työssä perehdytetään

viimeperjantaina klinikka oli edelleen rakennusvaiheessa

Mulla on ollut niitäkin työpaikkoja jossa perehdytys on ollut tyylin; ”Tossa on sun työpöytä, tuu kysyyn jos on jotain epäselvää... kyl sä tiedät!” Useimmiten perehdytys on kuitenkin ollut ihan asiallista ja työnkuvaan sopivaa. Sairaalatyössä oli ihan järkeenkäypää, että mun piti ensin osoittaa että osaan työni lähihoitajana ennen kuin pääsin työskentelemään itsenäisesti. Tällä kertaa olen saattanut löytää työn jossa perehdytys on toteutettu sellaisella tasolla josta useimmissa työyhteisöissä voi vain haaveilla.

Nykyisellä työnantajalla on varaa perehdyttää. On mahdollista pitää tuottamatonta työntekijää useampi viikko. Ai miten? No kun kysymyksessä on yksityissairaala. Tai siis kaikkihan täällä periaatteessa on yksityisiä, enemmän tai vähemmän. Ne vähemmän yksityiset kerää tukia joko liittovaltion ja/tai osavaltion kassasta. Siinä missä edellinen työnantaja avasi ovensa hyväntekeväisyysvaroin ja näiden edellämainittujen tukien voimin. On nykyinen työnantaja vastaavasti sieltä toisesta ääripäästä. Toki meilläkin hoidetaan varattomia, mutta ei vakuutuksetta. Ne joilla ei ole sossun maksusitoumusta, ne lähetetään jonnekin muualle. Sairaalan oman laskutuksen ja vakuutusyhtiökorvausten lisäksi sairaala elää lahjoitusvaroin. Osaamaton työntekijä aiheuttaa nopeasti ison laskun asiakkaiden äänestäessä jaloillaan, eikä siihen ole varaa. Huonosti hoidettu asiakaskontakti saattaa johtaa siihen että se sairaalan saama puolenmiljoonantaalan vuosilahjoitus menee sivusuun.

tää on meidän lounasterassi


Ensimmäisen työviikkoni istuin talon koulutuksissa. Toisen viikon opiskelin oman klinikan toimintaa seuraamalla yhden työpäivän kerrallaan kunkin osaston toimintaa. Opin ihan valtavasti. Opin myös asioita rivien välistä, niin kuin sen että meidän lääkärit on oman alansa superstaroja ja superstarat käyttäytyvät aina välistä niin kuin tähdet nyt vaan osaa. Yksi heittelee tavaroita suuttuessaan. Toinen on sitä mieltä että koko klinikan henkilökunta on vajaaälyistä ja kolmas saattaa unohtaa että sillä on potilaitakin ja lähteä kesken kaiken lounaalle. Yhteensä lääkäreitä meidän klinikalla on kuusi. Jokainen heistä on hengityselinsairauksien erikoislääkäri ja jokainen heistä työskentelee myös vähintään viikon kuukaudesta teho-osastolla (ICU) tai sydänvalvontaosastolla (CCU). Muun henkilökunnan tehtävä on tehdä lääkäreitten elämästä helppoa. 

Maanantain istuin tarkkailemassa meidän omaa vastaanottoa. Päivän aikana klinikalla oli yhdeksän potilasta ja paikalla kaksi lääkäriä. Lisäksi meillä työskentelee kaksi lääkärin assistenttia, kaksi sairaanhoitajaa, kaksi ”Respiratory Therapist”, klinkan johtaja, ajanvaraaja, klinikkakoordinaattori, vastaanotto, laskutuskoordinaattori ja mä – puhelin. Puhelimen pitää käytännössä tietää kaikki kaikesta, tai siis osata päättää kuinka tärkeetä on se että klinikalle soittavalla ihmisellä on yskä ja nuha ja kuumetta kolmatta päivää versus tietokonetomografian aiheuttamaa turvotusta kaulassa. Eka esimerkki on nuhakuume, toinen puolestaan allerginen reaktio väriaineelle. Eka esimerkki ei ole kiirellinen, toinen on. Sen lisäksi mä olen se joka päättää siitä tarvitseeko klinikalle soittava potilas varatessaan aikaa 40 minuutin vai 120 minuutin ajan. Ajanvaraaja varaa ajan ”jatkokäsittelyyn” eli testeihin. Mä huolehdin myös siitä että me ollaan siihen ekaan lääkäriaikaan mennessä onnistuttu haalimaan kasaan kaikki tarvittava edellisiltä lääkäreiltä.

Tiistaina seurasin meidän kanssa saman odotustilan jakavaa yleislääkäriasemaa. Yleislääkärin puolen tiloissa työskentelee seitsemän lääkäriä, ja siellä potilaita käy yhden päivän aikana kuutisenkymmentä potilasta. Siellä niitä vastaaoton ihmisiä on neljä, puhelintyyppejä kolme, koordinaattoreita yksi koska homma on selkeempää, lääkärinassareita kuusi ja sairaanhoitajia kaksi. Niillä oli kiireempi, mutta työ myös suoraviivaista. Yskä on vartin aika. Vuositarkastus 40 minuuttia.

me jaetaan odotustilat yleislääkäreitten kanssa


Keskiviikkona tein töitä sen ajanvaraajan kanssa. Me järkkäiltiin pika-aikoja tietokonetomografiaan, rasitustestiin, uudestaan lääkäriin ja samalla purettiin erilaisia muualta tulleita dokumentteja. Torstaina istuin kuuntelemassa kun meidän laskutuskoordinaattori neuvotteli puhelimessa erilaisten vakuutusyhtiöitten kanssa laskutusluvista. Lääkkeitä vaihdettiin toisiin, pyydettiin poikkeuslupia ja vakuutettiin miksi potilaalle pitää tehdä viides tietokonetomografia kahden vuoden sisään. Jokaista voittoa tuuletettiin. Ikkunalaudalla oli sievässä pinossa ne isoimmat keissit, ne joissa riideltiin vakuutusyhtiöitten kanssa kokeellisista toimenpiteistä. Jokaisessa paperinivaskassa oli satoja sivuja dokumentteja ja päällä tarralappunen kertomassa missä minkäkin jutun kanssa mennään.

Perjantaina vietin aamupäivän lääkärinassareitten ja sairaanhoitajien kanssa. Seurasin sitä miten vastaanottohuoneita valmistellaan, mitä tapahtuu ennen kuin potilas kohtaa lääkärin ja miten potilasta neuvotaan lääkärin tapaamisen jälkeen esimerkiksi uuden lääkkeen käytössä. Sairaanhoitajan kanssa juteltiin siitä mikä on kiireellistä ja mikä ei, ja miten sairaanhoitajat toivovat mun toimivan erilaisissa tilanteissa. Iltapäivällä seurailin Respiratory Therapistejä työssään.

Töitä en vielä ole ehtinyt tehdä lainkaan.

mä jaan oman työhuoneeni laskutuskoordinaattorin kanssa


Ensi viikon ajan mua koulutetaan vastaaotossa, siis vastaanottamaan potilaita. Sitä seuraavan viikon teen töitä klinikkakoordinaattorin kanssa. Klinikkakoordinaattori vastaa muun muassa lääkäreitten aikatauluista tai työvuoroista. Ei niillä mitään työvuoroja ole, ne tulee ja menee oman tahtonsa mukaan, mutta klinikkakoordinaattori suunnittelee klinikan toimintaa sen mukaan mitä superstarat haluaa. Klinikkakoordinaattori pyydetään apuun siinä vaiheessa kun Bill Gatesin paras kaveri haluaa puhua kumminkaimansa astmasta tänään.


Mun koulutus siihen varsinaiseen hommaan, puheluliikenteen hoitamiseen alkaa siis aikaisintaan kahden viikon päästä. 

tässä mun työpiste

perjantai 23. lokakuuta 2015

perjantaina juodaan punkkua


Kysyin eilen illalla matkalla koiranpentujen leikkideitille M:lta miltä tää nyt sit tuntuu, siis se että mä oon töissä ja henkäisin vielä samaan lauseeseen että se et mä olin keskiviikkona illalla päivällisillä klubin kanssa oli tietty vielä oma lisänsä. Annoin sille vaihtariksi a) on kamalaa b) on jees ja c) molempia tai jotakin siltä väliltä. Pyysin rehellistä vastausta. Se istui takapenkillä hiljaa ja kysyi lopulta et haluanko mä ihan OIKEESTI tietää miltä tää tuntuu. Sanoin et joo, haluan ihan OIKEESTI tietää. Vielä hetken oli hiljaista ja sit se vastas ihan hiljaa: ”No, mä en oikeestaan edes muista et sä oot nyt töissä.”

Asettuminen työelämään, ja tähän uuteen arkeen sopeutuminen on ehdottomasti koetellut eniten allekirjoittanutta, Freddeä ja Marttaa. Takana on vasta kaksi viikkoa. Arki hakee edelleen uomiaan, etenkin kuin se eka viikko nyt oli kaikin tavoin muutenkin aika poikkeuksellinen lasten ollessa puolittain vapaalla ja mun koulutuksessa.

Martta ei edelleenkään joudu juurikaan olemaan itsekseen kotosalla, mutta mun katoaminen sen päivistä vie veronsa. Sitä veroa maksetaan kuitenkin ihan hyvissä merkeissä. Aamuisin se torkkuu lenkin jälkeen mun sylissä samalla kun luen meilejä ja juon aamukahvia. Illalla sama toistuu uudestaan. Se kaipaa mun kosketusta ylitse kaiken muun.


Tiistaina tunnelma kotona oli kauniisti sanottuna jännittynyt. Keskiviikkona meni jo paremmin. Torstai oli jo suorastaan helppo ja tänään on, no – tänään on perjantai. Perjantaisin kaikki on hyvin. Miksei olis. Perjantaisin avataan tavallista parempi punkku ja tehdään pizzaa. 

Aamulla lapset lauloi koulun talkkarin laulamaa laulua:

Monday is a bummer,
Tuesdays only fair.
Wednesday's getting better,
Thursday's almost there.
But Friday, Friday...
Friday is my favorite day - yay!

parkkihallin katolla aamuauringossa



sunnuntai 18. lokakuuta 2015

huoltopäivä

sunnuntaiaamiaista


Mulla on jonkinlaisena sisäisenä tavoitteena järjestää tää uusi elämänvaihe siten että maanantaista perjantaihin voi käytännössä keskittyä sellaiseen kevyeen perusarjen pyörittämiseen. Suuret linjat hoidettakoon viikonloppuisin, ja suuriin linjoihin kuuluu niin pyykinpesu, parturit kuin isommat kauppareissutkin.

Sunnuntaina tehdään läksyt, perehdytään repussa kotiin kannettuihin lupalappusiin, pakataan kouluretkille kamat valmiiksi ja harrastuskassit matkan varrelle. Niin ettei toivottavasti tarvitsis aamulla silmät ristissä yrittää muistaa mikä lappu menee minnekäkin ja koska ne lenkkarit piti olla siellä repussa. Pöydällä odottaa M:n partio systeemi merkkejään. Josko ne sais tänään silitettyä kiinni.



Koulueväät pitää pakata päivittäin. Lasten vastuu loppuu siihen että eväslaukut ilomestyy keittiöön mun purettavaksi, pestäväksi ja uudelleen täytettäväksi. Fredde hoitaa lapset kouluun ja koulusta kotiin. Mä huolehdin että niillä on mukanaan asianmukaiset varusteet,  lounas, ja lippuset ja lappuset.

Joutunen myös myöntymään sille että jonkinlaista ateriasuunnittelua on pakko tehdä. Muuten elämä luisuu liian helposti siihen että kotimatkalla kaappaan mukaan jostakin jotakin valmista. Niin voi tehdä joskus, mutta pidemmän päälle se on turhan epäterveellistä. Jos tänään lykkää uuniin lammaspaistin. Voi sitä syödä myös tiistaina. Huomiseksi vois tehdä valmiiksi jonkun padan ja syödä sitä sit myös keskiviikkona tai torstaina. Perjantaina voidaan hyvin joko hakea valmista tai syödä ravintolassa. Ja yhtenä iltana syödä vaikka nuudeliwokkia.

Koko viikon pyykit on selvittämättä pitkin yläkertaa. Pesty niitä on pitkin viikkoa, mutta jos ne vaikka sais lajiteltua ja kaappeihin tänään. Sillä pitäis selvitä hyvin ainakin puoliväliin tulevaa viikkoa. K:n tukka on pakko leikata tänään, se näyttää ihan kauheelle, eikä siitä nyt ainakaan haittaa olis jos M:n kutrejakin vähän siistis. O sen sijaan on taas kasvatusvaiheessa. Niin, ja sunnuntaista tulee myös koirankynnenleikkaajan ja harjaajan työpäivä.




Saa nähdä miten tää käytännössä toimii. Kaikki se minkä on ennen kyennyt tekemään pitkin viikkoa on nyt tehtävä viikonloppuna. On sunnuntaiaamu. Pojat leikkii, M nukkuu vielä. Mä juon kahviani tässä koneella Martan nukkuessa mun jaloissa. Taustalla soi Bo Kaspers Orkester. Lenkillä me ollaan jo käyty. Onko mitään parempaa maailmassa kuin sateinen metsä, eläinten äänet ja koiran kaulapannan kilinä. 

Martta ja sateinen metsä

lauantai 17. lokakuuta 2015

koiran elämää

lokakuun lämpimät jan kirkkaat illat on ihan parasta

Ens viikolla työt alkaa ihan oikeesti ja palaan työjuttuihin kunhan saan vähän enemmän tuntumaa asioihin. Tällä viikolla istuin viisi päivää koulutuksissa ja perjantai iltapäivän autoin muuttamaan meidän klinikkaa uusiin tiloihin. Oli ihan mahtavaa päästä mukaan muuttoon ja sitä kautta tutustua tulevaan tiimiin normaalin työn ulkopuolella. Tiimi on monikulttuurinen, niin monikulttuurinen ettei siinä yksi suomalainen kauheesti ketään hetkauta.

Martta pyörii tässä jaloissa. Se on löytänyt jostakin kosteyspyyhkeen ja purkaa sitä atomeiksi. Kohta me lähdetään lenkille metsään. Eilen illalla se peuhas lasten kanssa pihalla tunteja, nuohos auton alla sen verran ettei tänään auta muu kuin ostaa koiralle shampoo ja pestä se.

marttakin istuu tulilla

Mulla on tänä viikonloppuna hoitokoira. Naapurit lähti viikonlopuksi Kanadaan ja mua pyydettiin koirasitteriksi. Kolmesti päivässä kävelen kadun toiseenpäähän, puen itselleni ja koiralle poliisiliivin ja harjoittelen koiran kanssa sitä mitä se tekee työkseen, elektronisten laitteiden etsintää. Yhdessä laatikossa on muistitikku, toisessa kovalevy. Kolmannessa laatikossa on kännykkä. Neljäs ja viides laatikko ovat tyhjiä ja kuudennessa on laturi. Laturia sen ei kuulu löytää, vain kännykkä, kovalevy ja muistitikku ovat oikeita laitteita. Vaihtelen laatikoitten järjestystä ja me suoritetaan kotietsintäharjoitus. Päivät koira on ulkona pienessä tarhassa, yöt sisällä kennelissä. Tämä koira ei leiki puistossa toisten koirien kanssa. Se ei juokse pihalla lasten seurana. Se ei lähde metsälenkille, se tekee töitä.

Mä olen aika täpinöissäni tästä tehtävästä. Se on ihan valtava kunnianosoitus, siis se että mä saan käsitellä tämän tason ammattilaista. Ammattilaista joka on Yhdysvaltain ammattitaitoisimpia poliiseja ja avainasemassa netin lapsipornorikosten selvittämisessä. Koiraa joka oli ratkaiseva tekijä muun muassa Jared Foglen ”Subwayguyn” jutun selvittämisessä. Näitä koiria on koko maailmassa neljä, Yhdysvalloissa niistä on kolme ja koiran omistaja on liittovaltion hallinto - Yhdysvallat.

Tämän viikon aikana blogin kommentteihin tupsahti kaksi Marttaa koskevaa kommenttia. Jätin molemmat viikolla julkaisematta koska mulla ei ollut mahdollisuutta vastata niihin silloin kun ne tulivat. Otan ne käsittelyyn nyt ja julkaisen ne tässä.

Anonyymi kirjoittaa näin:

”Synkkää että teillä noin pieni koira joutuu kärsimään häkissä kolmasosan päivästään. Ei kyllä kuulosta kovin eläinystävälliseltä.”

Eläintenystävä kirjoitti tämän kommentin:

”Oletko aivan varma että on viisasta pitää koiraa häkissä? Sehän saattaa olla hyvin traumaattista pienelle pennulle ja saattaa muuttaa sitä paljonkin. Jos kotona on jotakin, jota pentu saattaa järsiä kannattaa se nostaa turvaan, meilläkin kun on kaksi koiraa niin on käyty se läpi. Ja jos pentu nyt rikkoo jotakin mitä ei saisi, niin pitää vain torua eikä pitää häkissä. Kyllä ehkä pieneksi ajaksi sinnekkin voi laittaa jos on tehnyt jotain erityisen tuhmaa mutta ei miksikään kuudeksi tunniksi. Koska se oikeasti voi muuttaa pennun luonnetta totaalisesti kun pentu on vielä kasvuvaiheessa.
Ja sitten tuo auton lavalla pitäminen. Sehän saattaa olla koiralle hengenvaarallista! Sillä jos vaikka tulee iso töyssy ja koira on tuolla tavalla yksin niin sehän voi pahimmassa tapauksessa säikähtää kuoliaaksi. Ja jos koira ei mahdu autoon sisään niin suosittelen uuden auton hankkimista, sillä koirathan ovat niinkuin lapsia, niitten eteen täytyy valmistella asioita, kuten isomman auton hankkiminen.”

tää neiti tarvitsee kylvyn

Meillä on käytössä kolme kenneliä. Yksi yläkerrassa mun sängyn vieressä. Paikassa jossa yletän koskemaan koiraan ja kuulen sen jokaisen liikkeen. Toinen kenneli on keittiössä ja Martta on siellä ollessaan yksin kotona. Kolmas on auton lavalla, kiinnitettynä kuljetusliinoilla niin ettei se liikahdakaan vaikka auto menis katon kautta ympäri.

Yön – noin kahdeksan tuntia – Martta on makkarin kennelissä. Jos koiraa edes kukaan haluaa verrata ihmislapseen, voisin verrata sitä pinnasänkyyn. Harvempi kai pitää pinnasänkyä vauvalle rangaistuksena? Päivällä se on kennelissä vähän päivästä riippuen ei ollenkaan tai pahimmillaan reilut kuusi tuntia. Kuluneella viikolla pisin Martan kennelissä viettämä aika oli alle neljä tuntia yhtenä päivänä. Muina päivänä se oli kennelissä maksimissaan tunnin. Autossa se kulkee kennelissään, koska se on sille turvallisin paikka matkustaa, myös kolaritilanteessa.

Suomessa koiria ei pidetä kennelissä. Täällä kennelkoulutus on osa pikkupennun elämää. Niin koirien kasvattajat kuin eläinlääkäritkin kannustavat kouluttamaan koiran kenneliin. Pikkupennun turvallisuuden kannalta kennelkoulutus on olennaista. Tällä tavoin varmistetaan ettei pentu yksin ollessaan saa sähköiskua tai yksin puuhaillessaan nielaise asioita joilla saattaa olla sille kohtalokkaat seuraukset. Kennelin tarkoitus ei ole olla koiralle rangaistus, eikä sitä sellaisenä myöskään tule käyttää. Kennel on koiralle turvapaikka ja rauhallinen paikka levätä. 


Martta ei ole häkkieläin. Martta on perhekoira. Martta on tasapainoinen ja onnellinen koiranpentu joka saa osakseen hellää huolenpitoa, rakkautta ja rajoja. Martta ei kuitenkaan ole ihmislapsi. Se on koira ja koirana se tulee aina myös pysymään. Koiralla ei tule olla perheessään ihmisen asemaa vaan koiran. Koiran silmissä tämä ei ole perhe, tämä on lauma ja laumassa on oma arvojärjestyksensä ja sääntönsä. Koira voi parhaiten ympäristössä, missä se tietää oman asemansa ja laumansa säännöt. 


tiistai 13. lokakuuta 2015

lisää kahvia

ekan päivän aamu


Fredde nauraa mulle. Kaks päivää uudessa duunissa ja mä lasken minuutteja nukkumaanmenoon. Kaksi päivää koulutusta, kolme päivää edessä. Perjantaina tosin pääsen iltapäivällä muuttamaan meidän klinikkaa.

eka koulutus


Ihanaa olla töissä. Ihanaa kuunnella kouluttajan koomista innostusta omasta ohjelmastaan. Ihanaa käyttää aivojaan ja oppia.

Iltapäivän koulutus oli puuduttava. Mulle tuttua kun olen ollut ennenkin sairaalatyössä. Uusille loputon sanasto instansseja, lyhenteitä ja kapulakieltä: ”Joint Commission, DOH, HIPAA, Compliant, Medicare, MSDS, SDS, conflict of interest, liability…” – Vieruskaverille kaikki on uutta ja se sanoo että ne on yhtä puuroa sen aivoissa, ymmärrän; kuka vastaa ja mistä ja on raportointivelvollinen kenelle...

toka koulutus



Kotiin tultua mua odottaa kolme innokasta lasta ja vielä innokkaampi koiranpentu. Me lähdetään lenkille metsään. Vähän myöhemmin M:lla on partio. 

Lauma on oikeastaan pärjännyt loistavasti. Tottahan ne kiukkuaa ja vaatii huomiota, mutta M oli hämmentynyt kun sanoin ettei tää tän hullummaksi tästä muutu. 

kolmas koulutus

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

ihan metsässä

mielenosoitus jälkiruuan puolesta

K:lla on keskimäärin aina huono päivä silloin kun me ollaan illalla menossa kylään. Se on tuskin sattumaa, vaan enneminkin esimerkki siitä miten vaikeeta sen on käsitellä odottamisen jännitystä ja iloakin. K:n maailma on parhaimmi8llaan sellaisena tasapaksuna. Niinpä sillä oli eilen pitkä päivä ja niin oli meillä muillakin. Kolmen aikaan iltapäivällä keskustelunaiheena oli pitääkö jannulle hankkia lastenvahti meidän muitten lähtiessä kyläilemään. Odotan puolittaisen kauhun vallassa joulua ja sen mukanaan tuomia hetkiä K:n kanssa. Saattaa olla että meillä laskee muutkin kun lapset minuutteja ja tunteja jouluaamuun.

Perjantaina löysin M:n vaeltamassa koulunpihalla yksikseen. Ruokavälitunti on pitkä – puolituntia – vallettavaksi yksin sateessa. Kaukaa katsottuna se näytti surkealta tihkusateessa ilman takkia. Kaappasin sen kainaloon, kysyin missä sen sadetakki on ja me juteltiin. Kysyin siltä onko se aina yksin välitunnilla, ja se vastas että vain silloin kun sataa. Muuten se on renkailla tai tangoilla. Kysyin onko se yksinäinen ja sain vastaukseksi pontevan ein. Silti poimin mukaani huolen.




Lauantaiaamuna me lähdettiin yhdessä Martan kanssa metsälenkille ja siellä, hurrikaani Ohon piiskatessa sadettaan meidän niskaan otin asian puheeksi uudemman kerran.Metsässä ja metsänpoluilla on hyvä jutella. Mä aina juttelin metsälenkillä kummitätini kanssa. Ne oli tärkeitä retkiä. Kerroin sille omista kouluvuosistani, siitä miten mua kiusattiin koulussa ja miten olin ihan oikeasti yksinäinen. Sanoin että mua huolestuttaa että se on yksin. Lähinnä siksi että pieni yksinäinen tyttö on helppo uhri kiusaajalle. M vastas et se tietää kyllä, ja ettei se oikeasti ole yksin. Se sanoi että ne usein leikkii ryhmässä; Elizabeth, Brianna, Lara, Olivia ja se. Senkin se sanoi että kiusaajat on sateella katoksessa ja siksi se voi nautiskella yksinolemisesta sadesäällä.

hurrikaani Oho pyyhkäisi meidän ylitse eilen

Täällä koulukiusaamista ei katsota kevyellä kädellä. Kukaan ei sano että pojat on poikia tai että sellaista elämä on. Kiusaamiseen puututaan ja siitä puhutaan, eikä kiusaaminen ole koskaan kiusatun syy. Silti maailma on raadollinen ja lapset julmia toisiaan kohtaan, osin siksi että ne on lapsia ja rehellisesti sanottuna aika urpoja. Meidän aikuisten tehtävä on opettaa lapsille pehmeyttä, armollisuutta ja lempeyttä. Meidän aikuisten tehtävä on opettaa lapsille erilaisuudensietokykyä ja sitä että pienemmistä ja heikommista huolehditaan. O:ssa näen potentiaalisen koulukiusaajan. Meillä on nollatoleranssi kiusaamiselle kotona. Valitettavasti näin ei ole kaikissa perheissä. Valitettavasti on niitäkin perheitä joissa toisen alaspainaminen ja poikien testosteronitäytteinen rinnanröyhistely on merkkejä vahvuudesta.



väsynyt Martta nukkuu ruokakomeron lattialla lenkin jälkeen



Tänään me tehtiin sama lenkki uudestaan. Aurinko paistoi ja me bongailtiin peuran ja karhun jalanjälkiä. Martta oppi hyppäämään puunrungon ylitse ja mun lenkkikavereilla oli mukanaan ninjasapelit. Halloweeninä meillä on kolme ninjaa. 

mun kolme ninjaa