Tahdon Asiat

koirapuistossa Ystävä soittaa. Se kysyy mitä meille kuuluu silleen puolihuolimattomasti ja hivuttautuu itse asiaan; ”Kuule, mä näin kuvia susta metsälenkillä teidän uuden koiran kanssa. Ihan oikeestiko se kulkee ilman hihnaa?” – Joo, kyllä kulkee, siis ilman hihnaa metsäpoluilla. ”Mut miten sä teet sen?” – Ai minkä? ”No päästät sen vaan irti ja se kulkee ilman hihnaa eikä lähde mihinkään? Mun koirat karkaa aina. Ne karkaa vaikka me käydään aina kaikki koulutuskurssitkin.” – Eh, en mä tiedä. Mun koirat nyt on aina kulkeneet ilman hihnaa. En mä tiedä miten mä sen teen. Sivuhuomautuksena todettakoon että koira saa täällä kulkea hihnatta mikäli se on omistajansa käsiteltävissä ilman hihnaa. Käyn vastaavanlaisen keskustelun usean muunkin kanssa. En mä tiedä. En ole eläessäni ollut yhdelläkään koirankoulutuskursilla. En ole lukenut aiheesta yhtäkään kirjaa. Täällä kaikki tutut menee pennun kanssa koirakouluun. Ne käy kurssit: Puppy Manners 1 ja 2. Lopulta osa päätyy lähettämään ...

Mä en koskaan voita mitään. Siis oikeesti mun onni, tai ehkä enneminkin epäonni on laajasti tunnettu käsite. Niin tunnettu että kaikki lapset pelaa mun kanssa mielellään lautapelejä koska ne tietää et ne voittaa kuitenkin – AINA. Oli sit kysymys Candylandistä tai Kimblestä tai Tarinapelistä tai Sorrystä, mä en voita koskaan. En voita bingossa sen enempää kuin noppapeleissäkään, en vaikka sen voittamisen pitäis periaatteessa olla ihan puhdasta todennäköisyysmatikkaa. Ei ole, mä en voita – ikinä. Mitään. En edes enää osallistu arpajaisiin, saati osta lottokuponkia, kun hukkaan menee nekin rahat. Lasten kanssa kyllä pelaan, siitä ilosta että ne saa voittaa ja vielä ihan puhtaat jauhot pussissa. Keskiviikkoiltana me istuttiin taas M:n kanssa lattialle pelaamaan Sorrya. Aiemmin päivällä kumpikin jannuista oli peitonnut mut samaisessa pelissä jossa tarvitaan vähäisen taktikoinnin lisäksi pääasiallisesti sitä onnea mitä mulla ei löydy. Totesin M:lle että mä ajattelin tällä kertaa voittaa...