Tahdon Asiat

  Maanantaina on pyhäpäivä, kello kutittelee kahdeksaa ja vain minä ja Fredde ollaan hereillä. Huomennakin niillä on vapaata - lumipäivä jota ei koskaan käytetty - meillä kahdella töitä. Näyttöjä, palavereita ja asiakastapaamisia. Mutta nyt on maanantai ja vapaapäivä, selaan blogeja etsien innoitusta, miettien mistä kirjoittaisin; koulusta, ystävistä, vanhenemisesta, koirista vai... ihan vaan elämästä. Just nyt kaikki menee jonkinlaisella pikakelauksella, yritän pysyä mukana tahdissa, räpiköiden, tuijotan kalenteria ja mietin mikä on unohtunut, ihan varmasti jossakin on ylläri, tähän aikaan vuodesta metatyön määrä on kestämätön, ei vain minulla vaan meillä molemmilla.   Fredde säätää meidän yhtiömuodon muutosta osakeyhtiöksi, siihen liittyvää verohässäkkää, palkanmaksua ja kaikkea muuta. Ilman hyvää tilitoimistoa tästä ei tulis yhtään mitään. Fredde poimii mun kärrystä tippuneet, imuroi ja siivoa mun jälkeeni jättämät kasat, ei valita pyykkivuorista ja soittaa kaupasta kysyen mitä

  Fredden ja mun liki kolmeenkymmeneen yhteiseen vuoteen, kahteen maahan ja neljään kaupunkiin on mahtunut kaikenlaisia naapureita. Pääasiallisesti meillä on ollut ihania ja kivoja naapureita ja monista on tullut elinikäisiä ystäviäkin. Mutta yhdeksään osoitteeseen mahtuu myös poikkeuksia ja kaikenlaisia kummajaisia. Viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen mahtuvat nämä kolme osoitetta Yhdysvalloissa. Haastavimmat naapurit ja hulvattomimmat tarinat meillä on kiistatta Suomesta. Varmasti osa syynsä oli siinä että me oltiin nuoria opiskelijoita jotka vasta harjoittelivat itsenäistä asumista mutta totuuden toinen puoli oli se että ei meillä biletetty aamuyöhön vaan opiskeltiin ja tehtiin töitä.   Helsingin Töölössä meillä oli hetken aikaa vuokrakoti josta muutimme pois talon asukkaiden vihamielisyyden takia. Vuokraisäntä oli mukava ja tiesi jo etukäteen että taloyhtiö suhtautuu vuokralaisiin nihkeästi - ai älä! Postiluukusta lykättiin milloin minkäkinlaista noottia kenkien kopinasta, nais

  Autojono etenee hiljakseen bussiterminaalin parkkipaikalla ja mies huomioliiveissä osoittaa lasermiekallaan mihin suuntaan mennään. Ei siinä kauaa mene, ennen kuin ollaan ensimmäisellä teltalla, muutama hassu minuutti ja laitan maskin naamalle avaten sivuikkunan. Ojennan naiselle lapsen henkilötodistuksen ja nainen tarkistaa että meidän nimi on listalla, kysyy mun vieressä istuvalta nuorelta naiselta ikää kuin varmuudeksi - kolmetoista - ja ojentaa mulle kaavakkeen. Onhan sulla kynä se kysyy, kaivan kynän auton keskikonsolista hymyillen silmillä. Jatkan huomioliivisen laasemiekkatyypin ohjaamana seuraavaan putkeen ja pysähdyn sivuun täyttääkseni saamani kaavakkeen. Annanko lapselleni luvan Covid-19 rokotteen saamiseen? Kyllä. Onko lapsi saanut allergista reaktiota rokotteesta ennen? Ei. Onko lapsella lääkeaineallergia? On. Entä ruoka-aineallergia? Ei. Allekirjoitan kaavakkeen ja jatkan matkaa.   Ajan suoraan sen seuraavan huomioliivin luokse. Hymyilevä mies ojentaa meille rokotek

  Jossakin kohden työpäivää, etenkin nyt kun lapset ovat palanneet kouluun jompikumpi ehdottaa kävelylle lähtöä. Useimpina päivinä on mahdollista löytää palavereiden välistä sen verran aikaa että me päästään yhdessä tiimipalaveriin polulle. Keskiviikkoisin usein kävelylle lähtee mun kanssa jannut, ja tietysti Martta, Martan lenkkihän tämä on. Reitti on useimmiten se sama, talvikuukausina on kuitenkin välillä niin märkää ettei metsään tohdi mennä, silloin kierretään se isompi kortteli asuinalueella.    Reilun kahden kilometrin lenkkiin kuluu seurasta riippuen paristakymmenestä minuutista reiluun puoleen tuntiin, se alkaa kotiovelta ja päättyy joko samalle ovelle tai autotalliin jos matka oli kovin mutainen. Koulupiiri tukee mielenterveystyötä kylttikampanjalla. Kylteissä muistutetaan että meistä jokainen on ainutlaatuinen ja tärkeä ja vaikka juuri nyt tuntuisi siltä että kaikki kaatuu päälle on huomenna kuitenkin uusi päivä.  Meidän asuinalueella on useita lampia, puistoja, urheiluk

  Luen vuosien takaisen ystävän, sen saman korttelin kakaran ja koulutoverin kirjoitusta lähestyvästä ensimmäisestä äitienpäivästä, ja palaan taas kerran muistoissani siihen omaan ensimmäiseen äitienpäivään, niihin maljakossa nuokkuviin tulppaaneihin ja lounaaseen ravintolassa. Palaan tähän hetkeen ennen jokaista äitienpäivää, siihen tunteeseen etten oikeastaan kuulunut joukkoon, sillä eihän se muutaman viikon ikäinen tyyppi jonka raivokasta itkua olin jo oppinut odottamaan kauhunsekaisin tuntein, oikeuttanut minua istumaan siinä, edessäni lasi kuohuviiniä ja yllä mekko jonka rintamusta koristivat jo maitotahrat. Rautakaupassa olin loukkaantunut kun minulle ei ojennettu punaista ruusua kuten niille äideille jotka näyttivät enemmän äideiltä - kai.   Sitä ensimmäistä äitienpäivää on seurannut pitkälti toistakymmentä uutta. Ensin yhden lapsen äitinä ja sitten kolmen. On ollut äitienpäiviä kun koko päivä oli yhtä fiaskoa ja kyyneleet kaukana onnensellaisista, sellaisia jotka olivat jot