perjantai 30. toukokuuta 2014

metsätontun mailla

Kulman takan, noin kymmenen minuutin ajomatkan päässä, on Evans Creek Preserve. Ulkoilualueeksi sitä kai suomeksi sanottaisiin, ei varsinaisesti puisto, muttei luonnonsujelualue tai kansallispuistokaan. Täällä missä metsää ja ulkoilureittejä on enemmän kuin omiksi tarpeiksi, ja varmasti jokaisella nurkalla, saa yleensä ulkoilla rauhassa... näin myös tänään. Evans Creekin taika on sen rauha, lapsille sopivat reitit ja tontut. Puistoon on kätketty lukemattomia tonttuja jotka löytäjä siirtää aina seuraavaan piiloon...

 porttitonttu tervehtii tulijoita











"hei katsokaa näitä lehtiä!!!"

 M löytää ekan tontun

on syytä olla vähän varvoinen ettei se säikähdä ja vaikka pure...

...uuteen piiloon


K löytää seuraavan tontun kannonnokasta




O:n vuoro etsiä tontulle uusi piilo


lähtiessä porttitonttu on siirtynyt muihin hommiin

sulkasato

Istun kahden pojan kanssa lääkärin vastaanottohuoneessa. Esitän että teen jotain tärkeetä toisen pojan kanssa lääkärin puhuessa. Todellisuudessa puren huulta ja hoen hiljaa itselleni: ”Et itke! Et saa itkeä, et nyt... itket sit autossa, mutta et tässä... hymyile, naura, sano jotakin hauskaa...”

Se alkoi kai jossakin vaiheessa kevättä. Hiljalleen, niin ettei siihen oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota. Niin että ajattelin että se nyt on vaan näitä vaiheita, siis niitä missä elimistö uusiutuu ja sit se taas tasaantuu. Googlasin ja rauhoituin hetkeksi. Turhia huolia. Naisten kotkotuksia. Tein mitä netissä neuvottiin enkä vähään aikaan ajatellut asiaa sen enempää. Harmitonta ja ohimenevää.

Jossakin vaiheessa havahduin siihen että kampa on suihkun jälkeen aina täynnä hiuksia... lähteehän noita... kaikilta. Tein tukistuskokeen uudestaan, ostin kaupasta biotiinia ja yritin olla huolehtimatta. Sitten tyynyliinasta alkoi löytymään hiuksia ja se kampa suihkun jälkeen oli edelleen täynnä hiuksia, ja aamulla kammatessa hiuksia oli kaikkialla. Googlasin lisää ja mietin mihin olis paras mennä, siis niin ettei mua naurettais ovesta ulos, taputettais olkapäälle ja todettais että kyllähän hiuksia aina lähtee...



Tänään meidän perhelääkäri varmisti mun epäilykset, hiukset harvenee kovaa vauhtia... liian kovaa. Tukistuskokeessa käteen ei jää sitä sallittua 0-3 hiusta vaan enneminkin jotakin 5-15 väliltä, hiuspohja on terve, mutta harventuminen jo silmin havaittavaa. Kilpirauhanen vaikuttaa normaalilta, verikokeiden tulokset tulee maanantaina. Hyvät uutiset oli se ettei tää kai oo pysyvää. Huonoimmat että todennäköisyys sille että kaikki lähtee on suuri. Arvottu diagnoosi on stressi. Liikaa kaikkea liian lyhyessä ajassa.



Mistäköhän ostais peruukin? Kauanko kestää kunnes kaikki on mennyt? Mielessä pyörii kuva siitä yhdestä naispotilaasta, jolla oli enää muutama suortuva jäljellä ja hetken en ollut varma onko se mies vai nainen... mun tulevaisuus. Lapset traumatisoituu, niitten äiti on kalju. Naiset ei ole kaljuja. Naisilla on hiukset, paitsi jos niillä on syöpä. Mulla ei oo syöpää.


Muistan lukeneeni jostakin lehdestä jutun naisista joilta oli lähtenyt hiukset. Se tuntui etäiseltä ja eksoottiselta. Ajattelin että huikeeta miten positiivisesti ne suhtautuu omiin tilanteisiinsa. Kertaakaan en ajatellut että mä voisin olla yksi niistä naisista. 


keskiviikko 28. toukokuuta 2014

kesää ja lomaa odotellessa

Ihan yhtä paljon kun kesän loppuessa odotan syksyä ja koulun alkamista, odotan nyt kesää... Odotan kiireettömiä aamuja, aamukahvia aurinkoisella kuistilla, retkiä uimarannalle, puistolounaita, museoita ja muuta kesäkivaa. Työnnän jonnekin kaukaisuuteen sen todellisuuden muutoksen vaikeudesta M:lle ja K:lle ja keskityn odottamaan onnellista kiiltokuvaa, elokuvien ja pesuainemainosten kesää. Sellainen kesä meille tulee tänä vuonna, ihan varmasti. Vielä neljätoista aamua ja kolmet kevätjuhlat...

M hakee K:n bussista



mies ja sen mustekalat

M lähdössä terapiaan tänään

tiistai 27. toukokuuta 2014

kesäherkku s'mores

Sai meillä eilen uuden muodon, kun Pinterestin innoittamana lykkäsin ainekset jäätelövohveliin ja grilliin. 

jätskivohvelit
pieniä vaahtokarkkeja
suklaahippusia
mansikoita






Maaliskuussa lomatalossa me syötiin perinteinen versio samasta herkusta... kekseillä, isoilla vaahtokarkeilla ja suklaalevyn palasilla... Perinteisessä versiossa vain vaahtokarkki paahdetaan nuotiolla ja syödään keksin ja suklaan kanssa.




suurella haikeudella ja kyynelsilmin

Sunnuntai oli ja meni… Meillä oli M:n kanssa aivan loistava retki metsäpoluilla ja iltapäivällä ne lähti Ikeaan mun suunnatessa töihin.






Eilen oli ihanaa, maanantai ja pyhä. Me vietettiin se nautiskellen yhdessäolosta perheen ja naapureiden kanssa, hyvästä ruuasta ja juomasta ja  kesän ekasta telttaretkestä lastenhuoneessa. Vielä on matkaa siihen että teltta siirretään pihalle, keskelle yön ääniä... kojootteja ja karhuja. Viime yönä pelottamaan riitti avonaisen ikkunan sisälle tuoma tuulenvire ja yövalon kajastus telttakankaan lävitse, toisen itkiessä kasvukipujaan unessaan.








Tänään päättyi aikakausi elämässä. Se ei mennyt kevyesti eikä kyyneleittä, viimeinen kerta täynnä naurua, iloa ja jäähyväisten haikeita kyyneleitä... Yritin pitää puheen ja lausua kiitoksen, puhe vaihtui lähinnä itkun sekaiseen muminaan. Viisi vuotta MOPS:ia on takana ja vaikka ystävyydet on ikuisia ja kohtaamiset lähtemättöminä mielessä, on lähteminen vaikeaa. Miten tulenkaan kaipaamaan tiistaiaamuja näitten naisten kanssa.


MOPS on kristillinen  organisaatio ja MOPS ryhmät toimivat seurakuntien alaisuudessa maanlaajuisesti. MOPS on tarkoitettu alle kouluikäisten lasten äideille. Kahdesti kuukaudessa, yhteinen aamiainen, kuppi tai kaksi kahvia ja lastenhoitoa hetkeksi, hengen ravintoa sielulle ja työtä tekeville käsille. MOPS on hyväntekeväisyysprojekti joka tekee jäsentensä kanssa yhteistyötä paikallisten ensikotien tai kodittomien suojien kanssa toimittaen niihin vaippoja, lastenvaatteita, hygieniatarvikkeita ja järjestäen kodittomille naisille tapahtumia. MOPS:n naiset on pitäneet mua pystyssä, tukeneet silloin kun on ollut vaikeeta... kantaneet meille ruokaa silloin kun on tarvittu apua, hoitaneet lapsia kun en itse ole kyennyt, kuunnellut ja lohduttanutkin. MOPS on ollut tärkeä yhteisö.

Elämä avaa uusia ovia. Seurakunnasta on kasvanut tukiverkko ja koulubussipysäkillä ollaan tämän vuoden aikana luotu pohjaa tuleville vuosille... uusia äitiystäviä, samassa elämänvaiheessa olevia. Uusia tuttavuuksia joiden kanssa puhua päivän polttavimmat, itkeä olkapäätä vasten kun itkettää tai soittaa ja pyytää apua.

Yhden äidin sanoin; ”Tähän suruun sisältyy paljin muutakin kuin ne viimeiset tiistaikahvit, se on surua yhden aikakauden päättymisestä, siitä että meidän lauma alkaa jo olemaan isoja, kotiäitiys on vaihe joka on tänä keväänä jäänyt taakse... aika siirtyä eteenpäin.” En halua päästää irti, en vielä. Haluan pitää kiinni näistä vuosista vielä hetken, haluan vaikka tiedän että tulevaisuus tuo mukanaan uutta ja ihanaa... silti tahtoisin niin kovasti vielä hetken pitää kiinni siitä mikä on jo mennyttä.

On hetkiä joina olen kateellinen. En niille jotka elävät vielä sitä raadollisiunta ensimmäisen neljän vuoden aikaa, tai siis en niistä neljästä vuodesta. Meidän ”neljä vuotta helvetissä” päättyy viikon päästä tiistaina, poikien täyttäessä ne komeat 4 vuotta. Olen lähinnä helpottunut siitä ettei meillä viikon päästä ole enää yhtään alle nelivuotiasta.

Olen kateellinen niille joilla on mahdollisuus siihen loputtomaan puistoiluun, leikkideitteihin ja kahvilajuoruamiseen. Olisin kai halunnut itsekin nauttia siitä, mutta meidän perheessä edellämainitut vaihdettiin jo vuosia sitten odotushuoneisiin, lääkäreihin ja terapeutteihin. Muut meni puistoon, me mentiin terapiaan. On sillä terapialla toki saatukin... enää vain yksi kolmesta käy terapiassa, se on jo itsellään melkoinen saavutus.  On ollut toisinkin, ollaan me rampattu klinikalla liki päivittäin, neuvoteltu terapia-aikoja niin että minimoidaan odotushuoneessa käytetty aika. Joka toinen perjantai M käy psykologilla, viikoittain toimintaterapiassa ja sosiaalisten taitojen ryhmässä.


On aika suunnata katse tulevaan. On aika lähteä uusiin seikkailuihin... Tänään me mennään kirjastoon seikkailemaan, haetaan M:lle oikeita kirjoja, niitä missä ei enää ole kuvia, M:n sanoja lainatakseni.