Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on helmikuu, 2018.

lämmin osanotto

Kuin renkaat vedessä suru koskettaa meitä aaltoina. Mitä kauempana keskipisteestä, sitä vaimeampi on kosketus mutta jokainen kerta aallon osuessa henki salpautuu yhä uudestaan ja uudestaan. Minä tiedän että lopulta meidän muiden oma elämä palaa uomiinsa ja jatkaa eteenpäin. Yhtä kipeästi tiedän ettei siellä keskipisteessä ole paluuta yhtään mihinkään. Maailma on mennyt peruuttamattomasti rikki. Tulee aika kun on jatkettava eteenpäin, tulee se maailmankaikkeuden yksinäisin hetki sureville, se kun muut palaavat arkeen, jatkavat eteenpäin eikä itse pääsee eteenpäin.  Niin kuin jokainen muukin, haluaisin sanoa jotakin lohdullista mutta sanat loppuvat kesken. Luen surunvalittelukortin toisensa jälkeen, palautan ne takaisin hyllyyn yksi kerrallaan todeten ettei niistäkään löydy sanoja. On vain latteuksia ja loppuunkuluneita fraaseja. Sen sijaan ostan maitoa, leipää ja voita ja vien ne surevalle. Laitan ne jääkaappiin.  Jääkaappi on jo täynnä ruokaa, jostakin syystä surevaa täytyy ruokki

ihan paras päivä

Mennäänkö me tänään johonkin? Kysymys toistuu jokaisena lauantai- ja sunnuntaiaamuna, noin keskimäärin vastaus on et joo mennään. Meidän lasten mielestä paras päivä on sellainen kun saa lojua ja vanua yöpaidassa pesemättä hampaita ja harjaamatta hiuksia ihan koko päivän. Voi pelata kunnes ei enää jaksa ja sit vaihtaa kirjaan, sellaisina päivinä kukaan ei käske lopettamaan. Sellaisina päivinä aikuiset nukkuu päikkäreitä, äiti leipoo pullaa tai sämpylöitä ja asentaa vaikka uuden lattian keittiöön. Sellaisia päiviä on harvoin, mutta eilen oli yksi niistä. Sellainen ihan paras päivä. Koko päivän satoi eikä me menty edes ulos. Illalla sade muuttui lumeksi ja koko joukko toivoi maanantaiksi lumipäivää. Lumipäivänä ei ole koulua vaan silloin mennään ehkä pulkkamäkeen tai ainakin tehdään lumiukko. Aamukuudelta puhelimeen kilahtaa tekstari koulupiiristä. Kaikki koulut suljettu lumen vuoksi, reilut kymmen kilometriä meiltä lumesta ei ole tietoakaan, vaan nurmet vihertävät. Yst

lastuja

Lauantairetki saaristoon. Ulkona on ihan järjettömän kylmä, sellainen meidän kylmä, melkein pakkasella jo iltapäivästä. Sisälläkin on kylmä 17 astetta käy koneella istuessa pian kylmäksi. Istun tekemässä töitä kietoen valtavan torkkupeiton lämpöpatterin kanssa teltaksi ympärilleni, jalassa niin villasukat kuin tohvelitkin. Vähitellen sormet sulaa sen verran että ne taipuu näppikselle. Fredde istuu oman pöytänsä ääressä toppatakissa. Mun lapsi on samaan aikaan koulussa shortseissa ja t-paidassa, sen opettaja nauroi mulle aamulla kun sanoin puolinolona että mä ihan aikuisten oikeesti kannustan sitä järkevämpään pukeutumiseen. Sen oma lapsi on kuulemma samanlainen. Eipä nuo näytä palelevan. Lämmittelemässä peiton alla. On kuitenkin kevät. Puiston puut ovat täynnänsä haikaranpesiä, narsissit ovat nupullaan ja aurinko lämmittää. Suojaisissa paikoissa kirsikat ovat kukassa vaikka minä käärin hortensian pieniä lehtiä säkkikankaalla suojaan pakkaselta. Yhdeksän haikaran

rakkaudella - NOT

Tänään some täyttyy sydämistä. On ystävänpäivä tai Valentine’s Day – rakkauden juhla. Yksi ystävä laittaa kuvan itsestään miehensä kanssa; ”21 yhteistä Valentinea” mietin että noinkin tätä tosiaan olis voinut lähestyä... 24 yhteistä Valentinea and still counting. Paitsi ettei me olla koskaan tätä juhlaa oikeastaan vietetty. Koulussa lasten koulutovereitten äidit kyynelehti sitä kuinka tää ihana juhlinta lasten kanssa päättyy alakoulun loppuessa, yritän olla empaattinen ja osallistua murheeseen mutten mitenkään pysty enkä kykene. Viimeisen viikon aikana meillä on askarreltu liki sata korttia, leikattu kartonkia, leimattu ja kirjoitettu käsin niin vastaanottajan kuin omakin nimi ja lopulta teipattu vaaleanpunaisella teipillä tikkari selkämykseen. Koulutoverit, bestikset, opettajat, apuopettajat, koulusihteerit ja rehtori. Into lopahtaa lapsosilta muutaman kortin jälkeen ja sen jälkeen samaa pakkopullaa jatketaan toistaen sitä kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Tättistä piti vielä

sen olis pitänyt olla Eemeli

Makaan pimeässä huoneessa ja kuuntelen nukkuvan lapsen hengitystä. Se rohisee vielä vähän, mutta kortisoni on jo tehnyt tehtävänsä ja henki kulkee taas. Pimeässä näkyy ventolinepiipun ääriviivat, se on siinä varmuuden vuoksi. Huoneessa on kylmä koska ikkuna on sepposen selällään helpottamassa toisen unta ja meillä on kummallakin useampi peitto päällä. Joulukuussa kortisoni ei ehtinyt apuun ja oltiin sairaalassa. Tällä kertaa se ehti. Ei ole lääkäriä joka ei olisi kommentoinut jannun hengitystien rakenteellista ahtautta. Sitä on tutkittu väsymykseen asti... Hengitysteiden erikoislääkäri, hammaslääkäri, unispesialisti, yleislääkäri, korvalääkäri. Viimeksi asiaa kommentoi lastenneurologi sen aivotärähdyksen yhteydessä. Ongelma siitä tulee kuitenkin ainoastaan hengitystieinfektion yhteydessä. Tänään se jää kotiin sairastamaan, mutta tavallisena aamuna mies vetää jalkaansa pillifarkut ja paidan, viimeiseksi silaukseksi tennarit ja pilottirotsi. Kaverit kulkee urheiluverkkareissa

Elliott Bay vs. Suomenlahti

Tartun sunnuntaiaamun kunniaksi Katan ihanaan pohdintaan siitä miten kovin erilainen omien lasten lapsuus on verrattuna siihen omaan, aika kaukaiseen kokemukseen. Olen aiemmin kirjoittanut omien lasteni maailmasta verrattuna ekpatriaattilapsiin, meidän kolmikko kun ei ole mitenkään erityisesti maailmankansalaisia vaan ihan yhtä amerikkalaisia kuin itse aikanaan kasvoin suomalaisena. Näiden kolmen kohdalla ei auta pohtia juurettomuutta sen enempää kuin ulkosuomalaisuuden vaikutusta heidän maailmankuvaansa ja kasvuunsa. Nämä lapset ovat siirtolaisperheen lapsia, syntyneet ja kasvaneet samassa paikassa, samoissa maisemissa, leikkineet samojen lasten kanssa siitä saakka kun leikkimään ylipäätään ryhtyivät, mutta miten heidän lapsuutensa eroaa 70-luvun suomalaisesta lapsuudesta, minun lapsuudestani? Alkuun olisi järkevää ja mielenkiintoistakin miettiä minkälaista on kasvaa suomalaisena lapsena tänäpäivänä. Minkälaista on olla 2010-luvun lapsi Helsingissä? Miten se poikkeaa minu

Ollipollin oppivuodet

Ollipolli on luokan superkakru tällä viikolla. Perjantaina se teki julistettaan antaumuksella ja selitti miten se aikoo viedä kouluun sitä ja tätä ja tota jotta voi kertoa luokalle itsestään. Torstaina vein sille lounaan kouluun ja istuin sen kavereitten kanssa järjettömässä metelissä ruokalassa. Join teetä, söin sämpylää ja yritin kuunnelle mitä ne jutteli keskenään – kolme poikaa. Ollipolli söi lohisushia ja joi palanpainikkeeksi vähemmän myrkyllistä versiota DrPepperistä, kaverit vähän kadehti sitä sushia, ehkä limuakin. Jossakin vaiheessa se kuiskasi mun korvaan että se tykkää enemmän sen tiistailounaista oppilaanohjaajan kanssa, siellä on vähemmän meluisaa. Tämä mies on perheen nuorimmaisin – minuutilla – se syntyi sellaisena ryppyisenä vanhana miehenä, hyväviikkoisena, ja kokoisena keskosena. Se ei muistanut hengittää ja sokerit viipotti sinne ja tänne, mutta hyvinhän se voi. Mun lapsista ainoa joka oikeesti nukkui päiväunia, toppapuvussa vaunuissa – autotallissa.