keskiviikko 28. helmikuuta 2018

lämmin osanotto

Kuin renkaat vedessä suru koskettaa meitä aaltoina. Mitä kauempana keskipisteestä, sitä vaimeampi on kosketus mutta jokainen kerta aallon osuessa henki salpautuu yhä uudestaan ja uudestaan. Minä tiedän että lopulta meidän muiden oma elämä palaa uomiinsa ja jatkaa eteenpäin. Yhtä kipeästi tiedän ettei siellä keskipisteessä ole paluuta yhtään mihinkään. Maailma on mennyt peruuttamattomasti rikki. Tulee aika kun on jatkettava eteenpäin, tulee se maailmankaikkeuden yksinäisin hetki sureville, se kun muut palaavat arkeen, jatkavat eteenpäin eikä itse pääsee eteenpäin. 

Niin kuin jokainen muukin, haluaisin sanoa jotakin lohdullista mutta sanat loppuvat kesken. Luen surunvalittelukortin toisensa jälkeen, palautan ne takaisin hyllyyn yksi kerrallaan todeten ettei niistäkään löydy sanoja. On vain latteuksia ja loppuunkuluneita fraaseja. Sen sijaan ostan maitoa, leipää ja voita ja vien ne surevalle. Laitan ne jääkaappiin.  Jääkaappi on jo täynnä ruokaa, jostakin syystä surevaa täytyy ruokkia, kai suojautuakseen omalta voimattomuudelta. Ojennan käden pöydän ylitse, nousen, silitän selkää kun en osaa muutakaan. Koti näyttää kukkakaupalta. En tuonut kukkia. Haluaisin tehdä jotakin, mutta mitään ei ole enää tehtävissä. Ei näin pitänyt koskaan käydä mutta elämän lanka on ohut.

Vien lapset kouluun. Haen lapset koulusta. Se tuntuu tärkeältä. Juuri nyt, haluan pitää ne lähellä. Katson niitä ja pyyhin taas kyyneleen. Lauma ei kysy mitään, ne tietää kyllä miksi. Kotona Tättis huomauttaa Freddelle että se on halannut sitä jo kolme kertaa enemmän kuin yleensä – ei meillä lasketa, samaan hengenvetoon se toteaa et se on ihan jees, että se ymmärtää kyllä. En ole koskaan ollut niin onnellinen siitä että muistin rakastaa maanantaina. Muistin olla kiitollinen ja onnellinen.











maanantai 26. helmikuuta 2018

ihan paras päivä



Mennäänkö me tänään johonkin? Kysymys toistuu jokaisena lauantai- ja sunnuntaiaamuna, noin keskimäärin vastaus on et joo mennään. Meidän lasten mielestä paras päivä on sellainen kun saa lojua ja vanua yöpaidassa pesemättä hampaita ja harjaamatta hiuksia ihan koko päivän. Voi pelata kunnes ei enää jaksa ja sit vaihtaa kirjaan, sellaisina päivinä kukaan ei käske lopettamaan. Sellaisina päivinä aikuiset nukkuu päikkäreitä, äiti leipoo pullaa tai sämpylöitä ja asentaa vaikka uuden lattian keittiöön.



Sellaisia päiviä on harvoin, mutta eilen oli yksi niistä. Sellainen ihan paras päivä. Koko päivän satoi eikä me menty edes ulos. Illalla sade muuttui lumeksi ja koko joukko toivoi maanantaiksi lumipäivää. Lumipäivänä ei ole koulua vaan silloin mennään ehkä pulkkamäkeen tai ainakin tehdään lumiukko. Aamukuudelta puhelimeen kilahtaa tekstari koulupiiristä. Kaikki koulut suljettu lumen vuoksi, reilut kymmen kilometriä meiltä lumesta ei ole tietoakaan, vaan nurmet vihertävät. Ystävät soittelee ja kysyy että oikeestiko meillä on lunta. Oikeesti on.



Naapurin lapset tulee hakemaan meidän laumaa pulkkamäkeen. Ollipolli on menossa tutusti shortseissa ja pukee vastahakoisesti haalarit päälle. Me lähdetään Martan kanssa mukaan täydelliseen säähän. Aurinko paistaa, maa on valkoisena ja lämpötila jossakin kahdeksan asteen hujakoilla. Tuupin vauhtia laskijoille ja nautin. Siellä mäen päällä seisoessa sydän läikähtää onnesta ja kiitollisuudesta; minä saan olla tässä näin. Me mennään kävelylle lammen ympäri, aurinko lämmittää niin että sidon takin vyötäisille.




Koko lauma tulee meille leikkimään, viisi lasta. Ensin kaakaota ja partiokeksejä, muutaman tunnin päästä lounasta. Tytöt pelaa lautapelejä olohuoneessa mun tehdessä töitä. Pojat leikkii piilosta yläkerrassa. Tuntuu samalta kuin silloin kauan aikaa sitten, ennen kuin kukaan meni kouluun. Helpommalta vaan. 

Kun naapurit kutsutaan iltapäivällä kotiin, me laitetaan poppareita ja katsotaan yhdessä elokuvaa. 



keskiviikko 21. helmikuuta 2018

lastuja

Lauantairetki saaristoon.


Ulkona on ihan järjettömän kylmä, sellainen meidän kylmä, melkein pakkasella jo iltapäivästä. Sisälläkin on kylmä 17 astetta käy koneella istuessa pian kylmäksi. Istun tekemässä töitä kietoen valtavan torkkupeiton lämpöpatterin kanssa teltaksi ympärilleni, jalassa niin villasukat kuin tohvelitkin. Vähitellen sormet sulaa sen verran että ne taipuu näppikselle. Fredde istuu oman pöytänsä ääressä toppatakissa. Mun lapsi on samaan aikaan koulussa shortseissa ja t-paidassa, sen opettaja nauroi mulle aamulla kun sanoin puolinolona että mä ihan aikuisten oikeesti kannustan sitä järkevämpään pukeutumiseen. Sen oma lapsi on kuulemma samanlainen. Eipä nuo näytä palelevan.

Lämmittelemässä peiton alla.

On kuitenkin kevät. Puiston puut ovat täynnänsä haikaranpesiä, narsissit ovat nupullaan ja aurinko lämmittää. Suojaisissa paikoissa kirsikat ovat kukassa vaikka minä käärin hortensian pieniä lehtiä säkkikankaalla suojaan pakkaselta.

Yhdeksän haikaranpesää ja ainakin kuusi haikaraa.


Me käytiin Tättiksen kanssa murrosikäkurssilla. Mentiin kun sitä niin hehkutettiin vaikka kumpikin tais ekalle kerralle mennessä olla vähän asennevammainen. Tättis oli sitä mieltä että tietää jo kaiken oleellisen naiseksi kasvamisesta ja minä vastaavasti ajattelin että osaanhan minäkin puhua ja olen puhunutkin. Hyvä että mentiin. Ihan mahtavat kaksi iltaa. Käytännönläheistä puhetta niin anatomiasta, muutoksesta kuin siitäkin miten ajetaan säärikarvat jos ne nyt ylipäätään haluaa ajaa, tai miten ja miksi moni valitsee käyttää deodoranttia. Puhuttiin kuukautisista, terveyssiteistä ja tamponeista, ja hahmoteltiin paniikkisuunnitelmaa tilanteeseen jossa kuukautiset alkaa kesken koulupäivän, laskettelurinteessä tai vaikka kesäleirillä.

Ihan paras kurssi! www.greatconversations.com


Toisella kerralla puhuttiin pojistakin ja seksistä ja ehkäisystä. Siitäkin puhuttiin miten me ollaan erilaisia tässäkin asiassa, miten osa tytöistä tykkää tytöistä, osa pojista ja osa kummastakin tai ei kummastakaan. Mietittiin mitä eroa on poikien ja tyttöjen kehityksessä. Naurettiin paljon, välillä kyyneleet silmissä. Kun jannut kasvaa vielä muutaman vuoden ne saa mennä sinne poikien kurssille.



Sit me käytiin partioretkellä ratsastamassa yks sunnuntaipäivä. Sekin oli ihan mielettömän makeesti järjestetty. Yliopiston ratsastusjoukkueen nuoret naiset opetti noille hevosnaistaitoja, hevosen anatomiaa, värejä, rotuja, harjaamista, satulointia, taluttamista ja ratsastusta. Partiolaiset teki satulassa jumppaa ja opetteli perusjuttuja.

Tättis näyttää miten kaviokoukkua käytetään. 


Stanwood Equestrian Center oli valtava. Täällähän nyt on hevosia ja talleja joka nurkalla, mutta harvemmin törmää tälläiseen paikkaan jossa maneesejakin oli useampi, puhumattakaan ulkokentistä ja laidunalueista. Tallejakin oli monin kappalein. Se talli jossa me touhuttiin oli kymmenien hevosten koti. Hyvin hoidettuja hevosia neljä pitkää käytävällistä.

Tasapainoharjoituksia


Kilparatsastajat esitteli kouluratsastuksen ja westernin eroja ratsastusnäytöksessä. Ratsastusjoukkue toimii ihan samalla tapaa kuin muutkin yliopistojen urheilujoukkueet. Nämä naiset edustaa yliopistoa ja saavat opinnot sitä kautta edullisemmin tai ilmaiseksi. Osa saattaa opiskella jotain aiheeseen liittyvää, mutta useimmat kyllä jotakin aivan muuta kuin hevosenhoitoa tai eläinlääketiedettä, kunhan ovat satulaan ja satulassa kasvaneita.

Mitä eroa on Westernillä ja kouluratsastuksella?


Ratsastuskoulutoiminta poikkeaa täällä suomalaisesta. Monella on joko oma tai vuokrahevonen jo alusta asti, eikä ratsastustunteja järjestetä samalla tapaan kuin omassa lapsuudessa. Ryhmätunti tarkoittaa yleensa kolmea, korkeintaan neljää ratsukkoa ja aloittelijalle suositellaan joko yksityistunteja tai kahden ratsukon ryhmää jotta rahalle saa myös vastinetta. Perustaitoja voi monessa kaupungissa opetella ihan kaupungin virkistystoimen puolesta.

Lautttasatamassa



Yksi lauantai vierähti retkeillessä saaristossa. Olympicin niemimaa ja Puget Soundin saaret ovat monelle paitsi lomakohde niin myös koti ja alueella kulkeekin kymmenen autolauttaa  pääsaariin samoin kuin niemen tärkeimpiin kaupunkeihin. Space Needlen ohella ne lautat taitaa löytyä miltei jokaisesta postikortista. 


keskiviikko 14. helmikuuta 2018

rakkaudella - NOT



Tänään some täyttyy sydämistä. On ystävänpäivä tai Valentine’s Day – rakkauden juhla. Yksi ystävä laittaa kuvan itsestään miehensä kanssa; ”21 yhteistä Valentinea” mietin että noinkin tätä tosiaan olis voinut lähestyä... 24 yhteistä Valentinea and still counting. Paitsi ettei me olla koskaan tätä juhlaa oikeastaan vietetty. Koulussa lasten koulutovereitten äidit kyynelehti sitä kuinka tää ihana juhlinta lasten kanssa päättyy alakoulun loppuessa, yritän olla empaattinen ja osallistua murheeseen mutten mitenkään pysty enkä kykene. Viimeisen viikon aikana meillä on askarreltu liki sata korttia, leikattu kartonkia, leimattu ja kirjoitettu käsin niin vastaanottajan kuin omakin nimi ja lopulta teipattu vaaleanpunaisella teipillä tikkari selkämykseen. Koulutoverit, bestikset, opettajat, apuopettajat, koulusihteerit ja rehtori. Into lopahtaa lapsosilta muutaman kortin jälkeen ja sen jälkeen samaa pakkopullaa jatketaan toistaen sitä kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Tättistä piti vielä maanantai-iltana patistella, kun kymmenen korttia oli tekemättä ja tikkaritkin loppu. Rakkaudella - NOT.

Kun kortit on tehty askarrellaan korteille postilaatikot.



Mun täytyy nyt myöntää että unohdin autuaasti tän laatikkorojektin ja havahduin todellisuuteen vasta maanantaiaamuna opettajan lähettäessä ohjeet sähköpostiin siitä miten postilaatikot pitää tuoda kouluun jo tiistaiaamuna. Se oli se hetki kun tältä äidiltä meinas päästä muutama ärräpää. Niitä nieleskellessä totesin aamiaista tarjoillessani että iltapäivällä askarrellaan. Tättiksen luokka teki koulussa itse omat virityksensä, mutta jannut maalas kiltisti pahvilaatikoihin sydämiä. Mä mietin voisko ne laatikot kierrättää ensivuodelle, ettei taas tarttis tehdä. Meillähän on uus koulu ja kaikki.

Ystävänpäiväjuhlinta huipentuu tietysti ystävänpäivään. Hyvissä ajoin jokaiselta opettajalta tulee sähköpostia siitä mitä missäkin luokassa tarvitaan. Kuinka monta purkkia kermavaahtoa, rasiallista mansikoita, pussillista vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja, tölkkiä mehua,  kannullista mansikkamaitoa, purnukkaa mansikkajugurtteja, lautasia, mukeja ja lautasliinoja. Vapaaehtoisiakin pitää olla paistamaan pannareita, ohjelmoimaan leikkejä ja kaatamaan mehua. Tämä oli se tilaisuus jossa törmäsin niihin kyynelehtiviin äiteihin.

Aamun paistoin pannareita yhdessä luokkahuoneessa käyden aina välillä halailemassa naapuriluokassa olevaa Kentsua. Kentsun luokassa kun oli kolminkertainen määrä isiä ja äitejä huseeraamassa. Seuraavana on Tättiksen bileet ja opettaja sijoittaa mut kemianpisteeseen. Kadehdin vähän niitä äitejä joiden tehtävä on kaataa mehua, jakaa suklaakonvehteja, pursottaa kermavaahtoa tai pussittaa poissaolijoitten kortteja. Mä kaadan kerta toisensa jälkeen vatiin maitoa, annan lapsen tipauttaa maitoon karamellivärejä ja lopulta astianpesuainetta vanupuikolla. Miksi pesuaine marmoroi värit maidossa? Johdattelen oikeaan vastaukseen ja pyydän paikalle seuraavat kolme lasta. Luokassa on tänään 24 lasta.


Kotona rojahdan sohvalle ja nukun päiväunet. Havahdun puhelimeen hetkeä ennen kuin olis muutenkin pitänyt lähteä pysäkille lapsia vastaan. Enhän mä yleensä, mutta niillä on mukanaan kasapäin karkkia ja kortteja, ja ne postilaatikot. Ollipollille tulee kaksi kaveria kylään.





lauantai 10. helmikuuta 2018

sen olis pitänyt olla Eemeli



Makaan pimeässä huoneessa ja kuuntelen nukkuvan lapsen hengitystä. Se rohisee vielä vähän, mutta kortisoni on jo tehnyt tehtävänsä ja henki kulkee taas. Pimeässä näkyy ventolinepiipun ääriviivat, se on siinä varmuuden vuoksi. Huoneessa on kylmä koska ikkuna on sepposen selällään helpottamassa toisen unta ja meillä on kummallakin useampi peitto päällä. Joulukuussa kortisoni ei ehtinyt apuun ja oltiin sairaalassa. Tällä kertaa se ehti. Ei ole lääkäriä joka ei olisi kommentoinut jannun hengitystien rakenteellista ahtautta. Sitä on tutkittu väsymykseen asti... Hengitysteiden erikoislääkäri, hammaslääkäri, unispesialisti, yleislääkäri, korvalääkäri. Viimeksi asiaa kommentoi lastenneurologi sen aivotärähdyksen yhteydessä. Ongelma siitä tulee kuitenkin ainoastaan hengitystieinfektion yhteydessä.

Tänään se jää kotiin sairastamaan, mutta tavallisena aamuna mies vetää jalkaansa pillifarkut ja paidan, viimeiseksi silaukseksi tennarit ja pilottirotsi. Kaverit kulkee urheiluverkkareissa ja shortseissa mutta se ei paljon menoa haittaa.  Sen lempivaatekauppa on Zara, ikää miehellä seitseman vuotta. Se on aina pitänyt vaatteista. Mulla on kymmeniä ja taas kymmeniä kuvia siitä kun se pukeutui sisarensa prinsessavaatteisiin parivuotiaana – koska ne oli nätimpiä ja kiiltävämpiä kuin poikien poliisivaatteet.

Ai miten niin mä olen syyllinen tähän?

Kentsun suhtautuminen koulunkäyntiin saa niin opettajan kuin erityisopettajankin repimään hiuksiaan. Viimeisessä tapaamisesessa opettaja sanoo taas kerran pojalle: Mutta kun mä tiedän että sä osaat. Mä tiedän ettei tää ole sulle vaikeeta... Voisit olla vielä paljon enemmän kun se mitä todistuksessa lukee. Kaikella rehellisyydellä, todistuksessa on kuitenkin lähinnä kaseja, mutta mä tiedän mistä opettaja puhuu.

Se tuo mulle matikan monisteen korjattavaksi. Kaksi kolmasosaa tehtävistä on väärin. Kaksi kolmasosaa tehtävistä on väärin koska a) tehtävää ei luettu b) vastaus on vedetty hatusta c) vähennyslasku on laskettu yhteen tai toisinpäin. Me tehdään toinen kierros yhdessä.

”Jarvis has one dime and 3 nickels. Draw another way to show how much money Jarvis has.” – jannu on kirjoittanut vastaukseksi 25 senttiä. – Rakas, luitko tehtävän? Joo, se on kakskytviis 10+5+5+5. Miten niin se on väärin? – Mutta luitko tehtävän? Saanko lukea sen sulle? Toistan tehtävän pojalle jonka ärtymys paistaa kilometrien päähän sen silmistä, ja se vastaa taas että oikea vastaus on kakskytviis. Totean että joo, 10+5+5+5 on tosiaan 25, mutta kun tehtävänä oli piirtää vastaus kolikkona. Sama keskustelu toistuu jokaisen tehtävän kanssa... ”katso etumerkkiä!” – ai, katos, no joo sit se onkin 24 eikä 72.  Rakas, onko 4+4 oikeesti 12? - On se! “Onko? Pysähdy ja mieti.” – Eiku joo, sehän onkin 8.


Tämä sama lapsi saa koulusta palkinnon rehellisyydestään. Se saa tunnustuksen ystävällisyydestään ja avuliaisuudestaan. Sen opettaja suitsuttaa sitä miten hyvää esimerkkiä se näyttää luokassa muille oppilaille ja miten se on aina valmis rientämään apuun. Koko koulu tuntee Kentsun ja aina joku sanoo mulle miten ihana se on. Niinhän se on.

Kentsu on opettanut mulle ihan valtavasti vahemmuudesta ja se oli se lapsi joka karisti viimeisetkin ajatukset siitä että olen vanhempana jotenkin onnistuneempi, kun Tättikselle ei koskaan tarvittu lapsilukkoja kaapinoviin. Tiedäthän sen ajatusmallin, osasin opettaa lapselle mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Kentsua ei edes lapsilukot pidelleet. Mies lähti liikkeelle reippaasti alle vuoden vanhana ja kiipesi ensitöikseen keittiön tasolle. Kävelemään se oppi vasta myöhemmin, mutta eihän kiivetäkseen tarvitse osata kävellä. Vuoden vanhana se hyppäsi kerrossängyn yläsängystä koska halusi lentää ja kun se ylettyi ulko-oven kahvaan, tehtiin talosta Fort Knox, sen jälkeen kun ajoin alastomana kadulla juoksevaa taaperoa takaa sen karattua ulos. Ensimmäisen kerran soitin myrkytystietokeskukseen sen syötyä useamman tuubillisen hammastahnaa... sinne katosi sekin ajatus että myrkytystietokeskukseen soittaa ne vanhemmat jotka ei pidä pesuaineita poissa lasten ulottuvilta, ei meinaan ollut käynyt mielessäkään että joku saattaa syödä hammastahnaa metrikaupalla. Kentsu sai mut myös ymmärtämään, että ihan hyvin joku saattaa nykäistä pullollisen kodinputkimiestä huiviin sekunnissa appelsiinimehuna – näin ei sentään onneksi käynyt. Sen sijaan mies siveli lasten kylppärin ensin vaseliinilla ja sitten kookosöljyllä, ja monen monta muuta. Tämä on se lapsi jota edelleen tartun olkapäästä parkkipaikalla tai katua ylittäessä.




Kentsu on meidän päivänsäde. Lapsi jota on helppo rakastaa. Aamulla se tulee alakertaan ja ottaa uuden päivän vastaan innolla. Uusi päivä. Uusi seikkailu. 

Tämä oli viimeinen kirjoitus kolmen kirjoituksen sarjassa. Edelliset osat voit lukea täältä:

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Elliott Bay vs. Suomenlahti



Tartun sunnuntaiaamun kunniaksi Katan ihanaan pohdintaan siitä miten kovin erilainen omien lasten lapsuus on verrattuna siihen omaan, aika kaukaiseen kokemukseen. Olen aiemmin kirjoittanut omien lasteni maailmasta verrattuna ekpatriaattilapsiin, meidän kolmikko kun ei ole mitenkään erityisesti maailmankansalaisia vaan ihan yhtä amerikkalaisia kuin itse aikanaan kasvoin suomalaisena. Näiden kolmen kohdalla ei auta pohtia juurettomuutta sen enempää kuin ulkosuomalaisuuden vaikutusta heidän maailmankuvaansa ja kasvuunsa. Nämä lapset ovat siirtolaisperheen lapsia, syntyneet ja kasvaneet samassa paikassa, samoissa maisemissa, leikkineet samojen lasten kanssa siitä saakka kun leikkimään ylipäätään ryhtyivät, mutta miten heidän lapsuutensa eroaa 70-luvun suomalaisesta lapsuudesta, minun lapsuudestani?

Alkuun olisi järkevää ja mielenkiintoistakin miettiä minkälaista on kasvaa suomalaisena lapsena tänäpäivänä. Minkälaista on olla 2010-luvun lapsi Helsingissä? Miten se poikkeaa minun lapsuudestani? En tiedä, mutta varmasti aika paljon.

Kasvoin Etelä-Helsingissä. Varhaislapsuuteni vietin Katajanokalla ja vanhempieni avioeron jälkeen Eirassa. Olin kuusivuotias kun me muutettiin Eiraan. Teinivuodet me asuttiin Punavuoressa, josta sitten aikanaan löytyi myös ensimmäinen oma koti. Kasvoin kaupungissa ja asuin kerrostalossa... 5. kerros, 1. kerros, 4. kerros. Omat lapseni taas hädintuskin tietävät mitä eroa on kerrostaloasunnolla ja hotellilla sillä heidän maailmassaan talo jossa asutaan päällekäin on useimmiten hotelli. Niitten mielestä on huikeeta kuulla tarinoita elämästä kaupungissa; raitiovaunuista, puliukoista ja koulumatkasta kaupungin kaduilla.   



Äidillä oli toimisto samassa talossa kuin missä me asuttiin ja koulusta kävelin yksin kotiin. Alkuun kuljin koulussa yksin ratikalla, olihan koulu vielä Katajanokalla ennen siirtymistä Snelmannin ala-asteelle. Kotiin tullessa kurvasin toimiston kautta, katsomassa onko siellä ketään, monesti toimisto oli pimeänä ja ovi lukossa. Kotiavain roikkui kaulassa niin kuin kaikilla sen ajan kaupunkilaiskoululaisilla. Söin välipalaa yksin, luin Aku-Ankkaa, tein läksyt ja lähdin ulos tai kavereille leikkimään, kerran viikossa ratsastustunneille Ruskeasuolle. Kuljin yksin julkisilla pienestä ja oli suurta luksusta jos sain autokyydin harrastuksiin tai sieltä kotiin. Illalla pelotti kulkea Keskuspuiston läpi ratikkapysäkille. Me mentiin ryhmässä ja juostiin silloinkin, olihan puskat täynnä kaikenmaailman huru-ukkoja muutenkin kuin mielikuvituksessa.

Elliot Bay


Mä harrastin ratsastusta. Tättis käy partiossa ja kaikki kolme lauantaisin HipHopissa. Partioon Tättis jää suoraan koulusta. HipHop on lauantaisin. Lapset tuodaan ja viedään. Partiotoimintaan osallistun itsekin lähtemällä mukaan vaelluksille ja leireille. Ajatus siitä että omat vanhemmat olis olleet mukana harrastamassa tuntuu vähintäänkin absurdilta.

Vielä tämä kevät kouluun kuljetaan koulubussilla. Syystä jota en itsekään oikein osaa selittää, saatan lapset bussille aamuisin joko jalan tai autolla. Muutaman kerran viikossa ajan ne suoraan kouluun. Vaikka koulu on lähempänä kuin monen muun koulu, menisi aikuisellakin sinne kävellen tunti suuntaansa (5,3km). Iltapäivisin ne kävelee keskenään kaikkien muitten naapuruston lapsien kanssa bussilta kotiin. Ensi syksynä me saadaan meidän uusi koulu ja kolmikko voi kävellä kotoa suoraan kouluun ja sieltä iltapäivällä takaisin kotiin, uuteen kouluun menee jalan viitisen minuuttia ja matkaa on vajaat 400 metriä ilman yhtään kadunylitystä.

Tyynimeri.

Avaimia ei ole. Sen sijaan on oven tunnuskoodi ja hälyttimen koodi, niitä tosin harvemmin tarvitsee, onhan meillä miltei aina joku kotona kun lapset tulevat koulusta. Silloin kun ei ole, avaan niille oven etänä ja kytken hälytyksen pois päältä. Pisimmillään kolmikko on ollut koulupäivän jälkeen kotona keskenään puolisen tuntia. Tapaamiset kavereitten kanssa sovitaan vanhempien kesken muitten kuin lähinaapureitten kanssa. Lähinaapurissa leikitään pihalla ja soitellaan ovikelloja ihan niin kuin silloin ennen.

Suomenlahti.
Kesähuvila meillä oli Sipoossa meren rannalla, meidän lapset taas lomailee Tyynenmeren rannalla. Kaksi merta, aika erilaiset keskenään. Me matkustettiin, käytiin laskettelemassa ja Kanarialla, muta lähetettiin kesäksi tädin luokse Pariisiin tai kummilaan Vihtiin. Vihdissä oli kivempaa kuin Pariisissa. Meidän lapset lomailee ja matkustaa meidän kanssa, mutta maailmannähtävyydet on ainakin toistaiseksi korvautuneet paikallisilla viinitarhoilla ja Kalifornian auringolla. 

Meidän lasten kummut on vähän korkeampia.

Muistan kuinka kouluun kuljettiin viimassa ja pakkasessa, kerron lapsille tarinoita jäätyneistä silmäripsistä ja kuinka välitunnit peruutettiin elohopean tipahtaessa hyytäviin lukemiin. On meilläkin neljä vuodenaikaa, mutta talvivaatteena on sadetakki ja tennarit. Monella muullakin kuin meidän sankareilla jalassa shortsit kesät talvet. Niillä ei ole aavistustakaan siitä minkälaista on pukeutua kylmään säähän, silloin kun täällä on ihan julmetun kylmä, ollaan hädintuskin pakkasella ja sielläkin yleensä vain hetki aamuisin. Puuvillasormikkaat on näitten talvikäsineet ja niillä käyttöä yhden käden sormin laskettava määrä päiviä, eikä garderoobiin muutenkaan juuri kuulu kesä- ja talvivaatteita erikseen, lukuunottamatta muutamaa pitkähihaista paitaa ja toppatakkeja joita tarvitaan suomalaisesta näkökulmasta enemmän näön kun sään vuoksi. Toisaalta ihminen sopeutuu kulloiseenkin ilmastoon ja itse kuljen paksussa toppatakissa talvikuukaudet keskimääräisen päivälämpötilan ollessa jossakin kahdeksan ja kahdentoista välillä, mun lapsuuden keskiverto juhannussää. Helmikuun neljäntenä narsissien varret on liki kymmensenttisiä. Hortensiat puskee uutta lehteä ja pioneissakin on jo isot punaiset silmut. Eletään Länsirannikon talvea, kasvukausi kestää keskimäärin 300 päivää.


Kumpuilevaa maisemaa Vihdissä.


Vaikka suomalainen koulujärjestelmä on maailmankuulu, olen pitänyt tästä amerikkalaisesta enemmän. Toisaalta en koskaan käynyt itse sitä nykyistä suomalaista koulua vaan sitä koulua jossa jo varhain opin käsityöopettajalta etten osaa tehdä käsitöitä, liikunnanopettajalta että olen huono liikunnassa ja että kiusaamista nyt vaan tapahtuu. Olisin ehkä toista mieltä jossakin muualla, mutta täällä on on hyvä käydä koulua. Itse aloitin koulun 6-vuotiaana, kolmikko on aloittanut oman tiensä 3-vuotiaana. Ensimmäinen vuosi opeteltiin ryhmässä toimimista, sen jälkeen koulunkäynnistä tuli koulumaisempaa. Tähän toki vaikuttaa myös se että kaksi näistä kävi koulua ensimmäiset kaksi vuotta koulupiirin omassa eskarissa erityisopetuksessa. Vain yhdellä on kokemus siitä tavallisesta pre-schoolista.


Oma lapsuus ei ollut mitenkään mieleenpainuvan ihana. Se oli kai sellainen tavallinen helsinkiläislapsuus enkä koe että näitten kokemukset elämästä jäisi jotenkin vajaaksi niitten kasvaessa täällä. Niillä on omanlaisensa lapsuus ja kuten miljoonilla muilla siirtolaisperheitten lapsilla lasten ja niitten vanhempien kokemukset ovat keskenään erilaisia. Toisaalta ne kokemukset olis ihan yhtä erilaisia jos kolmikko kasvaisi Helsingin sijasta suomalaisella maaseudulla tai jos itse olisin kasvanut amerikkalaisen kaupungin keskustassa.



torstai 1. helmikuuta 2018

Ollipollin oppivuodet


Ollipolli on luokan superkakru tällä viikolla. Perjantaina se teki julistettaan antaumuksella ja selitti miten se aikoo viedä kouluun sitä ja tätä ja tota jotta voi kertoa luokalle itsestään. Torstaina vein sille lounaan kouluun ja istuin sen kavereitten kanssa järjettömässä metelissä ruokalassa. Join teetä, söin sämpylää ja yritin kuunnelle mitä ne jutteli keskenään – kolme poikaa. Ollipolli söi lohisushia ja joi palanpainikkeeksi vähemmän myrkyllistä versiota DrPepperistä, kaverit vähän kadehti sitä sushia, ehkä limuakin. Jossakin vaiheessa se kuiskasi mun korvaan että se tykkää enemmän sen tiistailounaista oppilaanohjaajan kanssa, siellä on vähemmän meluisaa.



Tämä mies on perheen nuorimmaisin – minuutilla – se syntyi sellaisena ryppyisenä vanhana miehenä, hyväviikkoisena, ja kokoisena keskosena. Se ei muistanut hengittää ja sokerit viipotti sinne ja tänne, mutta hyvinhän se voi. Mun lapsista ainoa joka oikeesti nukkui päiväunia, toppapuvussa vaunuissa – autotallissa. Rauhallinen ja helppo lapsi, joka nukkui käytännössä kokonaisia öitä alle kaksikuisena. 




Hymyili myöhässä, kääntyi myöhässä, ryömi myöhässä, konttasi myöhässä, jokelsi myöhässä, nousi tukea vasten... niin, myöhässä. Siinä missä ne kaksi teki kaiken ennen kuin kukaan osasi odottaakaan oli Ollipolli aina myöhässä ja eteni omassa tahdissaan. Yleensä juuri silloin kun oli syytä alkaa huolestua. Puhumaan se ei oppinut edes silloin, vaan vasta puheterapiassa. Ei tarvinnut osata kun tulkkeja oli kuitenkin talon täydeltä. Käveleminenkin takkusi. Vielä kolmevuotiaana se taapersi ja ihan liian usein kompastui tasaisella maalla ja lattialla. Silmälääkäri löysi lopulta syyn, mutta ei siitä liikkujaa ole silti tullut.



Se on pelimies. Se nyt vaan rakastaa pelata. Sellainen nörtin stereotypia, pitkätukkainen silmälasipäinen, ikäisiään pienempi ja laihempi joka kysyy onko pakko mennä ulos? Onko pakko leikkiä kenenkään kanssa? Onko pakko mennä synttäreille? Onko pakko puhua kenenkään kanssa? Se moiskauttaa mun poskelle pusun kun kukaan ei näe ja kertoo että isona siitä tulee – ei poliisi, ei palomies – Microsoftin työntekijä. Syntymänörtti. Nörttiyttä selittää myös sensorisen integraation häiriö. Mies ei pidä metelistä sen enempää kuin tilanteista joissa ärsykkeitä on liikaa.




Ensimmäisen kouluvuotensa se kävi lukiopetuksessa. Se kävi lukiopetuksessa koska se nyt aina vaan on vähän jäljessä eikä tosiaankaan ollut koulukypsä viisivuotiaana. Se olin sellainen taivaanrannanmaalari joka puhui ihan muista kuin muut. Sitten sillä todettiin ADD ja asiat muuttui. Koulunkäynti aukesi sille tokalla luokalla ja yhtäkkiä siitä tuli hyvä. Siitä tuli hyvä oikeastaan kaikessa. Niin hyvä että se yksi seiska todistuksessa kirvoitti kyyneleet pienen miehen silmiin. Perässälaahustajasta on kasvanut liki ysin keskiarvon mies joka opettaa broidilleen matikkaa.


Huikea lapsi. Mieletön huumorintaju. Meidän Ollipolli.